Kaulaketju.
Marski kääntyi pitemmittä mutkitta vangitun nuorukaisen puoleen.
"Minä tahdon vielä kerran kysyä sinulta, Niilo Bonpoika", sanoi hän,
"ja sinun tulee vastata minulle siitä rikoksesta, josta sinua
syytetään... Ajattele tarkoin, ennenkuin vastaat ... elämäsi ja
kuolemasi on omassa kädessäsi. Vastauksesi ratkaisee kohtalosi ... en
kysy sinulta enää tämän jälkeen."
Olisi ollut vaikea päättää, keneen nämä marskin sanat enimmin koskivat,
nuorukaiseenko, jota ne tarkoittivat, vai neiti Kaarinaan ja viheriään
ritariin. Neidon poskilta katosivat veret ja hän risti kätensä kuin
suonenvedossa, ritarin huulilta haihtui hymy, ja hänen silmistään
välähti säde selvää tajuntaa ja jännittynyttä tarkkaavaisuutta.
Nuorukainen oli kiihkeästi liikutettu, häntä vapisutti ja hän laski
silmänsä alaspäin, ikäänkuin ei olisi oikein voinut kestää sitä
ajatusta, että hänen täytyisi kuolla näennäisesti häpeällinen kuolema,
vaikka kyllä tiesikin, ettei ollut sitä ansainnut. Mutta tätä kesti
vaan silmänräpäyksen ajan, silloin kohotti hän päänsä ja katsoi
herraansa suoraan kasvoihin.
"Yhden työn olen tehnyt, joka rangaistusta ansaitsee", sanoi hän
äänellä, jonka luontaista, kaunista sointua pikemmin lisäsi kuin
vähensi se värähtely, jonka asian painavuus vaikutti, "sen nimittäin,
että vasten teidän tahtoanne lähdin leiristänne ja ratsastin herra
Eerikin luo, ja sen rangaistuksen, jonka siitä määräätte, tahdon
kärsiä... Eikä neiti Kaarinalle antamani lupaus yksinään saanut minua
tälle matkalle lähtemään, vaan minä toivoin siten saavani sovinnon
aikaan herra Eerikin ja teidän välillänne, herra marski, ja jos sen
siksi katsotte, niin menköön nuori elämäni tämän asian tähden... Tämä
on minulla sanottavaa, kuten ennenkin..."
Nuorukainen vaikeni ja marski odotti hetkisen, ikäänkuin antaakseen
hänen miettiä ja sitten jatkaa puhetta. Mutta kun Niilo yhä pysyi
äänetönnä, niin lausui marski:
"Sen, mistä nyt olet puhunut, Niilo Bonpoika, annan sinulle anteeksi
hyvän tarkoituksesi tähden, mutta sinä tiedät hyvin, että sinua vastaan
on paljoa pahempi syytös... Harakerin kirkon tapaus."
Nuorukainen karahti hehkuvan punaiseksi, ja vihan salama lennähti hänen
avomielisistä, rehellisistä silmistään. Näytti kuin olisi häntä
sisimpäänsä asti liikuttanut ajatuskin, että hänen kunniataan vastaan
voitiin sellaisia syytöksiä lausua.
"Kun viimeksi kysyitte minulta tätä, herra marski", sanoi hän, "niin
sanoin teille kaikki, mitä minulla on sanomista. Kysymyksenne saivat
minun myöntämään tietäväni todellisen syypään, mutta nimeä ei minun ole
sallittu ilmaista."
"Muistutan sinulle vaan kerran vielä, että jos tätä kieltoa tottelet,
se voi maksaa henkesi", lausui marski. "Sinua syytti Bengta-rouva itse,
joka on nyt läsnä tässä salissa, hän syytti sinua, ja hänen syytöksensä
vakuutti todeksi se mies, joka koetti yritystä toimeen panna... Jos
tahdot hänen nimensä salata, niin täytyy jokaisen kunniallisen miehen
pitää sinua hänen kaltaisenaan, ja siten sinä langetat itse tuomiosi."
Salissa vallitsi sanan oikeassa merkityksessä kuoleman hiljaisuus.
Marski oli puhunut aivan tyynesti, ja senvuoksi tunkivat hänen sanansa
sitä syvemmälle, ja vaikuttivat valtavasti kaikkein mieliin. Hetki oli
sitä jännittävämpi, kun kaikki paitsi Bengta-rouva, -- epäilemättä
marski itsekin -- toivoivat, että nuorukainen lausuisi oikean syyllisen
nimen ja siten pelastaisi itsensä. Samalla täytyi todella ihmetellä
häntä, jos hänellä oli rohkeutta panna henkensä alttiiksi lupauksen
pyhyyden tähden. Mutta Niilo Bonpojalla oli tämä rohkeus.
"Niinpä ottakaa henkeni, herra marski", sanoi hän, "sielulleni ette
kuitenkaan mitään mahda."
"Onko tämä viimeinen sanasi, Niilo?" kysyi marski.
"Se on viimeinen sanani!" vastasi uljas nuorukainen.
Marski kääntyi pois, ja Kaarina-neiti purskahti itkuun. Mutta
Bengta-rouva nosti päänsä ja katseli ympärilleen muodoltaan niin
ankarana ja tylynä, että näytti sangen epäiltävältä, oliko hänen
rinnassaan ensinkään ihmissydäntä sykkimässä. Oven luona seisova
viheriä ritari oli kaikkien niiden tunteiden personoitu ilmaus, joita
muut salissa olijat tunsivat. Viha, suru ja tylyys taistelivat hänessä,
ja nämä tunteet näyttivät kokoovan hänen sielunsa hajalliset voimat ja
saattavan sen täyteen selvyyteen. Niin ei hänen silmänsä olleet koskaan
vielä katselleet siitä alkain kun hän tuli marskin hoviin, ja ehkä oli
onneksi hänelle, ettei salissa vallitsevan jännitystilan vuoksi kukaan
huomannut hänen älykästä ja terävää katsettaan. Hän pani väliin
korvansa ovea vasten, ikäänkuin odottaen jonkun tulevan, väliin hän
taas astui askeleen eteenpäin avaten huulensa kuin jotakin sanoakseen,
mutta otti taas askeleen taaksepäin ja sulki huulensa; sitten hän kävi
lähimmän ikkunan luo katsomaan, eikö ulkoa ehkä tullut sitä apua, jota
hän etsi. Kun marski kääntyi viimeisen kysymyksensä jälkeen pois, ja
kun suru oli murtamaisillaan kauniin neidon, niin kiihtyi viheriän
ritarin levottomuus korkeimmilleen.
Hän seisahtui äkkiä aivan liikkumattomaksi, otti sitten muutamia
askeleita eteenpäin, jolloin marski havahtui. Samassa tartuttiin oven
lukkoon, ja silloin valtasi kuin joku salainen voima ritarin sielun.
Miehekäs ryhti hävisi kerrassaan, ja marski näki vaan entisen
muodottoman olennon, jonka huulilla oli tuo ikuinen, sisällötön hymy.
Ovi avattiin sitten ja sisään astui muuan mustaveljes. Hän piti käsiään
ristissä rinnallaan ja kumarsi syvään marskille, joka katseli häntä
kummastuksella.
"Mielihyvällä ... tahi velvollisuuteni mukaan olen noudattanut teidän
käskyänne, ankara herra..." alkoi munkki, mutta marski keskeytti hänet.
"Minun käskyäni, mitä tarkoitatte? En ole käskenyt teitä tänne."
Eräs pitkä, tumma mies, joka oli tullut munkin mukana saliin, selitti
asian marskille.
"Antakaa anteeksi, ankara herra", sanoi hän, "luulin tekeväni teille
mieliksi tuodessani tänne tämän arvoisan mustaveljeksen. Kun Niilo
Bonpoika kutsuttiin tänne, niin alettiin miestenne kesken kuiskia, että
nuoren herran viimeinen hetki on tullut, ja sen vuoksi minä riensin
luostariin hakemaan veli Knuuttia."
"Puheesi ei, mies, valaise vähääkään sitä, mitä tahdon selittää",
lausui marski suruisena, mikä sopi erittäin hyvin hänen kauniille
kasvoilleen.
"Selityksen, jota tahdotte käytökseni johdosta, ankara herra", lausui
munkki, jonka päähineen alta tulivat näkyviin hurskaat ja jalot kasvot,
"saatte kohta, kun kuuntelette minua vähäisen. Minulla on hiukan
puhumista, mikä koskee vangittua aseenkantajaanne ja hänen tuomiotaan,
jota ette, sen Jumala suokoon, vielä liene langettanut."
Marski antoi munkille merkin, kehottaen häntä puhumaan, ja munkki
alkoi:
"Te tiedätte, ankara herra, että eräs niitä pahantekijöitä, jotka
yrittivät Harakerin kirkossa, Jumala paratkoon, tehdä kauhean rikoksen
pyhää kirkkoa, Jumalan valtakuntaa, ja teitä itseänne kohtaan, -- te
tiedätte, että eräs niistä koetti paeta tornista ja että miehenne
saivat hänet hädin tuskin uudestaan kiinni. Siinä vuodatettiin
vertakin, mies haavoittui kuolettavasti. Häntä ei enää ole olemassa,
hän kuoli tuntia ennen puoliyötä."
Munkki teki ristinmerkin ja mutisi lyhyen rukouksen. Kaikki odottivat
hartaasti, mitä munkilla oli vielä sanomista; Bengta-rouvan
raudankovilla kasvoilla vaan vaihtui väri, ikäänkuin olisi levottomuus
lopulta tunkeunut hänenkin sydämeensä.
"Minut kutsuttiin kuolevan ääreen", jatkoi pater, "ja ennen hengen
lähtöä teki hän täydellisen tunnustuksen siitä, mitä Harakerin kirkossa
tapahtui."
"Jumalan ja hänen pyhäinsä nimessä, hurskas veli ... ilmoittakaa pian,
mikä tässä on totta, mikä valhetta!"
"Kohta, ankara herra ... nuori aseenkantajanne on viaton kuin
pyhimys ... mies oli toisen asioilla ... hän oli ... hän oli..."
Mies katseli ympärilleen, ja hänen silmänsä sattuivat Bengta-rouvaan.
Tämä voimakas, rohkea nainen ei kestänyt tätä katsetta. Näkyi, miten
hän vapisi, hänen katseensa oli melkein rukoileva, kun hän vihdoinkin
jaksoi katsoa munkkiin. Ennenkuin tämä vielä ehti lausua nimen, joka
oli hänen huulillaan, astui Bengta-rouva pari askelta marskia kohden.
"Minä vakuutan todeksi, mitä tämä hurskas luostariveli sanoo", lausui
hän, "Niilo Bonpoika on viaton, ja minä peräytän juhlallisesti häntä
vastaan tekemäni syytöksen... Älkää sanoko mitään, marski Kaarlo! Minä
olisin tehnyt sen ennen ja ehkä olen viivytellyt liian kauan, mutta
aina olisin puhunut ennen kuin te olisitte antanut viimeisen sananne
tässä asiassa. Tahdoin vaan koetella nuorukaista. Silmäni ovat
tottuneet näkemään niin paljon pahuutta ja viheliäisyyttä tässä
maailmassa, että tahdoin koetella, voisiko ystäväni poika, rouva
Kaarina Sturen poika totuuden ja kunnian tähden katsella kuolemata
kasvoista kasvoihin kalpenematta... Antakaa se anteeksi, herra marski!"
Hänen sanansa eivät näyttäneet vaikuttavan yhtään edullisesti marskiin
eikä muihinkaan läsnä olijoihin. Sen hän vaan voitti sillä, että munkin
huulilla oleva nimi jäi lausumatta, ja että muut kääntyivät inholla
pois hänestä. Mutta sellaiset seikat eivät tähän rouvaan pystyneet.
Hänellä oli omia tarkoituksiaan ajettavana, ja kun tie niihin ei vaan
ollut suljettu, niin ei häntä suuresti huolettanut muiden ihmisten
ihailu tai moite, kunnioitus tai inho, rakkaus tai viha.
Marski käski päästää Niilo Bonpojan kahleet irti, ja kun se oli tehty,
astui hän hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä.
"Sinä olet jalon rouvan Kaarina Sturen -- Jumala armahtakoon hänen
sieluaan -- arvollinen poika", sanoi hän, "ja jos se vähääkään
palkitsee, mitä olet viattomasti kärsinyt, niin ota minulta se
tunnustus, jonka sinulle ritarina annan, että olet käyttäytynyt jalosti
ja arvokkaasti, kuten vastaisen ritarin tuleekin. Sinä olet
pontevuudellasi ansainnut minun ystävyyteni ja kohonnut korkealle
silmissäni, mikä lieneekin kieltäsi sitonut."
"Nyt voin sen kertoa, kun ei minun enää tarvitse sillä kunniaani
puolustaa", vastasi nuorukainen kostunein silmin, "Eerik Puke itse on
sitonut kieleni. Hän tiesi, kuka syyllinen on, ja hän kirjoitti minulle
vankeudestaan pyytäen, etten Jumalan kalliin veren tähden ilmaisisi,
mitä siitä tiesin. Minä en voinut kieltää hänen pyyntöään, en ajatellut
itseäni, muistin vaan sitä jaloa ritaria, joka oli ollut niin korkeana
ja jonka nyt täytyi kuolla häpeällinen kuolema; ja minä kirjoitin
hänelle, että hän sai luottaa vaitiolooni."
Nuorukaisen sanat kohottivat kostean loisteen Kaarlo Knuutinpojan
suuriin, tummansinisiin silmiin ja hän painoi nuorukaisen sydäntään
vasten. Neiti Kaarina ei tahtonut pidättää kyyneleitään; hän tarttui
lämmöllä nuorukaisen käteen ja sanoi vienosti, kauniit kasvot
suloisesti hymyillen: "Kiitoksia, Niilo Bonpoika!"
Bengta-rouvankin kivikovat piirteet tuntuivat lientyvän. Mutta marski
kääntyi neiti Kaarinan puoleen ja tarttui hänen käteensä.
"En voi lausua kuinka iloinen olen, että tämä asia päättyi teidän
sydämenne toivojen mukaan", sanoi hän, sekä lisäsi, taivuttaen hieman
päätään ja katsoen neitoa silmiin, "voisinkohan minäkin toivoa, että
minunkin sydämelläni oleva asia tulisi yhtä onnelliseen päätökseen..."
Hän vaikeni. Samaten kuin yhden ainoan syysyön halla riittää
turmelemaan maanmiehen kaikki toiveet, niin jäähtyivät marskin sanat
hänen huulilleen sen jäätävän kylmyyden vaikutuksesta, joka nyt levisi
neidon kasvoille. Hän veti kätensä pois marskin kädestä ja katseli
häntä kylmästi ja jäykän kohteliaasti.
Sitten kiitti hän marskia muutamin sanoin ja lähti salista, eikä
näyttänyt huomaavankaan niitä tuskallisia katseita, jotka seurasivat
häntä, kunnes hänen pukunsa viimeinenkin lieve katosi oven taa. Marski
nyökkäsi surumielisesti Niilo Bonpojalle ja teki liikkeen ikäänkuin
lausuen: 'seuraa häntä!' ja nuorukainen kiiruhti noudattamaan käskyä.
Viheriä ritari lähti myöskin salista, joten marski jäi Bengta-rouvan ja
munkin kanssa kolmen kesken.
Viimeksi mainittu katseli surullisesti Bengta-rouvaa, mutta ei sanonut
mitään. Hän arveli varmaankin jo tarpeeksi puhuneensa voittaakseen
tarkoituksensa. Kun hän sitäpaitsi tiesi Bengta-rouvan munkistonsa
suureksi ystäväksi, joka vielä lisäksi oli hankkinut Skeningen
sisarluostarille melkoisen vuotisen tulon herra Hannu Kröpeliniltä,
myömällä tälle useita taloja ehdolla, että herra Hannu vaatettaisi ja
"ruokkisi häntä" Skeningen luostarissa ja laulattaisi siellä
sielumessuja hänen poikainsa puolesta, ja kun hän vielä toivoi häneltä
uusia samanlaisia töitä, niin ei veli Knuutti tahtonut panna asiaa sen
kireämmälle, vaan tyytyi siihen tunnustukseen, jonka tämä jalo rouva jo
oli tehnyt. Oli miten oli, puolen totuuden hän kuitenkin oli vaan nyt
lausunut, ja epäiltävää lienee, olisiko hän siihen tyytynyt, jos
kysymyksessä olisi ollut henkilö, jolla oli vähemmän arvoa ja hyvyyttä
luostarille lahjoitettavana. Luostareihin oli hiipinyt taipumusta
ylellisyyteen ja hyvään elantoon, joka näihin aikoihin rupesi menemään
liikoihin. Ylellisyyttä varten tarvittiin rikkauksia, ja jaloihinkin
mieliin tarttui halu rikkauksien kokoomiseen, vaikkei heillä ollutkaan
päätarkoituksena tämä ylellisyys, vaan rikkaus itse.
Marskiakin puolestaan kammotti nyt tällä hetkellä paljastaa tämän
surevan naisen rikosta. Sillä munkin puheen jälkeen oli hän nyt siitä
varma, että kuollut mies, jonka tunnustus oli pelastanut Niilo
Bonpojan, oli ollut Bengta-rouvan palveluksessa tai muuten hänestä
riippuvainen. Hän muisteli mielessään Harakerin kirkossa tapahtunutta
kohtausta, varmistaakseen nyt saamaansa käsitystä silloisesta
petoksesta, ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin hän
ymmärsi, että juuri se kolkko olento, joka nyt oli hänen edessään, oli
silloin aikonut yhdellä iskulla tulla itse tai tehdä veljensä
mahtavimmaksi Ruotsin valtakunnassa. Eerik-herran ylpeä kielto, hänen
vaitiolonsa ja Niilo Bonpojalle lähettämänsä kirje -- kaikki osoitti,
että hän oli oikea rikollinen. Mutta oli monta syytä, jotka kehottivat
häntä maltillisuuteen. Ensiksi ei Eerik-herraa enää ollut olemassa, ja
hänen sisarensa rankaisemista olisi epäilemättä pidetty julmuutena ja
vainoomishaluna, varsinkin kun Bengta-rouva tiedettiin hyvin
anteliaaksi kirkolle, mikä seikka näihin aikoihin riitti verhomaan
mustimmankin rikoksen puhtauden lumivalkealla vaipalla. Tästä tuli
toinen syy, joka sai marskin nyt määräämään toimintatapansa. Hän
tarvitsi hyvää huutoa itsestään kansan kesken, eikä mikään ollut
hänelle niin vaarallista kuin nurja käytös sellaisia kohtaan, jotka
nauttivat niin runsaasti kirkon siunausta kuin Bengta-rouva. Häntä
pidettiin jo nunnana, vaikkei hän vielä ollutkaan lopullisesti mennyt
luostariin. Hän oli olennoltaan hiljainen ja vaitelias, hänen pukunsa
oli tumma ja kaikkea korua vailla, ja juuri tämä seikka -- enemmän kuin
se, että se oli nunnankaapu -- teki hänet nunnan kaltaiseksi. Tämä
kaikki vaikutti, että hän oli rahvaan silmissä tavallista ihmistä
korkeampi olento, ei ihan pyhimys vielä, mutta hyvin lähellä tätä
arvoa.
Senvuoksi päästi hän munkinkin lähtemään pois, kysymättä häneltä sen
enempää, ja itsekseen toivoi hän Bengtan seuraavan muita. Sillä tieto
hänen törkeästä rikoksestaan, jonka hän nyt tahtoi jättää sikseen, teki
marskille sangen työlääksi käyttäytyä häntä kohtaan entiseen
kohteliaaseen tapaan. Mutta Bengta-rouva näkyi olevan aivan toista
mieltä. Hän seisoi paikallaan odottaen, kunnes muut vähitellen
poistuivat. Jäätyään kahden kesken marskin kanssa, kävi hän hänen
luokseen ja kuiskasi:
"Minulla on tärkeätä sanottavaa teille, marski Kaarlo ... mutta minä
tahdon sanoa sen ilman asiaan kuulumattomia kuuntelijoita!"
Hänen kasvonsa olivat kylmät ja jäykät, kuten tavallisesti, mutta hänen
katseessaan oli jonkunverran heikkoa kajastusta sitä hellempää
mielialaa, joka oli värähtänyt hänen rinnassaan, kun hän kuuli
nuorukaisen aikoneen uhrata henkensä säilyttääkseen hänen veljensä
salaisuuden. Tämä ilme katosi kuitenkin pian, kuten muiden maailmain
valo hälvenee ja väistyy, kun oma aurinkomme rupeaa valaisemaan pientä
maailmaamme, uhaten paljastaa pahuuden piilopaikat. Hänen henkensä oli
kuin pudistanut kahleitaan -- niitä kahleita, joilla taikakalu oli
kytkenyt hänet orjuuteensa -- mutta ensi hetkenä hän jo katseli
maailmaa entisessä valossa, ja taikakoru oli taaskin hänen ajatustensa
ainoa määrääjä.
"Olkoon se mitä tahansa, arvoisa rouva", vastasi marski, "niin ei
minusta viimeisten tapahtumain jälkeen enää liene teidän ja minun
kesken sellaista puhuttavaa, jota ei kuka tahansa saisi kuunnella."
"Ehkä sentään on sellaistakin, jota ei jokaisen sovi kuulla...
Luuletteko te, marski Kaarlo, ettei teillä nyt ole vihamiehiä? Tahi jos
tiedätte niitä löytyvän, niin tahdotteko päästä niiden voittajaksi?
Minä tiedän voiman, joka antaa teille voiton kaikista, jotka teitä
vastustavat, voiman, joka auttaa teitä vielä kauemmaksikin... Marski
Kaarlo, kunnianhimonne ei voi niin korkeasta päämäärästä uneksia, kuin
teille nyt osoitan, ja jonka te myöskin saavutatte, jos kuuntelette
Bengta Pietarintyttären sanoja. Minä tunnustan teille syntini, Kaarlo
Knuutinpoika... Minä selitän teille mikä olen, ja samalla te saatte
myöskin tietää sen salaisen voiman, josta olen puhunut."
Marski katsoi häneen ja näytti aluksi epäröivän, mutta sitten meni hän
ikäänkuin sen selittämättömän voiman voittamana, jolla tämä
salaperäinen nainen aina vaikutti ympäristöönsä, avaamaan sisemmän
huoneen ovea. Bengta-rouva astui majesteetillisesti salin lattian yli,
ja kun ovi oli sulettu heidän takanaan, seisoi hän kauan äänettömänä ja
kunnioitusta herättävänä, ikäänkuin häntä ei olisikaan rasittanut
suurten rikosten paino.
"Minä olen tehnyt sen rikoksen, josta olen syyttänyt Niilo Bonpoikaa",
sanoi hän vihdoin syvällä, haudanomaisella äänellä, "minä tahdoin
vangita teidät, marski Kaarlo, ja se palvelija, jonka omatunto ei
jaksanut kantaa salaisuutta, vaan ilmaisi sen ripittäjälleen, hän oli
minun palvelijani."
"Rouva Bengta!" huudahti Kaarlo, voimatta pidättää poskiaan
punastumasta, "kuinka uskallatte puhua tätä minulle?"
"Koska teidän täytyy tuntea totuus täydellisesti! Kuten äsken sanoin,
ikävöin luostarikammion rauhaan... Täällä maailmassa ei minulla enää
ole mitään tehtävää, ei mitään saavutettavaa eikä mitään menetettävää;
yksinäisyyteeni seuraavat minua vaan katkerat muistot ja pettyneet
toiveet. Katsokaa, senvuoksi en pelkää tunnustaa teille nyt tekojani;
minä haluan ilmaista teille nyt salaisuuden, jonka tunteminen tuottaa
ehkä teille sen onnen, joka ei ollut minulle sallittu."
Hänen koko ryhtinsä muuttui. Hän kumartui eteenpäin kummastuttavan
notkeasti ja joustavasti, ja hänen silmissään paloi sellainen loiste,
jonka täytyi herättää katsojassa ihmetystä ja vaikuttaa häneen
voimakkaan hengen ainaisella tenholla. Joka lihas hänen vanhoilla
kasvoillaan oli jännittynyt, ja kädet, jäsenet -- koko hänen ruumiinsa
puhui samalla voimalla kuin silmätkin. Oli kuin hänestä lähtisi
näkymätön voima, joka tulkitsi hänen sisäiset ajatuksensa.
"On olemassa eräs kallis kalu", jatkoi hän, "kalu, jossa on sellainen
salattu voima, ettei sen omistaja voi uneksiakaan mitään, jota hän ei
voisi saavuttaa, vaikkapa se olisi..."
"Vaikkapa se olisi...?" kysyi marski hiukan kärsimättömästi, kun nunna
pysähtyi äkkiä.
"Vaikka se olisi Ruotsin kruunu!" lisäsi hän.
Varsin harvoja ovat ne kuolevaiset, jotka jaksavat kohota niiden
voimain yli, jotka heidän aikakauttaan vallitsevat. Rajattomampaa
hallitsijaa tuskin löytyy kuin ajanhenki, ja sille jolla on voimaa
ikäänkuin ylhäältä päin katsella sen valtaa ja joka uskaltaa lausua ne
totuudet, jotka hän korkealta asemaltaan katsoen näkee entisyydestä
kehittyvän ja siten tietää ne epäämättömän varmoiksi, sille ihmiselle
hymyillään ja hänen sanansa jäävät ymmärtämättä. Mies voi olla suuri ja
etevä inhimillisen toiminnan kaikilla aloilla, hän voi olla suuri
valtiomiehenä, sotapäällikkönä, oppineena, -- ja siltä olla kokonaan
riippuvainen ajanhengestä ja maksaa uhrinsa sen alttarille. Niin oli
Kaarlo Knuutinpojankin laita. Hän oli rikas, mahtava, arvossa pidetty,
hän oli omaa aikaansa paljoa sivistyneempi, mutta silloisen ajanhengen
orja hän oli aivan kuin muutkin, ja tämän ajanhengen huomattavin
ominaisuus oli taikausko. Vanhat kirjeet ja asiakirjat kertovat eräistä
kaluista, joilla on muka ollut sama salainen voima, kuin tässä
kerrotulla koristeella. Väliin on sellaisena ollut sormus, väliin
pyhimyskuva, väliin pieni taulu, väliin kultavitjat, väliin kaulaketju,
kuten Sven Sturen taikakalu.
Kaarlo Knuutinpojan mieleen ei senvuoksi juolahtanut epäillä sen
esineen olemassa oloa, josta Bengta-rouva puhui. Kun tämä vielä uskoi
salaisuutensa hänelle vakuuttavalla innolla, niin vaikutti se marskiin
vastustamattomasti ja herätti hänessä halun päästä tämän onnenkorun
omistajaksi, mikä halu sittemmin oli kasvava ja lopulta hallitseva
häntä yhtä ehdottomasti kuin Bengta-rouvaa konsanaan.
"Kaksi kertaa on tämä koriste ollut minun kädessäni", jatkoi
Bengta-rouva, "ja kummallakin kertaa on se minulta viety, ja minä olen
uhrannut sitä saadakseni enemmän kuin toivoisin teidän senvuoksi
tarvitsevan uhrata, marski. Minä olen rikkonut kunniani, olen ollut
tulemaisillani murhaajaksi ... ja nyt on kaikki, kaikki mennyttä."
Hän risti kätensä ja katseli hetkisen jäykästi eteensä.
"Niin, minä tahdoin antaa vanhimmalle pojalleni tämän koristeen, vanhin
poikani kuoli; tahdoin antaa sen toiselle pojalleni -- hänkin kuoli.
Silloin tahdoin antaa sen veljelleni, ja uskokaa vaan, marski Kaarlo,
niin mahtava kuin olettekin, niin te olisitte kumartanut Eerik Pukea,
jos hänen kaulassaan olisi ollut tämä kultainen ketju. Tätä kultaista
kaulaketjua tulee teidän kantaa, marski, ja silloin ei kukaan voi olla
teidän tiellänne, kuinka korkealle halunnettekin kohota!"
"Ja missä tämä kalleus sitten on?" kysyi marski muka
välinpitämättömällä äänellä, joka kuitenkin paremmin ilmaisi kuin
peitti, kuinka syvään häneen oli mennyt houkutus päästä taikakalun
omistajaksi.
Bengta-rouva vastasi hetkisen vaiti oltuaan.
"Te olette tarkoittanut veljeni parasta hänen eläissään, te ette
myöskään ole tahtonut loukata hänen muistoaan rankaisemalla hänen
sisartaan... No marski Kaarlo, te saatte tietää, mistä koristeen
löydätte!"
"Mistä siis...?"
"Aseenkantajaltanne, siltä, jota äsken painoitte rintaanne vasten, Niilo
Bonpojalta!"
"Niilo Bonpojalta!" huudahti Kaarlo, katsellen häntä epäillen. "Niilo
Bonpojaltako, sanotte, miten tämä on oikein ymmärrettävä, minun
tietääkseni ei hänen tähänastista onneaan kannata erityisesti kehua."
"Hän ei ole vielä saanut kaulaketjua... Ja mitä onneen tulee, niin
ettekö sitä minään pidä, että hänet noudetaan vankeudesta, ja herransa
painaa hänet rintaansa vasten, ja että hän saapi kaikenlaista kunniaa
ja hyvänsuontia?"
"Sen onnen olisi hän voinut saavuttaa kaulaketjuttakin, ja sanottehan
sitäpaitsi, ettei se vielä hänellä olekaan."
"Kukapa sen tietää... Yön hetket ovat pimeät, ken tietää, eikö
koristetta silloin pantu hänen kaulaansa, ja eikö äskeinen tapahtuma
täällä salissa ollut ensimmäinen todiste ketjun salaisesta
tenhovoimasta?"
"Ja mistä te tiedätte tämän kaiken?"
Bengta-rouva kertoi, miten vanha ritari Sven Sture oli saanut
ketjun käsiinsä pyhällä haudalla, ja miten hän oli sen kätkenyt
Silfverhättanin torniin. Sitten hän kertoi vielä, kuinka ritarin tytär,
Kaarina-rouva, oli kuolinvuoteellaan isä-vainajansa tahdon mukaan
ilmoittanut pojalleen, nuorelle Niilo Bonpojalle, mihin koriste oli
kätketty, sekä Niilon matkan Visbyhyn hakemaan äidinisänsä lahjaa.
"Hänen matkansa ei kuitenkaan onnistunut", jatkoi Bengta-rouva sitten,
"sen tiedän siitä, että itse olin samaan aikaan Visbyssä..."
"Teidän taisi sen sijaan onnistua?" keskeytti marski.
"Minun onnistui!" vastasi nunna, "koriste oli silloin toisen kerran
minulla, ja minä läksin voitonriemuisena vanhasta Visbystä rientämään
veljeni Eerikin luo, joka oli silloin Ahvenanmaalla... Mutta ennenkuin
olin päässyt sinne, oli kaulaketju jo viety minulta... Minä en
kuitenkaan menettänyt toivoani saada sitä vieläkin kertaa ja silloin ei
olisi, siitä olen varma, yksikään kuolevainen ottanut sitä minulta,
ennenkuin olisin ripustanut sen veljeni kaulaan... Tämän kolmannen
kerran luulin tulleen, kun aseenkantajanne, Niilo Bonpoika saapui
talonpoikain leiriin Hällan metsään..."
"Olisiko siis se, joka sen teiltä vei, antanut sen Niilo Bonpojalle?"
kysyi marski. "Onko siis paitsi teitä itseänne ja Niiloa vielä
kolmaskin olemassa, joka tuntee koristeen arvon?"
"Minun tietääkseni ei ole muita kuin hän ja minä, jotka sen tunnemme,
sillä muita ei ollut silloin Kaarina-rouvan vuoteen vieressä, kun hän
kertoi koristeesta ja ilmoitti sen kätköpaikan. Se, joka sen minulta
ryösti, voinee kyllä tuntea koristeen, mutta ei tiedä sen salaista
voimaa..."
"Tunnetteko te hänet?"
"Tunnen, jos vaan saan hänet vielä kerran nähdä... Hän oli pituudeltaan
ja kasvultaan hyvin viheriän ritarin näköinen, mutta hän oli aivan
täysijärkinen, ja häntä reippaampaa perämiestä ei ole näissä kolmessa
kuningaskunnassa. Hän pelasti kuninkaan laivan sinä hirveänä
myrsky-yönä juuri Söderköpingin kokouksen edellä..."
"Ah ... perämies!" huudahti marski, muistaen Niilo Bonpojan
kertomuksen. "Ja hän vei koristeen teiltä? Mutta mistä te sitten niin
varmaan tiedätte, että se nyt on tullut Niilon käsiin?"
"Mies sanoi sen itse... Hän oli saanut kuninkaalta luvan tarkastaa
jokaisen laivalla olijan, jos hän saisi laivan pelastetuksi, ja aamulla
kun kuningas oli astunut veneeseen ja mennyt maihin, alkoi hän
tarkastuksensa minusta. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän löysi mitä
etsi, ja ottaessaan sitä minulta lausui hän: 'teidän luvallanne, tämä
kuuluu Niilo Bonpojalle!' Laiva keinui hirveästi tyrskyssä ja sen
liitokset natisivat ikäänkuin hajotakseen. Minulla oli hädässäni
kuitenkin senverran älyä, että koetin ottaa omani takaisin, mutta
silloin hyppäsi mies veneeseen huutaen: 'pelastakoon kukin itsensä!'
Samassa laiva särkyi, ja minä tiedän tuskin, kuinka pelastuin sille
saarelle, jossa kuningas oli ritareineen... Kun toinnuttuani katselin
ympärilleni, en nähnyt merkkiäkään laivasta; se oli hukkunut miehineen
päivineen, mutta perämies seisoi vieressäni!"
Bengta-rouva oli vaiti hetkisen, sillä tämän kamalan tapauksen muisto
kiihdytti sekä kertojaa että hänen kuulijaansa. Sitten hän jatkoi:
"Minä tiesin siis, mistä minun tuli etsiä kaulaketjua, ja kun Niilo
Bonpoika tuli silloin yöllä, niin olin varma, että se oli hänellä...
Minä sidotin hänet ja tarkastutin hänet ... mutta liian aikaisin ...
hänellä ei vielä ollut sitä!"
"Mutta minusta olette, rouva Bengta, aivan liiaksi sydämetön", sanoi
marski, "teidän ei sentään pitäisi unohtaa, että koriste on toisen
rehellistä omaisuutta... Te uhraatte liika paljon; henki ja elämä eivät
ole minkään arvoisia teille onnea tavotellessanne."
"Rehellistä omaisuutta!" vastasi Bengta-rouva, "mitä tarkoitatte
marski, oliko se tuon vanhan merirosvon kunniallista omaisuutta?
Hän oli ottanut sen taistelussa ja ostanut sen ihmisverellä... Minä
olen sen hankkinut kuitenkin kaksi kertaa vuodattamatta verta
pisaraakaan ... henki ja elämä eivät ole minkään arvoisia, sanotte ...
olkoon niin, Kaarlo Knuutinpoika, koska ne ovat minkään arvoisia, kun
on saavutettavana tarkoitusperä, jonka panee kaikkea muuta korkeammalle
maailmassa? Minä tahdoin nähdä urhean veljeni, Eerik-herran, Ruotsin
valtakunnan päänä, ehkä hän halusi sitä itsekin ... tahdoin saattaa
häntä siihen tuon pyhän kaulaketjun avulla; mitäpä se merkitsi, jos
yksi ihminen senvuoksi kaatuisi, koska sata ja enemmänkin tulisi
kaatumaan hänen itsensä pyrkiessään siihen päämäärään...? Tekin
tahdotte tulla valtakunnan haltijaksi, herra Kaarlo, ja ollessanne
kerran mahtavista mahtavin, uskaltanette varmaan tehdä saman, minkä
valtakunnan mahtavin on kerran ennenkin tehnyt ja minkä kaksi Saksan
pikkuherttuata ovat tehneet, nostaa kuninkaankruunun omaan päähänne...
Sanokaa nyt, marski luuletteko tavallisissa oloissa saavuttavanne tämän
tarkoitusperän verta vuodattamatta?... Ja eikö silloin ole parempi
vuodattaa verta niin vähän kuin suinkin; epäröisittekö ottaa koristeen,
jos näkisitte sen takaa kruunun välkkyvän, ottaa sen rohkeasti ja
ilomielin, kun siten säästäisitte tuhansien hengen, ottaa sen, vaikka
teidän täytyisikin senvuoksi uhrata yksi ihmishenki, yksi tuhansien
edestä?"
Marskin poski kävi vuoroon punaiseksi, vuoroon valkeaksi. Hän ei voinut
kääntää katsettaan tästä synkeästä naisesta, jonka puhe huumasi kuin
pakanallisen papittaren ennustus ja jonka koko olemus hehkui omituista
salaperäistä voimaa. Hänen puheestaan kehkesi tuhat hienoa lankaa,
jotka kietoivat kuuntelijan sydämen pauloihinsa. Se synnytti kuin
pilvenpatsaan, joka kohoo silloin, kun taivaan ja maan vedet lähestyvät
toisiaan muodostaen jättiläispylvään, jonka pauhu tyrmistää
purjehtijan, -- voi sitä, jonka haaksi silloin joutuu tämän pylvään
läheisyyteen, sen nielee silloin pelastuksetta veden murtuva vuori.
Kaarlo Knuutinpoika oli nyt sellaisen pylvään läheisyydessä. Hänen oma
kunnianhimonsa ja toiselta puolen kansassa kasvava käsitys, että
hänestä oli piankin koituva kuninkaanalku, nämä olivat ne voimat jotka,
kohdaten pilvenpatsaana toisiaan, myllersivät sitä merta, jota hän
purjehti, ja sen pyörteet vetivät häntä yhä kauemmaksi kuohuihin.
"Nyt olen sanonut teille kaikki, herra Kaarlo", jatkoi Bengta-rouva,
katseltuaan kauan Kaarloa ikäänkuin nauttien sanainsa vaikutuksesta,
"ja nyt sanon teille hyvästi... Nyt menen luostarin hiljaisuuteen, jos
minua tarvitsette, niin olen siellä... Jumalan rauha olkoon kanssanne
valtakunnan tähden, jonka onnea te nyt tulette ohjaamaan veljeni
asemesta."
Korkeana ja äänetönnä kuin varjo astui Bengta-rouva huoneesta, ja
Kaarlo Knuutinpoika jäi yksikseen myrsky sydämessään.
Hänen edessään pöydällä oli vielä se pieni kuihtunut lehmuksen lehti,
ja nähdessään sen otti hän sen tajuttomasti käteensä. Mutta ajatukset
olivat muualla. Rastas ei laula sulosäveliään myrskyn kohinassa. Hän
istui kuitenkin tuolillaan, kädessään kuihtunut muistolehti.