X.

Harakerin kirkossa.

Kauan kesti kuitenkin, ennenkuin Niilo Bonpoika sai tilaisuutta

toimittaakseen Kaarina-neidin asian.

Palattuaan Vesteråsista Tukholmaan, oli marskilla siellä vilkkaita

neuvotteluja vanhan Krister-herran kanssa. Tieto Eerik-herran

maanpetoksesta kuulutettiin yli koko valtakunnan ja kaikille

vapaasukuisille lähetettiin käsky saapumaan hevosilla ja aseilla

varustettuna Tukholmaan; drotsi oli melkein marskiakin innokkaampi

kiirehtimään varustuksia ja valmistamaan tämän vaarallisen taistelun

ratkaisua.

Mutta yksimielisyydestä ja tuttavallisuudesta huolimatta, joka nyt

näkyi näitten mahtimiesten välillä vallitsevan, oli kuitenkin yhtä ja

toista, mikä antoi aihetta arveluun, että Krister-herralla oli salaisia

tarkoituksia tämän taistelun ohella, joiden toteuttamiseksi se oli vaan

keinona. Hänen luokseen kerääntyi toisenkarvaisia miehiä kuin marskin

seurueeseen, ja siellä pidettiin salaisia neuvotteluja. Yhtä myötää oli

drotsin kintereillä hänen tyttärenpoikansa Jöns Pentinpoika

(Oxenstjerna). Tämä oli yleisessä elämässä vielä melkein tuntematon

suuruus, eikä hänellä ollut vielä mitään virkaakaan, joka olisi antanut

hänelle huomattavampaa arvoa. Hän oli oppinut mies; ulkomaisissa

yliopistoissa oli hän opiskellut; sitäpaitsi oli hän rikasta ja arvossa

pidettyä sukua, mutta ei ollut saanut vielä mitään erikoisempaa paikkaa

kirkossa, vaikka hän oli jo vuonna 1434 pyytänyt ja saanut paavilta

luvan pitää erityistä rippi-isää. Vaikka hän siis oli asemansa puolesta

näin vähäpätöinen ja vaikka hän mielellään oli näyttävinään

valtioasioista välinpitämättömältä, niin näki kuitenkin hänen terävistä

ja sattuvista arvosteluistaan, joissa usein tuntui pistävä kärki, että

hän seurasi mitä tarkimmasti kaikkea, sekä henkilöitä että tapahtumia.

Ja luultavasti olivat juonten langat nyt jo enemmän hänen käsissään,

kuin aavistettiinkaan. Äidinisäänsä, kavalaa ja kokenutta

Krister-herraa, johti hän täydellisesti, ehkä olikin liian viisas sitä

näyttääkseen.

Joulukuun 16 päivänä lähti marski uhkean sotajoukon kanssa Vesteråsiin

päin; niillä seuduin oli paljon Eerik Puken kannattajia. Marski sai

kuulla hänen lähteneen Taalainmaahan. Silloin päätti hän mennä sinne

perässä, kuritettuaan ensiksi torshällalaisia ja nerikeläisiä siitä,

että olivat Eerik-herran puolella. Hän vietti joulua Arbogassa, ja

vähän senjälkeen sai hän kirjeen taalalaiselta voudiltaan, Hannu

Martinpojalta, ja taalalaisilta itseltään, "että he aikoivat pysyä

lujasti Eerik Puken puolella ja elää ja kuolla hänen kanssaan". Nyt

lähetettiin pikaviestejä sekä Uplantiin että alamaille lisäjoukkojen

hankkimista varten, ja kun ne olivat saapuneet Vesteråsiin, lähti

marski pohjoiseen päin Eerik-herraa ja taalalaisia vastaan. Tämä

tapahtui tammikuun 14 päivänä 1437.

Eerik Puke oli myöskin puolestaan ponnistellut joukkonsa

vahvistamiseksi ja yrityksensä menestymiseksi. Mutta hänellä oli ollut

joka taholla pelkkiä vastoinkäymisiä. Hän oli liiaksi yksinään. Rahvaan

suosio hänellä kyllä oli, mutta herrat yhtyivät marskiin. Sellaisiakin,

jotka olivat olleet lähempiä Engelbrektin ystäviä kuin Eerik itse, oli

hänen vihollistensa puolella. Eikä hän ollut saanut haltuunsa Mälarin

seudun linnoja enempää kuin Örebrotakaan. Silloin hän päätti vetäytyä

Taalainmaahan, jossa rahvas kuunteli mielellään reippaan ritarin

puheita, kuten Södermanlannissa, Vestmanlannissa ja Nerikessäkin. Hän

oli taistellut talonpoikain puolesta Engelbrektin johdolla, ja

senvuoksi oli mies talosta valmiina lähtemään Eerik-herran kehottaessa.

Hän kulki sitten taalalaisjoukkoineen eteenpäin ja asettui, kuultuaan

marskin olevan Vesteråsissa ja aikovan lähteä pohjoiseen päin

Taalainmaahan, vahvaan asemaan metsään Harakerin kirkon länsi- ja

luoteispuolelle. Edessään eteläpuolella oli Hällasjön järveen juokseva

Svartå-joki, lännessä oli Hällasjö, ja idässä pienempi pohjoisesta

etelään juokseva Svartå-jokeen laskeva joki. Metsään hakattiin

ylt'ympäri suuria murroksia. Täällä aikoi Eerik odottaa Helsinglannin

ja Gestriklannin rahvaan tuloa, ennenkuin lähtisi vihollistaan vastaan,

jonka pääsyä Taalainmaahan tämä asema samalla esti.

Äkkiä muutamana aamupäivänä kerrottiin Eerikille marskin kulkevan

täyttä päätä pohjoiseen päin, ja olevan nähtävästi aikeissa mennä

talonpoikaisjoukon sivuitse pohjoista Vestmanlantia ja Daljokea kohden.

Se oli kuitenkin vaan marskin etujoukko. Itse oli hän vielä

pääkortteerissaan, seurassaan vaan parituhatta miestä, eikä hän aikonut

lähteä joukkonsa perään ennenkuin seuraavana aamuna. Tähän oli syynä

se, että sekä arkkipiispa Olavi että Strengnäsin piispa Tuomas olivat

tulleet marskin luo ehkäistäkseen jos mahdollista turhaa

verenvuodatusta ja sovittamaan asiaa hyvällä. He keskustelivat koko

aamupäivän, mutta marskin mielestä oltiin jo liian kaukana; hän tahtoi

nyt kerrankin näyttää, kuka oli herra maassa, hän vai Eerik Puke.

Silloin tuli iltapäivällä sanoma, että osa marskin väkeä oli hyökännyt

metsässä olevain vihollisten murrosten kimppuun ja että siellä oli

oteltu tuimasti pari tuntia; tämän vielä puhuessa alkoi etäältä kuulua

nopeasti laukkaavain hevosten kavioin kopsetta ja taisteluhuutoja,

jotka yhä kiihtyivät.

Marski sai heti pahan aavistuksen, joka kohta toteutuikin. Hänen

väkensä oli joutunut tappiolle ja palasi nyt hurjasti paeten leiriin

takaisin. Hyväksi onneksi oli niitä vaan osa väestä; marski lähetti

heti pikaviestin muulle joukolle käskien sitä palaamaan. Läsnä oleviin

piispoihin teki asia syvän vaikutuksen. Näki selvästi, että he

halusivat täydestä sydämestään rauhaa. He saivat nyt kuitenkin jäädä

yksikseen ajatuksineen. Sillä marski riensi ulos ja astui oitis

hevosensa selkään järjestääkseen varustuksia yötä varten, joka jo teki

tuloaan. Hän piti aivan varmana, että vihollisensa hyökkäisi nyt

onnistuneen kahakan jälkeen hänen leiriinsä, ja piti senvuoksi huolta

siitä, etteivät ne pääsisi äkkihyökkäyksellä heitä yllättämään. Hän oli

muuten itse ulkomailla oppinut sotataitoa eteväin päällikköjen

johdolla, joten hän hyvin ymmärsi, mitä oli tehtävä. Hän näytti paikat,

mihin osastojen tuli asettua, mikäli ne ennättivät tulla. Yltympäri

asetettiin sitten vankkoja etuvartioita.

Hämärä levisi yli maan, mutta juuri kuin marski oli menemäisillään

tupaan, jossa piispat olivat, tuli hänen lankonsa, Niilo Steeninpoika,

ja Herman Berman tuoden suuret ratsujoukot seurassaan leiriin. Ne

olivat palaavan väen etujoukko ja niiltä sai marski nyt tarkempia

tietoja taistelun kulusta. Tuimasta vastustuksesta päättäen, täytyi

Eerik-herralla olla hyvästi väkeä, ja jos hänelle vielä saapuisi

vahviketta Pohjois-Ruotsista, niin voisi miekan mittely tulla

vaaralliseksikin.

Marski astui piispain luo, seurassaan molemmat päälliköt ja pari

aseenkantajaa, joista toinen oli Niilo Bonpoika. Tuvassa istui pitkä,

luiseva ritari, joka näkyi ottaneen asiakseen pitää hengellisiä herroja

hyvällä päällä. Hän kertoi toisen hauskan tarinan toisensa perästä, ja

elleivät kunnianarvoisat isät nauraneet, niin nauroi ritari itse;

herrain ovea avatessakin kajahteli tupa hänen naurustaan. Pöydällä

paloi pari vahakynttilää, joiden valossa tulijat heti näkivät nauravan

ritarin.

"Kuka te olette?" kysyi marski vihaisella äänellä ja katsoen häneen

ankarasti.

"Köyhä ritari, ja palvelusta etsin!" vastasi tämä huulet hymyssä ja

katse niin huoletonna kuin olla saattaa. Hänen koko olentonsa oli niin

hassun näköinen, että se olisi epäilemättä nytkin naurattanut, ellei

hetki olisi ollut niin tärkeä ja vakava.

"Narrinhiippa näkyisi sopivan teille paremmin kuin mikään muu, ja sen

te saatte", vastasi marski viitaten kädellään, että mies sai lähteä.

"Hyvä, ankara herra marski! minä rupean narrinhiipan ritariksi teidän

palvelukseenne... Kuulettehan viisaat messukaapun herrat, ja te tuimat

miehet siellä oven suussa, minut on otettu marskin palvelukseen!"

Ja kuivasti nauraa hohottaen meni narrinhiipan ritari matkaansa,

kumartuen ovessa, sillä hän oli tuumaa paria pitempi marskia

itseäänkin, vaikka tämä oli aikansa pisimpiä miehiä.

Marski ja muut herrat eivät välittäneet sen enempää tästä

hassunnäköisestä miehestä, joka oli nähtävästi päästään vähän vialla.

Ainoastaan Niilo Bonpoika oven suussa ei näyttänyt katselevan häntä

yhtä välinpitämättömästi kuin muut. Mutta hänenkin huomionsa kiintyi

nyt kokonaan siihen tärkeään kysymykseen, jota nyt ruvettiin

harkitsemaan, nimittäin sovinnon hierontaan Eerik-herran kanssa. Marski

oli aluksi ehdottomasti sitä mieltä, että asia on miekalla ratkaistava,

ja häntä kannatti lankonsa, Niilo ritari, mutta kirkonmiehet esittivät

niin painavia syitä sovinnon puolesta, että kun heihin vielä yhtyi

Herman Bermankin -- johon marski hyvin luotti -- niin hän lopulta

suostui.

"Teen sen", lausui hän, "näyttääkseni vaan teille, jalot herrat, ettei

se auta mitään. Herra Eerik hylkää itse sensuuntaiset ehdotukset

kokonaan; muuta hyvää ei siitä tule kuin se, että ratkaisu viipyy

muutamia päiviä."

Silloin lähtivät herrat pois, joten marski jäi yksin tupaan. Eräs

asepalvelijoista jäi kuitenkin oven suuhun. Se oli Niilo Bonpoika.

"En tarvitse sinua nyt, saat mennä levolle!" sanoi marski hänet

huomattuaan.

"Antakaa anteeksi herra marski", vastasi Niilo, "minulla on eräs

pyyntö..."

"Anna kuulua sitten", sanoi marski kärsimättömästi kulmiaan rypistäen,

"mitä tahdot?"

"Pyydän lupaa käydäkseni herra Eerikin luona."

Marski peräytyi askeleen ja katseli tuikeasti nuorukaista.

"Herra Eerikin luona!" toisti hän. "Enpä arvannut sitä pyyntöä odottaa

sinun suustasi, Niilo!"

"Älkää kiivastuko, herra marski ... minun täytyy tavata häntä, olen

luvannut sen... Teidän täytyy suostua pyyntööni!"

"Täytyy ... olet luvannut ... mitä rohkenet sanoa, poika...! Varo,

etten paneta sinua tukkiin, niin sukulaiseni kuin oletkin!... Käydä

vihollisen luona samana hetkenä, kun miekat ovat jo paljastetut ... ei

sanaakaan enää siitä asiasta, sukulaisuuden vuoksi ja koska pidän

sinusta, tahdon unhottaa sanasi..."

"Mutta minä ehkä voisin vaikuttaa..."

"Vaiti, poika", jyrisi marski heittäen julmistuneen katseen Niiloon,

"siitä asiasta ei enää sanaakaan, sinä jäät toimeesi, ja nyt minä

tahdon jäädä yksikseni."

Nuorukaisen kasvonilmeet vaihtelivat omituisesti. Niistä näkyi

huolestusta ja suuttumusta, mutta samalla näkyi niistä selvä ja luja

päätös, ettei hän aikonut tässä asiassa noudattaa mahtikäskyjä eikä

pelätä niitten rikkomista seuraavia rangaistuksia. Hän muisti kaunista

surevaa neitoa ja hänelle antamaansa lupausta, joka poltti hänen

tuntoaan; ja neidon usko että sormus saisi Eerikin sovintoon

taipuvaiseksi vaikutti häneen ihmeellisesti. Tämän sovinnon täytyi

tulla ratkaisemaan vaikean pulman; hän oli luvannut Engelbrektille ja

Tuomas-piispalle, ettei koskaan kohottaisi miekkaansa Ruotsin rahvasta

vastaan, ja sille päätökselle tahtoi hän pysyä uskollisena.

Sen saman teki tosin Herman Bermankin, joka oli ollut niin läheinen

Engelbrektin toveri, samoin teki tavallaan Tuomas-piispakin. Kumpikin

oli empimättä marskin puolella, ja Herman oli itse, kun Niilo kerran

kysyi häneltä tätä asiaa, lausunut taistelevansa itse asiassa Ruotsin

rahvaan edestä, taistellessaan marskin puolesta; sillä marski oli

ainoa, arveli hän, joka joissakin määrin kykeni kannattamaan

Engelbrektin alottamaa työtä. Siihen suuntaan oli Tuomas-piispakin

lausunut. Mutta tämä ei ollut Niilosta kylliksi. Hän katsoi sitä

puolinaiseksi teoksi. Hänen nuorekas sydämensä ei voinut käsittää,

ettei miekoin taisteleminen talonpoikia, ja juuri Engelbrektin

taalalaisia vastaan, ollut taistelemista rahvasta vastaan. Yksi ainoa

tie oli hänelle enää mahdollinen. Hänen täytyi lähteä Eerik Puken luo.

Kunniansa, lupauksensa, neiti Kaarina, Engelbrekt -- kaikki kehotti

häntä käymään sitä tietä.

Hän ei ajatellut hetkeäkään kuinka arveluttavaksi tämän päätöksen

toteuttaminen voi tulla. Marskin suosion, vallan, kunnian, arvon ja

yleensä kaiken, mille laskevainen mies panee niin suuren arvon, jätti

hän huomaamatta.

Hän lähti marskin käskyllä tuvasta ja käveli kauvan hajallaan olevain

tupain ympärillä, jotka marskin seurueessa olevat herrat olivat

ottaneet kaikki haltuunsa, ja kävellessään kutoutuivat hänen

ajatuksensa siihen suuntaan, kuin olemme tässä esittäneet.

Viimein hän meni marskin hevosten luo. Hän löysi pian omansa, jonka

selkään hän nosti satulan. Pari tallirenkiä oli vähän matkan päässä,

mutta niille ei juolahtanut ensinkään mieleen kysyä, mitä hän nyt

aikoi. Hän oli tietysti saanut marskilta jonkun asian toimittaakseen.

Hän hyppäsi satulaan ja antoi mennä länteen päin.

Oli pimeä yö ja tuuli puhalsi kylmästi lumikentän yli, joka oli leirin

ja Harakerin kirkon välillä. Taivaalla ei vilkkunut yhtään tähteä.

Mutta Niilo kannusti hyvää hevostaan rientäen yli kivien ja kantojen.

Hän ei tuntenut pakkasta eikä tuulenviimaa, hänen ainoana ajatuksenaan

oli päästä hyvissä ajoin perille ja jos mahdollista takaisinkin ennen

päivän koittoa.

Hevosensa laukatessa oli hänestä, kuin kuuluisi kavioin kapsetta

takaapäin, hän pysäytti äkisti ja kääntyi. Mutta hän ei voinut huomata

mitään. Hänelle juolahti aluksi mieleen, että häntä ajettiin takaa.

Marski oli ehkä lähettänyt jonkun hänen jälkeensä; hän oli kenties

saanut tallirengeiltä kuulla aseenkantajansa lähteneen leiristä ja oli

lähettänyt miehiä peräänsä. Mutta jos perässä tulijat olivat vainoojia,

niin olisi hänen pitänyt kuulla selvemmin kavioin kapseen

seisahdettuaan kuuntelemaan. Mutta hän ei kuullut. Tuuli vaan suhisi

kentän yli. Silloin hän lähti taas eteenpäin ja taaskin hän kuuli

äskeisen äänen; ja tultuaan kerran kovalta maalta pehmeälle niitylle,

jossa lunta oli paksummalta, kuuli hän selvästi, että takanaan tuli

ratsumies.

Hän pysäytti uudelleen, mutta ääni katosi samassa. Häntä rupesi

kammottamaan; hän oli aikansa lapsi, ja nyt hän oli varma, ettei tämä

ollut aivan luonnollista. Niin paljon hän kuitenkin oli ajastaan

edellä, että ratsasti ristinmerkin tehtyään takaisin vähän matkaa,

nähdäkseen, eikö takanaan tulija sittenkin ollut ihminen. Jos hän olisi

ollut yhtä tyyni kuin tavallisesti, olisi hän huomannut erään

ratsumiehen seisottavan aivan hiljaa parin korkean hongan välissä.

Mutta nyt ei hän huomannut mitään. Hän ratsasti takaisin sen kallion

yli, josta ääni oli juuri kuulunut, vaan kun ei nähnyt siellä ketään,

niin hän teki taas ristinmerkin ja ratsasti hevostaan kannustaen

eteenpäin.

Pian hän sai muuta ajattelemista. Hän oli leiristä lähdettyään

kääntynyt länteen päin, mutta Svartå-joelle tultuaan kulki hän sitä

myöten pohjoiseen päin Harakerin kirkon sivu ja siitä taas länteen

jokea myöten. Hän ratsasti siis melkein Eerik Puken taalalaisleirin

sivua pitkin, joten hänen olisi pitänyt kuulla sieltä jotakin. Mutta

kaikkialla vallitsi täysi hiljaisuus. Sen vuoksi hän kääntyi enemmän

metsän sisään ja tuli ketään kohtaamatta yksinäiselle mökille, josta

päätti kysyä tietä sinne mihin aikoi.

Hän kopisti ja huomasi kummakseen -- kun hetken odotettuaan pääsi

sisään -- siellä olevan ennestään jo erään, joka kysyi tietä, vaikka

hän oli matkalla vastaiseen suuntaan. Sen hän ymmärsi oven avaajan

sanoista. Mutta takassa oli tuli sammunut ja hiilten punertava hehku

valaisi niin heikosti, ettei hän eroittanut kenenkään kasvojen

piirteitä.

Niilo tervehti ystävällisesti ja kysyi sitten vuorostaan tietä. Viipyi

hetkinen ennenkuin vastattiin, mutta kun hän lisäsi vievänsä tärkeitä

sanomia herra Eerikille, niin sanoi oven avaaja, että se kyllä kävi

laatuun. Mies, joka oli peremmällä tupaa, viskasi hiilille pari tikkua,

jotka leimahtivat palamaan valaisten tupaa kotvaseksi. Niilo tarkasteli

sen valossa huonetta. Takan vieressä seisoi pitkä mies, joka piti

hattuaan kasvojensa edessä, niin että silmät vaan olivat näkyvissä, ja

nämä silmät katselivat häntä läpitunkevasti. Mies, joka oli avannut

oven, seisoi nyt ikkunan vieressä; hän oli tavallisen talonpojan

näköinen.

Puikot sammuivat takassa, ja silloin sanoi takan vieressä istuva mies:

"Herra Eerikin luo vievää tietä ei ole vaikea löytää, minä menen sinne

itsekin tänä yönä, voitte tulla kanssani, nuori mies."

Niilo säpsähti kuullessaan hänen äänensä, vaikka hetken jännitys esti

häntä muistamasta, missä ja milloin oli saman äänen kuullut ennen.

"Hyvä", sanoi hän, "mutta minulla on kiire, ja avuliaisuutenne tulee

kahta arvokkaammaksi, jos lähdemme heti matkaan."

"Lähdetään!" vastasi mies yksitoikkoisella äänellä.

Hän nousi ja tuli Niilon perässä ulos. Kun tämä aikoi nousta hevosensa

selkään, selitti mies että niillä poluilla, joita heidän tuli käydä,

oli mahdoton hevosella kulkea, joten oli parasta jättää hevosen

talonpojan huostaan paluuseen asti. Niin tehtiin ja lähdettiin matkaan.

He saivat kulkea ison kappaleen metsää, ennenkuin Niilo näki oikealla

kädellään tulen tuikahtavan puiden välistä ja ennenkuin vartiomiesten

huutoja alkoi kuulua. Mutta opas ei mennytkään suoraan leiriin, vaan

käveli pitkin sen sivua ikäänkuin kiertääkseen sitä.

Tuonnimmaisen tulen luona kääntyi mies vihdoin itään käsin, johon hän

itse siis aikoi. Mutta tänne leirin päähän tehdyn tulen ääressä ei

Niilo kummakseen huomannut yhtäkään ihmistä. Hän ei kuitenkaan ehtinyt

sitä sen enempää miettiä, sillä oppaansa kiiruhti kulkuaan, joten he

lähestyivät nopeasti paikkaa. Äkkiä tämä pysähtyi ja kääntyi.

"Pysähtykää tähän, nuori herra", sanoi hän, "kunnes minä käyn etsimässä

herra Eerikiä, mutta älkää hievahtako paikaltanne, sillä talonpoikain

kanssa ei ole leikkimistä, ne voisivat helposti luulla teitä

vakoojaksi, ja silloin ei nahkanne olisi paljon arvoinen."

Mies meni tulen vieritse pois ja Niilo luuli näkevänsä hänen antavan

kädellään merkin, mikä sai muutaman varjon nousemaan erään puun

juurelta ja lähtemään kuulumattomin askelin hänen peräänsä. He

katosivat korkeain lumisten honkain väliin. Mutta Niilolle kävi aika

pitkäksi, hän mietti jo rikkoa opastajansa käskyn sekä lähteä omin päin

etsimään herra Eerikiä. Mutta samassa kuuli hän takaansa metsästä

raskaita, mutta nopeita askeleita ja käännyttyään näki hän kummakseen

useita talonpoikia hyökkäävään kirveet koholla häntä kohden. Niilo veti

miekkansa, mutta samassa tarttui häneen pari vankkaa kättä. Vastustus

oli turhaa. Hän oli vankina.

"Kiitoksia, kelpo talonpojat!" kuuli hän erään äänen lausuvan vähän

syrjästä päin, "kiitoksia ... sitokaa vakoojalurjus tuohon puuhun

odottamaan, kunnes Eerik-herra ehtii häntä kuulustella."

Silloin sidottiin Niilo vankoilla köysillä erääseen tulen lähellä

olevaan puuhun. Sen tehtyään lähtivät miehet pois; hänen oppaansa vaan

jäi jälelle.

"Te olette Niilo Bonpoika!" sanoi mies katsellen Niiloa silmiin, "minä

tunsin teidät heti nähtyäni, ja olin juuri teidän luoksenne tulossa,

kun te niin parahiksi tulitte itse vastalle."

Niilo ei vastannut mitään, ja mies jatkoi, tarttuen oikealla kädellään

Niilon nutun ylänappiin:

"Teillä on ryövättyä omaisuutta, junkkeri", sanoi hän kähisevällä

äänellä, "mutta luvallanne tahdon päästää teidät siitä!"

Samassa hän repäisi nutun auki ja haparoi vangin kaulaa. Oli hetkinen

tuskallista sanattomuutta, jollaikaa miehen kasvojen ahnas ja

voitonriemuinen ilme hävisi ja sijaan tuli syvä hämmästys ja pettymys.

Hänen kätensä lakkasivat haparoimasta, ja hän jäi nolona seisomaan

uhrinsa eteen.

"Liian aikaisin!" huudahti hän vihdoin.

"Liian aikaisin!" kuului kuin kaiku puiden välistä, miehen poistuessa

hitain askelin melkein sammuneen halkovalkean ohi siihen suuntaan,

mistä kaiku oli kuulunut.

Mutta Niilon mieleen tuli aatoksia, synkkiä ja kolkkoja, melkein

epätoivoisia. Hänen aikeensa ja toiveensa täyttää lupauksensa

Kaarinalle, saada sovinto aikaan marskin ja Eerikin välillä, -- kaikki

oli nyt tehty tyhjäksi, tahi ainakin täytyi siksi tulla, kuta enemmän

aika kului. Oli jo paljo yli puoliyön, leiriin alkoi ilmestyä elämää,

ja nuotiot leimahtivat siellä täällä siitä, että puita lisättiin

niihin.

Silloin tuli mies takaisin ja asettui hänen eteensä taas.

"Olen luvannut viedä teidät herra Eerikin luo!" sanoi hän, "minä sen

teenkin, mutta sitä ennen on minulla teille vähän muuta sanottavaa,

jota kannattaa ajatella."

Sitten hän rupesi kertomaan herrain välisestä taistelusta ja siitä,

miten välttämätöntä oli toisen heistä kuolla. Sitten hän vertasi heitä

toisiinsa ja osoitti, miten Eerik kuitenkin oli rahvaan asian

puolustaja ja muuten ainoa, joka voi kulkea Engelbrektin teitä. Niilo

keskeytti häntä pari kertaa. Puhe oli hänelle työlästä kuulla, mutta

mies jatkoi.

"Jos nyt tahdotte pelastaa nuoren henkenne, Niilo Bonpoika", niin hän

lopetti, "niin osoitan teille tien."

Hän keskeytti puheensa vähäksi aikaa ja tarkasteli tyystiin nuorukaisen

kalpeita kasvoja, joita valaisi sammuneen nuotion hiilistöstä leviävä

heikko hehku. Hänen omat kasvonsa olivat varjossa, ja kun yön pimeys

oli tiheässä metsässä vielä synkempi, niin oli häntä mahdoton tuntea.

Hän odotti nähtävästi vastausta kysymykseensä, mutta kun sitä ei

tullut, niin hän lisäsi:

"Katsokaas nyt, toisen täytyy kuolla, asiat ovat nyt niin eivätkä voi

toiseksi muuttua, mutta minä tahdon, että marski kuolee, ja samoin

tahtoo moni muu ... ymmärrättekö nyt, mitä teidän tulee tehdä

pelastaaksenne nuoren henkenne?"

Niilo Bonpojan kasvot kalpenivat lumivalkeiksi, ja hänen ruumiinsa

vapisi kuin kuumeessa. Mutta mies veti vitkaan esiin pitkän veitsen,

käänsi sitä pari kertaa, että se välkähteli hiilihehkussa, sekä ojensi

sitten sen terän nuorukaisen sydäntä kohti.

"Niin", sanoi hän, "tähän asti olen esittänyt vasta asian toisen

puolen, toinen on kuitenkin niin selvästi ymmärrettävä, ettei sitä

tarvitse monella sanalla kertoa. Valitkaa nyt, Niilo Bonpoika ...

vannotteko pyhän valan, että surmaatte herranne, marskin, niin saatte

tulla Eerik-herran mieheksi ja pääsette kunniaan ja valtaan; ellette

suostu, niin sanokaa ... jompikumpi, aamu koittaa kohta, ja sitä ennen

täytyy tämä asia olla päätettynä."

"Iske pois, kurja murhaaja", huudahti Niilo, "miksi puhut niin paljon!"

Samassa huusi joku puiden takaa, ja läheltä kuului useiden miesten

astuntaa.

Murhaaja väistyi varjoon ja katosi. Mutta hiukan ulompaa kuuli Niilo

erään äänen puhuvan, jonka hän hämmästyksekseen tunsi Eerik-herran

ääneksi:

"Tuokaa tänne luokseni se jalo herra ... hän on kohta saapa vastauksen

asiaansa."

Niilo käsitti marskin sanantuojan jo saapuneen, ja Eerik-herran äänen

väreestä päättäen tuntui hän jo jonkun muun kautta antaneen

vastauksensa, mutta tuli vielä itse antamaan sen saadakseen

viholliselleen selväksi, kuinka mahdotonta oli sovintoa ajatella. Niin

olikin laita. Herra Niilo Steeninpoika oli tullut marskin luota rauhan

sanansaattajana. Hänet oli viety leiriin, jossa hän välttämättä tahtoi

tavata Eerik-herraa itseään. Tämän asian vuoksi Eerik nyt pysähtyi

odottamaan Niilo Steeninpoikaa keskeyttäen kiertokäyntinsä leirin läpi.

Eerikin ympärillä oli joukko asemiehiä ja talonpoikiakin ja he

odottivat kaikki niin jännityksellä lähettiläsritaria -- jonka piti

tulla tälle paikalle, jota valaisi pari käsisoihtua -- ettei kukaan

huomannut sammuneen nuotion vieressä olevaa puuta, johon Niilo Bonpoika

oli kytketty. Tämä ei tosin voinut nähdä Eerik-herraa edessä olevain

puiden vuoksi, mutta hän kuuli joka sanan keskustelusta. Ensiksi

herätti hänen huomiotaan kaksi tummaa varjoa, jotka astuivat kiireisin

askelin Eerikiä ympäröivän joukon luo. Toisen hän tunsi murhaajakseen,

toinen näytti nunnalta, hänen yllään oli pitkä kaapu ja kasvot olivat

päähineen peitossa.

Sitten rupesi väkijoukko liikkumaan, jolloin Niilo näki vilaukselta

Eerik-herrankin. Hän meni hieman ulommas muista, ja nunna kulki hänen

vieressään. Niilo oli jo aikeissa huutaa Eerikiä nimeltään, mutta

silloin tuli opas taasen esiin tehden kädellään ja veitsellään liikkeen

osoittaen, että sanankin lausuminen maksaisi hänen henkensä.

Vähän päästä meni Eerik miestensä luo, ja marskin lähettiläs saatettiin

myöskin paikalle. Keskustelu heidän välillään tuli hyvin lyhyeksi.

"Olen muuttanut mieltäni", sanoi Eerik Puke> "tahdon tavata marskia, ja

parhaiten voimme kohdata toisiamme suuren kiven luona tien vieressä;

mutta te itse, herra Niilo ja Herman Berman saatte jäädä minulle

panttivangeiksi. Kohtaus tapahtukoon kahden tunnin kuluttua, pitemmästä

viivytyksestä ei ole teille eikä minulle mitään hyvää."

Niilo-herra vastasi tähän hyvin lyhyesti, ja sitten lähtivät kaikki

pois. Mutta puun eteen, johon Niilo oli sidottu ilmestyi kohta eräs

varjo, joka katseli häntä muutaman tuuhean honganoksan takaa.

"Kylliksi!" kuului varjo sanovan, "jos poika on hyvin sidottu, niin

olkoon hän siinä, kunnes työ on tehty."

Mies laski kätensä veitsineen ja meni sen puun luo, josta ääni kuului;

siellä he keskustelivat kuiskaten, mutta Niilo kuuli kuitenkin siitä

pääasiat. Kysymys ei ollut sen enemmästä eikä vähemmästä, kuin että

mies (hänen oppaansa) piiloittautuisi muutamien varmain Eerikin miesten

kanssa -- jotka tuntuivat kuiskauksista päättäen tulleen tänne varjon

toimesta -- Harakerin kirkkoon, johon varjo sanoi kyllä saavansa

houkutelluksi marskin ja Eerik-herran, ja siellä he hyökkäisivät

marskin kimppuun ja vangitsisivat hänet.

Keskustelijat läksivät sitten nopein askelin pois.

* * * * *

Mutta maantien vieressä olevan kiven luona -- joka on siinä vieläkin ja

jota kutsutaan Pukenkiveksi -- kohtasivat marski ja Eerik-herra

toisensa määrätyllä hetkellä. Edellinen oli lähettänyt rauhakirjansa,

jonka olivat sekä arkkipiispa että Strengnäsin piispa Tuomas

allekirjoittaneet, samalla lähetti hän Eerik-herran pyytämät

panttivangit. Kello oli 8 paikoilla, aamu oli vielä pimeä, jonka vuoksi

tuotiin soihtuja paikkaa valaisemaan. Kummallakaan ritarilla ei ollut

tässä tilaisuudessa sotisopaa. Marskin yllä oli hieno ihokas, ja hänen

hartioiltaan riippui näädän nahalla sisustettu lyhyt levätti.

Eerik-herran yllä oli paksusta keltaisesta nahasta tehty ihokas.

Näki kyllä etteivät ritarit olleet ystäviä, vaikka marskilla oli kuten

aina malttinsa tallella. Eerik-herra sai hädin tuskin sen vertaa

hillityksi itseään, että kuunteli, mitä marskilla oli sanomista.

"Olette halunneet keskustella kanssani, marski", kysyi hän, "no, tässä

olen, mitä haluatte?"

"Haluan nyt, kuten aina ennenkin, rauhaa ja sopua Ruotsin miesten

kesken!"

"Rauhaa ja sopua", huusi Eerik kiivaasti, "te rohkenette suustanne

laskea sellaisia sanoja, Kaarlo, joka itse olette katkoneet kaikki

siteet välillämme...! Ei, ei, se joka tuhoo kylmäkiskoisesti

Engelbrektin ystäviä, älköön puhuko ystävyydestä ja rauhasta Eerik

Pukelle. Sellaista miestä kutsuu rahvas aina, kuule marski, sellaista

miestä kutsuu rahvas aina petturiksi... Mitä sanoitte minulle kun

viimeksi tapasimme toisemme ... muistatteko?"

"Te liioittelette syytöksiänne, Eerik", vastasi Kaarlo, "mitä olen

sanonut, siitä vastaan, ja ajatelkaa tarkoin, voitteko te vastata

sanoistanne, kun väitätte minun katkoneen kaikki siteet välillämme...

Te ette ainakaan voi kieltää vainonneenne minun henkeäni, sen

tunnustitte itse pidoissanne keväällä. Ette voi myöskään kieltää, että

minä olen pelastanut teidän henkenne ja että olen antanut teille niin

suuria läänityksiä, että Ruotsin valtakunnassa on tuskin yhdellekään

mitattu valtakunnan sarkaa niin runsaasti... Tätäkö te kutsutte

siteiden katkomiseksi?... Tuokaa tähän mies, joka tuntee meidät

kumpaisenkin, mutta joka voi vapaasti arvostella meitä, tuokaa tähän

sellainen mies, ja jos hän voi sanoa, ettei Kaarlo Knuutinpoika ole

aina kohdannut teitä avoimin käsin ja hyvää tarkoittavin mielin, niin

hakattakoon minut tähän paikkaan ja jääköön surmani kostamatta!"

"Liukas kielesi unhottaa sen veren, joka Söderköpingissä vuosi ja joka

huutaa kostoa... Samoinkuin minulle puhutte, samoin te puhuitte

onnettomalle ritarille, Broder Sveninpojalle... Tuokaa tähän mies, joka

voi vannoa, ettei minua odota sama kohtalo kuin häntäkin, jos lasken

miekkani ja jään yksikseni ja turvatta teidän ollessanne vallassa, jota

yhä lisää haluatte."

Eerik puhui yhäti kiihkeästi ja hänen viime sanainsa aikana levisi

marskin kasvoille varjo, joka jätti jälkeensä syvän, vakavan, melkeinpä

surullisen ilmeen. Hän oli vaiti hetkisen, ennenkuin vastasi.

"Mitä Söderköpingissä tapahtui, sitä voi lailla puolustaa", sanoi hän

syvällä ja totisella äänellä. "Ja mitä omasta kohtalostanne puhutte,

että yksiksenne jäisitte ja olisitte ilman tätä talonpoikaisjoukkoa ...

niin luulen että siihen voisivat parhaiten vastata ne miehet, jotka

ovat kuten tekin olleet Engelbrektin ystäviä, mutta nyt ovat minun

miehiäni. Ne, jotka saitte panttivangeiksenne, nimittäin Herman Berman

ja lankoni, herra Niilo Steeninpoika, voivat todistaa, vainoonko heitä.

Mutta sanokaa te minulle, herra Eerik", jatkoi hän sitten katsellen

terävästi vihamiestään, "mitä minun ja ystäväini tulee ajatella teistä

ja teidän nykyisestä puuhastanne? Jos teillä on menestystä ja te

voitatte minut taistelussa ja minä kaadun miekkaanne, niin mitä sitten

aiotte? Oletteko silloin tarkoituksenne perillä?"

"Olen!" vastasi Eerik katsoen rehellisesti Kaarloa silmiin. "Mitä

tahdon, sen saatte nyt kuulla, minä tahdon kotimaisen ruotsalaisen

kuninkaan, joka hallitsee valtakuntaa, niinkuin laki käskee ja niinkuin

vanhat hyvät tavat opettavat; jos siis voitan, niin tapahtuu

ensimmäiseksi kuninkaan vaali..."

"Ja helppoa lienee käsittää, kenestä kuningas tehdään!" lausui marski

hymyillen.

"Kuka kuninkaaksi tulee, ette tienne te enkä minä", vastasi Eerik,

"mutta varmaa on, ettei siitä koskaan tule kuningasta, jota te nyt

tarkoititte. Sitä saatte kysyä niiltä miehiltä, jotka kuulivat sanani

jäällä Arbogan luona, jossa talonpojat vannoivat seuraavansa minua.

Mitä silloin sanoin, siinä pysyn, ja se jääpi Ruotsin rahvaan

kuolemattomaksi lupaukseksi ja tulee täytäntöön kerran, vaikka sekä te

että minä olisimme jo aikoja sitten maanneet maan mustassa povessa."

"Siinä olen teidän kanssanne yhtä mieltä, Eerik, ja siinä on

tarkoitukseni aivan sama kuin teidän ja rahvaan tarkoitus. Mutta

sanokaa nyt minulle, ettekö luule tätä tarkoitusta voitavan saavuttaa

paremmin, jos yhteisesti työskentelemme, kuin että koetamme toteuttaa

sitä eriksemme ja vielä aseet kädessä toisiamme vastaan?"

"Ei koskaan, marski", lausui Eerik kiivaasti, "siihen vereen, joka

vuosi Söderköpingissä, hukkui minun luottamukseni teihin; tämä on

toinen seikka ja toinen on tämä: te ette voi vannoa sitä valaa, jonka

minä vannoin, ettette itse tahdo panna kuninkaankruunua päähänne."

"Taaskin puhutte liikaa, herra Eerik ... tahdon vannoa valalla, että

olen sille miehelle uskollinen, joka kerran Ruotsin lain mukaan

valitaan kuninkaaksi, niin totta kuin Jumala ja Pyhä Eerik kuningas

sanani kuulkoot!"

Nyt tuli Eerik vuorostaan sanattomaksi. Hän kääntyi pois ja astui vähän

syrjään, ikäänkuin tarvitsisi punnita asiaa. Siten syntyneen

äänettömyyden aikana, tuli esiin eräs nunna juhlallisesti lähestyen

soihtujen valaisemaa piiriä. Siihen hän pysähtyi ja sekä marski että

Eerik Puke katselivat hämmästyneinä tätä haamun kaltaista ilmiötä.

"Rauhaa ja sovintoa", alkoi nunna lausumaan ojentaen molemmat kätensä

tummaa taivasta kohden, "rauhaa ja sovintoa lupaa marski, rauhaa ja

sovintoa luvatkoon Eerik Pukekin, valtakunnan tähden ja sen suuren

tarkoituksen tähden, joka on teille kummallekin yhteinen... Totelkaa

sen vuoksi minun neuvoani, joka olen läheinen teille kummallekin ja

joka voin vapaasti lausua ajatukseni teistä ... vannokoon marski

valansa tässä vieressä olevassa kappelissa ja ojentakaat sitten

toisillenne kätenne palvellaksenne yhteistä asiaa."

Hiljaisuus vallitsi yltympäri, ja yön varjot alkoivat väistyä päivän

ensi koiton tieltä, ikäänkuin nunnan lausumat rauhan sanat olisivat

olleet yön hengettäriä karkoittava loitsu. Ja sekä Eerikiin että

marskiin tekivät sanat huomattavan vaikutuksen.

"Tapahtukoon, kuten te sanotte, hurskas sisar!" sanoi jälkimmäinen,

"minä olen valmis toistamaan valani Herran alttarin ääressä! Ja sitten

ojennan käteni teille sovinnoksi, jos niin tahdotte, herra Eerik."

"Sen valan haluan kuulla", lisäsi Eerik astuen marskin luo, "kunpa

voisitte samoin puhdistautua veren viasta joka..."

Eerik ei lausunut ajatustaan loppuun asti, vaan tarkasteli Kaarlon

kasvoja, mutta niissä näkyi enemmän surumielisyyttä kuin vihaa.

"Ja jos sen voin?" kysyi Kaarlo.

"Jos sen voitte ... niin silloin tarjoon minäkin käteni sovintoon."

Sitten he lähtivät Harakerin kirkolle päin astumaan, ja miehet

seurasivat heitä soihdut käsissä.

Mutta metsässä vähän ulompana varsinaisesta leiristä, johon siis

harvoin kukaan pistäytyi päivän kuluessa, oli Niilo Bonpoika puuhun

sidottuna, mieli täynnä synkkää epätoivoa. Kaikki oli nyt selvinnyt

hänelle. Mies, joka äsken oli hänet murhata, oli sama, jonka hän näki

Silverhättanissa Visbyssä; nunna ei voinut olla kukaan muu kuin

Bengta-rouva, ja miehen haparoiminen hänen kaulaansa nutun alta, joka

vieläkin oli auki jättäen hänen rintansa talvikylmän käsiin paljaaksi,

tarkoitti hänen äidinisänsä kaulaketjua. Muuta tarkoitusta ei sillä

voinut olla; sen oli siis täytynyt Visbyn tapauksen jälkeen joutua

Bengta-rouvan käsistä taas pois.

Ja nämä särkevät nyt hänen kauniit aikeensa sovun saamiseksi marskin ja

Eerikin välille, ja painavat poistamattoman tahran jälkimmäisen

ritarikunniaan, jos marskin kimppuun hyökätään salakavalasti kirkossa!

Nuorukainen väänteli tuskaisesti sidottuja käsiään, mutta siteet olivat

liian lujat. Vihdoin hän huusi, mutta kukaan ei kuullut. Lopulta alkoi

ruskottaa päivänkoiton heikko kajastus korkeain honkain takaa.

Nuorukainen sitä tuskin huomasi. Hänestä olisi olo tuntunut yöltä,

vaikka aurinkokin olisi paistanut vasten hänen kasvojaan.

Mutta kesken tuskaansa luuli hän kuulevansa hevosen hirnuvan. Oliko

erehdystä, mutta hän oli tuntevinaan oman hevosensa äänen, jonka hän

oli jättänyt metsään tuvan luokse. Tämä uskollinen eläin tervehti siten

herraansa joka aamu, kun tämä tuli talliin. Tällaisina hetkinä, jolloin

mieli on ylenmäärin jännityksessä, kuten Niilon nyt oli, pettävät

ihmistä usein omat mielikuvat. Sielu ikäänkuin koettaa korvata hetken

kärsimyksiä kuvilla, jotka seuraavana hetkenä luhistuvat kokoon kuin

harhailevan merimiehen kangastukset ja tekevät siten nykyhetken

kaksinverroin tukalammaksi.

Tällä kertaa ei ääni kuitenkaan ollut erehdystä. Hirnahdus kuului taas,

ja nyt paljoa lähempää. Niilo rohkeni tuskin hengittää, hänen koko

olemuksensa keskittyi korvaan. Hän kuuli hevosen juoksevan, ja ääni

läheni yhä: se pysähtyi, ja ratsastaja hyppäsi satulasta. Puun takaa

kuului kiireisiä askeleita ja samassa kuiskasi eräs ääni hänen

korvaansa:

"Toimita asiasi, Niilo Bonpoika ... täällä puiden takana on hevosesi!"

Voimakas käsi tuntui vihlaisevan nopeasti poikki ne köydet, joilla hän

oli sidottu. Samassa ne putosivat maahan, ja hän oli vapaa. Hän kääntyi

nopeasti kiittääkseen vapauttajaansa.

Erään puun takaa näki hän aamun hämärässä kokoonkyyristyneen haamun,

yllään valkea mantteli, joten häntä oli vaikea lumesta eroittaa. Ja

tämä haamu otti samassa jättiläishypyn loikaten puun juurelta pois, ja

kun Niilo meni tiheäin oksain läpi katsomaan, näki hän saman valkean

haamun istuvan hevosensa selässä yhtä kyyristyneenä ja viheliäisenä

kuin äsken puun juurella. Hän huusi sille, mutta hänen huutonsa sai

pelastajan vaan kiirehtämään pakoansa. Kokoonkyyristynyt olento melkein

kuin lensi puiden välitse.

Aivan lähellä sitä puuta, jonka luo tuo kummallinen olento oli ensiksi

ilmaantunut ratsunsa selkään, löysi Niilo oman hevosensa, joka taaskin

hirnahti hänelle. Ensi riemuissaan odottamattoman pelastuksensa

johdosta lankesi Niilo polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli niin

ihmeellisesti häntä auttanut, sekä rukoili häneltä voimaa siihen

työhön, johon nyt aikoi rientää. Sitten hän päästi ratsunsa ohjat

puusta ja hyppäsi sen selkään.

Hän läksi itää kohden mutta teki ison mutkan pohjoiseen päin

välttääkseen mahdollisuuden mukaan leiriä ja talonpoikaisjoukkoa, mikä

onnistuikin. Hetken ratsastettuaan saapui hän katetulle polulle, sitä

myöten tuli hän sille pienelle joelle, joka oli Eerik-herran aseman

rajana Hälle-metsässä. Pian tuli hän jäätyneen joen yli ja siitä

Harakerin aukealle, jolla vanha kappeli näkyi kuvastuen vaaleata

aamutaivasta vasten. Kappeli oli vanha puurakennus, jonka pienistä

ikkunoista loisti nyt kynttiläin valo.

Sydän tykytti kahta kiivaammin nuorukaisen rinnassa, kuta lähemmäksi

hän tuli kappelia, hän arveli itsekseen kauhistuksella, tulisiko liian

myöhään, vai eikö konnantyötä oltu vielä ehditty panna toimeen.

Tultuaan pääkäytävän eteen, näki hän oven halkeamasta tulta; hän

hyppäsi satulasta ja katseli sisään. Siellä seisoivat molemmat herrat

alttarin edessä, ja marski näytti tällä hetkellä puhuvan. Eerikistä

vähän syrjään seisoi nunna ja vähän etempänä molemmin puolin kaksi

miestä kummankin seurueesta.

Kaikki oli siis vielä oikealla tolallaan, jonka vuoksi Niilo nousi

taasen satulaansa. Hän katseli ympärilleen, etsien marskin seuruetta,

jonka täytyi olla läheisyydessä, ja hän näkikin kirkosta vähän matkaa

etelään päin tien vieressä tumman kasan, josta kuvastui teräviä piikkiä

aamutaivasta vasten. Siinä oli viisikymmentä ratsumiestä. Niilo syöksyi

heidän luokseen ja lausui äimistyneen päällysmiehen korvaan, joka

tuskin uskoi silmiään nähdessään marskin aseenkantajan tulevan

vihollisten leiristä:

"Jumalan nimessä marskia vastaan on viritetty juonia ... olkaa valmiit;

kun kuulette miekan kalsketta kappelista niin rientäkää sinne ...

samoin täytyy herra Eerikinkin seuralaisten tehdä, sillä hän ei itse

tiedä siitä mitään!"

Päällysmies aikoi kysyä jotakin, mutta Niilo Bonpoika karahutti taasen

kirkon luo, jossa hän näkyi astuvan ratsultaan ja lähestyvän ovea.

Kirkossa olivat molemmat herrat vielä alttarin ääressä, mutta tällä

kertaa Eerik puhui.

"Valaa, jonka olette vannonut, marski Kaarlo", sanoi hän, "pidän

arvossa ... mutta sitä en käsitä, miten voitte ritarina niin menetellä

aseveljeäni vastaan, ja sen vuoksi on riitamme lopultakin miekalla

ratkaistava..."

Kappelin ovi avattiin kiivaasti, ja alttarin luo riensi eräs

nuorukainen. Kun hän tuli valopiiriin, niin tunsivat kaikki hänet Niilo

Bonpojaksi, kaikki näyttivät kummastuneilta, ja marskin kasvoilla näkyi

suuttumusta, nunnan kasvoilla vihaa. Viimeksi mainittu vavahti ja

katsahti terävästi sakariston ovelle.

Niilon poski oli kalpea, mutta hänen katseensa oli varma. Hän taivutti

kunnioittavasti päätään marskille.

"Antakaa anteeksi, herra marski", sanoi hän, "mutta te olette itse

opettanut minua pitämään kunniaa elämääkin kalliimpana, ja kun olen

tehtäväni toimittanut, niin saatte minua rangaista. Minulla on

toimitettavanani eräs asia, joka koskee herra Eerik Pukea -- hän

kääntyi tämän puoleen -- aikomukseni oli sanoa se teille todistajitta,

mutta sitä en ole voinut, ja nyt ovat hetket luetut... Tässä..."

Hän otti ihokkaansa sisätaskusta, jota ei murhaajan käsi ollut öisessä

tarkastuksessaan löytänyt, kultasormuksen, jonka antoi Eerikille.

"Te tunnette tämän sormuksen, ritari", lisäsi hän, "sekä siihen sidotun

lupauksen..."

Eerik-herra tarttui intohimoisella kiihkolla sormukseen, ja katseli

sitä. Marskinkin kasvot värähtivät, ikäänkuin hänkin olisi nähnyt

sormuksen ennen. Mutta Eerikin liikehtivään ja voimakkaaseen mieleen

vaikutti sormus kuin taika siirtäen hänen ajatuksensa nykyajasta

erääseen hetkeen, jolloin hänkin uneksi rauhan unelmia.

"Teidän on ehkä nyt, herra Eerik", jatkoi Niilo, "tehtävä päätös

asiassa, joka on teille kaikista tärkein ja josta lupasitte neidolle

ensiksi kysyä hänen mieltään... Nyt tervehtää hän teitä minun kauttani;

hän tahtoo alinomaa rukoilla Jumalaa ja kaikkia pyhiä puolestanne ja

lausuu, lähettäen tämän sormuksen takaisin, ettei teidänkaltaisenne

miehen sydän tarvitse kokemattoman tytön neuvoja!"

Marskin kalmankalpeilla kasvoilla väreili omituinen hymy kuullessaan

nämä sanat ja nähdessään, kuinka syvän vaikutuksen sekä sormus että

neidon tervehdys tekivät Eerikiin. Tämä seisoi kokonaan mietteisiinsä

vaipuneena ja katseli alttariin päin silmissään sellainen ilme, kuin

olisi pyhän neitsyen kuva saanut hämärässä valaistuksessa Kaarina

Kaarlontyttären piirteet. Lauhkea piirre ilmestyi hänen tuimille

kasvoilleen. Hän ehkä kuuli kuiskauksen käymään sovintoon, kuten

rauhanimpi kehotti sinä iltana, jona hän loisti kaikessa kauneudessaan

hänen pitosalissaan.

"Neiti Kaarina lausui vielä niinkin", sanoi Niilo, "kun lupasin tuoda

sormuksen ja hänen tervehdyksensä teille, että se ehkä saattaisi teidän

ja Kaarlo-herran välisen riidan hyvään loppuun."

Sakariston ovelta kuului jotakin kolinaa, ja tummapukuinen nunna, jonka

lieskaavat silmät tahtoivat niellä nuoren sanansaattajan, vetäytyi

huomaamatta syrjään. Liike ei jäänyt Niilo Bonpojalta huomaamatta. Hän

lähestyi herraansa ja kuiskasi:

"Olkaa varuillanne, täällä on petos tekeillä."

Marski heitti salamoivan katseen nuorukaiseen, mutta huusi siten

äänekkäästi:

"Petos!"

Tämän kuullessaan sävähti Eerik Puke ja kääntyi äkkiä. Mutta hän ei

voinut estää huokausta pääsemästä sydämensä syvyydestä, eikä kyyneltä,

joka vieri hänen miehekkäälle poskelleen, kielimästä tunteista, joita

ei kukaan luullut hänen sielussaan löytyvän. Hän katsoi kummastuneena

marskia, mutta ennenkuin tämä oli ehtinyt mitään kysyä, tuli kuori

täyteen aseellisia miehiä, ja eräs niistä astui marskin eteen ja lausui

äänellä, jota ei voinut väärin ymmärtää:

"Antautukaa, marski... Te olette Eerik Puken vanki!"

Mies viittasi muita tulemaan marskia kiinni ottamaan, mutta kaatui

samassa maahan Eerik Puken nyrkin iskusta.

"Elävän Jumalan nimessä, kuka on tämän tehnyt minun nimessäni!" huusi

hän epätoivoisella äänellä.

Nyt avattiin kirkon ovi, ja marskin miehet astuivat sisään. Tämä tiesi

nyt olevansa turvassa. Hän kääntyi Eerikin puoleen, mutta tämä ei

antanut hänen mitään sanoa.

"Minä vannon, Kaarlo Knuutinpoika", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla

äänellä, "Jumalan äidin kuvan kautta pyhän valan, etten tiedä tästä

mitään, ja todistukseksi siitä annan täten sinulle käteni ja suostun

siihen, että riitamme ratkaistaan rauhallisesti valtakunnan

neuvostossa."

Eerikin takaa tuli nunna esiin, hiljaa ja juhlallisesti hänen ja

Kaarlon väliin.

"Te saatte uskoa herra Eerikin sanoja", lausui hän, "olen teidän

kummankin ystävä, ja minäkin vannon sen, ettei Eerik Puke tiedä tästä

mitään. Mutta jos tahdotte tietää, kuka tämän on tehnyt ja kuka olisi

näin häväissyt herra Eerikin kunniaa, ellei Jumalan äiti olisi

lähettänyt minua hänen tielleen, niin saatan sen ilmoittaa..."

Sekä Eerik että marski katselivat jännityksellä nunnaa, jonka mustista

silmistä syöksyi liekkejä. Samalla rupesi mies, joka oli Eerikin

iskusta kaatunut, virkoamaan ja nousi ylös. "Tietäkää sitten, että se

on teidän oma aseenkantajanne ... hän, joka toi neiti Kaarina

Kaarlontyttären sanan herra Eerikille... Voi sinua nuori mies, sinä

olet suuri teeskentelijä, mutta nyt luisti laskujesi ankkuri sileää

kiveä myöten eikä tarttunutkaan pohjaan..."

Niilo oli kuin kivettyneenä. Hän tuskin tiesi, oliko tämä täyttä

todellisuutta. Nainen, joka puhui, valapatto, joka ei murhaakaan

kammoisi. Hän seisoi tässä niin viattomana, ylevänä ja pyhänä osoittaen

sormellaan häntä sellaisen työn tekijäksi, jonka ajatteleminenkin häntä

kauhistutti. Mutta pian hän tointui siitä huumauksesta, johon tuo

kamala nainen oli saanut hänet, ja hänen silmiinsä syttyi musertavaa

ylenkatsetta osoittava liekki. Nunna jatkoi ääntään korottaen

Kaarlolle:

"Kysykää tuolta mieheltä, jonka Eerik-herra kaatoi, marski Kaarlo ...

minä luulen, että hän voi sanoa, kuka on häntä houkutellut tähän

konnantyöhön. Itse olen nähnyt aseenkantajanne kuljeskelevan koko yön

leirissä."

Mies, joka oli tällävälin täydellisesti tointunut, nousi ylös ja

vakuutti nunnan sanat todeksi, ennenkuin marski ennätti sitä kysyäkään.

Marski puolestaan oli ymmällä, miten kaiken tämän käsittäisi. Hänen

katseensa lensi terävänä ja läpitunkevana toisesta toiseen. Niilo

Bonpoika oli rikkonut hänen käskyänsä vastaan ja oli siitä siis

ansainnut rangaistuksen. Tässä taasen oli hän ollut enemmän

pelastukseksi kuin tuhoksi herralleen, mutta muuten oli hänen avoin ja

jalo katseensa jo takeena siitä, että hän ei ollut petokseen syypää.

Mutta toiselta puolen oli hän ollut vaan lyhyen ajan marskin

palveluksessa, joten tämä ei vielä ollut oppinut häntä oikein

tuntemaan, ja sitäpaitsi oli vaikea otaksua kenenkään rupeavan aivan

valheellisesti sysäämään hänen niskoilleen niin törkeätä rikosta,

jollei hän tavalla tai toisella ollut vikapää.

Marski käski senvuoksi miestensä päällysmiehen ottamaan Niilo Bonpojan

kiinni, ja käskyä noudatettiin heti. Sitten hän kääntyi Eerik-herran

puoleen, joka oli tyrmistyneenä ja suuttuneena. Hän ehkä näki sisarensa

läpi, ja kun tämä siten joutui hänen silmissään niin kamalaan valoon,

teki se hänet aivan sanattomaksi.

"Minä uskon sanojanne, herra Eerik", sanoi Kaarlo ojentaen hänelle

'käden lumivalkean', kuten kansanlaulussa sanotaan, "minä uskon, että

teillä ei ole ollut mitään tämän petoksen kanssa tekemistä, ja jos

totinen aikomuksenne on sopia kanssani, niin odotan teitä huomenaamuna

Vesteråsissa."

Sitten läksi marski seurueineen kappelista. Eerik Puke jäi alttarin

ääreen seisomaan äänetönnä ja umpinaisena, ja hänen katseensa oli niin

epätoivoinen, että nunna kiiruhti levotonna hänen luokseen yrittäen

tarttua hänen käteensä. Mutta hän sysäsi hänet ankarasti luotaan.

"Ei, ei, sisar", sanoi hän, "tästä hetkestä alkain ei meillä ole muuta

yhteyttä kuin verenside... Vastaa sinä Jumalan edessä kerran siitä

teosta, jonka olet tänäpäivänä tehnyt... Ja Jumala antakoon sinulle

anteeksi, ettei veljesi kunnia ollut sinulle sen rakkaampi... Mutta

minä tahtoisin, että tämä päivä olisi viimeiseni!"

Hän vaipui melkein tajutonna alttarikehää vasten.