Luostarisisar.
Vähän toista kuukautta Söderköpingin kokouksesta istui herra Eerik Puke
eräänä koleana syyspäivänä Kastelholman linnassa Ahvenanmaalla. Päänsä
oli vasemman käden varassa, ja oikea käsi liikkui edestakaisin pöydän
syrjää myöten. Ritarin aatokset olivat kuitenkin aivan toisaalla, se
näkyi katseesta ja omituisesta hymystä hänen huulillaan.
Hän oli vasta moniaita päiviä sitten tullut matkalta Pohjaan, joksi
Pohjanlahtea ympäröivää maata silloin kutsuttiin. Hänellä oli siellä
yhtä ja toista kuntoon pantavaa, sillä hän ei ollut käynyt niillä
mailla siitä asti, kuin hän pari vuotta sitten Engelbrektin
kehotuksesta ryhtyi hänen kanssaan miekka kädessä ahdistamaan
Norrlannin vouteja. Hän valtasi silloin osaksi itse, osaksi
päällysmiestensä kautta paitsi Kastelholmaa, joka hänellä siitä alkain
oli läänityksenä, vielä Faxehusin, Styrnäsholman ja Kryssborgin. Tämän
ajan muistot ehkä juuri kajastelivatkin hänen mielessään, ja niihin
sekautui kenties levottomuutta nykyisen ja vastaisen ajan johdosta.
Söderköpingistä lähti hän marskin kehoituksesta samana päivänä jona
kokous loppui, ja hänen lähtiessään oli Broder Sveninpoika mennyt
kaupungin edustalle miestensä luo, mikä esti heitä enää toisiaan
tapaamasta, -- ja siitä lähtien ei hän ollut saanut mitään tietoja
marskilta eikä Broder Sveninpojalta. Sanomat eivät siihen aikaan
lentäneet niin sukkelaan maitten yli kuin meidän päivinämme.
Mutta istuessaan siten mietteissään kuuli hän erään miehistään
linnantuvassa laulavan:
Ja Maarianmessun aikoina
Se juttu tapahtui,
Ne Faxehusin sytytti,
Ja lieskat siitä leimahti.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Ritarin kasvoille levisi hymy, kun tutun kansanlaulun säveleet
rupesivat kuulumaan. Mies jatkoi lauluaan, joka kilpaili kansan
suosiosta Engelbrektinlaulun kanssa. Toisten linnantuvassa olevain
miesten suostumushuudot keskeyttivät laulajaa vähäväliä:
Ja Delsbosta he kulkivat
Nyt Delsbon rajahan,
Ja miesten päitä listivät
Kuin kortta laihon lakean.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Regnsjöss' on hätä surkea,
Ja Mo'ssa samaten,
Ne pakoon ei voi lähteä,
Kun veneet heiltä vietiin pois.
Faxehus on nyt mustana vallan.
Laulun sanat muistuttivat siksi elävästi ritarin mieleen niitä aikoja,
jolloin hän sai mielinmäärin antaa ulkomaisille voudeille selkään, että
hän johtui ajattelemaan niitä päiviä ja niitten muistoja. Hänen
mielensä ei kuitenkaan viipynyt niissä kauemmin kuin laulu kuului. Hän
oli yleensä päivän, hetken lapsi. Hän eli nykyajassa, se oli hänen
maailmansa, menneisyydestä ei hänen luonteensa paljoa välittänyt;
ainakaan ei hän siitä piitannut ottaa oppia elämää varten. Enempää ei
hän huolinut tulevaisuudestakaan, eikä yrittänyt selvittää itselleen,
mitenkä tulevaisuus ottaisi entisyydestä ja nykyisyydestä
kehittyäkseen. Oli siis peräti harvinaista, että Eerik Puke oli
tällaisten tunnelmain vallassa, ja se tapahtui ainoastaan silloin kuin
tätä kansanlaulua tai Engelbrektinlaulua laulettiin. Ne vaikuttivat
häneen loihdun tavoin. Ne tyventivät hänen kiihkeän, hurjan luonteensa,
mutta vaan saadakseen sen sitten taas kootuin voimin kääntymään siihen
ainoaan asiaan, jonka vuoksi ritari nykyään eli.
Tämä asia oli Engelbrektin kuoleman kostaminen ja hengen ja veren
uhalla estäminen ketään niistä, jotka olivat -- hänen arvelunsa mukaan
-- olleet lähempää tai etäämpää siihen vaikuttamassa, saamasta
palkakseen siitä Ruotsin valtakuntaa.
Huhut, jotka Broder Sveninpoikakin heitti vasten marskin kasvoja,
väittivät Kaarlo Knuutinpoikaa oikeaksi alkusyyksi rakastetun sankarin
kuolemaan. Hänen sanottiin maksaneen Natt och Dag-herroille melkoisen
rahasumman murhasta sekä antaneen murhaajalle turvakirjan. Edellistä
seikkaa uskottiin jotenkin yleisesti, jälkimmäinen oli syntynyt vasta
myöhemmin, ehkä Söderköpingin kokouksen johdosta. Kaarlo Knuutinpoikaan
johtivat siis aina lopuksi ne ajatukset, joita nämä kansanlaulut
herättivät. Niinpä nytkin, ritari nousi istumasta ja alkoi kiivaasti
kävellä edestakaisin lattiaa pitkin. Hän ei havainnut sitäkään, että
torven ääni kajahti tornista, vaan jatkoi kävelyään, kunnes eräs hänen
miehistään astui sisään.
"Viesti marskilta!" lausui hän. "Tukholmasta on tullut laiva tähän
edustalle sekä tuonut muassaan marskin asemiehen ja erään
luostarisisaren Skeningestä, joka myöskin pyytää päästä linnaan teidän
puheillenne!"
"Luostarisisar", huudahti Eerik iloisesti hämmästyen, kuten näytti,
"olisikohan se ... anna niitten tulla pian, anna niitten tulla!"
Mies katosi, ja hetkisen kuluttua tuli sisään Dominikaanikunnan pukuun
puettu nunna ja hänen perässään marskin mies. Nunna vei merkitsevällä
liikkeellä sormensa huulilleen estäen siten linnanherraa lausumasta
kysymystä, joka oli hänen kielellään. Perässä tuleva asemies ei
huomannut vähääkään tätä salaista merkinantoa.
"Jalo marski lähettää minun kauttani teille veljellisen
tervehdyksensä", sanoi nunna; Eerikin silmät välähtivät kuullessaan
hänen äänensä, "minä olen matkalla Turkuun marskin asioissa, ja hän
pyytää teitä hankkimaan minulle laivakyydin sinne."
"Onko tuo jalo herra siis ottanut luostarisisariakin palvelukseensa?"
kysyi Eerik epäillen.
"Minä kävin marskin luona sisarluostarin asioissa, ja keskusteltuani
hänen kanssaan toivon asiani menestyvän hyvin. Te voitte nyt antaa
marskin sanansaattajan lausua asiansa ensiksi, minä sanon sitten
sanottavani."
Marskin asemies antoi herraltaan kirjeen, jonka ritari heti avasi ja
luki. Se oli koko Helsinglannin kruununverojen läänityskirja, ja
Helsinglanti tarkoitti koko Norrlantia. Eerikin kasvot kirkastuivat ja
hän katsoi iloisesti hymyillen sen tuojaa.
"Herrani, marski, pyytää samalla tervehtiä teitä ja sanoa", lausui
tämä, "että voitte täydellisesti luottaa häneen, ja mitä kulkupuheita
kuullettekin, niin pyytää hän teitä vaan muistamaan -- mitä hän jo on
sanonutkin -- että kaikki tapahtua valtakunnan hyväksi, ja ettei teidän
tule tuomita, ennenkuin olette häntä itseään puhutellut."
"Missä herrasi oli tätä kirjettä lähettäissään?" kysyi Eerik.
"Tukholmassa, ankara herra", vastasi mies. "Herra Eerik Niilonpoika on
antanut kaupungin linnan, kuten muutkin kuninkaan voudit, ja drotsi on
ottanut etulinnan, herrani, marski aatelislinnan."
"Hyvä ... mene nyt linnantupaan juomaan miesteni kanssa tulomaljasi."
Mies meni ja Eerik jäi kahdenkesken nunnan kanssa, jonka käteen hän
tarttui puristaen sitä lämpimästi. Sitten hän vei hänet tammipöydän luo
ja pyysi häntä istumaan penkille.
"Rakas Bengta-sisareni," sanoi hän, "kaikkein viimeiseksi olisin sinua
odottanut tänne ... mikä on saattanut sinun matkustamaan meren yli
tähän vuodenaikaan, ja mitä tarkoitat marskilta tuomillasi
terveisillä?"
"Kaulaketju!" vastasi nunna katsellen synkästi hehkuvin silmin eteensä,
heitettyään päähineen pois.
Mutta Eerik katseli häntä, ikäänkuin ei olisi oikein ymmärtänyt hänen
tarkoitustaan.
"Kaulaketju", toisti Bengta senvuoksi, "merirosvon loihdittu koriste,
jonka olen sinulle luvannut ja jonka sinä kerran saatkin!"
"Ha-ha-ha", nauroi Eerik laskien kätensä sisarensa olkapäille ja
katsellen häntä silmiin, "ja sen kapineen tähden sinä, sisarkulta,
matkustelet maat ja mantereet... Heitetään pois se juttu, minulla on
tärkeämpääkin sinulta kyseltävänä."
"Mitään sinulle tärkeämpää ei ole olemassa kuin se koriste", sanoi
nunna terävästi, "sen avulla sinä olet Ruotsin valtakunnan mahtavin
mies, sen avutta sinä varmaan kukistut... Muista että sisaresi sen
sanoo. Mutta minä olen pannut päähäni", lisäsi hän, "että sinä sen
vielä saatkin. Veljemme Kaarlon kuoleman jälkeen, ja kun poikanikin --
Jumala armahtakoon heidän sielujaan! ... lähtivät täältä ... olen
siirtänyt sinuun kaiken toivoni..."
"Entä veljemme Ragvald, Bengta-sisar ... etkö häntä muista?"
"En, en ... hänestä ei ole suuriin töihin ... ei, mutta sinä Eerik olet
hyvällä alulla, sinulla on rahvaan suosio; jos kuljen etelämetsissä
Itägötanmaalla, jossa sinulla on maatiloja tahi pohjoismetsissä
[muinoin kutsuttiin Kolmordenin ja Tivedenin eteläpuolella olevaa
Itägötanmaata etelämetsiksi, näiden pohjoispuolella olevaa seutua
pohjoismetsiksi], niin kaikkialla ne sinua rakastavat ja senvuoksi
antaa Herra, kun sinä kerran saat pyhimysketjun kaulaasi, sinulle
voiman ja kunnian ennen muita ja panee vihollisesi sinun
astinlaudaksesi."
"Neuvosi ovat, Bengta, paremmat kuin pyhimysketju... Jos sinä olisit
aina vierelläni, niin mitä tekisin kaulaketjulla?... Sinun pääsi
sisareni ja minun miekkani voivat yhdessä valloittaa kuningaskunnan!"
"Minä en lähdekään luotasi enää saatuani koristeen... Minulla on se
ollut jo kahdesti kädessäni, kolmannella kertaa tiedän kyllä sen
pitää... Niin totta kuin elän, niin lienevät pahat henget sitä
vartioimassa, koska tuo mies tulee joka kerta kuin..."
"Mikä mies, Bengta ... puhut pelkkiä arvoituksia", keskeytti Eerik
kärsimättömästi, "kahdesti on koriste ollut kädessäsi, sanot...?"
"Niin, kahdesti", vastasi Bengta, "ja kummallakin kertaa on eräs mies
tullut tielleni viemään koristeen minulta. Siitä on nyt kahta vaille
neljäkymmentä vuotta, kun sain sen ensi kerran, silloin aioin sitä
Kaarlo-veljellemme, mutta vuosi ei ollut kulunut umpeen, ennenkuin se
minulta vietiin... Minä en kuitenkaan päästänyt sitä näkyvistäni, minä
tiesin missä se oli, tahi oikeastaan tiesin tien sen piilopaikkaan,
vaikka sain vuosia odottaa ja koetella mieleni kärsivällisyyttä ... nyt
se taas oli minulla; minä olin tuomassa sitä sinulle; olin kuninkaan
omalla laivalla, ja siellä se minulta otettiin."
Bengta väänteli epätoivoisena käsiään ja hänen vaaleat huulensa
puristuivat hurjasti yhteen.
"Haluaisinpa tietää, kuka uskalsi ottaa sen sinulta kuninkaan omalla
laivalla ... kerro, kerro, sisar!"
"Me olimme siinä hirveässä myrskyssä, joka raivosi kuukausi sitten",
kertoi Bengta, "oltiin menossa Söderköpingin kokoukseen ... kuningaskin
aikoi mennä sinne, ja hänen laivallaan olin minäkin, varmassa turvassa,
kuten luulin..."
"Yksi kysymys, Bengta", lausui ritari, "Herramme puun kautta en vielä
tiedä, onko kuningas elossa vai onko hän kuollut?"
"Hän pelastui kuten minäkin ja vielä eräs kolmaskin!"
"No, Jumala armahtakoon, kun olisi uponnut samalla", huudahti kiihkeä
Eerik, mutta sisarensa sai hänen malttamaan mielensä; hän lisäsi
kiireesti, "tarkoitan kuningasta, ymmärräthän! Mutta paha henkesi meni
kaiketi kylmää tietä...!"
"Paha henkeni ilmestyi sillä kertaa kuninkaan ja minun pelastajanani...
Kun myrsky riehui kauheimmillaan ja kaikki luulivat laivan hukkuvan,
huusi kuningas, eikö miehistöstä kukaan voinut pelastaa laivaa, ja
silloin tuli hänen eteensä pitkä mies, joka lupasi pelastaa laivan, jos
kuningas antaisi hänen tarkastaa jokaista laivalla olijaa, ennenkuin
maihin mentiin."
"Siitä miehestä minä pidän, Bengta", huudahti Eerik mielihyvillään,
"hän tunsi asiansa pohjia myöten... No, hän pelasti laivan?"
"Hän vei sen maihin Kaarlonsaarien kohdalle Gotlantiin... Päivä
koitti juuri, ja minä jouduin kuin valittuna ensiksi hänen
tarkastettavakseen..."
"Ja hän löysi, mitä etsi ... kaulaketjun?"
"Hän löysi sen ... ja samassa natisi laiva, ikäänkuin hajoomaisillaan
ollen ... 'Sukkelaan veneisiin', huusi mies silloin, 'laiva uppoo', ja
kuningas sekä muutamat muut hyppäsivät veneeseen, minä tulin myöskin
kuninkaan kanssa; miten sinne pääsin, en voi käsittää... Maihin
tultuamme näimme sekä kuninkaan oman laivan että erään toisen, joka oli
pysynyt meidän laivamme perässä, vaipuvan meren syvyyteen kaikkineen
päivineen..."
Bengta-rouva tai -sisar, joksi häntä myöskin kutsuttiin, koska hän oli
poikansa kuoltua mennyt Pyhän Inkerin sisarluostariin Skeningeen,
kuvasi vaikuttavalla kaunopuheisuudella tätä myrskyä, jonka vertaa
eivät kokeneimmatkaan merimiehet voineet muistaa, ja veli oli pelkkänä
korvana. Sen asian ymmärsi hän paremmin kuin kaulaketjutarinan, vaikka
tämä salaisine tenhovoimineen oli aivan ajanhengen mukainen eikä
sentähden ollut vaikuttamatta Eerik Pukeenkaan, jonka luonne muistutti
suuresti niitä entisiä aikoja, jolloin kaikkein mielessä oli ylinnä
luottamus omaan voimaan.
"Paha henkesi pääsi siis suureksi osaksi vaivastaan", lausui hän, kun
sisar lopetti.
"Mitäpä hän muuta tahtoikaan kuin kaulaketjun ... ja se on kyllä hänen
huostassaan?"
"Ja hän itse ... missä hän itse on? ... joutuiko hänkin merenpohjaan?"
"Ei ... hän pelastui myrskyn lakattua, mutta mihin hän läksi, en
tiedä... Hän näyttää kadonneen taas yhtä jäljettömiin kuin silloinkin,
kun hän ensi kerran vei koristeen..."
"Sinä siis, luulen, jätät nyt tämän asian sikseen, Bengta, ja jäät
luokseni..."
"En, Eerik ... minä toimin vaan entistä innokkaammin", huusi
Bengta-rouva, "ja, kuten jo sanoin, olen sen asian vuoksi lähestynyt
marskia."
"Marskia!" huudahti Eerik kummastuen, "mistä sait päähäsi hakea tuota
miestä marskin luota?"
"Miestä en sieltä hae, vaan kaulaketjua ... ja se on nykyään jollakin
marskin hovissa, siitä olen varma."
"Kaarlo Knuutinpoikako saisi kultaisen kaulaketjun", lausui Eerik
miettiväisesti, "Kaarlo Knuutinpoika ... Kaarlo Knuutinpoika!"
"Älä ole sentään milläsikään, Eerik ... marskin täytyy tulla sen
omistajaksi, vaan ei kauaksi... Hän on vaan se välikappale, jonka
avulla tahdon ottaa sen pois siltä, joka sitä nyt kantaa ja joka
oleskelee hänen hovissaan..."
"Kuka hän on, Bengta ... kuka hän on?" kysyi Eerik silmät säkenöiden.
"Jätä se minun huolekseni, Eerik", vastasi sisar yksiääneen, "sinä
voisit kiihkeydessäsi turmella koko hyvän yritykseni..."
"Bengta, Bengta", huusi Eerik arvokkuudella, mikä kaunisti häntä,
"ajattele, mitä nimeä kannat ja ettet sinä enkä minä saa sitä millään
tahrata... Niin totta kuin tahdon nimeäni kunnialla kantaa, en koskaan
pidä sitä ketjua kaulassani, ellet voi kalliilla valalla vannoa
saaneesi sen julkisia ja rehellisiä teitä!"
"Jätä se minun huolekseni", toisti Bengta, mutta lisäsi äkkiä
saattaakseen kiihkeän veljensä ajatukset toisaalle:
"Sinä puhuisit toisin, jos tietäisit, mitä marskin hovissa on
tapahtunut ja mikä on saattanut kaikkein rehellisten maanmiesten mielet
kuohuksiin meren tuolla puolen... Minäkin kysyin kummissani: 'missä
Eerik Puke on?' kuullessani siitä..."
"Mitä siellä tapahtuneekin, niin katson hänen olevan sellaisen, kuin
minä ja moni muu tahdomme hänen olevan... Tämä kirje jonka juuri sain
häneltä, todistaa sen parhaiten?"
"Se todistaa, että hän etsii sinun ystävyyttäsi ... sitä vaan, eikä
mitään muuta...! Hän etsii sinun ystävyyttäsi, kuten kaikkien muidenkin
Engelbrektin kannattajain. Sentähden hän pyrkii Kaarlo Orminpojankin,
Bjurumin herran, ystäväksi, vaikkapa se maksaisi kauniin Kaarinan koko
elämän ja onnen!"
"Kauniin Kaarinan!... Mitä sanot, Bengta", huudahti Eerik tarttuen
sisarensa käteen, jota puristi hurjasti, katsellen läpitunkevasti
sisareensa. "Kauniin Kaarinan, mitä aikeita voi marskilla olla, jotka
turmelisivat neidon elämän ja onnen?... Sano, Bengta, sano ... vaikka
tuskin uskallan ajatella mitä suusi puhuu..."
"Nyt näet, Eerik, kuinka tärkeä merirosvon korun tenhovoima on
meille ... sanon sinulle, että marski pyytää kauniin Kaarinan kättä
saadakseen hänen isänsä puolelleen, ja sen sanon samalla, että hän saa
kumpaisenkin, tahi..."
"Herramme piinan ja kuoleman kautta ... en tahdo tulla autuaaksi, jos
se tapahtuu", huusi Eerik vimmoissaan.
Mutta Bengta-sisar ei näyttänyt siitä välittävän. Hän vaan jatkoi:
"Tahi sekä heidän että sinun käy kuten onnettoman ritarin, Broder
Sveninpojan kävi Söderköpingissä!"
Eerik käveli edestakaisin lattialla, hänen rinnassaan riehui sisaren
sanoista syttynyt tuli, mutta kun hän kuuli Broder Sveninpojan nimeä
mainittavan, pysähtyi hän äkkiä sisarensa eteen odottaen selitystä.
"Broder Sveninpoika", jatkoi Bengta-rouva armahtamatta, "tuomittiin
kuolemaan ja mestattiin julkisena kavaltajana Ruotsin valtakuntaa
vastaan. Sen sanottiin tapahtuneen samana päivänä, jona sinä läksit
kokouksesta."
Olisi voinut uskoa tosiksi vanhat tarinat mahtavista, pahoista
haltijattarista, jotka muuttivat taikasauvallaan ritareja ja
kuninkaanpoikia kiviksi ja pedoiksi -- nähdessään nunnan sanain
vaikutuksen Eerikiin. Hän seisoi todella kuin kivettyneenä hänen
edessään. Ainoastaan synkkyys hänen silmissään, joilla hän katseli
sisartaan, osoitti kuluttavan tulen kiehuvan hänessä. Kesti ison ajan,
ennenkuin hän sai sanankaan kuumeisilta huuliltaan.
"Broder Sveninpoikako kuollut, sanot?" huusi hän vihdoin saamatta
käännetyksi silmiään sisaren ankaroilta teräviltä kasvoilta, ja kun
niitten ilme epäilemättömästi vahvisti sanain säälittömän
totuuden, niin hän toisteli vitkaan kumealla, haudanomaisella äänellä:
"Broder Sveninpoika on kuollut ... kuollut ... kuollut!"
Oli taas hetkinen äänettömyyttä; hän ikäänkuin tarvitsi aikaa
perehtyäkseen siihen ajatukseen, että ystävänsä ja aseveljensä oli
kuollut. Mutta kun se ehti hänelle täysin selvitä, niin syöksyi salama
toisensa perään hänen silmistään; ja vihan tuli syttyi hänen
poskilleen.
"Ja jos se on totta, mitä sanot, Bengta", jatkoi hän, "ja jos ystäväni,
tuo jalo ritari, on surmattu ja jos siihen on Kaarlo Knuutinpoika
syypää, niin vannon elävän Jumalan ja kaikkien pyhimysten kautta etten
ennen lepää kuin olen hänen kuolemansa kostanut marskille."
Samalla vetäisi hän miekan tupestaan ja löi sen tammipöytään
sellaisella voimalla että pöydän kansi halkesi.
Sitten heittäysi hän polvilleen ja päästeli sydäntä särkeviä
valitushuutoja, kyynelten tihkuessa hänen sormiensa välitse, joilla hän
peitti kasvonsa. Niin syvä, niin hillimätön oli tämän voimakkaan miehen
tuska, että tuiman Bengta-rouvankin piirteet heltyivät. Hän kumartui ja
laski kätensä veljensä olkapäälle.
Mutta Eerik hyppäsi ylös kuin taikaiskulla, avasi oven sekä huusi
ulommassa huoneessa vartioivalle miehelle.
"Sano Juho Folkenpojalle, että hän valmistaa aluksen Väddöhön lähtöä
varten!"
Mies katseli tyrmistyneenä vihaa puhkuvaa herraansa ja rohkenipa
kysyäkin, milloin oli lähdettävä.
"Ensi yönä, tänä iltana, tunnin päästä", huusi ritari, "niin pian kuin
ehditte saada veneen vesille!"
* * * * *
Parin päivän perästä nousi Eerik Puke miehineen maihin Väddön rannalle,
joka oli Ahvenanmaata lähin paikka Uplannin rannikolla. Se oli
tavallinen ylikulkupaikka, josta huolta piti Väddön väestö saaden siitä
korvaukseksi muutamia vapautuksia.
Uplannista lähti Eerik-herra Vestmanlantiin ja Nerikeen, missä hän
oitis ryhtyi yllyttämään rahvasta kapinaan marskia vastaan, jonka hän
nyttemmin katsoi arvottomaksi ritarin nimeä kantamaan ja jota hän
kuvaili kansalle synkillä väreillä.
Marski ja drotsi olivat tähän aikaan, lokakuun lopulla, viidenkymmenen
maallikkoherran kanssa kirkolliskokouksessa Söderköpingissä. Mutta
sieltä palattuaan ja kuultuaan Eerik Puken liikkuvan rahvaan
keskuudessa läksi marski Mälarin länsirannalla käymään. Hän sai täällä
täyden vahvikkeen siihen, mitä huhu oli ennalta kertonut. Kun hän tuli
Vesteråsista Köpingiin muutamana lauantai-iltana, kerrottiin hänelle,
että rahvas oli Länsi-Södermanlannissa valmiina lähtemään mies
talosta, ja yöllä herätti vanha hovimestarinsa hänet ilmoittaen, että
Eerik-herra oli vaan parin peninkulman päässä. Hän ei kuitenkaan siitä
säikähtänyt, vaan lähetti sunnuntaiaamulla aikaisin hovimestarinsa
Arbogaan valmistamaan hänen tuloaan.
Hovimestari lähti, mutta kohtasi Arbogassa Eerik-herran itsensä, joka
käski hänen pysymään alallaan sekä kielsi hänen antamasta mitään
tietoja herralleen. Niitä hän saisi Eerikiltä itseltään, joka kirjoitti
sukkelaan taistelukirjan ja antoi sen kaupungin kahdelle pormestarille,
joiden piti lähteä ratsastamaan marskia vastaan ja antaa se hänelle.
Marski lähti kaikessa rauhassa Köpingistä, toivoen, joko ettei Eerik
todenteolla taistelua valmistanutkaan, tahi että vielä keskustelun
voimalla saisi kiivaan ritarin taltumaan, -- hän läksi sen enemmittä
ratsastamaan Köpingistä Arbogaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä
puolimatkaankaan, ennenkuin pormestarit tulivat vastaan ja antoivat
hänelle Eerik-herran kirjeen.
Kaarlo katsoi kysyvästi sanansaattajiin. Sitten hän mursi kirjeen auki
ja luki sen synkistyvin katsein. Kirjeen sisältö on säilynyt meidän
aikaamme asti, ja koska se on varsin lyhyt, niin lienee paikallaan
esittää se tässä. Se kuuluu näin:
"Tiedä, Kaarlo, että jos tahdot minulta jotakin, tahi jos joku muu
tahtoo minulta jotakin, niin löytää hän minut Arbogasta, ja Jumala
armahtakoon, etten pysy rauhassa talossani, kun en tiedä
milloinkaan, koska minut paistetaan, silvotaan, tai surmataan,
niin tiedä, että siihen asti, kuin välimme paremmaksi tulee, kuin
nyt on, niin tiedä, että missä ikänäni sinut kohtaan tahi jonkun
sinun omistasi, niin silloin teen hänelle, niinkuin tehdään
oikealle vihamiehelle; Jumalan pyhä veri tietää, ettei tämä ollut
aivoitukseni, ja tiedä sinä, että sen rauhan, jonka olin sopinut
Pentti Steeninpojan kanssa, sen minä purkaan; sillä minä en päästä
vihollisiani tästedes yhtä helpolla kuin olen tähän asti päästänyt.
Kirjoitettu Arbogassa minun sinettini alla."
Luettuaan tämän kirjeen lähti marski miestensä neuvosta takaisin
Tukholmaan. Tultuaan sinne kertoivat he asian Krister-herralle, joka
peljästyi siitä kauheasti. Sitten yhtyivät he kiireimmän kautta
ponteviin toimiin pahan parantamiseksi.
Mutta Eerik-herra istui Arbogan harmaaveljesluostarissa sen
lauantain iltana, jona hän oli lähettänyt taistelukirjan marskille.
Luostaripihalta kuului miesten laulua, mikä saattoi hänet taasen
mielentilaan, jossa oli sekaisin harmia, epätoivoa, katkeruutta ja
kostonhalua. Eräs miehistä lauloi Engelbrektinlaulua, jota toverijoukko
tuntui kuuntelevan, koskapa moniaihin värssyihin tarttui useampi ääni
yhtaikaa.
Kun mies hän ain' oli pelvoton,
Ja mainettaan maailma laulanut on,
Niin tällaisen palkan sai:
Hän Örebrosta matkusti,
Niin konna hänet surmasi;
Näin kuntoa palkitaan kai...
kuului pihalta ja Eerik kuunteli laulua.
Silloin astui Bengta-rouva luostaritupaan seurassaan mies, jolla oli
kirje vyön alla.
"Jumalan rauhaa, herra Eerik", sanoi Bengta-rouva, "minä tuon sanomia
marskilta, ja tämä, luulen, tuo sanaa hyvältä ystävältä."
Hän osoitti miestä, joka otti kirjeensä esiin ja antoi sen Eerikille.
Tämä luki sen ja hänen kasvoillaan sädehti sydämellinen riemastus.
Mutta lopetettuaan katseli hän hetkisen miettiväisesti eteensä sekä
lausui sitten miehelle:
"IIoisempaa sanomaa kuin tämä, jonka sinä toit, en ole monesti
saanut... Kuitenkaan en voi täyttää herrasi toivomusta, että tulisin
hänen luokseen. Minulla on muuta tehtävää nyt... Marski on parin
peninkulman päässä tästä tänään, ja myrsky voi puhjeta välillämme minä
hetkenä hyvänsä... Sano se herra Kaarlo Orminpojalle, niin hän kyllä
ymmärtää, miksi minun täytyy viipyä."
"Mitä marskiin tulee, niin teillä on hyvin aikaa," lausui Bengta-rouva,
"hän ratsastaa parasta kyytiä Tukholmaan!"
"Tukholmaanko?" huudahti Eerik kummastuneena. "Oletko varma siitä,
hurskas sisar?"
"Aivan varma... Hän on jakanut kahteen osaan ne miehet, jotka hänellä
oli mukanaan, ja lähettänyt toisen osan Örebrohon ja toisen hän
sijoitti Vesteråsin linnaan pakotettuaan kaupunkilaiset ensin
varustamaan linnan pitkäksi ajaksi ruokavaroilla."
"Ei, ei, siinä erehdytte, hurskas sisar, vesteråsilaiset eivät annakaan
niin ilman mutkia pakottaa itseään..."
"Mutta marski piti tulisoihtua kädessään ja uhkasi polttaa
heidän kaupunkinsa, jolleivät suostuisi, ja he olivat aivan
valmistumattomia... Heillä ei ollut valitsemisen varaa!"
"Hornan henget!" huudahti Eerik. "Sitten meidän täytyy tällä hetkellä
hypätä ratsujen selkään ja lähteä Örebrohon ennättääksemme ennen
marskin miehiä..."
"Jos minun neuvoani tahdotte vaariin ottaa", lausui Bengta-rouva, "niin
ajattelen, että olisi parasta lähettää miehet marskin miehiä takaa
ajamaan Örebron tielle... Ne voivat saada ne kiinni ja surmata ne,
etteivät nuo ketjanat pääse Örebrota näkemäänkään... Ja koska marski
näkyy haluavan vahvistaa joukkojaan, ennenkuin hyökkää teidän
kimppuunne, niin tulee teidän tehdä samoin ja sitä varten ensi
työksenne lähteä Kaarlo Orminpojan pyynnön mukaan hänen luokseen..."
Tämä neuvo miellytti Eerik-herraa. Hän ilmoitti sanansaattajalle kohta
saapuvansa Vadstenaan Kaarlo-herran luo. Sitten hän kutsui miestensä
päällysmiehen luokseen ja käski hänen heti astua ratsulleen ja lähteä
marskin miesten perään Örebron tielle.
Jäätyään kahdenkesken sisarensa kanssa, syöksyi hän tämän luokse ja
sulki hänet syliinsä suudellen häntä.
"Iloitse, sisareni, iloitse!" sanoi hän. "Minä vien Kaarina-neidin
morsiustuoliin, ennenkuin vuosi on kulunut!"