I.

Vanha muisto.

Sattuu joskus vaeltaissasi yksinäisissä metsissämme, mieluimmin

illalla, kun hiljaisuus vallitsee ja kun tuulen humina ja ihmistöinten

häly on lakannut kuulumasta, että kuulet kuin huokauksen, syvän,

valtaavan ja salaperäisen huokauksen, ikäänkuin Vidar [Vidar oli eräs

ruotsalaisten kansallisia jumalia, jolla oli lisänimenä "hiljainen

jumala". Suom. muist.], hiljainen jumala, käyskentelisi salaisilla

poluillaan ja, luonnon suloudesta hurmaantuneena, ilmaisisi ihastustaan

tällä huokauksella; tahi myöskin tuntuu ääni sinusta siltä, kuin

kuulisit Jumalan astuntaa maan päällä. Sellaisia hetkiä on senkin

miehen elämässä, joka muuten viettää aikansa alinomaisessa toiminnassa,

kun hän on ikäänkuin myrskyltä suojassa, kaukana toiminnan kohisevasta

virrasta, joten hän joutaa hetkisen katsella ympäristöään ja menneitä

aikoja takanaan. Silloin saattavat vanhat kätketyt muistot herätä; ne

vaeltavat kuin tuo hiljainen jumala öistä kulkuaan; silloin nämä

muistot ilmestyvät kauneina enkelikasvoisina, sitä elävämpinä ja

vilkkaampina, kuta harvemmin ne ovat saaneet osoittaa olemassa oloaan

miehen sielussa.

Eräässä huoneessa Tukholman linnassa, n.k. aatelislinnassa, istui Eerik

Puken mestausta seuraavana aamuna Kaarlo Knuutinpoika käsi poskella

katsellen erästä kuihtunutta lehmuksen lehteä, joka oli hänen toisessa

kädessään. Pöydällä oli pieni, mutta kauniisti leikkaeltu ja kullalla

ja hopealla runsaasti koristettu lipas, joka oli täynnä osittain

hyvinkin kallisarvoisia esineitä, joita hän tavallisesti kuletti

mukanaan kaikkialle, missä liikkui. Pari lippaan vieressä olevaa

sormusta osoitti, että marski oli muita tarkoituksia varten sen

avannut, jolloin pieni kultainen kotelo oli sattunut hänen silmäänsä,

kotelo kansineen oli pöydän syrjällä ja sen sisällys oli juuri se

lehti, jota hän nyt katseli. Ja varmaan heräsi nyt, aluksi hämäränä,

mutta sitten yhä selvempänä, mikäli muut aatokset ehtivät kadota, hänen

mieleensä eräs muisto, jonka loiste yhä kirkastui kuten tähti, joka

loistaa yhä kirkkaammin kuta synkemmäksi yön varjot käyvät. Hänen

huulillaan oli omituinen hymy. Oli vaikeaa sanoa, ilmenikö tässä

hymyssä kaihomieltä, muistojen herättämää, vai surua, vai suuttumusta.

Sillä oli ihka kahtalainen juuri, sen pohjana oli ehkä kaikkia näitä

tunteita; se oli ehkä samallainen kuin "Neitsy Maarian kukkanen", jolla

on kaksi juurta, toinen valkea toinen musta.

Hymy väreili vielä hänen huulillaan, kun sisään astui hänen

hovimestarinsa, tuo harmaahapsinen vanhus, joka oli ollut niin kauvan

marskin ja hänen vanhempainsa palveluksessa, että hän oli melkein kuin

perheen jäsen. Ukko näki heti mitä marskin kädessä oli, ja silloin

ilmestyi hänenkin kasvoilleen hymy, mutta se hymy oli selvä, toivehikas

ja herttainen hymy. Hän oli vanhastaan tottunut vapaasti esiintymään

isäntänsä edessä. Niinpä lausui hän nytkin:

"Enkö arvannut, että löytäisitte sen!"

"Minkä...?" kysyi marski kiivaasti katsoen häneen.

"Hm ... tuon kultakotelon ... minä näin sen, kun viineksi lähdimme

Fågelvikistä, ja silloin ajattelin, että ... niin, ajattelin vaan, että

hänkin voisi hyvin olla mukana, ei hän paljoa tilaa veisi...!

Kaarina-neiti..."

"Kaarina-neiti!" keskeytti marski hänet kiihkeästi, mutta malttoi

mielensä samalla, ikäänkuin tämä sana olisi siirtänyt hänet toiseen

maailmaan, jonka tunteita hän ei voinut sanoin ilmaista. Vihdoin hän

lausui huokaisten: "se on mennyttä!"

"Älkää sanoko niin, herra Kaarlo", vastasi vanhus, "minä muistan vielä

laulun: 'Ja itkut riemuksi muuttuneet on, Ken taittoi nyt lehden tuon

puun? Ja nuoret taas yhtyivät karkelohon. Riemuitkaa, riemuitkaa,

kaikki!'"

"Voi, ukkoseni, muistan minäkin sen laulun", vastasi marski pannen

kuihtuneen lehden kädestään, "mutta sinä unhotat, että noitten nuorien

yhtyminen tapahtui vasta kuoleman jälkeen... Jos tietäisit, mitä on

tapahtunut, niin ymmärtäisit yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt on

ylipääsemätön muuri kohonnut hänen ja minun välilleni... Kuka olisi

uskonut", jatkoi hän kuin itsekseen, "että lapsuuden muistoilla on niin

syvät juuret miessydämessä! Näen vieläkin tuon rakastettavan lapsen

edessäni, ikäänkuin tänä hetkenä olisimme samassa paikassa kuin sinä

iltana, jolloin lähdin isäni kodista mennäkseni vieraille maille

oppimaan ritaritapoja ... me olimme Skällnoran suuren lehmuksen alla,

aurinko väikkyi lännessä ja rastas lauloi järven rannalla, kun hän tuli

luokseni jäähyväisiä sanomaan. Minä kysyin häneltä, unhottaisiko hän

minut; että kun kotiin tultuani valitsisin vaimon itselleni, hän jo

olisi toisen oma. 'En, en!' huudahti hän, 'minä odotan sinua!' Minä

pyysin häneltä jotakin muistoksi, ja silloin hän hymyili minulle,

taittoi tuon lehden lehmuksesta ja antoi sen minulle. 'Kätkekää se

hyvin. Kätkekää se hyvin', sanoi hän, 'niinkauvan kuin se on teillä,

asuu Kaarinakin teidän sydämessänne!'..."

"Näettehän sen siitä", lausui hovimestari sydämellisesti hymyillen,

"olenhan aina sitä sanonut... Te hänet lopulta saatte, juuri te, eikä

kukaan muu. Kun vaan olisitte silloin kotiin palattuanne minun neuvoni

mukaan ratsastaneet Bjurumiin, ettekä Kråkerumiin, niin olisi kaikki

tämä sydänsuru teiltä säästynyt. Mutta olkaa huoletta vaan, herra

Kaarlo ... jolla on puhdas omatunto, ei tule helposti onnettomaksi,

vaikka asiat näyttäisivätkin väliin synkiltä... Kaarina-neiti rakastaa

teitä, juuri teitä, eikä ketään muuta, ja hän on aina teitä rakastanut,

pienestä lapsesta asti."

Marski viittasi kädellään vanhukselle ja hymyili, niinkuin se hymyilee,

joka on asiastaan aivan varma.

"Mitä olen omin silmini nähnyt, sitä et sinä voi toiseksi muuttaa",

sanoi hän. "Kaarina-neiti on kantanut Eerik Puken sormusta, ja asiain

nykyisillään ollessa ei liene epäilystä, että verenvihakin on meitä nyt

eroittamassa..."

"Se veri ... se on ikuinen onnettomuus, Jumala paratkoon... Mutta en

tiedä, ettekö te ja neiti Kaarina siitä voi vielä yhteen sopia... Nyt

on minulla ainakin juuri asiana ilmoittaa teille, että neiti Kaarina

odottaa sisälle pääsyä."

Marski hyppäsi tuolilta ja katseli kummastuneena ukkoon.

"Neiti Kaarina ... minun luokseni! Mitä tarkoitat?"

"Hm, mitä tarkoitan, tahi paremmin hän ... sen hän mahtaa parhaiten

tietää itse; luulen sentään, ettei tästä tällä erää mitään

rakkauskohtausta tule, siihen on neito liian surullinen... Mutta, kuten

sanoin, hän haluaa hartaasti päästä teidän puheillenne, hän sanoi sen

minulle itse, sillä minä tulin heidän taloonsa vähäistä senjälkeen,

kuin ankara ritari, Kaarlo Orminpoika oli tullut kaupunkiin eilen."

Nämä tiedot tekivät nähtävästi suuren vaikutuksen marskiin. Hän käveli

edestakaisin lattialla ja pysähtyi tuon tuostakin ikkunan luo, mutta

vanha palvelija ei päässyt selville oliko hänen mielenliikutuksensa

iloa vai surua. Vanha herra Kaarlo Orminpoika ei ollut viime vuosina

ollut marskin ystäviä, ehkei hän myöskään ollut asettunut nimenomaan

häntä vastaankaan. Hänen arvonsa ei kuitenkaan ollut niin suuri, että

sen olisi mitenkään tarvinnut erinomaisemmin tehdä marskia

levottomaksi, vaikka tämä ritari olisikin liittynyt lähemmin Eerikiin

kuin häneen. Ja nythän ei muuten enää tarvinnut pelätä mitään Eerik

Puken puolelta. Vanha palvelija katseli surullisesti herraansa ja sanoi

huokaisten:

"Voi kuitenkin, kunpa lähtisimme Fågelvikiin takaisin, herra, ja

eläisimme siellä rauhassa ja levossa, niin saisitte hymyillä kaikille

maailman mahtavain riidoille. Fågelvikin herrana olette te kuitenkin

sekä rikas että mahtava ... älkää unhottako sitä, Kaarlo-herra!"

Kaarlo-herra hymyili ukon innolle ja lausui hymyillen: "Kyllä sekin

aika vielä tulee! Tyynny vaan nyt, sinä kelpo ukko, minä luulen, että

sinä kehottaisit samalla innolla minua maailmaan taas, jos minä

istuisin kädet ristissä Fågelvikissä säätyveljieni melutessa ja

reuhatessa mielin määrin Ruotsinmaassa!"

"Niin, Jumala armahtakoon, taidattepa olla oikeassa, herra Kaarlo..."

Ukko keskeytti puheensa, mutta epävarmaa lienee, eikö hän kuitenkin

sisimmissään ajatellut enemmän samaan suuntaan, kuin äsken lausui,

nimittäin että herralleen olisi sittenkin parasta viettää rauhassa ja

levossa päiviään rikkaana ja mahtavana Fågelvikissä. Hän puheli aina

siitä, että Fågelvikin omistaja on sekä mahtava että rikas, ja siihen

suuntaan hän nytkin mutisi partaansa lähtiessään lupauksensa mukaan

hakemaan neiti Kaarina Kaarlontytärtä marskin luo.

Hän oli tuskin lähtenyt, kun marski kuuli kahden henkilön keskustelevan

viereisessä huoneessa, ja samassa alkoi sieltä kuulua koiran ulvontaa.

Hän meni ovelle paremmin erottaakseen, keitä siellä oli.

"Te kuljeksitte ympäri maailman, kuten vaeltavan ritarin tulee

ja sopii!" lausui naisen ääni, joka ilmaisi selvästi sekä

vastenmielisyyttä että suuttumusta.

Kuiva nauru kuului vastaukseksi, mikä ei näyttänyt yhtään lauhduttavan

naisen mieltä.

"Tukholman linna ei vaan ole mikään Ekesjö", lausui nainen taas, "ja

sitä peliä, mitä siellä piditte, ette te täällä uudista!"

"Ha-ha-ha", kuului taasen sama kuiva nauru, jonka marski heti tunsi sen

kummallisen ritarin ääneksi, joka oli tullut hänen luokseen

Harakerissä. Nyt hän rupesi laulamaan karhealla äänellä:

Kait sisään astun kohta;

Valdemar, jos luvan saa,

Voi pihamaalla vuottaa!

Samassa päästi koira, kuin pahoin lyötynä, surkean ulvonnan.

"Täällä eivät teidän laulunne minua kammota, ritari ... ja ellei

mieltäni painaisi kuoleman suru, niin voisin minäkin laulaa laulun,

joka saisi teidät kalpenemaan..."

He olivat nyt hetkisen ääneti. Naisen sanat antoivat luultavasti

miettimisen aihetta ritarille. Nainen jatkoi sitten:

"Veljeni istui tosin tässä linnassa seitsemän viikkoa, mutta voipi

käydä niinkin, että te saatte siellä istua yhtä monta vuotta...

Sellaisen laulun voin minä laulaa, ja uskokaa pois vaan, marski on

lauluani kuunteleva. Minä olen nähnyt teidän kulkevan polkuja, joista

ette voi vastata..."

Mutta koira ulvoi, ja ritari lauloi:

Totuus nyt linnahan matkustaa,

-- -- -- -- --

Niin hän tuskissaan huutaa;

Vaan valhe saapuu ratsain kartanoon,

Se ritareineen kovin korskana on,

Ja kalvat käsissään välkkyy.

Oli kuin ei ritari olisi ymmärtänyt naisen uhkausta, tahi kuin ei hän

olisi siitä välittänyt. Hän oli viime kuukausina saavuttanut vähitellen

marskin suurta suosiota, jota tämä tuskin itsekään osasi selittää.

Mutta hän luuli havainneensa tässä kummallisessa puolihöperössä

miehessä omituista lämmittävää uskollisuutta, ja sen lorukudoksen alta,

jota hän mielellään käytti, oli marski useasti huomannut kirkkaita

valonsäkeniä ja terävää älyä. Ne olivat kuin orapihlaja-aidan pohjalla

matava kiiltomato, joka loistaa sitä kirkkaammin, kuta pikimustempi on

yö. Mitä naiseen tulee, jonka Kaarlo tunsi äänestä Bengta-sisareksi,

niin käsitti marski hyvin, että hän veljensä kuolemasta kiihtyneenä

helposti yltyi vihaamaan ja uhkailemaan jokaista, joka oli ollut tai

jonka hän luuli olleen vihamielinen hänen veljelleen. Ainoa, mitä hän

ei ymmärtänyt, oli koiran ulvonta, mutta hän otaksui sen vaan uudeksi

ritarin keksimäksi ilveeksi, kuten se todella olikin. Saliin astuessaan

näki hän ritarin istuvan erään ikkunan luona penkillä, pitäen

kaulanauhasta suurta mustaa koiraa, jota näppäsi tuon tuostakin

kepillä, pannen sen siten ikäänkuin lauluaan säestämään. Bengta-rouva,

joka oli nunnapukuun puettu, oli kääntynyt syvällä ylenkatseella pois

tästä huolettomasta miehestä, jota ehkä juuri huolettomuutensa vuoksi

olikin niin vaikea härnätä. Tämä ei välittänyt marskinkaan tulosta,

vaan jatkoi lauluaan:

Valheelle arvoa annettiin

Se kunniaa sai sekä valtaa,

Totuutta enää tuskin mainittiin,

Se surulla sai päiviään kantaa.

Ja viimeisiä sanoja laulaessaan tahi pikemmin ehkä sahatessaan, --

sillä hänen äänensä ja laulunsa muistutti sangen paljon sahan ääntä,

jolla sahata kihnutetaan kovaa puunpalaa, jossa saha pahoin kitisee --

takoi hän koiraa, tahdin mukaan yhä kovemmin, kunnes koiran ulvonta

kohosi tarpeeksi korkealle.

"Olette näemmä hankkinut itsellenne elävän säkkipillin, ritari

Viheriä", sanoi marski kulmiaan rypistäen, siten ilmaisten moitteensa

ritarin sopimattoman touhun johdosta, kun Bengta-rouvan kalpeissa

kasvoissa näkyi niin syvä suru.

"Vaiti Hanssu!" sanoi Viheriä -- muuta nimeä ei hänellä ollut, ja tämän

hän oli saanut viheriästä ihokkaastaan, joka oli aina hänen yllään, --

"ole vaiti ja opi vastedes paremmin tekemään työsi! Katsokaas, herra

marski," jatkoi hän, kääntäen totista naamaansa, jonka luonto näkyi

äitipuolen tavoin luoneen vaan naurua herättämään, "se junkkari on

purrut kahta sutta metsässä, mutta päästänyt ketun juoksemaan

tiehensä... Katsokaas, asia on niin, ettei Hanssu ole minun lauluani

säestänyt, vaan minun lauluni on säestänyt Hanssun rangaistusta ... ja

jollei se pidä vastedes paremmin varaansa, niin vie kettu pian koko

koirankopin."

"Mutta koirahan on minun..."

"No, sitten on koira väliin herraansa viisaampi, sillä se noudattaa

joskus ystäväinkin neuvoja, kun niitä annetaan suhdallisesti... Mutta

katsokaas nyt, kuinka se puree keppiä eikä minua, kun tahdon opettaa

sille jotakin."

Hän kohotti keppiä ja koira yritti purra sitä.

"Te otatte sopimattomia aikoja pilaanne varten, ritari Viheriä..."

"Pilaani?" keskeytti viheriä viattoman näköisenä, "pilaaniko ... ei

tämä mitään pilaa ole, tahdon vaan näyttää, ettei se, niin viisas kuin

onkin, älyä erottaa minua kepistäni!"

Sekä marski että Bengta-rouva katselivat hievahtamatta miestä, ja

jälkimmäinen näkyi koettavan saada selville, mitä tuon kummallisen

miehen pilan, tuon narrinviitan, alla oikeastaan piili. Mutta Viheriä

kutsui koiraa ja meni jotakin laulua hyräillen salin alapäähän.

Nyt kohtasivat marskin ja Bengta-rouvan katseet toisensa. Jälkimäisen

kasvot olivat synkät ja niiden ilme jäätävän kylmä, mutta väliin

vilahti niihin kuitenkin valoisa, milteipä iloinen piirre. Sillä talven

lumiaavikoillakin on aurinkonsa, joka muistuttaa tulevasta kukkaisesta

keväimestä, toivojen ajasta; -- sen tapaista oli se värähtely, joka

välistä ilmestyi tuon naisen kolkoille ja tylyille kasvoille, vaikka

sen valon esineenä lieneekin ollut jotakin muuta kuin sitä, mikä

täyttää elämäniloisen ja hurskaan sydämen.

Marskille oli tämän naisen tulo nähtävästi hyvin odottamaton, ja hänen

katseestaan ja liikkeistään näki, ettei vieras ollut aivan tervetullut.

Kun tämä oli vaiti, joko senvuoksi, että hänen mielensä yhä oli

kiintynyt viheriän ritarin äskeiseen touhuun, tahi että hän tahtoi

tehdä sillä oman esiintymisensä niin juhlalliseksi kuin suinkin, niin

lopetti marski vaitiolon.

"Mitä teillä on minulle asiaa, rouva Bengta?" kysyi hän.

"Minä tulen veljeni luota, herra marski, tuolta, jossa hän nyt

ratsastaa kuolonratsulla kylmässä tuulessa... Minäkin ikävöin nyt

haudan hiljaisuuteen ja haluan jättää tämän maailman meluineen, mutta

ennenkuin lähden, täytyy teidän suostua yhteen pyyntööni... Teidän

täytyy sallia minun haudata veljeni vihittyyn maahan!"

Marski katseli liikutuksella surevata vaimoa, mutta ennenkuin hän ehti

vastata, avattiin ovi ja sisään astui Kaarina-neiti. Tämä näky sai

marskin hetkiseksi unhottamaan kaiken muun, mutta vähitellen sai hän

malttinsa takaisin. Silminnäkijät kertovat Kaarina Kaarlontyttären

olleen aikansa ihanimpia naisia, ja tänä hetkenä hehkui hänen

silmistään omituinen päättäväisyys, joka valoi kuin pyhän sädeloiston

hänen kuvanihanille kasvoilleen, mutta poskensa kalvakkuus ja huulten

vapiseminen osoitti hänen mielensä olevan syvän liikutuksen vallassa,

jota hän tuskin jaksoi hillitä, -- hurmaava hän oli tänä hetkenä, eikä

ole kummaa, että entisaikain muistot heräsivät marskissa ja saattoivat

hänet hetkiseksi suloiseen lumoustilaan. Mutta entisyyden

enkelihaamujen keralla ilmestyi muita varjoja, jotka viittasivat

nykyisyyden raudankovaan todellisuuteen kuiskaten armottomalla

ankaruudella Eerik Puken nimeä ja muistuttaen hänen kohtalonsa

kolkkoutta. Siten syntyi rakkaudesta itsestään voima, joka paljasti

onnen ruusua jäytävän madon ja peitti kaiken pimeyteen.

Hän astui kohteliaasti neitoa vastaan tervehtäen häntä.

"Olkaa tervetullut, arvoisa neiti", sanoi hän, "mikä lieneekin tuonut

teidät luokseni; minun ei tarvitse vakuuttaa, että jos minun vallassani

on, niin olen ilolla täyttävä pyyntönne."

"Kiitän teitä hyvästä lupauksestanne, herra marski", vastasi Kaarina,

"pyyntöni täyttäminen on kyllä vallassanne... Tahdon vaan sanoa teille

totuuden eräässä asiassa, jossa varmasti on erehdys tapahtunut ja jossa

te olette tekemäisillänne vääryyden."

"Jumala ja pyhä kolminaisuus varjelkoot minua sellaisesta ... sanokaa

suoraan mitä sydämellänne on, olen valmis tekemään jälleen hyväksi,

mitä olen rikkonut, jos se vallassani on."

"Se koskee aseenkantajaanne, jonka olette panettanut torniin Harakerin

kirkossa tapahtuneen asian johdosta..."

Marskin kasvoilla vaihtui väri ja neidonkin posket punehtuivat

hetkiseksi käydäkseen sitten entistäänkin kalpeammiksi.

"Tarkoitatte Niilo Bonpoikaa?" kysyi marski. "Tiedättekö siis, mistä

häntä syytetään, arvoisa neiti?"

"Minulle on sanottu, että hän oli vasten teidän käskyänne silloin

illalla lähtenyt leiristänne viemään minulta erästä sanaa herra

Eerikille... Ja minä tahdon nyt sanoa teille, että se sana, jonka hän

tahtoi viedä tuolle onnettomalle vainajalle, Jumala olkoon hänen

sielulleen armollinen, oli minulta ja ettei teidän siis tule panna

asialle sen suurempaa painoa kuin se ansaitsee, ja sentähden pyytäisin

teiltä vielä..."

Marski heitti kätensä ylöspäin ja sanoi:

"Te ette tunne asian oikeata laitaa, neiti Kaarina; aseenkantajaani,

Niilo Bonpoikaa, syytetään siitä, että hän on toimeen pannut petollisen

yrityksen minua vastaan Harakerin kirkossa, silloin kun hän antoi

teidän sormuksenne herra Eerikille."

"Se on mahdotonta, marski, aivan mahdotonta ... tuo reipas nuorukainen

ei voi sitä tehdä. Ja koska minä olen hänen onnettomuutensa viaton

alkusyy, niin ette pahastune, jos koetan tehdä kaikkeni saattaakseni

hänet taas teidän suosioonne. Senvuoksi pyydän teitä sanomaan, kuka on

nuorukaisen syyttäjä...?"

"Hänen omat toimensa ja sanansa!" vastasi marski, lisäten selittäen,

"hän tuntee, kuten hän itse sanoo, petoksen alkuunpanijan, mutta ei

tahdo ilmaista hänen nimeään. Uskokaa minua, minä näen yhtä

vastenmielisesti kuin tekin, neiti Kaarina, verta viattomasti

vuodatettavan, mutta teidänkin täytyy myöntää, että uskottomuus ja

petos ovat rikoksista suurimmat."

Viheriä ritari, jonka silmät eivät olleet päästäneet Bengta-rouvaa

näkyvistään, lähestyi häntä ja näytti haluavan alottaa hiljaisen

keskustelun hänen kanssaan. Mutta Bengta-rouva tuntui vetäytyvän

vastenmielisenä pois, ja hänen mustat silmänsä syöksivät salamoita.

Samalla vetäytyi hän ovea kohden marskin ja Kaarina-neidin sitä

huomaamatta. Jälkimmäinen koetti yhä lämpimästi puoltaa Niilo Bonpoikaa

ja tuli jo oikein kaunopuheliaaksi. Kun hän oli lopettanut, lausui

marski:

"Että näkisitte kuinka mielellänne tekisin teidän toivonne mukaan, niin

tahdon teidän läsnä ollessanne nyt kysyä aseenkantajaltani, ja

vastauksellaan tuomitkoon hän itse itsensä... Käskekää, ritari

Viheriä", marski kääntyi tämän puoleen, "käskekää, että Niilo Bonpoika

tuodaan tänne luokseni."

Ritari kumarsi osoittaakseen ymmärtäneensä käskyn, mutta lähestyi

erinomaisilla kohteliaisuuden osoituksilla tummaa nunnaa, tarjosi

hänelle kätensä ja saattoi hänet kappaleen matkaa marskia kohden,

kenenkään muun kuin Bengta-rouvan itsensä huomaamatta, että se tapahtui

aivan hänen tahtoaan vasten. Sillä ritari piti häntä kiinni kuin

rautapihdeissä, ja nunna itse, joka ei hyvin ymmärrettävistä

syistä tahtonut näyttää haluavansa poistua, ennenkuin oli asiansa

toimittanut, sai pitää tämän hyvänään. Kun ritari oli saattanut hänet

keskilattialle, millä hän tietysti tahtoi tehdä arvoisalle rouvalle

huomaamattoman poistumisen mahdottomaksi, jätti hän hänet siihen

paikkaan, löi kädellään otsaansa sekä kiiruhti ovelle ja lähti.

"Anteeksi, anteeksi, hurskas rouva", sanoi marski mielessään

kiitollisena, että tuo hassahtava mies oli tempuillaan saattanut hänet

taasen muistamaan Bengta-rouvaa ja hänen pyyntöään, "anteeksi että

keskeydyin äsken...! Mitä pyyntöönne tulee, niin suostun siihen

mielelläni. Voitte heti ryhtyä tarpeellisiin toimiin aikomustanne

varten."

Bengta-rouva tervehti marskia ystävällisesti, kiitti häntä

suosiollisuudesta ja kääntyi ovea kohti lähestyen sitä epäilyttävällä

kiireellä. Mutta marski pysäytti hänet kysymällä:

"Älkää ottako pahaksenne, rouva Bengta ... mutta meidän suhteemme oli

kerran sellainen ja sellaiseksi se olisi vielä voinut tulla, ettei

mikään olisi väliämme häirinnyt; mutta kun asiat ovat tulleet

nykyisilleen, niin sallikaa minun kysyä, mihin aiotte viedä vainajan,

Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!"

"Herra teille hyvällä palkitkoon nämä sanat, herra marski", vastasi

Bengta-rouva. "Harmaaveljesten kirkossa aion antaa lukea sielumessut,

ja sinne lähden nyt, sillä jo tänä iltana tahdon saada hänet vihittyyn

maahan!"

Taaskin kääntyi Bengta-rouva oveen päin, mutta se avattiin samassa, ja

pari asemiestä toi Niilo Bonpoikaa sisään. Marski viittasi miehiä

poistumaan, mutta viheriä ritari asettui ovelle seisomaan ja

Bengta-rouvakin jäi paikalleen. Nyt ei häntä pidättänyt niinkään pelko,

että höperö ritari häntä estäisi, vaan hänet vangitsi melkein vasten

tahtoaan kalpean ja sentään niin reipasmielisen nuorukaisen

näkeminen. Vaikutus oli vaistomainen, hän ei enää kuullut järjen

varoitushuutojakaan. Tämä tarmokas nainen maksoi nyt veronsa aikansa

taikauskolle. Hän oli sen orjana ja sen näkymättömät langat pitävät

usein henkeä kovemmissa siteissä kuin rautaiset kahleet.

Merirosvon onnenketju vaikutti nyt häneen näkymättömällä

taikavoimallaan. Tämä ketju, jonka avulla hän oli tahtonut panna vallan

ja kunnian, vieläpä kuninkaankruununkin veljensä jalkain juureen, tämä

ketju, jota saadakseen hän ei ollut mitään säästänyt; ystävyyden,

kunnian, rakkauden ja yleensä kaiken, mikä on ihmissydämelle pyhää ja

kallista oli hän sen vuoksi pannut alttiiksi -- tämä ketju oli ollut

niin kauan hänen ajatustensa ja yritystensä esineenä, että se oli kuin

hänen olemukseensa sulautunut. Ja se ajatus, että hänellä oli jo ollut

tämä koriste kädessään, ja että hän oli sen taas menettänyt, pikemmin

lisäsi kuin vähensi sen tenhovoimaa häneen. Samoinkuin kankaalla

häilyvä virvatuli, joka yhä pakenee ihmisen tieltä, joka on ryhtynyt

sitä kiinni yrittämään, oli tämä ketjukin yhä houkutellut häntä

peräänsä ja yhäti paennut etemmäksi; hän oli itse kuin kiinninaulattu

tähän salaperäiseen esineeseen.

Hänen silmiinsä syttyi tuli voimakkaampi ja hurjempi, kuin hän itsekään

aavisti, kun hän näki Niilo Bonpojan, eikä marskinkaan kehotus olisi

saanut häntä paikaltaan hievahtamaan. Hän oli nimittäin varma, että

ketju oli siinä, missä Niilo Bonpoikakin, ja vaikkei hän voinut millään

järkisyyllä selittää luuloaan, niin uskoi hän nyt aivan varmasti, että

ketju oli tänä hetkenä nuorukaisella. Se aavistus oli syntynyt eilen

illalla, kun hän kuunteli nuorukaisen vankikopin oven takana, ja yöllä,

kun hän istui veljensä ruumiin ääressä kuunnellen myrskyn pauhinaa ja

katsellen pilvien vaellusta kentän yli, oli se kasvanut täydeksi

varmuudeksi. Nuorukaisen tulo iski salamana hänen sielunsa pimeyteen,

ja sen valossa kypsyi siellä eräs päätös, jonka hän heti tahtoi panna

toimeen.