IX.

Morsian ja sulhanen.

Oli joulukuun 8 päivä v. 1436. Päivällä tuli lumiräntää, ja tuuli

pyryytti lumihiutaleita Vadstenan luostarikartanolle ja kaupungin

ahtaille, mutkaisille kaduille. Kun päivä oli sunnuntai ja vielä

Maarian sikiämisen päivä, niin kaduilla oli kuitenkin väkeä vilisten,

ja tänäpäivänä oli niitä tavallista enemmänkin.

Varsinkin olivat luostarin lähellä olevat kadut kansaa täynnä,

pääasiallisesti läheisestä Askan kihlakunnasta, ja moni hurskas

luostarisisar oli rientänyt säikähtäen koppiinsa keskusteluportilta,

joka oli luostarin länsisivulla, tai vetäytynyt taammaksi joltakin

työhuoneen ikkunalta, jos joku talonpoika rohkeni liian nenäkkäästi

silmäillä luostarinmuuria.

Nyt soitettiin aamurukoukseen, ja munkit sekä nunnat kulkivat

arvokkaassa juhlakulussa asunnoistaan luostarikirkkoon, josta kohta

helähti ilmoille ihana laulu leviten puutarhan ja muurin yli

kansallekin, joka kuunteli sitä hartaudella paljastetuin päin. Hetkisen

kuluttua palasivat veljet ja sisaret takaisin, ja rahvas seisoi ulkona

niin hiljaisena, nöyränä ja hartaana, että jokainen huomasi selvästi,

kuinka aiheeton pelkonsa oli, ja arat luostarisisaret tulivat

kirkosta takaisin paljoa reippaampina, kuin olivat sinne menneet.

Ainoastaan abbedissa, sisar Bengta Gunnarintytär, näytti tavallista

huolestuneemmalta, niin että hyvin näki jonkun erityisen seikan hänen

mieltään painavan.

Kirkosta tultuaan ja keskusteltuaan konfessorin kanssa, joksi veljien

esimiestä kutsuttiin, läksi hän muutamaan sisartalossa olevaan

syrjäiseen huoneeseen.

Tässä huoneessa oli neiti Kaarina Kaarlontytär ja hänen vanha

palvelijansa eli pikemmin ystävänsä, Inga-muori. Ritari Kaarlo

Orminpoika oli jättänyt heidät luostariin lähtiessään maakuntaan

tärkeille asioille, jotka olivat osaksi yleisiä, osaksi hänen omiaan.

Kumpikin oli käynyt aamurukouksessa, ja kumpaakin oli ihmetyttänyt

tavaton väentulva. Muuten he elivät aivan kuin maailmasta erillään,

eivätkä tienneet mitään siitä, mitä Söderköpingin herrainkokouksen

jälkeen oli maassa tapahtunut.

"Mitähän noilla ihmisillä on asiana, jotka ovat tuolla luostarin

ympärillä?" oli neito kysynyt huoneeseen tullessaan. Inga-muori ei

ollut vastannut mitään, olihan vaan käärinyt neidon ja omaa viittaansa

kokoon, mutta oli sitä tehdessään näyttänyt ylen yksitotiselta. Kaarina

oli sen vuoksi kysynyt toistamiseen.

"Kansako," niin oli vanhus vastannut, "mistäpä minä tiedän, neiti

Kaarina... Mutta tietäähän sen, ketä etsitään kun talonpoikain

rääkkääjä on luostarissa..."

"Jösse Eerikinpoika, vanha taalainvouti ... mutta mitä ne häneltä

tahtovat! Onhan hän aivan muuttanut mieltään, ja ylistäväthän häntä

nykyään tämän luostarin sekä veljet että sisaret."

"Talonpojat ajattelevat kyllä aivan toisin, neitoseni", oli Inga-muori

selittänyt, "ja niitä kohtaan on hänellä entinen mieli jäljellä, vaikka

hän tekeytyy hurskaaksi ja nöyräksi konfessorille ja abbedissalle ja

antaa heidän luostarilleen suuria lahjoja. Kuulin hänen sanovan

abbedissalle -- viime viikolla juuri -- toivovansa, että se aika pian

koittaisi, jolloin talonpojat saavat entisellä mitalla ... ja hän pitää

päätään yhtä pystyssä kuin ennenkin... Olisitte nähnyt, kuinka hän

tänäpäivänä kirkosta tullessamme vilkuili talonpoikaraukkoihin! Vanhat

silmäni olivat näkevinään hänen astelevan heidän päittensä päällä."

"Mutta eivät he suinkaan liene tulleet tänne vaan häntä katsomaan ja

itseään hänelle näyttelemään", oli Kaarina lausunut, "ja minä kysyn

vieläkin kerran, mitä ne tahtovat, sillä niinkauvan kuin vouti on

luostarin muurien sisällä, eivät ne mahda hänelle mitään... Tarkoitan,

että jotakin muuta lienee tekeillä, ehkä tapahtuu tappelu herra Kaarlo

Knuutinpojan ja herra Eerikin välillä täällä, ehkä...?"

Ovi avattiin ja sisään astui abbedissa. Mutta levottomuus, joka oli

vallannut Kaarinan kun hän ajatteli, mitä kaikkea oli voinut tapahtua

maailmassa hänen istuessaan kuin vangittuna, saattoi hänen asiaan

kuuluvain aamutervehdysten jälkeen ahdistamaan abbedissaa suurella

kysymystulvalla.

"Varsin vähän tiedän", vastasi abbedissa hurskaasti hymyillen, "mitä

maailmassa tapahtuu; sen vaan tiedän, että sinä tulet kohdakkoin sinne,

lapsi... Isäsi tulee tänäpäivänä Vadstenaan", lisäsi hän, kerrassaan

keskeyttäen kaikki tarpeettomat ja viivyttävät kysymykset, "isäsi,

herra Kaarlo Orminpoika tulee tänäpäivänä luostariin. Eilen oli täällä

hänen sanantuojansa, ja hän pyytää minua ilmoittamaan sinulle erään

asian, josta hän itse on sinulle joskus puhunut, mutta on silloin

saanut sellaisen vastauksen, että hän nyt toivoo sinun lannistuvan ja

valmistautuvan siihen, minkä kuitenkin täytyy tapahtua."

Kaarinan poski kalvastui ja levottomuus hänen suurissa tummansinisissä

silmissään muuttui murheeksi.

"Ei, ei, älkää lausuko niin, hurskas äiti", huudahti hän kädet ristissä

ja ääni ja kasvot niin tuskaisina, että se vaikutti abbedissaankin,

"käyttäkää ennemmin kykyänne taivuttaaksenne isääni ... minä en voi,

minä en voi... Mieluummin rupean teidän sisarkuntaannekin, rakas äiti,

enkä milloinkaan enää liiku ihmisten joukossa!"

Tämä puhe olisi voinut olla sangen vaarallista, jos abbedissa olisi

ollut vähemmän jalo mieleltään, ja jos olisi ollut toinen aika käsissä,

se aika, jolloin Pyhän Birgitan luostarin täytyi vetää veljiä ja

sisaria puoleensa keinoilla millä hyvänsä. Niin ei ollut laita tänä

aikana, jolloin molemmat viimeiset kuningattaret, Margareta ja Filippa,

olivat ruvenneet sen "ulkosisariksi", ja jolloin Eerik-kuningas itse ja

muut maan ylhäisimmät kilvan sitä lahjoivat. Nyt katseli tämä vanha

nunna säälien tyttöparkaa, vaikka ilme hänen kasvoillaan olikin ankara

ja vakava. Hän näytti surkuttelevan Kaarinan kohtaloa, mutta pitävän

sitä samalla auttamatonna. Hän koetti pitkässä esitelmässä, joka oli

täynnä lohduttavia kehoituksia, vakuuttaa Kaarinalle sitä. Hän luulikin

oikeastaan tytönkin niin ajattelevan, vaikka hänen oli vaikea sitä

myöntää.

"Rauhoitu, lapsi!" niin hän lopetti, "ja punnitse sydämessäsi, mitä olen

nyt sinulle sanonut ... isäsi, herra Kaarlo, ei tule, sanantuojan

tiedonannon mukaan, ennenkuin iltapäivällä, ja minä tahdon käydä sitä

ennen vielä kerran luonasi."

Sitten hän läksi huoneesta, ja tyttö heittäysi epätoivon valtaamana

Inga-muorin syliin. Eukko ei kuitenkaan ottanut ensinkään osaa neidon

suruun. Hänessä vaan päinvastoin yltyi suuttumus yhä suuremmaksi, kuta

viljavammin kyyneleitä tulvi hänen lemmikkinsä silmistä.

"Se on oikein, itke pois vaan, kukkaseni", sanoi hän, "mutta älä luule,

että Eerik-herra koskaan vie sinua morsiustuoliin, ei, siitä ei tule

mitään, sanon minä, vaikka hän olisi arkkienkeli Mikael itse... Älä

pelkää, kukkaseni, kyllä me vielä neuvoja keksimme, eikä meidän

tarvitse luostarinmuureja ajatella... Kun Fjalar-ritari olisi nyt vaan

täällä, niin hän asiat hoitaisi, sen hän totisesti tekisi..."

Vanhuksen vielä puhuessa tuli abbedissalta sana, että ritari Kaarlo

odotti tytärtään veljien luostarituvassa. Hän oli tullut moniaita

tuntia aikaisemmin, kuin oli aikonut, ja oli rientänyt viipymättä

luostariin kohtaamaan abbedissaa ja tytärtään. Kaarinan hallussa oleva

vierashuone oli ylikerrassa länsisivulla, ja siitä näki hyvästi

luostarin ympärysmuurin yli kadulla olevaan aaltoilevaan väkijoukkoon.

Päästäkseen sieltä veljien keskusteluhuoneeseen täytyi hänen mennä sen

portin kautta, joka oli nunna- ja munkkiluostarien välisessä muurissa

ja joka kulki nunnain juomakeittiöstä -- harmaakivinen rakennus

länsisivustan ulkopuolella -- luostarikirkon länsikuoriin päin. Tämän

portin kautta pääsi ensiksi veljien asuntorakennusten eteen. Suurin

niistä oli pitkä, etelään päin avoin nelikulmio, jonka eteläsivulla oli

suuri kokoussali, "luostaritupa". Ylhäisiä vieraita otettiin myöskin

vastaan piispantalossa, joka ynnä kaksi sen yhteydessä olevaa

rakennusta oli nunnaluostarin itäsivustana. Tämä oli kirkosta

pohjoiseen, munkkiluostari oli siitä kaakkoon.

Samassa kuin Kaarina ja Inga-muori lähestyivät mainittua pientä

porttia, kuului sadoista kurkuista kauhea kirkuna, ja portissa tuli

naisia vastaan ijäkäs ylikonfessori, joka riensi levottomana ja

huolestuneena heidän ohitseen erääseen rakennukseen, jossa oli yhteinen

keskusteluhuone veljiä ja sisaria varten.

Kaarinan mieli oli niin täynnä omia huoliaan, ettei hän tätä havainnut

ensinkään, mutta hänen kumppaninsa huomasi kohta että suuri vaara oli

uhkaamassa, ja pelkonsa vahvistui, kun hän metelistä voi eroittaa

selvästi huutoja: "kavaltaja ulos!" "lyökää portti sisään!" "hänen

pitää kuolla!" y.m. Epäjärjestyksen tähden, joka oli tästä syystä

syntynyt luostarissa, oli veljien luostaritupa aivan tyhjänä.

Ankarana ja totisena tuli Kaarlo-ritari tytärtänsä vastaan. Mutta hänen

kauniille ja jaloille kasvoilleen levisi varjo, kun hän huomasi

sydänsurun tyttärensä kasvoilla, jota todistivat tämän silmistä

kumpuavat kyyneleet.

"Näen, että minua on odotettu", sanoi hän, "mutta tervetullut en ole,

sen näen myöskin..."

Kaarina pakotti kyyneleensä taltumaan ja tervehti hiljaisesti isäänsä.

"Sinä tunnet asiani, Kaarina", lausui hän kiirehtäin, "ja se on hyvä...

Minä olen kirjoittanut herra Eerikille, ja tänään tai viimeistään

huomenna on hän täällä, olen saanut sanan häneltä, ja silloin tapahtuu

teidän kihlauksenne ... kas niin, nyt sen tiedät, tyttäreni... Jumala

siunatkoon sinua!"

Nyt ei lapsiraukka enää voinut hillitä kyyneleitään. Hän heittäysi

polvilleen isänsä eteen, ojensi kätensä häntä kohden ja rukoili enemmän

katseellaan kuin sanoillaan häntä peräyttämään tuomionsa.

"Rakas, rakas isä ... kuinka voit olla niin kovasydäminen?" huusi hän

lukiessaan isänsä kasvoista, että tuomio oli peruuttamaton, "niin ei

voi tapahtua ... minä rukoilen kaiken nimessä, mikä milloinkaan on

ollut sinulle rakasta ja kallista ... ota sanasi takaisin..."

"Herra Eerik on saanut sanani, tyttäreni, minä en voi sitä enää

muuttaa..."

"Mutta minun sanaani hän ei ole vielä saanut, isä", huusi tyttö hypäten

epätoivoissaan ylös, "eikä hän sitä koskaan saa ... muista, että minä

olen tyttäresi, ankara isäni, ja että minun tahtoni on yhtä luja kuin

sinunkin!"

Ritari katseli kummastuneena tyttäressään tapahtunutta äkkinäistä

muutosta. Hän seisoi isänsä edessä korkeana ja valkeana kuin

marmorikuva painaen käsiään sydäntään vasten, kyynelten valuessa hänen

kauniista silmistään.

"Onhan hän liha teidän lihastanne ja veri teidän verestänne", sanoi nyt

Inga-muori asettuen ankaran ritarin eteen vapisten hänkin, vaikka hänen

puheensa ja ryhtinsä tavallisesti oli hyvinkin häikäilemätöntä.

Hän oli herraansa vanhempi ja oli oleskellut hänen vanhempainsa kodissa

lapsuudestaan asti; siksi häntä katsottiin aivan perheen jäseneksi,

jona hän itsekin piti itseään. Hänellä oli myöskin muutamia

erikoisoikeuksia, joita ei kukaan muu palvelijoista Bjurumissa eikä

ritarin muillakaan tiloilla rohjennut käyttää. Tuskin hän sentään olisi

uskaltanut tällaisessa asiassa avata suutaan isäntäänsä vastaan, ellei

Kaarina-neiti olisi ollut hänelle isäntäänsäkin rakkaampi, ja ellei hän

sitäpaitsi olisi tiennyt, että Kaarlo-ritarin sydän oli pohjaltaan hyvä

kuin kulta, ehkä kuori näyttikin väliin tuimalta. Nyt hän kuitenkin

pettyi. Hänen sanansa vaikuttivat ritariin aivan toisin.

Tämä heitti päänsä taaksepäin ja katseli eukkoa silmillä, jotka olivat

mykistää tämän. Mutta Inga katsahti Kaarinaan ja sai siitä

kaksinkertaisen rohkeuden, hän katsoi ankarasti ritaria silmiin

takaisin.

"Niin, sen minä sanon", lausui hän, "ja Jumala armahtakoon teitä,

ritari Kaarlo, jos teette omalle lihallenne ja verellenne pahan, jota

aika ei paranna... Sillä te muserratte oman sydämenne, ritari; uskokaa

se, minä tunnen sekä teidät että tyttökultasen."

"Sanani on varma ja sinä pysyy, vaikka sadat ämmät kirkuisivat omasta

lihastani ja verestäni... Eikö herra Eerik ole uljain ritari koko

Ruotsinmaassa...! Mitä enempää voi oma lihani ja vereni pyytää...?

Niinkuin olen sanonut, olet sinä huomenna tähän aikaan hänen kanssaan

kihloissa, Kaarina, ja Jumalan haltuun... Kas niin, nyt se on sanottu,

ja nyt en tahdo siitä asiasta enempää kuulla enkä ruveta naisten

narriksi."

Kuumaverinen ritari oli tulipunainen ruvetessaan puhumaan, mutta kiihko

näkyi asettuvan, mikäli hän ehti sitä purkaa. Mutta hänen tyyneytensä

näytti vaarallisemmalta tyttärelle kuin suuttumuksensa. Sillä hänen

kasvoiltaan hohti läpeensä hänen luja tahtonsa eikä antanut toivon

hiventäkään siitä, että päätöstä voisi muuttaa. Kun hän lähestyi ovea

pois lähteäkseen, niin tuntuivat hänen kovat, raskaat askeleensakin

antavan lisää voimaa ja pontta hänen sanoilleen.

Kaarina jäi äänetönnä seisomaan ja katselemaan suurin silmin isänsä

jälkeen, mutta niissä silmissä paloi kuitenkin tuli, joka osoitti aivan

yhtä lujaa tahtoa kuin isänkin tahto oli. Hän oli hyvin kiihtynyt,

mutta hän voi hillitä sen, vaikka poskensa olivatkin lumivalkeat ja

rintansa kohoili rajusti. Inga-muori silmäili häntä sekä ihmetellen

että murehtien. Kului hetkinen, jolloin kumpikin oli äänetönnä, kunnes

Kaarina lopuksi lähti ovelle viitaten vanhusta seuraamaan itseään.

Mutta he eivät päässeet vielä puoliväliinkään, kun Jösse Eerikinpoika

syöksyi sisään kalmankalpeana ja silmät hurjasti pyörien.

"Kätkekää minut, auttakaa minua", huusi hän juosten ympärinsä

huoneessa, "Jumalan pyhän veren nimessä kätkekää minut, talonpojat

aikovat repiä minut kuoliaaksi!"

"Hiljaa!" lausui lempeä ja vakava ääni samassa, ja ylikonfessorin

hurskaat ja jalot kasvot ilmestyivät ovesta, "hiljaa, minä koetan

Jumalan äidin avulla pelastaa teidät, mutta ensi ehto on, että pysytte

tyynenä ... pelkonne lisää noitten raivoa, ja jos ne saavat vielä

kerran nähdä teidät, kuten äsken lähtiessänne prokuraattorin asunnolta,

niin saattavat ne niin soaistua, että lyövät portit sisään. Viime

hädässä on minulla vielä keinoja pelastaa teidät luostarin salaisiin

huoneisiin, joita eivät tiedä muut kun minä ja abbedissa ... aioin

sanoa sen teille nähdessäni teidän pakenevan tänne..."

Ennen niin mahtava vouti, jonka pelkkä katse oli saanut tuhansia

vapisemaan, uskalsi nyt tuskin nostaa silmiänsä. Hänen rohkeutensa ja

uhkansa oli tyyten hävinnyt, pelkonsa tähden hän tuskin uskalsi

kuunnella hurskaan munkin sanoja. Tämä olikin erehtynyt luottaessaan

luostarin pyhyyden voimaan tässä tapauksessa. Kun hän oli lausunut

viimeiset sanansa, avattiin ovi, ja luostarisaliin astui joukko

kookkaita talonpoikia.

Nyt kalpeni konfessorikin, mutta malttoi mielensä pian ja astui

hurskaalla arvokkuudella tulijoita vastaan.

"Voi häväistystä", huusi hän heille kohottaen varoittavaisesti kättään,

"kuinka rohkenitte häiritä luostarin pyhää rauhaa... Ajatelkaa sitä

kovaa rangaistusta, joka tätä pyhyyden loukkaamista seuraa."

Mutta talonpojat eivät välittäneet hänen varoituksestaan. Ne näyttivät

tosin kotvasen epäröivän, mutta silloin astui heidän joukostaan esille

eräs aivan nuori mies, pitkä ja kookas poika, jolla oli viisaat,

perkirehelliset silmät, vaikka hänen kasvonsa muuten olivat tavattoman

rumat. Hän lausui kumartaen nöyrästi munkille:

"Voitte olla oikeassa, hurskas isä, mutta erehdytte vaan siinä mikä

pyhästöänne oikeastaan häpäisee... Mutta me, talonpojat emme nyt anna

pettää itseämme... Meidän mielestämme tuo tuossa, tuo miesmurhaaja ja

valapatto taalainvouti, Jösse Eerikinpoika teidän luostarianne

saastuttaa, ja me päästämme sen tästä ihmisten syntitahrasta..."

Hän meni näin lausuen, munkista sen enempää välittämättä, Jösse

Eerikinpojan luo, tarttui hänen vyötäisillään olevaan nahkavyöhön ja

veti hänet munkin eteen.

"Katso minua, vouti", huusi hän vihasta vapisten, "katso minua, siitä

ei ole kuin kaksi vuotta, kun sinä ratsastelit niin mahtavana

Taalainmaassa ja näännytit isäni nälkään kytkettyäsi hänet Borganäsin

linnantornin muuriin ja valjastutit äitini raskaan kuorman eteen ...

muistatko kun ratsastit Hannu-kreivin kanssa Hedemoraan, silloinkuin

Herman Berman pelasti naisraukat sinun nähtesi... Minä olen sen nälkään

näännytetyn poika ja Herman Bermanin asemies... Syleillessäni isäni

lahonnutta ruumista linnan pimeässä tornissa, vannoin saattavani vielä

sinut tuomiolle... Nyt olen sen tehnyt... Te, voudit, olette niin usein

tuominneet ja kiduttaneet talonpoikia, mutta nyt on tullut teidänkin

vuoronne."

Miehen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän ajatteli onnetonta isäänsä;

hän polvistui konfessorin eteen.

"Älä pelkää minun tähteni, hurskas isä", sanoi hän, "minä olen valmis

kärsimään rangaistuksen siitä, mitä nyt teen... Minun nimeni on Eerik

Laurinpoika ja minä olen seurannut Herman Bermania siitä asti, kuin hän

lähti Engelbrektin mukana ajamaan pois julmia vouteja."

Munkin kasvoille ilmestyi säälin piirre, ja nuorukaisen nöyryys sytytti

voudissa toivon kipinän.

"Minä vien sanomaa herraltani ritari Eerik Pukelle", jatkoi Eerik, "ja

koska tieni kulki tämän pyhän luostarin ohi, niin otin mukaani tämän

vähän, minkä olen saanut säästetyksi kokoon kahden viime vuoden aikana

ostaakseni sillä messun isäparkani sielun hyväksi... Ottakaa se, ja

täyttäkää pyyntöni, hurskas isä..."

Hän otti nahkavyöstään nahkakukkaron ja ojensi sen munkille, jonka

lempeiltä kasvoilta yhä enemmän katosi suuttumus.

"Tullessani tänne luostarin ulkopuolelle", lisäsi mies, "ja

kuullessani, mitä aiottiin, niin menin portille ja pyysin kauniin

sanoin portinvartijaa ottamaan lahjani vastaan, mutta kun hän piti

porttia raollaan, niin minä tempasin sen auki ja menin sisään, ja nämä

miehet tulivat perässä..."

"Erehtynyt, onneton poikani!" sanoi konfessori tehden ristinmerkin.

Pelkuri vouti, joka oli hurskaan kuoren alla ja runsaasti lahjoen

pohjoismaiden etevintä luostaria pitänyt entisen luonteensa tallella,

oli nyt ehtinyt malttaa mielensä ja saada rohkeutensa takaisin. Ja

nuorukaisen alamaisuus ja mukana tulleitten talonpoikain miltei arat

katseet saattoivat myöskin hänen arvelemaan vaaran jo kääntyneen pois.

Senvuoksi katsoi hän jo itse voivansa ruveta hyökkäysasentoon.

"Älkää antako tuon petturin vietellä itseänne", lausui hän munkille,

"te tiedätte hänen nimensä, ja minusta tulisi teidän ottaa selville

näiden muidenkin pyhästönhäväisijäin nimet... Kuulimmehan jo, miten

tämä konna kertoi vievänsä sanaa Herman Bermanilta Eerik Pukelle,

kapinoitsijalle, joka on taaskin koonnut talonpoikajoukon valtakunnan

turmioksi... Älkää viipykö, kun marski vaan saa sanan, niin hän

rankaisee näitä koiria ankarasti."

Mutta nyt olivat talonpojatkin voittaneet sen hervaisevan vaikutuksen,

jonka paikan pyhyys oli heihin tehnyt; heidän katseensa leimahtivat ja

kaksi heistä juoksi esiin tarttuen molemmin puolin voutiin. Hän yritti

heikosti puolustaida, mutta hänen käsiinsä tartuttiin voimalla, joka

oli hänen voimaansa suurempi, ja silloin oli hänen vuoronsa nöyrtyä.

Hän itki ja rukoili ja päästeli sydäntäsärkeviä valitushuutoja. Mutta

kivikin olisi ennen ruvennut säälimään kuin nämä miehet, kun he kerran

olivat joutuneet kiihkoon.

Veljesluostarin konfessorikin seisoi äänetönnä ja liikkumatonna, ja

hänen silmistään liekehti jalo suuttumus, kun hän katseli voutia.

Sitten hän -- nähtävästi enemmän velvollisuudesta kuin säälistä voutia

kohti -- kohotti vielä kerran äänensä kehoittaen ja pyytäen miehiä

heittämään vihansa ja antamaan asiansa laillisen tuomarin

ratkaistavaksi. Mutta se oli myöhäistä. Voutia laahattiin jo ovelle.

Eräs perimmäisiä talonpoikia kääntyi munkkiin päin lausuen:

"Älkää pelätkö, kyllä se roisto saa laillisen tuomion ... mutta hänen

vapauttamisensa olisi laittomuus, ja sen me tahdomme estää!"

Ponnistaen viimeiset voimansa tarttui vouti ovipieleen, mutta edellä

menevät talonpojat tarttuivat hänen koipiinsa vetäisten niin tuimasti,

että hänen käsivartensa melkein nyrjähtivät ja hänen päänsä kolahti

kivilattiaa vasten. Sillä tavoin laahasivat ne hänet luostarin portaita

myöten alas, "että", kuten kerrotaan, "hänen niskansa voi lukea

rappuset."

* * * * *

Voimme käsittää, millä tunteilla Kaarina katseli tätä näkyä. Ja hänen

sydämmessään soi kuitenkin tällä hetkellä eräs kieli, jonka ääni

melkein himmensi ympärillä tapahtuvan melun ja metelin. Ja kurjan

voudin kohtalo tuntui muistuttavan häntä onnettomuudesta, joka häntä

itseään uhkasi; häntähän uhattiin vetää morsiustuoliin miehen kanssa,

jolle hän ei voinut antaa sydäntään, ja onnettomuutensa tuntui sitä

raskaammalta, kun pakottajana oli hänen oma isänsä. Hänen silmänsä

seurasivat tarkkaavasti kaikkea, mitä salissa tapahtui, ja hänen

korvansa kuulivat puhujain äänet, ja hänen henkensä otti ajoittain

kaikkeen osaakin, mutta lopulta pysähtyivät hänen ajatuksensa aina

huomispäivään ja Eerik Pukeen, häntä puistatti, ja mieleensä johtui

melkein tietämättään halu paeta; luostarissa syntyneen levottomuuden ja

epäjärjestyksen aikana hän saattaisi kenenkään huomaamatta päästä ulos

ja paeta, paeta kauvas, mihin ... sitä hän ei enää ajatellut. Salaman

tavoin tuli tästä ajatuksesta päätös, ja samassa hän jo mielessään

tuumi keinoja, toteuttaakseen tämän päätöksen.

Talonpojat olivat lähteneet salista, ja ulkoa kuului voudin avunhuuto,

kun häntä raastettiin rappuja myöten alas. Vanha konfessori seisoi

vapisten aivan oven vieressä, ympärillään joukko valittelevia,

kauhistuneita munkkia; Inga-muori oli polvillaan huoneen toisessa

päässä peittäen kasvonsa käsillään. Herman Bermanin mies yksinään oli

yhä polvistuneena samassa paikassa, pitäen nahkakukkaroa rahoineen

kädessään.

Kaarina lähestyi ovea. Sitä ei havainnut kukaan muu kuin tämä nuori

mies, mutta hän ei pitänyt sitä minään kummana. Luostarisalin

ulkopuolella oli pitkä, pimeä käytävä. Se oli tyhjä. Pari munkkia vaan

riensi hänen ohitseen veljiensä luokse luostaritupaan. Ulko-oven

vastaisella seinällä riippui tässä käytävässä muutamia munkkikaapuja.

Kaarina sieppasi äkisti yhden niistä, heitti sen ylleen ja riensi,

päähine umpeen vedettynä ulos talonpoikain joukkoon.

Hänen oli helppo tulla ympärysmuurin luo portille. Talonpoikia vilisi

kaikkialla, mutta häneltä ei kukaan salvannut tietä. Ne päinvastoin

väistyivät hänen edestään. Sillä luostaria ja sen asukkaita vastaan ei

kellään ollut mitään vihankaunaa. Päästyään luostarin edustalle riensi

hän eteenpäin lumihiutaleiden tanssiessa ympärillä yhtä levottomasti

kuin hänen omat ajatuksensa. Hän ei vieläkään ajatellut, mihin aikoi

mennä, pois vaan niin nopeaan kuin suinkin. Hän kääntyi eteläänpäin,

luultavasti koska muurinkulma oli siellä likempänä. Käännyttyään siitä

kulmasta, kävi hän muurin vierustaa ja joutui siten, sitä sen enempää

harkitsematta, astumaan kaupungista pohjoiseen päin.

Tuuli puhalsi kylmästi Vetteristä, ja lumi tanssaili yhä hurjemmin

hänen ympärillään, voimatta sammuttaa hänen sydämensä liekkejä. Kaikki

unelmansa onnesta, kaikki toiveensa, jotka olivat loistaneet tähän asti

hänen tiellään kuin ystävälliset tähdet, sammuivat ja putoelivat

maahan. Hän poimi ne yksitellen käteensä ja pujotti ne kuin helmet

rukousnauhaan, jonka hän kätki syvälle sydämeensä. Ja Vadstenaan menevä

pyhiinvaeltaja ei lukenut konsanaan nauhaansa syvemmällä hartaudella,

eikä tuntenut pahuuden mieltään niin painavan, josta toivoi luostarissa

pääsevänsä, kuin neitonen nyt luki ja rukoili sitoessaan kuihtuneita

toiveita yhteen. Pyhiinvaellusmatkaksipa voikin hänen retkeään nyt

kutsua, vaikka hän ei ollutkaan menemässä Vadstenaan vaan tulossa

sieltä.

Hän lienee kulkenut pari tuntia, niin hän pysähtyi ja istahti kivelle

tien viereen. Siinä hän nyt vasta alkoi miettiä tilaansa. Kaikista

hänen sydämessään kuohuvista ajatuksista tuli hänelle loppuaatokseksi,

että hän oli nyt hylätty ja yksinäinen, joka tarvitsi turvaa, ja

silloin tuli hänelle kysymys, mistä hän sen löytäisi. Hän istui

liikkumatonna kivellään näitä ajatellen, ja etäämpää olisi häntä voinut

luulla omituiseksi kivimuodostumaksi, joka oli luomisaamuna sattunut

saamaan istuvan munkin haamun.

Istuessaan siinä kuuli hän etäältä melua ja ihmisääniä. Hän ei

kuitenkaan sitä huomannut, mutta pian kuului askeleita paljo lähempää,

ja silloin hän kohotti päätään. Tulijat olivat talonpoikia, jotka

katselivat häntä kummissaan ja lähestyivät varovasti. He puhuivat

jotakin keskenään, ja silloin erisi yksi muista ja juoksi metsään.

Kaarinasta ei talonpoikain tulo ollut ensinkään vastenmielinen. Hän

ajatteli heti nyt saavansa tietää sekä missä hän oli että mihin hänen

tuli mennä. Nyt olivat miehet hänen edessään, ja eräs heistä juoksi

ojennetuin käsin esiin ikäänkuin ottaakseen hänet kiinni. Hän hypähti

kiveltä ylös ja riensi metsään pakoon, muttei päässyt montakaan

askelta, ennenkuin vastaansa tuli se talonpoika, jonka hän oli nähnyt

muista erkanevan. Samassa hän oli kiinni ja miehet veivät hänet tielle.

Silloin näkyi etäällä tien käänteessä hevonen, joka veti rekeä, ja sen

ympärillä joukko rähiseviä talonpoikia. Huomattuaan munkin ja hänen

kiinniottajansa juoksivat eellimmäiset paikalle, joten Kaarinan

ympärillä oli kohta tiheä mieskehä.

"Täällä on huuhkajoita suossa, ukkoset", sanoi se muille, joka ensiksi

oli aikonut ottaa Kaarinan kiinni, "munkki on lähtenyt meidän

edellemme; vievät vielä pois meiltä sen roiston."

Talonpojat epäilivät nähtävästi hänen olevan luostarista lähetetty

puuhaamaan heidän tuhokseen jotakin, ja tämän älyttyään ymmärsi neito

välttämättömäksi näyttää, kuka oli, jos mielii pakoaan jatkaa. Hän veti

senvuoksi munkkipäähineen pois näyttäen heille neitsyeelliset kasvonsa,

joitten ympärillä hänen rikkaat kiharansa häälyivät tuulessa.

"Minä en ole mikään munkki, vaikka siltä näytän", sanoi hän, mutta

havaitsi samassa, ettei hänen käynyt sitäkään sanominen, kuka hän

todella oli, ja se ajatus saattoi hänen tyrmistymään ja vaikenemaan.

"Ettette ole munkki ettekä nunna, sen kyllä näkee", sanoi sama

talonpoika, "mutta kuka te sitten olette?"

Talonpoikain joukosta kuului hälinää, ja kohta huusi monta ääntä:

"Hän on voudin tytär ... hän on voudin tytär ... me näimme hänet

luostarituvassa!"

Tämä päästi hänet kyllä tavallaan pulastaan, mutta teki hänen tilansa

vaan toista vertaa pahemmaksi. Ja itse oli hänen mahdoton saada

sanaakaan suustaan. Mutta talonpojat huusivat yhä äänekkäämmin:

"Viedään se Motalaan kanssa! ... viedään se sinne! Nähköön hänkin

talonpoikainrääkkääjän lopun!"

Ja pari puolipäihtynyttä talonpoikaa heitti köyden hänen vyötäisilleen

ja vei hänet reen luo, joka oli pysähtynyt vähän jälemmäksi, sekä sitoi

hänet siihen kiinni. Siinä makasi vouti sidottuna, verissään ja

vaikeroiden tuskasta.

Joukko lähti liikkeelle, ja Kaarinan täytyi kulkea reen perässä

katsellen kamalaa näkyä edessään. Puhuminen ei olisi mitään tepsinyt

hurjistuneeseen joukkoon. Intohimot olivat nyt valloillaan, ja kun eräs

kirkaisi räikeällä äänellä Engelbrektinlaulun, niin vei se viimeisenkin

älyn ja maltin kipinän muilta. Eikä mikään muu olisi voinutkaan niin

elävästi kuin tämä laulu muistuttaa heitä niistä vaivoista ja

kärsimyksistä, joilla Eerik-kuninkaan voudit ja etenkin tämä Jösse

Eerikinpoika olivat rääkänneet Ruotsin rahvasta. Monta kertaa olisi

tämä laulu laulajain tunteitten kiihtyessä päättynyt mielettömään

ulvontaan, ellei laulun alottaja vahvalla äänellään pitänyt nuottia

yllä ja siten kannattanut sen kulkua loppuun asti.

Mutta nyt alkoi esilaulaja laulamaan sankarin kuolemasta.

Armotta häntä ruhjottiin

Ja maahan jaloin tallattiin;

On julma näitä muistaa.

Ja viisitoista kuulaa vaan

Hänehen sitten ammutaan --

Ken vaimon surun suistaa?

Nyt ei esilaulajakaan enää voinut hillitä itseään, hänen äänensä rupesi

lopulla vapisemaan, ja hän päästi vihlovan valitushuudon. Ja siihen

loppui kaikkien maltti. Ilmassa kaikui kiroushuutoja, jotka

kerääntyivät kuin paksuksi pilveksi, mistä kosto uhkasi yhä hirveämpänä

uhriaan, onnetonta voutia. Hänelle olivat oman julmuutensa muistot

vallan päiviltään kovempi rangaistus kuin kuolemakaan, josta hänet nyt

näytti ainoastaan ihme voivan pelastaa. Engelbrektinlaulu oli vielä

kuin kaiken huippuna lisäämässä hänen tuskaansa.

Iltapuoleen saapui joukko Motalaan. Täällä avattiin ne köydet, joilla

vouti oli sidottu rekeen ja hänen käskettiin nousta ylös. Talonpojat

asettuivat kehään, johon vouti vietiin kuulemaan syytöstä ja

puolustaumaan, jos voi, sekä saamaan tuomionsa. Mikään näistä toimista

ei vienyt pitkiä aikoja. Muutamassa vanhassa runopukuisessa historiassa

[Suuri riimikronikka], joka on entiseen aikaan ollut rakas lukukirja

Ruotsin kansalla, kerrotaan tästä tapauksesta näin:

Hän vietiin Motalan käräjiin

Ja pantiin miesten piirihin,

Ja päästään tuomittihin pois,

Ken hälle palkkaa sit' ei sois?

Kun tuomio oli päätetty, niin otettiin pölkky, jolle "he panivat hänen

niskaluunsa ja hakkasivat sen poikki kirveellä, sillä miekkaa ei heillä

ollut." Sama historia kertoo lisää, viitaten hänen entiseen

mahtavuuteensa ja kurjaan loppuunsa:

Ei arvannut hän milloinkaan,

Kun ylpeän' oli voimassaan,

Talonpoikain häntä raastavan kerran.

-- -- -- -- --

Vaan Jumala häntä kuitenkin armahtakoon

Ja sielunsa pahoista pelastakoon.

Mutta kuten tavallisesti käy, kun hurjistunut kansanjoukko saa

vuosikausia kertyneen kostonsa täytäntöön, niin veri ei sammuta vaan

pikemmin kiihdyttää raivoa; niin kävi nytkin. Tuskin oli voudin pää

vierinyt lumelle, niin alkoivat jotkut huutaa: "voutiroiston tytär

kuolkoon myöskin, koko hänen sukunsa kuolkoon!" ja huutoon yhtyi yhä

useampia ja vihdoin rääkyi koko joukko, ja vapiseva Kaarina talutettiin

esiin.

Hänen kasvonsa olivat luntakin valkeammat, mutta katseensa oli varma ja

hän silmäili ylpeästi ympärilleen. Tämä hänen käytöksensä näkyi

vaikuttavan lähimpiin talonpoikiin, jotka rupesivat huutamaan taampana

seisoville, että olisivat hiljaa, sillä neito aikoo puhua heille. Mutta

heidän sanansa eivät kuuluneet mihinkään, ja yhä kovemmilla huudoilla

vaadittiin neidon kuolemaa. Kun se viipyi, niin tunki muutamia

hurjimpia esiin ja tarttui Kaarinaan. He heittivät hänet pölkylle, jota

ryvetti voudin veri; eräs tarttui kirveeseen, ja kaksi piti tyttöä

kiinni.

Silloin kuului tuonnempaa ankara huuto, ja lähellä olevan mäen

rinteellä näkyi uljas ritari, seurassaan pari asemiestä. Tulija oli

Eerik Puke. Hän ratsasti nelistäen rinnettä myöten rahvaan joukkoa

kohden, joka varsin mielellään väistyi rakastetun ritarin tieltä.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Tultuaan kehän keskelle näki Eerik

hurjan talonpoikaispojan pitävän kirvestä koholla, jota pari muuta esti

putoamasta neitoraukan niskalle; tämä makasi siinä suullaan pölkyn

päällä enemmän kuolleena kuin elävänä.

Eerik hyppäsi hevosen selästä ja sysäsi yhdellä lyönnillä pyövelin

kumoon, ja nosti sitten neidon ylös. Hän pyyhki hellyydellä, jota tässä

kovassa ja taisteluhimoisessa miehessä harvoin nähtiin, veren pois

neidon pehmeiltä kiharoilta ja kääri hänen hennot jäsenensä

turkkivuoriseen ritariviittaansa. Mutta neito näytti jo kuolleelta.

Hänen silmänsä olivat kiinni ja hengitystä voi tuskin havaita.

Vihasta säkenöivin silmin kääntyi ritari sitten talonpoikiin huutaen:

"Jumalan viattoman piinan ja kuoleman kautta! mitä olette tehneet...

Mutta tämän te saatte kalliisti maksaa, te verikoirat, jotka

turvattomia naisia teloitatte... Korven pedot eivät olisi häneen

sattuneet, mutta te olette petojakin julmempia... Pois täältä, te ette

ansaitse hengittää samaa ilmaa kuin tämä neito!"

Ja niin suuri oli Eerikin vaikutus talonpokain mieliin, että he

tottelivat hänen sanaansa, vaikka jokainen heistä luuli aivan oikein,

vieläpä Eerikin mieliksikin toimineensa. Mutta he tiesivät myöskin

voivansa sitten, kun hänen vihansa oli ehtinyt taltua, saada hänen

myöntämään heillekin oikeuden, jopa kiittämäänkin heitä.

Mutta Eerik kantoi Kaarinan käsillään erääseen lähellä olevaan mökkiin.

Täällä neito tointui hetken kuluttua; hän avasi silmänsä, mutta katse

oli arka ja hämärä, kun hän ensimmäiseksi huomasi Eerikin. Vasta

vähitellen tuli hän täyteen tajuntaan.

"Jumalan äidin kiitos ... Te ette ole kuollut, neiti Kaarina!" huudahti

ritari tarttuen ilosta mieletönnä Kaarinan käteen sekä jatkoi:

"kummalta tuntuu minusta kuitenkin tämä kohtauksemme, eipä se ole

vähääkään kosintaretken tapainen. Minä tulen isänne käskystä

kihlautumaan teidän kanssanne, ja näen teidät kuoleman kidassa

raivostuneen talonpojan mestauskirveen alla...! Älkää ajatelko sitä,

Kaarina ... nyt se on mennyttä, ja minä näytän talonpojille kyytiä,

jota ne eivät hevillä unhota..."

Tyttö kärsi hirveitä tuskia. Ritari oli pelastanut hänen henkensä,

mutta sellaista kohtaloa varten, jota hän oli tahtonut paeta ja jota

hän piti kuolemaakin pahempana. Ja kuta lämpimämmin pelastajan silmä

hehkui, sitä enemmän pelastetun sydäntä kouristi. Vihdoin hän pani

suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin ja purskahti hillittömään

itkuun.

Eerik katsoi kummastellen häntä, mutta otaksui aluksi äskeisen

hengenvaaran kaiken syyksi, kunnes eräs neidon katse, joka oli täynnä

pelkoa ja epätoivoa, sai ritarin aavistamaan, ettei pelastus tuonutkaan

neidolle kaikkea sitä iloa, mitä hän oli luullut sen tuovan. Tällaisina

hetkinä, jolloin intohimot hehkuvat, jolloin sekä tuska että riemu ovat

kiihkeimmillään, jolloin ihmisen koko olemus on kuin yhteen

tarkoitusperään kohdistuneena, silloin tuntuu, kuin henki voisi

ilmaista aatoksensa toiselle tarvitsematta sanoja välittäjiksi.

Silmänräpäyksessä sai Eerikin katse toisen ilmeen.

"Tämä näyttää vähän siltä", sanoi hän puoleksi kysyen, "kuin en

tulisikaan sulhasena morsiameni luo vaan jatkaisin vaan pyövelien

työtä... Teillä ei ole ainoatakaan rakkauden silmäystä minulle,

Kaarina?"

"On, on ... herra Eerik", vastasi Kaarina vihdoin, vaikka suurella

vaivalla, "on minulla rakkautta teihin, mutta ei sellaista, kuin te

tarkoitatte, ja kuin ankara isäni tahtoo... Jos minulla olisi veli,

niin luulen, että rakastaisin häntä, niinkuin teitä rakastan!"

"Kaarina, Kaarina ... mitä sanotte!" huudahti Eerik lyöden kädellään

otsaansa. Hän voi tuskin hillitä mielensä ensi kuohahdusta kuullessaan

Kaarinan itsensä todistavan hänen synkän aavistuksensa todeksi.

"Älkää suuttuko minuun, herra Eerik", jatkoi Kaarina katsellen häntä

kyynelten läpi, "sydäntään ei kukaan voi pakottaa, ja minun sydämeni on

jo aikoja sitten kuulunut eräälle toiselle, jota en ehkä koskaan

saavuta tässä elämässä... Minä tiedän kyllä, että teille tuottaa tämän

kuuleminen tuskaa. Mutta minä en voi tehdä toisin... Minä pakenin isäni

luota Vadstenasta paetakseni teitä ... vaikka Jumalan äiti antoi nyt

niin tapahtua, että minä pakenin juuri teidän luoksenne ... ja teillä

on valta, jos tahdotte, viedä minut takaisin isäni luo ja sitoa minut

itseenne ainiaaksi!"

"Jumalan kalliin veren nimessä! ... mitä puhutte, neiti Kaarina?"

huudahti ritari kalveten, ja hänen huulensa vapisivat ja silmänsä

paloivat: "ja minä luulin varmaan viimeksi tavatessamme voittaneeni

sydämenne!"

"Voi antakaa anteeksi, herra Eerik, minä uneksin ymmärtämättömyydessäni

voivani rakentaa rauhaa teidän ja..."

Sanat tuntuivat tarttuvan hänen kurkkuunsa.

"Minun ja kenen välille?" kysyi Eerik kiihkeästi.

"Teidän ja herra Kaarlo Knuutinpojan välille!" lausui Kaarina vihdoin

varmasti, vaikkei voinutkaan salata punaa, joka kohosi hänen

poskilleen.

"Kaarlo Knuutinpojan!" toisti Eerik kumealla, haudanomaisella äänellä

ja lyöden nyrkillään rintaansa.

Oli hetkinen äänettömyyttä. Ritari taisteli ehkä kovimman taistelunsa,

taisteli itsensä kanssa, ja hänen ylpeät silmänsä leimusivat ja

salamoivat. Kaarina katseli alas levotonna sanainsa johdosta. Hän

pelkäsi sanoneensa liian paljon. Mutta äkisti kohotti hän katseensa

ritariin, ja niistä loisti silloin rehellisen sydämen varma päätös. Hän

nousi ylös tarttuen kiihtyneen Eerikin käteen ja katsoen häntä

hartaasti silmiin.

"Jos olen vasten tahtoani pettänyt teidät, Eerik", sanoi hän, "niin

antakaa se anteeksi. Että huomaisitte, kuinka suuresti teihin luotan,

ja koska teillä on oikeus vaatia luottamustani, niin minä ilmaisen

teille sydämeni salaisuuden..."

"Että rakastatte toista!" sanoi Eerik hehkuvin poskin, mutta ikäänkuin

tytön kasvoilta hohtava miltei yli-inhimmillinen kauneus olisi

masentanut hänen uhkamielisen hurjuutensa, lausui hän vielä: "Teidän ei

tarvitse sitä sanoa, minä jo ymmärrän, että sydämenne lemmitty on

vihamieheni, Kaarlo Knuutinpoika!"

"Niin on, hän se on, Eerik, mutta sitä ei yksikään tiedä, eikä tule

tietämään. Te olette ritari, niin uljas ja miehekäs, ja rinnassanne

sykkii rohkea sydän... Te ette käytä väärin Kaarina-raukan

luottamusta... Nyt ymmärrätte, miksi pakenin isäni luota, ja nyt te

myöskin käsitätte, miksi minun oli niin tuskallinen kohdata teitä."

Hän laski päänsä kättensä varaan ja itki viljavia kyyneleitä.

Voimakasta Eerikiäkin liikutti tytön sydänsuru ja koristelematon

luottamus hänen ritarillisuuteensa. Hänen sisällinen taistelunsa ei

sentään ollut vielä loppunut.

"Tehkää nyt, herra Eerik", lausui Kaarina, "kuten sydämenne käskee ja

kuten Jumala mieleenne ilmoittaa ... viekää minut takaisin isäni luo ja

taluttakaa minut morsiustuoliin ... sydäntäni ja rakkauttani ette

kuitenkaan voi koskaan saada!"

Nyt välähti Eerikin silmiin liekki, mutta se oli samanlainen liekki,

joka niistä silloin loisti, kun hän päätti ruveta Engelbrektin

mieheksi. Se oli sen rakkauden toinen puoli, joka tämän tuiman ritarin

povessa kuohui.

"Minun osani näkyy olevan", lausui hän, "väistyä joka kohdassa Kaarlo

Knuutinpojan tieltä"; hetkisen perästä hän sitten lisäsi, "mutta niin

totta kuin elän, Kaarina, ja niin totta kuin olen sinua rakastanut ja

sinua rakastan, ei sinun tarvitse Eerik Puken tähden onnettomaksi

tulla!"

Hänen paisuneet tunteensa näyttivät melkein tukehuttavan hänet. Hän

painoi kiihkeästi toisen kätensä silmilleen ja tarttui toisella

Kaarinan käteen.

"Älkää pelätkö hurjaa Eerikiä", lisäsi hän sitten, "hän ei ole tottunut

tahtoansa hillitsemään... Palaa vapaana isäsi luokse Kaarina, minä en

sinua seuraa, muistoani vaan sinun enää tarvitsee pelätä!"

Sitten hän syöksyi huoneesta ulos, ja moniaan silmänräpäyksen perästä

ilmoitti hevosten kavioin kopse hänen lähteneen miehineen. Samassa

ratsasti muuan yksinäinen ratsastaja esiin metsänrannasta. Hän oli

huomannut ritarin syöksyvän tuvasta ulos, silloin hän pidätti hevostaan

ja katseli tarkasti ritaria. Tuuli oli kääntynyt pohjoiseen ja ajanut

lumipilvet pois, joten ilma oli selvinnyt ja kirkastunut. Oli myöskin

alkanut pakastaa; näytti tulevan hyvin kylmä yö.

Ratsumies oli nähtävästi tuntenut Eerik Puken miehineen. Kun nämä

katosivat pohjoiseen, ratsasti hän tuvalle, hyppäsi ratsultaan ja astui

sisään. Siellä oli jo hämärä, ja tuvan emäntä laitteli tulta takkaan

hänen tullessaan. Tulen valossa näki hän tuvan perällä erään henkilön

polvillaan nähtävästi niin rukoukseen vaipuneena, ettei huomannut

vähääkään, mitä ympärillään tapahtui.

"Jumalan rauha, muori!" sanoi tulija, "kuinka täällä jaksetaan, mitä

kiireistä asiaa sillä ritarilla oli, joka vastikään lähti täältä?"

"Jumala siunatkoon teitäkin", vastasi vaimo, "sen mahtaa ritari itse

tietää parhaiten!"

Sitten hän kertoi päivän tapahtumat, ja miten herra Eerik Puke oli

pelastanut Jösse-voudin tyttären ja miten hän oli tuonut hänet tupaan.

Mutta hän (emäntä) ja muu talonväki olivat olleet poissa koko

iltapäivän, eivätkä senvuoksi olleet kuulleet, mitä neito ja

Eerik-herra olivat keskenään puhuneet.

"Jumala olkoon tytön sielulle armollinen", lisäsi hän, "mutta kun

ritari nyt on poissa, niin luulen, että hänet vielä löydetään

piilostaan."

Nyt virisi tuli takassa isommaksi ja vaimo lähti tuvasta pois. Mutta

vieras astui ikkunan luo, jonka vieressä Jösse Eerikinpojan tytär

rukoili polvillaan. Miehen kasvoista näki, että hänellä oli neitoa

kohtaan mitä parhaat aikeet, ja ettei tämän tarvinnut mitään pelätä,

niinkauan kuin hän oli läsnä.

Rukoilija lopetti rukouksensa ja nousi ylös. Kun hän kääntyi, niin että

vieras näki hänen kauniit kyyneltyneet kasvonsa, peräytyi tämä

hämmästyneenä pari askelta. Yhtä hämmästyneeltä näytti neitokin

tuntiessaan Niilo Bonpojan. Mutta neidon koko olennossa oli jotakin

ihmeellistä juhlallisuutta ja ylevyyttä, mikä ehdottomasti herätti

kunnioitusta.

"Tämä on totisesti onnellinen sattuma, Niilo Bonpoika", lausui neito,

"minä tarvitsen juuri nyt luotettavaa miestä viemään sanaa herra Eerik

Pukelle, tahdotteko toimittaa minun asiani."

"Herra Eerik on marskin vihollinen", vastasi Niilo hitaasti, "niin

kerrotaan, ja minä olen marskin miehiä, kuten tiedätte, arvoisa neiti."

"Älkää olko siitä huolissanne", lausui Kaarina, "minun asiani ei koske,

vähääkään näitä onnettomia taisteluita... Eerik-herra antoi minulle

kerran sormuksen luvaten kysyä minulta neuvoa, ennenkuin päätti asian,

jota piti hyvin tärkeänä... Tämän sormuksen tahdon nyt lähettää hänelle

takaisin ja teidän täytyy viedä se hänelle, Niilo Bonpoika... Se ei voi

olla teille miksikään vahingoksi."

"Minä otan sen tehdäkseni, neiti Kaarina", vastasi Niilo.

"Tässä se on", sanoi neito antaen hänelle sormuksen, "antakaa se

ritarille ja sanokaa minun puolestani hänelle, että Kaarina rukoilee

Jumalan äitiä ja kaikkia pyhiä Eerik Puken edestä, ja että sellainen

sydän kuin hänen sydämensä on, ei tarvitse kokemattoman tytön

neuvoja... Luvatkaa viedä tämä sana herra Eerikille, te itse, Niilo

Bonpoika ... ettette lähetä ketään muuta sitä viemään ... lupaatteko

sen kunnianne kautta?"

"Äitini muiston nimessä, jonka hautajaisista nyt tulen ... minä lupaan

sen!... Mutta muistakaa, pyydän, ettei aikani ole omaani vaan herrani,

joten minun siis täytyy vartoa tilaisuutta..."

"Sen ymmärrän", sanoi Kaarina, "mutta hyvä olisi, jollei tilaisuus

kovin kauan viipyisi... Ehkäpä se saattaisi onnellisen käänteen

herranne, marskinkin toimintaan!"

Niilo toisti lupauksensa, ja Kaarina lähestyi ovea lähteäkseen pois.

Mutta silloin muisti Niilo vaimon äsken maininneen, että talonpojat

luulivat neitoa Jösse Eerikinpojan tyttäreksi, sekä vaaran, joka häntä

senvuoksi uhkasi. Hän ei voinut kiireessään keksiä parempaakaan keinoa

neidon pelastamiseksi kuin itse viedä hänet syrjätietä myöten takaisin

Vadstenaan. Mutta tämäkin voi olla hyvin vaaranalaista. Silloin hänen

mieleensä johtui, että Vadstenan luostarilla oli Orlundassa suuria

tiloja, joita oli jonkinlainen vouti hoitamassa. Hän ehdotti Kaarinaa

senvuoksi istumaan hänen ratsunsa selkään ja lähtemään Orlundaan, jossa

hän voisi olla hyvässä rauhassa, kunnes talonpoikain kiihko ehtii

asettua. Orlunda on Vadstenasta vähän kaakkoon käsin ja tie sinne

täytyi olla aivan rauhallinen. Kun munkit sitten tulevat Motalasta

takaisin Vadstenaan hakemaan voudin ruumista luostarikirkkoonsa, niin

voisi Orlundan vouti huomiota herättämättä helposti viedä neidon

takaisin Vadstenaan.

Tämä oli epäilemättä hyvä ehdotus, ja ennenkuin talon emäntä ennätti

tulla takaisin -- mukanaan muutamia hurjistuneimpia talonpoikia -- oli

Kaarina jo poissa. Niilo Bonpoika talutti hevostaan, jonka selässä

neito matkusti Motalasta Orlundaan.