Viimeinen päivä.
Vesteråsin linnan miestuvassa oli paria päivää myöhemmin muutamia
marskin miehiä vilkkaasti keskustelemassa. He puhuivat äskeisistä
tapahtumista, jotka olivat jo ehtineet saada värin, mikä ei pitänyt
aivan tarkoin yhtä todellisuuden kanssa.
"Niilo Bonpoika on syytön kuin lapsi tähän rikokseen", sanoi eräs vanha
harmaakarvainen urho, "sanokaa mitä tahdotte."
"Mutta ei hän sentään mahtanut turhanpäitenkään lähteä Eerik-herran
leiriin keskellä yötä, oltuaan ensin marskin luona kuuntelemassa, mitä
siellä yön toimista päätettiin", vastasi innolla toinen. "Näin itse,
kun hän tuli yöllä, otti hevosensa ja astui sen satulaan hiljaa ja
salamyhkäisesti kuin aave."
"Mene hornaan aaveinesi", vastasi ukko taas, "minä pidän siitä kiinni,
mitä kuulin hänen sanovan Pentti Gunnarinpojalle Harakerin kirkolla,
että nimittäin olisimme varuillamme, sillä oli petos tekeillä..."
"Ja sinun puiseen kalloosi ei mahdu", lausui kolmas, "että hän tahtoi
tehdä itsensä niin puhtaaksi ja valkeaksi, ettei vaan häneen voisi
mitään varjoa langeta?... Jollei Pentti Gunnarinpoika olisi ollut se
mies mikä hän on, niin olisi marski joutunut Eerik-herran vangiksi, ja
yksikään ei olisi voinut sanoa puolta sanaa viekkaasta Niilo
Bonpojasta. Antakaahan olla... Saatte nähdä, ettei peli siihen lopu,
vaikka Eerik-herra onkin tullut tänne... Antakaa vaan helsinkien tulla,
joilla Hannu Martinpoika uhkaili juomingissa illalla, niin saatte
nähdä, että tanssi alkaa uudestaan! Hän ei otakaan niitä niin sanalla
vaan, kuin hän otti taalalaiset täällä Skultunassa, kun Eerik-herra
vihdoinkin mukautui ottamaan vastaan piispain rauhakirjan... Ei, ei ...
mikä lieneekin Eerik-herralla nykyään vaivana, koska hän on kuin
nahkaansa vaihtanut käärme, niin kyllä helsingit meluten tulevat,
totisesti, -- siitä syntyy suuri kiertäminen ympäri valtakunnan
Engelbrektin tapaan..."
"Älkää haastelko niin rohkeasti älkääkä lausuko turhaan Engelbrektin
nimeä", vastasi sotavanhus totisena, "minä olen palvellut hänen
miehenään, ja seurasin häntä hänen viime matkallaankin ... nytkään
en olisi marskin miehenä, ellei Herman Berman ja moni muu olisi
samoin ... mutta sen sanon ja siitä vastaan vaikka hengelläni, ettei
Eerik-herrassa ole vielä petollisuutta nähty, ja jos joku sanoo toisin,
niin minä murran siltä niskat nurin!"
Vanhan karhun sanat vaikuttivat voimakkaasti muihin, eikä yksikään
tohtinut sanoa sitä vastaan. Ajatukset johtuivat päinvastoin toisaalle.
"Varmaa on", sanoi eräs, "että täällä on kummia tekeillä. Minä näin
Jöns Pentinpojan, joka on hiljakkoin tullut Tukholmasta, menevän eilen
Mustaveljesluostariin ja toimittelevan siellä kauanlaisesti yhtä ja
toista. Isäni oli lähettänyt minulla terveisiä veljelleen, joka on
mustaveljes, ja siten tulin luostariin samaan aikaan. Ja silloin näin
Jöns-herran menevän luostarin priorin kanssa erääseen kellariin, ja
sitten kysyin sedältäni, mitä ne siellä mahtoivat tehdä. Mutta hän
pudisti vaan päätään ja sanoi: 'Se on vanha juomakeittiö, jota ei ole
pitkiin aikoihin käytetty'. Minä oli vielä samassa paikassa Jöns-herran
ja priorin tullessa ulos, ja silloin hymyili Jöns-herra viekkaasti ja
katsoi luostarisalin ikkunoihin päin, joka on aivan kellarin päällä.
Hetken perästä tuli priorilta käsky tehdä tuli vanhaan keittiöön."
"Yksinkertainen olet aina ollut", keskeytti muuan, "mutta mitenkä aiot
saada munkkien keittiön ja herrain aikomukset sopimaan yhteen, sitä ei
voi muut käsittää kuin sinun viisas pääsi."
Miesten puhe keskeytyi siitä, että Pentti Gunnarinpoika, joka oli
samalla Kaarlon voutina linnassa, astui linnantupaan. Pian senjälkeen
näkyi Jöns Pentinpojan korkea, hoikka vartalo astuvan linnanportaita
myöten alas ja lähtevän täsmällisin askelin linnasta. Vanha
engelbrektiläinen katseli silloin tutkivasti voudin kasvoja, joissa ei
näkynyt ensinkään hänen tavallista vapaata avomielisyyttänsä; niissä
oli vaan enemmän murehtiva ilme.
"Drotsilla lienee myöskin riepuja tässä pyykissä", sanoi hän
puoliääneen, katsellen menevätä Jöns-herraa.
Pentti Gunnarinpoika huokasi syvään.
"Parempaa on miekan puhe kuin papin puhe, kyllä se on varmaa", sanoi
hän, "papit hokevat hic ja hoc-loruaan, mutta herra Eerik Puke on
totisesti paremman arvoinen ... niitä iskuja hän tuskin pystyy
torjumaan."
Nyt tuli marski itse luostariportaille. Hänenkin kauniilla kasvoillaan
oli huolestunut piirre. Hän lähti kiirein askelin linnasta, ja muurilta
voi nähdä hänen menevän siihen taloon, jossa Eerik Puke asui. Se
herätti miehissä suurta hämmästystä ja antoi aihetta moneen
otaksumiseen.
Marski astui Eerik-herran luokse, jota tämä vierailu hämmästytti
melkein yhtä paljon kuin marskin omia miehiäkin. Mutta marski ei
antanut ritarin lausua kummastustaan.
"Jos olisi ollut yö, ettei kukaan olisi nähnyt minun tulevan
luoksenne", sanoi hän, "niin olisi se ollut parempi sekä teille että
minulle. Minun täytyi kuitenkin puhutella teitä todistajitta, ennenkuin
tämänpäiväinen yleinen kokous pidetään. Kuulkaa, Eerik Puke, luonani on
käynyt tänään eräs mies, joka on hyvin lähellä sekä teitä että
vihamiestäni, drotsia... Sen mukaan mitä häneltä kuulin, on teillä vaan
kaksi pelastuksen tietä; teidän täytyy joko suoraan sanoa, miten tuon
Harakerin kirkossa tapahtuneen petoksen laita oikein on, tahi täytyy
teidän paeta..."
Eerik-herra tuli kalmankalpeaksi kuultuaan marskin sanat. Mitä marskin
luona lieneekin puhuttu oli hänestä aivan vähäarvoista, hänen mielensä
valtasi nyt niin kokonaan marskin mainitsemat kaksi ehtoa -- ei sen
vuoksi, että hän rupeisi näitä ehtoja harkitsemaan, vaan sen vuoksi,
että ne tuottivat hänelle niin suurta tuskaa.
"Ei voi minun valtani eikä piispain turvakirja nyt teitä pelastaa
perikadosta", jatkoi Kaarlo, "ellette itse tue sekä valtaani että
turvakirjaa, mikä taasen ei voi tapahtua muuten kuin pesemällä itsenne
puhtaaksi siitä häpeästä, jolla Harakerin kirkossa tapahtunut asia
tahrasi kilpeänne. Minä en usko teistä pahaa ... sen ymmärrätte
siitäkin, että tulen luoksenne. Minä tahdon pelastaa henkenne nytkin,
kuten tein Söderköpingissäkin, koska te olette uljas ritari, sekä
myöskin sen veren vuoksi, joka vuosi Söderköpingissä... Mutta niitä on,
jotka tahtovat käyttää kirkossa tapahtunutta kohtausta kukistaakseen
teidät. Voitteko siis sanoa minulle, kuka on syypää ... aseenkantajani
ehkä, mutta herrat eivät tahdo häntä siksi ... sanokaa siis, nimittäkää
siis..."
"Aseenkantajasi, Kaarlo", keskeytti Eerik innokkaasti, mutta äänensä
petti samassa, ja hän jäi hyväksi aikaa äänettömäksi. Sitten hän lisäsi
tyyneydellä, joka oli hänessä aivan tavatonta, "kuka on syypää
Harakerin kirkossa tapahtuneeseen kohtaukseen, en tiedä, ja paeta ...
sitä en tahdo, muuta en voi sinulle sanoa, Kaarlo ... tulkoon
kohtalokseni mikä tahansa!"
Linnanmuurilla olevat asemiehet näkivät hetken kuluttua herrain
kokoontuvan Mustaveljesluostariin. Sinne tuli arkkipiispa Olavi
seurueineen, sitten piispa Tuomas sekä joukko neuvosherroja ja viimeksi
herra Eerik Puke, jonka tieltä he näkivät herra Jöns Pentinpojan
väistyvän luostarinportilla. Hetkisen kuluttua näiden jälkeen tuli
vihdoin marskikin, mutta hän ei tullut herra Eerikin majatalosta. Hän
oli luultavasti pujahtanut sieltä talon takaportin kautta.
Miehet menivät linnantupaan; ainoastaan se mies, joka oli kertonut
herra Jöns Pentinpojan käynnistä luostarin priorin luona, jäi muurille,
josta hän katseli yhtämittaa luostariin päin. Oli ehkä kulunut tunti,
kun hän näki herrain tulevan nopein askelin luostarin portista, ja koko
seurueen astuvan linnaa kohden. Eräs marskin aseenkantajista tuli
edellä juosten, ja muurilla ollut mies meni linnan portille tätä
vastaan.
"Mitäs kuuluu?" kysyi hän.
"Kokousta jatketaan täällä linnassa", vastasi poika kiireisesti,
"luostaritupaan tuli niin kauheasti häkää, etteivät herrat voineet olla
siellä!"
Sitten juoksi aseenkantaja linnantupaan kohtaamaan linnanvoutia.
Asemies meni hänen perässään, ja kun linnanvouti oli mennyt pois,
kertoi hän muille, mitä luostarissa oli tapahtunut, ja hänen silmistään
näkyi jonkunlaista ylpeyttä siitä, että hänen harkintansa oli
toteutunut. Kohta sen jälkeen tulivat herrat ja menivät toinen toisensa
perään suureen linnansaliin. Linnanvouti tuli samassa paikalle ja käski
muutamia miehistä salin ovelle vartijoiksi, ja sekä vanha
engelbrektiläinen että mustaveljeksen veljenpoika sattuivat pääsemään
joukkoon.
Tultuaan luostarisalin ovelle, seisoivat he äänettöminä nojautuen
pertuskoihinsa, mutta kuuntelivat samalla tarkasti, mitä salissa
puhuttiin. Ei kestänyt kuitenkaan aivan kauan, ennenkuin salin ovi
avattiin päästämään sisään raitista ilmaa, koska kuumuus tuli
takkavalkean ja suuren väkijoukon tähden sietämättömäksi. Silloin
kuulivat vartijat selvästi, mitä salissa tapahtui.
Ensiksi puhui arkkipiispa Olavi. Hän puhui rauhan ja sovinnon sanoja
voimakkaasti ja vakaasti, ja hänen sanoihinsa lisäsi Tuomas-piispakin
sanansa, kehoittaen jaloja herroja jättämään yhteisen parhaan tähden
yksityiset riitansa. Herra Eerik puhui sitten, mutta niin tuikeasti,
että näki selvästi, kuinka hänen sisässään kiehahteli; hänen lopetettua
alkoi Jöns Pentinpoika puhua.
"Herra Eerik Puke puhuu suuria ja kopeita sanoja", lausui hän, "ja
kärttää muilta hyveitä, joita hänellä itsellään ei ole. Täällä on nyt
selvästi petosta tekeillä. Yleisesti kulkee puhe, että odotetaan vaan
lisäväkeä Helsinglannista, ja sitten ovat taalalaiset taas pystyssä, ja
sekä te, herra marski, että me muut saamme katsoa, pääsemmekö ehein
nahoin pois. Täällä on kai läsnä niitä, jotka kuulivat, mitä Hannu
Martinpoika, kavaltaja, joka luopui teistä ja yhtyi herra Eerikiin,
mitä hän sanoi illalla juomingeissa. Ne voivat siitä kertoa. Ja
sitäpaitsi ei minusta ole aivan paikallaan, että me tässä keskustelemme
uskosta ja luottamuksesta sellaisen miehen kanssa, joka on niin
rikkonut ritarivalansa niinkuin herra Eerik Puke ... tai sanokaa
minulle, herra Eerik, ja sanokaa meille kaikille, miten sen Harakerin
kirkossa tapahtuneen kohtauksen laita oikeastaan on! Jos voitte näyttää
siellä menetelleenne aivan kuin ritarin tulee, niin jätän syytökseni
sikseen, ellette voi, niin tehnette te, marski, velvollisuutenne ja
lähetätte kunniansa rikkojan drotsin luo Tukholmaan vastaamaan
kaikesta, mitä hän on nyt tehnyt ja mitä hän on tehnyt ennen."
Jöns-herran lakattua puhumasta oli salissa niin hiljaista, että olisi
kuullut hämähäkin kehräävän verkkoaan uuninkolossa. Salissa olivat
kaikki pelkkänä korvana; samoin olivat miehet ovella. Vihdoin kuului
joku nousevan kiivaasti ylös, ja kohta alkoi Eerikin ääni kuulua.
"Sellainen on sentään minun kunniani, ettei se luhistu sinun
myrkyllisen kielesi kautta, kurja pappi!" huusi hän, mutta samassa tuli
eräs aseenkantajista sulkemaan oven, että vaan epäselvästi voi kuulla,
mitä sisässä tehtiin. Eerik-herra puhui kauan, ja sitten kuului marskin
ja molempain piispain äänet peräkkäin. Viimeksi puhui taas Jöns
Pentinpoika, ja sitten seurasi hiljaisuus, kunnes marski huusi ovella
seisovia miehiä tulemaan sisään.
Ovi avattiin ja miehet astuivat sisään. Eerik-herra seisoi, hän oli
kalpea ja vapisi, mutta hänen silmänsä leimusivat. Salin perällä istui
Tuomas-piispan vieressä marski, kasvot yhtä kalpeina kuin Eerikinkin.
Ei kukaan puhunut sanaakaan; miehet seisoivat odottaen käskyä
herraltaan.
Vihdoin kuiskasi Jöns Pentinpoika sanasen marskin korvaan, jolloin tämä
antoi miehille käskyn ottaa Eerik-herra kiinni.
Vähää myöhemmin illalla ratsasti vankka ratsujoukko Vesteråsista
kulettaen keskellään herra Eerik Pukea vankina. Miehillä oli käsky
viedä hänet Tukholmaan drotsin, Krister-herran käsiin.
Vähän matkaa Eerikistä ratsasti hänen takanaan saman saaton keskellä
toinenkin vanki -- Niilo Bonpoika. Hänet oli määrä pitää vankeudessa
marskin tuloon asti.
* * * * *
Viipyi kauan ennenkuin marski pääsi Tukholmaan. Ja sama
arvoituksenomainen umpimielisyys, joka hänessä huomattiin Eerik Puken
vangitsemista seuraavina päivinä, pysyi hänessä vähin koko ajan. Kun
hengenmiehet, arkkipiispa Olavi ja piispa Tuomas, hyvästelivät häntä,
oli hän kohdellut heitä hiukan tylysti eikä ollut lausunut sanaakaan
sen syvän surun johdosta, jota he osoittivat Eerik-herralle tehdyn
väkivaltaisuuden tähden.
Mutta sentään kerrotaan, että hänen vanha hovimestarinsa oli,
tullessaan hetkisen perästä sisään, nähnyt suuria kyyneleitä vierivän
herransa poskia myöten.
Vasta helmikuun puolivälissä tuli Kaarlo-herra Tukholmaan.
Silloin oli Eerik-herran tuomio jo langetettu, ja se oli pantava parin
päivän perästä toimeen. Kun Kaarlo ratsasti linnaan, jonka paras osa
eli niin kutsuttu aatelislinna oli hänen hallussaan -- etulinna oli
drotsin hallussa -- niin näkyi eräs tumma haamu juuri astuvan viimeksi
mainittuun. Se oli nunna, joka astui kiireesti portaita ylös. Moniaan
silmänräpäyksen kuluttua oli hän herra Krister Niilonpojan luona.
"Peruuttamattomasti?" kysyi nunna vapisevalla äänellä, ja hänen suuret
tummat silmänsä näyttivät haluavan lävistää vanhan herran.
"Älkää kysykö minulta enää tätä asiaa", vastasi drotsi, "minä en voi
sitä parantaa!"
"Ette sittenkään, vaikka lupaisin teille suurimman vallan, minkä kukaan
voi Ruotsin valtakunnassa saavuttaa!"
"Hurskas sisar", sanoi drotsi sääliväisesti hymyillen, "surunne saattaa
teidät mielettömiin!"
"Minä kysyn teiltä sitä vielä yhden kerran, viimeisen kerran ...
myöntäkää tai kieltäkää, mutta huomatkaa, kieltonne vetää turmion oman
päänne yli!"
"Se minun täytyy kuitenkin tehdä!" vastasi drotsi.
"Hyvä on, herra drotsi, me näemme toisemme vielä, mutta silloin on
onnettomuutenne hetki lähellä."
Hän näytti kamalalta, hänen silmänsä hehkuivat ja huulensa vapisivat
kiivaasti. Mutta hän oli samalla niin uhkaava ja synkkä kuin kohtalo
itse. Lähdettyään drotsin luota meni hän siihen torniin, jossa
Eerik-herra oli vankina. Samassa lähestyi eräs mies kiirein askelin
vankilaa.
"Ragwald!" huudahti nunna, ja mies kääntyi.
Se oli kolmas niistä kolmesta veljestä, jotka nunna oli kerran nähnyt
kasvavan niin kauniina, ja kukoistavina isänkodissaan.
"Hyvä sisar", vastasi Ragwald Puke, "minä olen pyytänyt ja kerjännyt
veljeämme, mutta hän ei suostu. Jumalan luona taivaassa näette minut
vasta, sanoo hän. Rukoile marskilta ja drotsilta sitä. He tulevat tänne
kohta allekirjoittamaan veljemme testamenttia, minä riennän nyt hänen
luokseen."
Veli meni, ja marski ja drotsi tulivat kahden muun herran kanssa. Mutta
nunnan tumma haamu seisoi paikallaan korkeana ja jäykkänä, ja herrat
tekivät ristinmerkin käydessään hänen ohitseen.
Oli iltapäivä, ilma oli tumma ja raskas, täynnä lumipilviä, joten
linnan matalassa käytävässä, joka vei vankilaan, tuli pian pimeä kuin
sydänyöllä.
Silloin kuului perältä päin askeleita, ja murtunut ääni lauloi:
Totuus ja usko on sortunut maan;
Ne karata mielivät maailmaan!
Ja samassa henkäyksessä kysyi ääni:
"Oletko siellä, Torer vanginvartija?"
Eräs ovi avattiin, ja sieltä tuli esiin mies nilkuttaen ja helistäen
raskasta avainkimppua.
"Kuinka nuorimies voipi?" kysyi edellinen ääni taas.
"Hän nukkuu; pelkään, että nyt on hänen viimeinen päivänsä!"
"Hyvä, Torer, mutta sinä erehdyt ... sille, joka tässä vieressä asuu,
koittaa kyllä viimeinen päivä, mutta nyt vasta oikea aamu alkaakin
sille nuorelle miehelle, joka tässä huoneessa on!"
Vanginvartija mutisi jotakin partaansa avatessaan erään vankihuoneen
ovea.
Nunna hiipi hiljaa sille ovelle. Hän oli tuntenut laulajan äänen eikä
hän tahtonut päästää tavuakaan kuulematta. Mutta sisässä ei puhuttu.
Hän kuuli vaan jonkun hommailevan perällä huonetta seinällä, mutta
mahdotonta oli erottaa, mitä siellä tehtiin. Sieltä kuului ketjuin
helinää, sitten oli taas vähän hiljaisuutta, jolloin tehtiin jotakin,
josta kuuntelija ei saanut selvää, sitten helisi ketju taaskin.
"Herää nyt, Niilo Bonpoika", kuului äskeisen laulajan ääni sanovan,
"nyt alkaa sinun päiväsi."
Sitten lähestyivät miehet ovea, ja nunna livahti syrjään toiselle
ovelle päin ja kuuli äskeisen äänen laulavan:
Ne lentää tahtoi niinkuin lintuset;
Vapaina kiertää maat ja manteret.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli Tukholman kaupungin edustalla hirsipuu ja siinä
riippui herra Eerik Puke.
Mutta hirsipuun juurella istui nunna, joka ei tuntenut pakkasta eikä
myrskyä. Hän istui katsellen kuivin silmin avaruuteen.
Kansa kulki tietä myöten, teki kauhistuksella ristinmerkin, mutta nunna
istui jäykkänä ja liikkumatonna samassa paikassa vielä paljon jälkeen
puoliyön.
Kun hän vihdoin nousi ylös, ojensi hän molemmat kätensä taivasta kohden
ja sanoi:
"Veljeni, veljeni ... se on mennyttä, mutta yksi on, joka elää, ja
tulee elämään niinkauan kuin minäkin, -- kosto!"