Eräs aamu Kaarlo Knuutinpojan luona.
Oli seuraavan päivän varhainen aamu. Päivä ei ollut vielä täydellisesti
valjennut Briita-neidin, marskin veljentyttären jo ollessa valmiiksi
puettuna lähteäkseen talosta, jossa isänsä asui Söderköpingin kokouksen
aikana.
Meidän aikalaisistamme tuntuu näin varhainen hetki kyllä sotivan
kaikkea terveellistä ja viisasta elämänjärjestystä vastaan. Työmiehet
vaan puuhailevat niinä vuorokauden hetkinä, ylhäisemmät nauttivat
silloin unta ja lepoa. Mutta tähän aikaan olivat ylhäiset ja alhaiset
siinä yhtäläisiä, että rakastivat päivänvaloa työtä tehdessään, ja yön
pimeyttä levätessään. Silloin ei vielä ollut päässyt se kummallinen
tapa valtaan, että yö tehdään päiväksi ja päivä yöksi, eikä tästä ollut
vielä tullut ylhäisyyden ja paremmuuden tuntomerkkiä, joka tekee
yksinkertaisen väen kanssa sekaantumisen ylhäisille mahdottomaksi.
Yksityiselämä oli yksinkertaisempaa ja luonnollisempaa; tällöin oli
ruotsalainen herra vielä -- ainakin peräti harvoilla poikkeuksilla --
rahvaan esikuvana, eikä elämä hänen talossaan paljoakaan eronnut
varakkaampain talonpoikain elämästä.
Ei ollut siis mitään erikoista, että ritari Kaarlo Tordinpojan kodissa
oltiin jo ylhäällä, mutta se oli kuitenkin vähän kummaa, että Briita
oli jo niin aikaisin valmiina lähtemään kaupungille, joka oli iso ja
verraten väkirikas. Tytön liikkeissä olikin aivan erityistä intoa, ja
tuontuostakin hän pyyhki punaiseksi itketyitä silmiään.
Hän lähti kuin lentäen huoneesta ja riensi kadulle. Hän kulki lyhintä
tietä Bosgårdiin, eivätkä jalkansa tahtoneet saada häntä kyllin
nopeasti perille. Vihdoin hän tuli sinne, mutta marskin miehet
vartioivat sitä ankarasti, joten sisäänpääsyn laita näytti olevan niin
ja näin. Ilokseen hän kuitenkin huomasi, että miesten päällikkönä oli
tuttu mies, jota hän heti huusi luokseen.
"Päästä minut marskin luo!" pyysi hän ujosti ja rukoilevasti.
"Ankarasti kielletty päästämästä ketään sisään ja ulos!" vastasi
päällysmies, mutta hymyili sentään herttaisesti tytölle kirkkaan
kypärinsä alta.
"Se kielto ei voi tarkoittaa minua, Pentti Gunnarinpoika...
Tiedättehän, että minä pääsen aina sukulaiseni, marskin, luo. Minä olen
yrittänyt päästä hänen luokseen eilen ja toissa päivänä, enkä ole
päässyt, ja minun pitää tavata häntä välttämättä!"
"Kyllä te tietysti pääsettekin, Briita-neiti ... mutta vähän
myöhemmin ... nyt ei käy laatuun!"
Kauniin lapsen kasvoille kuvastui syvä tuska, ja hänen pitkiin
silmäripsiinsä kihoili kyyneleitä. Hän oli vaiti hetken, mutta äkkiä
nosti hän silmänsä, joista loisti toivoa.
"Onko Niilo Bonpoika siellä?"
"Kyllä!" vastasi Pentti Gunnarinpoika, "luuletteko, että hän voisi
teitä auttaa?"
"Ei hän ehkä voi, mutta minä haluaisin mielelläni puhutella häntä ...
pyytäisittekö häntä tulemaan tänne!"
Päällikkö hymyili säälivästi tyttöselle sekä lähetti erään miehistä
pihaan. Hetken kuluttua tuli mies takaisin, ja Niilo Bonpoika tuli pian
hänen perästään. Hänen kasvonsa olivat synkät ja totiset, Briitankaan
näkeminen ei saanut karkoitetuksi pilveä pois, vaikka hänellä oli
melkoinen vaikutusvoima Niiloon.
Briita uudisti pyyntönsä Niilolle, mutta hänkin pudisti surullisesti
päätään.
"Olettehan te minun ritarini, Niilo Bonpoika", sanoi hän harmistuneella
äänellä. "Jos vaan tietäisitte, mitä minulla on Kaarlo-herralle
sanomista, niin olisitte varmaan yhtä innoissanne kuin minäkin
saattamaan minua hänen luokseen..."
"Jumala tietää, että mielelläni teitä auttaisin, mutta marski on
kieltänyt ankarasti ... en ole vielä itsekään nähnyt häntä
tänäpäivänä."
Mutta Briita ei laskenutkaan niin helposti ritariaan. Hän osasi
ahdistaa häntä niin joka puolelta, että tämä vihdoin lupasi kysyä
marskilta, saisiko Briita tulla hänen luokseen, sekä läksi sisään.
Briita odotti, ja pelko ja toivo vaihteli hänen hienoilla, ilmeikkäillä
kasvoillaan.
Viipyi pitkähkö aika, ennenkuin Niilo Bonpoika tuli takaisin tuoden
sanan, että hän sai viedä Briitan marskin luo, mutta hänen katseensa
oli surullinen ja äänensä vapisi, niin että se kummastutti Briitaa ja
tuntui vielä lisäävän hänen omaa tuskaansa.
Niilo tarttui hänen käteensä kulettaen häntä vartiomiesten läpi.
Kumahtaen sulettiin suuri tammiportti heidän takanaan, ja Briita astui
sykkivin sydämin ritareineen pihaan. Se oli täynnä aseellisia miehiä,
jotka olivat asettuneet keskellä pihaa suureen kehään, jossa oli
punaisiin vaatteisiin puettu mies kädessään raskas miekka, jonka kahva
oli niin pitkä, että siihen voi hyvin tarttua kaksin käsin. Punainen
mies näkyi odottavan jotakin. Miekan kärki oli maassa, ja hän piti sen
kahvaa toisessa kädessään.
Kamala aavistus täytti tämän nähdessään Briitan mielen, ja aavistus
toteutui, kun hän huomasi pihan toisesta päästä tulevan korkean,
siniseen mantteliin puetun ritarin kahden miehen taluttamana. Se oli
Broder Sveninpoika, eivätkä hänen avomieliset rehelliset kasvonsa
olleet koskaan kauniimmin hohtaneet kuin tällä hetkellä. Hänen otsansa
oli niin tyyni ja katseensa niin kirkas, että pelkkä hänen näkemisensä
olisi vetänyt tuhansia käsiä vihollisilta hänen puolelleen.
Mutta näiden tuhansien sijasta oli nyt vaan vapiseva tyttönen, heikko
lapsi, hänen viimeisenä liittolaisenaan.
Kasvot lumivalkeina ja sydän kiivaasti tykyttäen juoksi hän ritaria
taluttavia miehiä kohden sekä huusi käsiään ojentain:
"Odottakaa, odottakaa, sitä ei saa tehdä, sitä ei saa tehdä ... minä
tahdon puhua marskin kanssa!"
Miehet pysähtyivät. He tunsivat marskin suosikin, eivätkä käsittäneet,
miten hän oli päässyt sisään ja mikä hänelle antoi rohkeutta tulla
miesten ja heidän verisen tekonsa väliin. Niilo Bonpoika lähestyi
hitaasti vetääkseen tytön takaisin, mutta tämä tarttui molemmin käsin
ritariin, itki ja pyysi odottamaan, kunnes hän oli saanut puhutella
marskia.
Kaikki huomasivat, että vitkastelu oli aivan hyödytöntä, ja lapsen oli
niinikään mahdotonta saada armahdusta ritarille, jonka vuoksi he
toivoivatkin tästä tarpeettomasta viivykkeestä päästävän niin pian kuin
suinkin. Mutta ritari kumartui ja nosti tytön käsivarrelleen.
"Lapsi, lapsi", sanoi hän liikutettuna, "kuka on sinut lähettänyt ...
ei tämä näky ole sinua varten."
"Jumalan äiti on minut lähettänyt", vastasi tyttö, "ja tätä ei olisi
koskaan tapahtunut, jos minä olisin eilen saanut puhutella marskia."
"Sinä et siis katso minun ansainneen tällaista kuolemaa?" vastasi
ritari.
"En, en ... te olette urhoollinen ritari ja sukulaiseni rehellinen
ystävä; minä sen tiedän ... minä kuulin joka sanan kappelissa... Teidän
pitää elää, ritari, ja kaikki tulee hyväksi jälleen... Voi, odottakaa
vaan, kunnes olen saanut puhutella marskia! Vastustakaa, taistelkaa!...
Te voitte kyllä suojella itseänne näiltä miehiltä!... Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua on marskin käsky täällä!"
Ritari hymyili surumielisesti suudellen Briitan otsaa sekä laski hänet
hiljaa maahan. Sitten otti hän manttelinsa alta kultaiset
ritarivitjansa, ripusti ne lapsen kaulaan ja pani kätensä hänen päänsä
päälle.
"Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja antakoon sinulle suurimman onnen,
minkä kuolevainen voi saavuttaa... Mutta salli minun nyt mennä ...
marski itsekään ei voi tätä enää toiseksi muuttaa... Ja kun kasvat
suureksi kerran, niin anna Broder Sveninpojan vitjat silloin sille,
josta enimmin pidät."
Hän suuteli lasta vielä kerran, ja silmänsä olivat kyyneleitä täynnä.
Sitten hän talutti hänet Niilo Bonpojan luo, viittasi kasvot taivaalle
käännettyinä, että hän veisi hänet pois, sekä astui varmoilla
askeleilla mieskehään, jossa punainen mies seisoi tarttuen nyt molemmin
käsin miekkaansa.
Briita melkein lensi portaita ylös marskin asuntoon.
* * * * *
Kaarlo Knuutinpoika käveli levotonna huoneessaan. Hän mietiskeli
tarkoin kaikkea, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut ja etenkin
eilistä kohtausta kokouksen jälkeen. Hän seisahtui vähäväliä, milloin
suuren takan eteen, johon kamaripalvelija oli jo tehnyt tulen, milloin
erään ikkunan eteen, josta raskas verho kaihtoi päivän valon. Mutta hän
ei pysynyt missään kauempaa, häntä ikäänkuin joku voima ajoi paikasta
toiseen. Raamatulliset kuvat, joita oli ommeltu seinille ripustettuihin
tapetteihin kukkasköynnösten väliin, näyttivät katselevan kummastunein
silmin talon herraa, jonka harhaileva katse ei tuntunut löytävän
rauhaa.
Mutta hän seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuului askeleita, ensin hiljaan
etäämpää, mutta ne kovenivat vähitellen, kunnes eräs käsi tarttui
lukkoon ja sisään astui muuan vanhanpuoleinen mies.
Tulija oli marskin hovimestari, perheen vanha palvelija, joka tunsi
suvun kaikki asiat ja palveli sitä järkähtämättömällä uskollisuudella.
Marski katsoi levottomalla jännityksellä hovimestaria, joka pudisti
surullisesti harmaata päätään sanoen: "Hän ei suostu, herra, ankara
ritari ei suostu..."
"Ei suostu?" toisti marski, "Eikö hän suostu ... onko hän sitten oikein
ymmärtänyt sinua?"
"Täydellisesti!" vastasi harmaapää, "ja hän kutsuu teitä vaan
horjuvaiseksi... Minä pyysin ja rukoilin häntä, mutta hän vaan hymyili
taputtaen minua olalle sekä sanoi: 'Broder Sveninpoika pitää
ritarikunniaansa siksi suuressa arvossa, ettei rupea raukkamaisella
paolla sitä ainiaaksi tahraamaan! sano niin herrallesi'... Uljas ritari
hän on, marski, sen minä sanon, niin vanha kuin olenkin, ja mielellään
olisivat vanhat silmäni nähneet häntä säästettävän siitä katkerasta
maljasta, jonka te nyt tarjootte hänelle..."
"Kuinka arvelet, vanhus? ... olenko voinut toisin tehdä, tahi voinko
muuta tarjota ritarille?"
"Mistäpä minä, vanha miesparka, tietäisin", vastasi hovimestari
surullisesti hymyillen. "Kukin vastatkoon teoistaan... Minä en ole
koskaan ymmärtänyt korkeita herroja... Muistan vielä, mitä ne tekivät
vanhalle Maunu-kuninkaalle, ja senkin muistan, kuinka saksalainen
Albrekt-kuningas sitten menetteli maassa saksalaisine sukulaisineen,
jolloin nuo korkeat herrat saivat syödä karvaita hedelmiä kylvöstään...
He tekevät ja toimivat toisin kuin rahvaan mies; kun ne sanovat yhtä,
niin ne ajattelevat toista, kuten tekin nyt, herra Kaarlo... Te ette
tahdo ritarin kuolemaa nyt, mutta ette myöskään tahdo kunniallisesti
sopia hänen kanssaan, kuten miehen tulee..."
"Jos olisin yksityinen mies, niin tiedä, ukko, että mielelläni sopisin
hänen kanssaan!"
"Kauan olen elänyt ja paljon nähnyt, ja monen kuolinvuoteella olen
seissyt ja kuullut heidän jäähyväisensä tälle elämälle... Tiedättekö
herra Kaarlo, mitä olen pitkän vaellukseni aikana kokenut -- ja yhä
uudestaan kokenut?"
Kaarlo ei puhunut mitään, nyökäytti vaan kehottaen palvelijaa
jatkamaan.
"Niin, sen olen nähnyt, ettei mahtava mies elämänsä lopulla ajattele
mahtiaan, vaan ainoastaan sitä, missä hän on joka ihmislapsen kanssa
samankaltainen, omaa vajavaisuuttaan... Hänen rikkautensa, asemiehensä,
arvonsa valtakunnassa ja kuninkaan hovissa eivät silloin ole hänelle
minkään arvoisia, vaan sen arvokkaampaa on se, mitä hän on tehnyt
kaiken tämän komeuden takana... Kaikkia niitä töitään ja kaikkia
ajatuksiaan, joita hän on tehnyt ja ajatellut pelkkänä ihmisenä, niitä
hän silloin muistaa, ja ne yksin, -- jos ovat olleet hyviä -- saattavat
hänen sydämelleen lohdutusta antaa."
"Valtakunta ... valtakunta on kait jonkun arvoinen, niinkauan kuin mies
elää ja voi toimia", lausui marski hetkisen kuluttua tuijottaen takassa
kytevään tuleen, joka oli sammumaisillaan.
Sanat eivät tuntuneet vaikuttavan mitään vanhukseen, joka lisäsi, tosin
nähtävästi odottamatta sen mitään muutosta vaikuttavan herran mielessä:
"Ei ole valtakunta koskaan kärsinyt hyvän työn tautta ... raskaspa
olisikin silloin valtakunnan herran osa!"
Samassa tuli sisään niiden miesten päällikkö, joitten tuli olla ritarin
mestauksessa läsnä, sanomaan, että kaikki oli valmiina ja että
odotettiin vaan marskin käskyä.
Kaarlo-herra näytti vieläkin epäröivämmältä; hänen täytyi pakottaa
itseään näyttääkseen tyyneltä ja pysyttääkseen ominaista ulkonaista
arvokkuuttaan, jota hänessä oli aina. Vanha palvelija vetäytyi
ikkunankoloon ja pani kätensä ristiin rukousta supisten.
"Jumala on todistajani", huudahti Kaarlo vihdoin, "etten mielelläni
tahtoisi tämän urhoollisen ritarin kuolemaa, mutta", hän pysähtyi ja
oli vaiti pitkän ajan, jolloin hän tuntui vielä kerran miettivän, mitä
asiassa oli raskauttavaa ja lieventävää, sekä lausui sitten, "mutta
minä en voi antaa olla sen tapahtumatta ... sen täytyy tapahtua
valtakunnan vuoksi...!"
Hän viittasi päällysmiehelle, joka lähti. Mutta samassa näkyivät Niilo
Bonpojan vakavat, kalpeat kasvot ovella.
"Anteeksi, herra, että tulen vasten käskyänne luoksenne, mutta
sukulaisenne, neiti Briita", sanoi hän, "odottaa ulkona eikä anna
rauhaa ennenkuin pääsee teidän puheillenne."
"Briita, Briita", huusi marski, "mitä lapsella on tähän aikaan
sanomista ... ja miten voin ottaa hänet vastaan, ennenkuin tämä verinen
työ on päättynyt...? Vie hänet kotiin, Niilo Bonpoika, ja sano, että
itse tulen päivällä hänen luokseen..."
Mutta Niilo kertoi hänelle jo sanotun, että marskia on mahdoton tavata,
mutta hän oli silloin itkenyt niin katkerasti, ettei hän raatsinut
kieltää koettamasta parhaan mukaan puhutella marskia, ja että jos hän
itse näkisi surullisen sukulaisensa, ei hänkään voisi olla laskematta
häntä luokseen. Marski suostui vihdoin ja pyysi Niiloa kiiruhtamaan,
että Briita ehtisi tulla pihan yli, ennenkuin ritaria tuotiin.
Tämä ei kuitenkaan onnistunut, kuten tiedämme; Briita Kaarlontytär tuli
sukulaisensa luo Broder Sveninpojan vitjat kaulassaan.
"Peräytä käskysi, Kaarlo", huusi hän rientäen marskin luo, "ritari on
sinun paras ystäväsi, ja minä olen tahtonut puhua siitä sinulle
saatuani sen tietää ... mutta peräytä käskysi, ellet tahdo Briitan
kuolevan surusta."
Kaarlo katsoi kummastuneena lasta. Mutta miten hän voisi uskoa sanaa,
joka voi olla joko kiihtyneen mielikuvituksen tuote, tahi jonkun
kuolemaantuomitun ystävän vaikuttama, joka tietäen, kuinka paljon
marski piti tyttösestä, tahtoi hänen avullaan pelastaa ritarin hengen.
Briita kertoi nopeasti ja niin lyhyesti kuin voi käynnistään Kaikkien
Sielujen kappelissa sekä mitä siellä kuuli. Marski oli nostanut hänet
polvelleen ja kuunteli häntä yhä tarkkaavammin. Mutta kun tyttö
lopetti, hyppäsi hän kiihkeästi ylös ja juoksi viereiseen huoneeseen,
joka antoi pihalle. Hän avasi kiireesti ikkunan ja huusi ulos:
"Odottakaa, odottakaa!"
Mutta samassa kuului raskas lyönti, ja marski tuli vasta pitkän ajan
kuluttua takaisin.
Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja kätensä vapisivat ankarasti.
Hän otti tytön syliinsä ja suuteli häntä sanoen:
"Rukoile sukulaisesi edestä, lapsi ... pahat voimat ahdistavat häntä!"
Sitten hän peitti kasvonsa käsillään ja meni sisempiin huoneisiin
vetäen oven perässään kiinni.
* * * * *
Myöhään illalla kulki eräs saatto hiljaa ja juhlallisesti Kaikkien
Sielujen kappelia kohden. Niitä ei ollut monta, mutta kuusi munkkia
kantoi olkapäillään jotakin arkunnäköistä, jota peitti paarivaate.
Heitä seurasi muutamia muita, jotka lauloivat hiljaa hautauslaulua.
Vähän matkaa näistä astui pitkä mies, yllään tummasta kankaasta tehty,
kantapäille ulottuva viitta.
Tultuaan kappeliin, jonka kuorissa paloi muutamia vahakynttilöitä,
laskivat munkit taakkansa lattialle ja asettuivat sen ympäri kehään.
Eräs Pyhän Laurin pappeja toimitti hautajaismenot.
Oven suussa seisoi se korkeavartaloinen mies, joka oli seurannut
saattoa. Hän jäi seisomaan kun munkit menivät pois, ja kappeliin tuli
hiljaisuus. Silloin hän astui kuoriin, lankesi polvilleen arkun
viereen, sekä jäi siihen rukoilemaan. Silloin kuului ovesta askeleita,
ja Kaikkein Sielujen kappeliin tuli vielä kaksi henkilöä, jotka
niinikään astuivat kuoriin päin, mutta jäivät seisomaan. Vahakynttiläin
valossa näkyivät Krister Niilonpojan piirteet ja eräät kalpeat, laihat
kasvot, joitten ilme oli terävä ja katse syvä, eloisa. Puvusta näkyi,
että mies oli hengellisiä, ja jos katseli sitä -- se oli erinomaisen
hienoa samettia -- ja miestä itseään, hänen ylpeää, käskevää katsettaan
ja ryhtiään, niin huomasi helposti hänen kuuluvan maan rikkaimpiin ja
ylhäisimpiin sukuihin. Hän oli Krister Niilonpojan tyttärenpoika, Juho
Pentinpoika (Oxenstjerna), vielä vallan nuori mies, joka ei ollut tähän
asti mainittavasti vaikuttanut yleisiin tapahtumiin, eikä edes niihin
erikoisesti sekaantunutkaan; mutta hän seurasi niitä kotkan
tarkkaavaisuudella, jonka terävä silmä näkee ja seuraa saalista, vaikka
hän itse liitelee vielä näkymätönnä pilvien välissä.
Sekä hän että Krister-herra katselivat rukoilijaa, ja jälkimmäisen
kasvoilla väreili laimea hymy, edellisessä näkyi kuitenkin ensi
kummastus yhä enemmän väistyvän uteliaisuuden tieltä. Häntä halutti
saada selville, mitä tämä ilmiö oikeastaan merkitsi.
Rukoilija nousi vihdoin, katseli vielä hetkisen kädet ristissä arkkua
ja kääntyi sitten oveen päin pois mennäkseen. Hän säpsähti huomatessaan
takanaan olijat, mutta saavutti heti malttinsa ja katseli kirkkain
katsein ja otsa pystyssä herroja silmiin. "Rakas ystävä tahi sukulainen
mahtaa tuossa arkussa maata", lausui herra Krister pistäen kätensä
koruommellun samettinutun alle -- "ja koska kuollut ei minun
tietääkseni kuulu jälkimmäisiin, niin kuulunee hän kaiketi
edellisiin ... kuka on tässä arkussa, jota te näin raskaasti
murehditte, Kaarlo poikani?"
"Te sanotte oikein, rakas isä", vastasi marski, se hän oli, "tässä
lepää eräs ystäväni."
"Vai niin ... minulle sanottiin, että täällä Kaikkein Sielujen
kappelissa luetaan sielumessuja Broder Sveninpojan edestä?"
"Aivan niin", vastasi marski, "ankara ritari Broder Sveninpoika lepää
tässä arkussa, ja munkit ovat vasta laulaneet messun hänen
sielunrauhansa puolesta."
"Olen jo senkin kuullut, poikani", jatkoi Krister-herra, mutta yhä
katkerammalla äänellä, "sanotaanpa niinkin, että te olette pitänyt
kaikesta huolen, hankkinut vihityt kynttilät ja pyhän messun..."
"Ja kaikki mitä olette kuullut, rakas isä, on aivan totta ... minä olen
sen kaiken tehnyt!"
"Sen voin ymmärtääkin nähdessäni teidän rukoilevan petturin arkun
vieressä... Mutta sitä en todellakaan arvannut odottaa valtakunnaan
marskilta. Ketä on kunnioitettava ja ketä on arvossa pidettävä, kun
syyllisille ja tuomituille annetaan tällaisia kunnianosoituksia?"
Drotsin ääni oli kiivas ja moittiva; hän puhui kuten suuttunut
isä ajattelemattomalle pojalleen. Hän näytti, ehkä käyttikin
marski-nimitystä, kokonaan unhottaen miehen vallan ja korkean
yhteiskunta-aseman ja puhutteli häntä nyt vaan nuorena sukulaisenaan.
Kaarlo Knuutinpoika oli näet hänen sisarensa pojanpoika ja siis Juho
Pentinpojan pikkuserkku. Tämän sukulaisuuden nojalla ja koska nämä
mahtavat ja toisiaan epäilevät miehet tahtoivat antaa toisilleen
kaikkea ulkonaista kunnioitusta, niin he kutsuivat toisiaan isäksi ja
pojaksi, mikä oli muuten ajan tavan mukaistakin -- silloin ei vielä
oltu keksitty luonnollisille suhteille luonnottomia nimityksiä.
Vanhaa herraa katkeroitti ja suututti tässä erittäinkin se, että hän
luuli varmaan marskin vainajalle osoittamallaan kunnioituksella
tahtovan voittaa rahvaan suosion ja sysätä mestauksen koko syyn hänen
niskoilleen. Kaarlo ymmärsi hänen ajatuksensa, ja sai siitä aseen, jota
ei jättänyt käyttämättä.
"Suokoon Herra", sanoi hän, "että joka ritari Ruotsinmaassa olisi tämän
kaltainen... Broder Sveninpojan muisto on minulle aina oleva pyhä... Ja
kuulkaa, mitä sanon, rakas isä ... luulen, että monikin niistä, jotka
nyt katselevat vapaasti ympärilleen, saisi kalveta, jos todella
ruvettaisiin tutkimaan, kenen povessa oikeastaan piilee petturinsydän!"
Marskin vielä puhuessa sai vanha Krister-herra sangen epämieluisasti
hämmästyä. Nuori Niilo Bonpoika astui kiirein askelin kappeliin ja
lähestyi herraansa. Mutta nuorukaisen katse oli tyyni, kiukuton ja hän
tervehti drotsia sellaisella tavalla, että tämä huomasi saavansa häneen
nähden olla rauhassa. Mitä taasen Kaarloon itseensä tuli, niin
rauhoitti häntä yleensä se seikka, ettei Visby eikä Visborg olleet
joutuneet marskin käsiin.
"Olen käskynne mukaan odottanut koulumestaria", sanoi Niilo ojentaen
Kaarlolle pergamenttikääryn, josta riippui vahasinetti, "hän antoi
minulle tämän teille tuotavaksi!"
"Sinä tulet parhaaseen aikaan, Niilo", huudahti marski ottaen
pergamentin, "minä voin nyt antaa tämän tehtävän hyväin todistajain
nähden. Tämä pergamentti", hän piti sitä lähimmän vahaliekin valossa,
että drotsi ja Juho Pentinpoika voivat sen selvästi nähdä, "tämä
pergamentti sisältää ritarivainajan viimeisen tahdon, ja minä lähetän
uskollisen ja luotettavan asepalvelijan viemään sitä hänen vanhalle
isälleen Asslöfin kartanoon Hallantiin. Sinä, Niilo, saat ratsastaa
sinne, ja annettuasi testamentin vanhan Sven Tordinpojan käteen
tervehdä häntä minulta ja sano, ettei tämä suru olisi häntä koskaan
kohdannut, ellei ilkeys olisi kutonut verkkojaan vainajan ja minun
välilleni!"
Niilo otti testamentin, kumarsi ja läksi. Marski kääntyi sitten
drotsiin.
"Me kohtaamme toisemme Tukholmassa", sanoi hän. "Arvelen, että saavutte
sinne yhtä pian kuin minäkin, vaikka matkustattekin meritietä -- tuuli
puhaltaa hyvästi pohjoiseen päin ... minäkään en aio odotuttaa itseäni,
vaikka minun täytyykin mennä Nyköpingin kautta."
Sitten hän tervehti heitä ja lähti. Drotsi jäi tyttärenpoikineen
kappeliin, mutta molemmat olivat vaiti, kunnes edellinen vihdoin lausui
kuin itsekseen:
"Korkealla ratsulla ajaa ylpeä sukulaiseni ... mutta voi sattua, että
jalat katkeavat hänen altaan!"
"Se tapahtuu vasta alamäessä!" lausui tyttärenpoika viekkaan
ivallisesti hymyillen.