Söderköpingissä.
Oli synkkä, kolkko syysilta. Taivas oli raskaitten pilvien peitossa, ja
kylävuono kohoili levottomasti päästellen kumeita huokauksia rantaa
kohden, ikäänkuin tuskissaan aavistaen myrskyn tuloa, josta oli jo
nähty enteitä. Sade rapisi Nyköpingin linnan ikkunoihin, ja tuuliviirit
vinkuivat edestakaisin. Linnan takana olevassa kaupungissa rupesivat
tulet toinen toisensa perään sammumaan, ja sen asukkaat alkoivat päivän
vaivoista väsyneinä mennä levolle. Linnassakin vallitsi hiljaisuus.
Ainoastaan porttitornista kuului silloin tällöin vartiomiehen raskaita
askelia tahi joku katkonainen sana vartion muuttuessa.
Mutta linnassa istui muutamassa lahdelle antavassa huoneessa kaksi
miestä keskustelussa, ja kasvonilmeistä päättäen oli keskustelu
tärkeäkin. Ne olivat marski Kaarlo Knuutinpoika ja Nyköpingin
linnanhaltija, Juhana Kaarlonpoika (Färla).
"Drotsi on tullut Kalmarista", lopetti jälkimmäinen lauseensa -- "Turun
piispa Maunu ja monet muut herrat, sekä tanskalaiset ovat myöskin
tulleet. Ne neuvottelevat Djurnäsissä, ja drotsilla on ylin ääni
joukossa... Hän lienee tullut siihen päätökseen, että kuninkaan tahdon
alle alistuminen on hänelle ainoa keino pysyäkseen mahtavimpana miehenä
valtakunnassa. Senvuoksi seuraavat tanskalaiset herrat häntä niin
halukkaasti, ja sen saatte nähdä, että kun kuninkaan tultua ruvetaan
Kalmarin sopimusta toteuttamaan, niin jaetaan linnaläänit aivan drotsin
tahdon mukaan ... minä luulen, että tekin saatte hyvin katsella, mitkä
läänit tulevat teidän käskynne alaisiksi."
Marski istui syviin ajatuksiin vaipuneena, ja hänen tummat
kulmakarvansa synkistyivät yhäti Juhana-herran kertoessa. Mutta muuten
istui hän aivan hiljaa nojaten päätään vasenta kättään vasten.
Kyynäspää lepäsi pöydällä, jota peitti punainen verho, ja oikea kätensä
oli oikealla polvella, jonka hän oli asettanut vasemman yli. Vaitioloa
kesti vielä kauvan Juhana Kaarlonpojan lopetettua, mutta yhtäkkiä kysyi
marski:
"Tiedättekö, ovatko kuninkaan linnanvoudit tulleet ja ovatko nuo jalot
herrat olleet heidän kanssaan tekemisissä?"
"Henrik Klaunpoika Turusta ja Mathias von Kolen Elfsborgista", vastasi
Juhana, "olivat tulleet minun kertojani lähtiessä kaupungista, mutta
sitä hän ei tiennyt, oliko drotsi keskustellut heidän kanssaan. Mutta
minusta on tässä nyt kylliksi, mitä olen kertonut ... drotsi ei ole
leppeä teitä kohtaan ja vielä vähemmin leppeä hän on herra Eerik Pukea
kohtaan... Jos hän uskaltaa mennä sinne, niin..."
"Uskaltaa?" toisti Kaarlo-herra hieman hymyillen.
"Lienette oikeassa", jatkoi Juhana, "sitä sanaa ei todellakaan sovi
hänestä käyttää, mutta jos hän tulee sinne, niin, niin saanee hän sen
maksaa hengellään, ja sitten luulee kai drotsi saavansa teidätkin
masennetuksi... Te olette niinmuodoin karhun ja ketun välillä, herra
Kaarlo, mutta minusta näyttää, että kettu on teille karhua
vaarallisempi."
"Mutta heidän ei ole niinkään helppo pyytää karhua ansaansa... Jos
kuningas tulee, ja nuo aikeet viedään perille, ja jos herra Kristeristä
tulee valtakunnan mahtavin mies, niin silloin taitaa täällä syntyä
sellainen peli, jota Krister-herra ei aivan helposti unhottane... Jos
kuningas taas ei tule ... no niin, silloin saamme nähdä, mitkä neuvot
silloin ovat parhaita ... mutta kummassakin tapauksessa karhu pelastuu,
ja minun toimestani!"
Juhana-herra katsoi kummissaan marskia, eikä voinut olla kysymättä,
oliko nyttemmin ystävyys syntynyt hänen ja Eerik Puken välille, ja mikä
oli saanut aikaan tämän merkillisen ja ilahuttavan seikan. Marski antoi
karttelevan vastauksen, johon Juhana lisäsi katsovansa asiaa
ilahuttavaksi, koska Eerik-herran puolella oli rahvas, joka seuraisi
häntä, jos julki taistelu syttyisi marskin ja drotsin välillä. Kaarlo
nyökäytti myöntyväisesti, mutta ei näyttänyt haluavan siitä sen enempää
keskustella, jonka vuoksi Juhana-herra toivotti hyvää yötä ja läksi.
Tuli hirvittävä yö, myrsky riehui, ulvoi ja pauhasi linnanmuureja
vastaan, ikäänkuin olisi mielinyt syöstä kumoon koko valtavan
rakennuksen. Pöydällä palavan vahakynttilän liekki häälyi ja heilui,
vaikka pöytä oli hyvän matkaa ikkunalta, ja leikkaeltu seinälaudoitus
natisi pahoin.
Mutta marski ei huomannut myrskyn ulvontaa ulkona eikä sen vaikutuksia
huoneessa; hän käveli edestakaisin huoneessa kädet selän takana;
silloin tällöin hän pysähtyi ja lausui sanasen, mutta jatkoi taas
kävelyään.
Vasta puoliyön jälkeen sammui kynttilä hänen huoneestaan.
Samaan aikaan heittivät pilvenkorkuiset laineet erään laivan
Södermanlannin saaria vasten. Se oli kuin jättiläiskistu, jota aalto
heitteli toiselle, kunnes se vihdoin aivan avutonna törmäsi kallioita
vasten. Yli myrskyn kuului silloin kauhea huuto, sitten kamala ryske,
ikäänkuin tuo suunnaton ruumisarkku olisi murskautunut vielä suurempain
jättiläisleukain välissä. Ankara aalto kohosi ikäänkuin katselemaan
tätä kamalaa hävitystä sekä valahti kallioille ja niiden saaliille
sanomattomalla raivolla ja vimmalla, ja sitten oli kaikki kuin
ennenkin. Aalto ajoi aaltoa, ne kohosivat korkeuteen ja katselivat
kiukusta vaahdoten, eikö ehkä jotakin ollut jäänyt niitä varten, sekä
vajosivat taasen syvyyteen vetäen muassaan lankun, laivan raa'an tai
ihmisruumiin. Mutta vajonneen aallon sijaan tuli taasen uusi, ja jos
jossakin näkyi mies taistelevan elämästään, tulivat aallot yhä
rajummiksi, kunnes joka elämän kipinä oli sammunut ja kaikki jäljet
hukkuneesta laivasta hävinneet.
Peräti harvat pääsivät pelastumaan ajelehtivilla lankuilla tai muilla
laivan osilla jollekin asumattomalle luodolle, mutta vaan odottaakseen
vielä julmempaa kuolemaa. Sillä myrsky pikemmin kiihtyi kuin asettui,
ja kesti niin kauvan, ettei ollut maalta avun toivomista. Pari ajautui
saarten väliin, ja laineet heittivät ne puolikuoliaina mantereelle,
mistä kalastajat aamun koittaessa korjasivat heidät.
Aurinko nousi veripunaisena valaisemaan hurjaa, raivostunutta merta,
jonka laineet näyttivät haluavan irtautua maaemosta ja lentää kuten
myrskyn ajelemat pilvetkin avaruuden helmaan. Mutta aaltoa sitoo maahan
vahvat siteet; kuinka keveänä ja voimakkaana se kohonneekin korkeuteen
päin, niin sen juuria kytkee aina maahan vankat kahleet, se valahtaa
takaisin, -- mutta avaruuden vapaat lapset kuinka mustia ja raskaita
lienevätkin, pakenevat pois keveästi, ikäänkuin säikähtäen maallisten
sukulaistensa voimatonta vapaustaistelua.
Suojassa myrskyltä, korkeain honkain välissä, joitten oksain läpi savu
voi päästä jotenkin vapaasti kulkemaan, oli kalastajamökki, missä eräs
harvoja laivahylystä pelastuneita makasi aamulla. Muutaman tunnin uni
oli virkistänyt häntä: hän heräsi ja katseli ihmeissään ympärilleen,
kunnes yön kauhut, taistelu aaltojen kanssa ja rannalle joutuminen
vähitellen muistuivat hänen mieleensä. Hän katseli ympärilleen iloisena
ja kiitollisena nähdessään vaatteensa tulen edessä kuivamassa. Vanha
eukko ja keski-ikäinen mies seisoivat niitten vieressä ja näyttivät
tarkastelevan kankaan hienoutta ja sille ommeltuja koristuksia.
"Se on varmaa, Rafwel", sanoi eukko, "se oli kuninkaan laivoja, ilmakin
oli hyvin kuninkaantapainen..."
"Älä saata minua katumaan, mitä olen tehnyt, äiti". lausui mies tehden
torjuvan liikkeen, "äläkä yllytä pahaa henkeäni valloilleen...!"
"Tällaista kangasta olivat kuninkaan miesten vaatteet, kun hän viime
syksynä kulki saaristossa ja asetti linnaan uuden voudin", jatkoi eukko
huolimatta, saattoiko miehelle sillä tuskaa. "Ilkeä Juhana Fleming oli
mukana, minä näin hänet, sen verikoiran... Se kähisi kuninkaan
turvissa... Voi, voi, sitä naisten häpäisijää? Minä olin näkevinäni
Marjetin yöllä ... hän seisoi kalpeana ja korvennettuna sänkyni
vieressä valittaen ja kostoa huutaen julmurille, ja hän osoitti millä
paikalla se tapahtui, sekä missä murhaaja hänet sitten ripusti
halkotulelle savuun tukehtumaan... Sen konnan sanotaan vielä istuvan
Stegeborgissa vallassa ja kunniassa ... kostoa, kostoa hänelle!"
Eukko seisoi tulen edessä, hiukset hajallaan pienen, mustan päähineen
alla. Hän oli kamala nähdä; kasvonsa, jotka eivät muuten olleet rumat,
vääntyivät kammottavasti, kun hän huusi hirveitä kirouksia Juhana
Flemingin yli. Ja puheellaan ja kostonhuudoillaan kiihdytti hän sekä
itsensä että miehen, joka lähemmin tarkastellen näkyi olevan puettu
miespalvelijan pukuun. Häneen vaikuttivat vaimon sanat manauksen
tavoin.
Hän tempasi epätoivon vimmalla kirveen ja kääntyi mennäkseen sänkyä
kohden, mutta seisahtui samassa nähtyään haaksirikkoisen kasvot; hänen
katseensa lauhtui ja tyyntyi, ja kirves vaipui hänen kädestään.
"Marjetin muiston kautta!" huudahti hän, "onko tämä näky, vai eikö se
ole ... ettekö te ole nuori Niilo-herra, Niilo Bonpoika?"
"Kuten näet, Rafwel, minä olen todellakin Niilo Bonpoika, ja kaikkein
viimeiseksi olisin odottanut surmaani sinun kädestäsi ... oletko jo
kauvan ollut poissa herrasi, piispan luota ... vai etkö enää ole hänen
palveluksessaan?"
"Minä olen hänen armonsa, piispan suostumuksella Herman Bermanin
palveluksessa", vastasi mies, mutta lisäsi vakavalla äänellä: "Älkää
tuomitko aivan kovasti minua, miesparkaa ... minulla oli rakas
kullannuppu ... Marjet oli hänen nimensä, hän oli tämän Gjörit-muorin
tytär ... mutta Juhana Fleming, tuo voudinpeto, ryösti ensin hänen
kunniansa ja sitten hänen henkensä ... se tapahtui Tummasaaressa
puolitoista vuotta sitten ... ja nyt me luulimme teitä kuninkaan
mieheksi...!"
"Älkäämme puhuko enää siitä, Rafwel", sanoi Niilo, "mutta hyvä olisi,
jos rajoittaisit vihasi ryöväriin yksinään. Moni hyvä mies, joka ei
ehkä hyväksy hänen tekoaan enempää kuin sinäkään, voi siten joutua
kärsimään syyllisen sijasta, jos niin menettelet, kuin nyt aioit..."
"Kyllähän te olette oikeassa", lausui mies, "mutta minä arvelen
sittenkin, ettei Eerik-kuninkaan miesten joukossa ole monta, tuskinpa
yhtäkään, joka ei olisi surmaa ansainnut."
"Mutta", sanoi Niilo pienen vaitiolon perästä, "sinä ansaitset
sittenkin kiitokseni siitä, mitä olet minulle tehnyt, minä en sitä
koskaan unhota... Jos nyt teet apusi aivan täydelliseksi, niin on
kiitollisuuteni sitä suurempi... Sanoppa ensiksi, tiedätkö, missä
herrani, marski, on nykyään?"
"Hän kuuluu tulleen muutamia päiviä sitten Nyköpingin linnaan, niin
kerrottiin kun eilen iltapäivällä kulin kaupungin läpi."
"Hyvä ... vastauksestasi kuulen, että olen lähellä Nyköpingiä. Siitä en
siis tarvitse sen enempää kysyä..."
"Hummelsvik on lähin kylä", lisäsi Rafwel, "ja siitä on puolitoista
peninkulmaa kaupunkiin!"
"Voitko hankkia minulle hevosen, Rafwel ... minun täytyy päästä marskin
luo niin pian kuin suinkin!"
Rafwel lupasi sekä riensi ulos; Niilo nousi, puki ylleen jo kuivaneet
vaatteet pakinoiden Gjörit-muorin kanssa, joka nyt oli aivan toisen
näköinen kuin äsken sekä puheli leppeästi ja ystävällisesti.
Ennen tunnin kuluttua istui jo Niilo hevosen selässä ratsastaen
Nyköpingiä kohden minkä hevosen kavioista lähti. Siellä valmistettiin
suurella puuhalla Söderköpingiin lähtöä, missä piti painavia asioita
toimitettaman Kalmarin päätösten mukaan. Kuningas Eerik oli luvannut
tulla sinne ottamaan vastaan valtakunnan hallinnon saman Kalmarissa
tehdyn sopimuksen mukaan. Tässä viimeksi mainitussa kaupungissa oli
kuningasta jo pyydetty jäämään maahan, mutta hän ei, kuten tiedämme,
suostunut siihen pyyntöön.
Tärkein, ja ainakin Ruotsin herroille painavin, niistä asioista, jotka
olivat Söderköpingissä ratkaistavat, oli linnalääni-kysymys ja niiden
jako synnynnäisten ruotsalaisten kesken. Ruotsin jokainen herra, jolla
oli vähänkin merkitystä, toivoi pääsevänsä siinä suhteessa
asianomaisten huomioon, joten oli syytä otaksua kokouksen tulevan sekä
loistavaksi että lukuisaksi. Mutta paitsi yksityisiä herroja etuineen
oli muodostumaisillaan olevilla puolueillakin etuja valvottavana. Oli
jo huomattavana kaksi puoluetta päämiehineen -- toinen, jonka päänä oli
vanha drotsi, Krister Niilonpoika (Wasa), ja toinen, jonka johtajana
oli nuori, loistava, onnen ja luonnon lahjoista rikas marski, Kaarlo
Knuutinpoika (Bonde). Yleensä liittyivät vanhat sekä pappisherrat
edelliseen, nuoret jälkimäiseen puolueeseen. Mutta sitäpaitsi
vaikuttivat sukulaisuussuhteet paljon monen puoluekantaan. Drotsia
tukivat hänen oman sukunsa jäsenet, sekä se suku, jonka kilpimerkkinä
oli häränotsa ja joka myöhemmin esiintyy nimellä Oxenstjerna. Marskiin
taas yhtyivät. Bonde- ja Bjelkesuvut, Natt och Dag-suku jakautui
kummankin puolueen kesken.
Kumpikin puolue halusi rauhaa, mutta eri mieltä olivat ne siinä, millä
keinoilla rauha olisi hankittava. Krister Niilonpoika tahtoi antautua
kuninkaan vallan alle tahi paremmin, hän huomasi sen ainoaksi keinoksi
ylläpitääkseen omaa arvoansa sekä säilyttääkseen vaikutusvaltaansa
valtakunnan ensimmäisenä miehenä. Kaarlo Knuutinpoika taasen tahtoi
saada rauhaa toimeen säilyttämällä Ruotsin riippumattomuutta, hän ei
suostunut vähääkään supistamaan niitä vaatimuksia, jotka Engelbrekt ja
rahvas olivat määränneet Eerikin kuninkaaksi tunnustamisen ehdoksi. Ja
tätä tarkoitusta ajoi Kaarlo rehellisesti, vaikka hänellä samalla oli
toinenkin tarkoitus, mikä muuten oli tähän aikaan sama joka
herrasmiehellä Ruotsissa, nimittäin oman valtansa lisääminen.
Syyn näitten puolueitten syntyyn ymmärrämme, kun muistamme, kuinka
ahtaassa piirissä näiden miesten täytyi liikkua. Toisella puolen oli
kuninkaanvalta, toisella yhtä mahtavana rahvaan valta. Kuningas ja
kansa olivat ne navat, joitten ympärillä kaikki kieppui. Rahvas oli
Engelbrektin johdolla astunut varman askeleen eteenpäin. Se oli ikään
kuin muistuttanut olemassa olostaan sekä heittänyt hämmästyneitten
herrain eteen määrätyn ehdon: joko minun kanssani tai minua vastaan,
jompikumpi!
Vaikeampaa on havaita, mikä tällöin sai toiset liittymään uuteen
yhteiskuntamahtiin ja toiset kuninkaaseen. Lienee yhtä väärin luulla
edellisten toimintaa ohjanneen selvän ja elävän käsityksen kansan asian
oikeudesta, kuin katsoa jälkimmäisten kokonaan unhottaneen isänmaansa.
Arvattavasti luuli kumpikin ajavansa hyvinkin oikeaa asiaa. Lähimmäksi
totuutta tulemme ehkä, jos oletamme, ettei Kaarlo Knuutinpoika alussa
enempää kuin Krister Niilonpoikakaan, ajatelleet omia etujaan
etemmäksi, vaikka heidän keinonsa antoivat sittemmin heidän
toiminnalleen kuninkaallisen tai kansallisen värin, kunnes olot lopulta
itsestään kehittivät edellisestä ruotsalaisuuden todellisen
asianajajan. Kuningas tai kansa tahi kumpikin _keinona_, mutta oma etu
_päätarkoituksena_, lienevät olleet sekä Kristerin että Kaarlon
toiminnan vaikuttimina ensi aikoina Engelbrektin kuoleman jälkeen.
Mutta toista keinoa oli vaikeampi käyttää kuin toista. Jos rahvas
kaipasikin Engelbrektin kauas näkevää silmää, niin oli sillä kuitenkin
johtajinaan miehiä, jotka eivät ruvenneet alistumaan kenenkään alle,
joka näytti vähänkään taipuvalta pettämään kansan asiaa. Eerik Puke ja
Broder Sveninpoika olivat niitä miehiä. He olivat urhoollisia ja
rohkeita, mutta myöskin uhkamielisiä sotilaita. Rahvas rakasti heitä,
mutta kummallakaan ei ollut Engelbrektin kykyä tarttua asiain johtoon.
Tämä selittää heidän suhteensa marskiin. Hän tahtoi saada heidät
puolelleen, koska rahvas seurasi heitä; ellei se onnistuisi, niin
olivat ne tehtävät jollakin tavoin vahingottomiksi. Sillä siihen asti
olivat asiat nyt kehittyneet -- sen ymmärsi Kaarlo tarpeeksi hyvin --
että kysymyksessä oli hänen oma kukistuksensa tai kestämisensä.
Drotsi oli osannut hyvin käyttää tuttavuuksiaan hyödykseen. Hänen
puolellaan oli monta Ruotsin piispaa sekä tanskalaiset sukulaisensa;
Kaarlo tiesi täydelleen, mitä ne merkitsivät ja hän oli asettanut
toimintansa sen mukaan. Perin tärkeitä näitten aikeitten
toteuttamiselle olivat tiedot, joita Niilo Bonpoika toi saapuessaan
aamupäivällä Nyköpingin linnaan.
Herransa otti hänet hyvin ystävällisesti vastaan. Hän sai kertoa alusta
pitäin vaiheensa Kalmariin lähdöstään asti. Ja Niilo kertoi juurta
jaksain kaikki, paitsi mikä koski hänen omia asioitaan. Marski kuunteli
tarkkaavasti. Kun nuorukainen kertoi, miten kuningas oli äkkiä
muuttanut mieltään sulkemalla hänet Visborgin linnasta, niin katsoi
marski tämän vahvistavan, mitä jo ennestään tiesi drotsista ja hänen
salaisista juonistaan.
"Asiaasi et niinmuodoin saanut toimitetuksi. Niilo?" kysyi marski
Niilon vaiettua.
"Asiaani", vastasi tämä vitkaan, "kyllä sekin toimitettiin..."
"Mutta ei toivojesi mukaan, kuten näyttää", lisäsi marski tarkastellen
häntä.
"Sitä johtopäätöstä ette voi tehdä ulkomuodostani, herra. Minulla on
vielä uutisia, jotka lienevät valtakunnalle tärkeämpiä kuin se, mitä
nyt olen omista vaiheistani kertonut, vaikka olette niitä kuunnellut
niin hyväntahtoisesti."
"Ja nämä uutiset koskevat kuningasta, arvaan", sanoi marski vilkkaasti.
"Hän ei tule Söderköpingiin...?"
"Juuri niin, ja enemmänkin ... minä luulen, että on sangen kummaa, jos
hän enää milloinkaan astelee maan päällä!"
"Mitä sanot, Niilo?" huudahti Kaarlo hypähtäen ylös synkän aavistuksen
valtaamana.
"Minä tiedän itse pelastuneeni varmasta kuolemasta ainoastaan Jumalan
ihmeellisen armon kautta. Sillä kun minä jätin kuninkaan, ei hänen
laivallaan ollut kuin yksi ainoa, jolla oli vähänkään pelastumisen
toivoa!"
"Kerro minulle kaikki tyynni, pienimpään asti, Niilo!" kehotti marski,
"asia on paljoa tärkeämpi, kuin luuletkaan! Kun jätit kuninkaan,
sanoit ... mihin jätit hänet ... puhut, kuin olisit itse ollut hänen
laivallaan."
"Niin minä olinkin ... minä kerron alusta alkain. Kuningas oli jostakin
syystä, jota en voi ymmärtää, suuttunut minuun. Hän vaati Visbyn
neuvostoa jättämään minut hänen haltuunsa, mutta kun se ei onnistunut
vanhan, rehellisen Herman Mynterin säikkymättömän vastustuksen tähden,
niin koetti hän ottaa minut kiinni viekkaudella ja väkivallalla, niin
että pelastuin vaarasta ainoastaan hyväin ystäväin avulla. Voitte siis
käsittää, että ikävöin pois Visbystä, mutta oli aivan mahdotonta saada
laivakyytiä Tukholmaan tai Söderköpingiin; vasta moniaan viikon
kuluttua luultiin erään laivan lähtevän tänne. Harmitellessani tätä
tuli muutamana iltana myöhään luokseni eräs mies, joka kysyi, halusinko
lähteä Söderköpingiin. Minä otin tarjouksen ilolla vastaan. 'Seuratkaa
sitten minua rantaan', sanoi hän, ja minä seurasin. Sinne tultuamme
olivat kaikki kuninkaan laivat valmiina purjehtimaan. Mies vei minut
suoraan sille laivalle, missä kuningas itse oli, sekä käski minun
pysymään piilossa eturuumassa, jos mielin lähteä mukaan. Kun kysyin
miksi hän vei minut juuri kuninkaan omalle laivalle, vastasi hän, että
se oli ainoa, millä voin matkustaa, koska hän tunsi sen perämiehen;
sitten hän vielä vakuutti, että kaikki käy hyvin."
"Kuka se mies oli, joka vei sinut laivalle?" kysyi marski.
"Voitte ehkä pitää sitä kummana, mutta minä en sitä tiedä... Veneeseen
astuessamme oli jo pimeä ja laivalle tultuamme en nähnyt miestä
ennenkuin sinä hetkenä, jolloin lähdin sieltä."
"Kummalta tuntuu kertomuksesi!" lausui marski, "mutta jatka, minä
haluan kuulla kuinka sitten kävi."
"Aamulla nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät merelle, mutta
kuningasta vainosi taas vanha, kova onnensa", jatkoi Niilo. "Olimme
tuskin tulleet ulapalle, niin syntyi myrsky, niin raju, ettei sanoin
voi sitä kuvata... Minä olin koko päivän komerossani, mutta olo siellä
oli siksi tukalaa, etten pimeän tultua enää jaksanut pysyä siellä, vaan
nousin kannelle. Laivan kokassa paloi lyhty valaisten kirkkaasti
pimeydessä; ettei minua sen vuoksi tunnettaisi, siirryin varoen laivan
laitaa myöten keskilaivalle. Varovaisuuteni oli kuitenkin aivan
tarpeeton, sillä myrsky ja hukkumisen vaara oli kokonaan vallannut
kaikkien huomion. Vaara oli vielä suurempi senvuoksi, että kaikki muut
laivat purjehtivat kuninkaan laivalla palavaa lyhtyä kohden, joten aina
vähäväliä liukui laiva aivan meidän vieritsemme ja joka hetki sai
pelätä yhteentörmäystä. Minä kuulin miesten sanovan toisilleen, että
ainoa pelastumisen keino olisi kääntyminen, mutta siihenkin tarvittiin
mies, joka tuntisi asiansa perinpohjin. Minusta oli kuitenkin
Gotlantiin palaaminen vielä paljoa suurempi kauhistus kuin myrskyn
tuoma vaara ... senvuoksi päätin itsekseni hypätä ensimmäiseen muista
laivoista, joka saapuisi niin lähelle, että hyppääminen kävisi päinsä."
"Mutta miksei kuningas käskenyt sammuttamaan lyhtyä laivallaan", kysyi
marski, "sittenhän olisi yhteentörmäykset vältetty?"
"Kuningas Eerik on sama aina", vastasi Niilo, "sekä laivalla että
ratsastellessaan valtakunnissaan ... muuta syytä en voi ymmärtää, miksi
hän antoi lampun palaa, vaikka kyllä näki, mihin vaaraan se saattoi
hänen oman laivansa... Kuitenkin näin hänen sinä yönä kalpenevan
pelosta!"
"Sinä olit siis hyvinkin lähellä kuningasta..."
"Hän oli yhtä lähellä minua, kuin te nyt... Hän tuli keskilaivalle, ja
miehet seisoivat pelästyneinä hänen ympärillään... Perästäpäin näkyi
molemmilla puolin kaksi suurta varjoa ... kaksi laivaa lähestyi taas,
jotka saattoivat tuhota kuninkaan laivan lyhdyn vuoksi. Ne kohosivat ja
laskivat, onnettomuus voi sattua minä hetkenä hyvänsä. Se, joka
purjehti tuulen alla, voi kuitenkin väistyä, mutta tuulen puolelta
tulevalle oli se sula mahdottomuus... Minä pidin tarkoin silmällä sitä
laivaa sekä päätin varmasti toteuttaa aikeeni, jos kuningas suostuisi
laivan kääntämiseen..."
Marski katseli kummastuneena nuorukaista, joka kertoi niin
rauhallisesti hurjasta seikkailustaan, ja olipa hänen katseessaan
jotakin epäilyksen tapaistakin siitä, että hän (Niilo Bonpoika) todella
voisi niin häikäilemättä antautua sellaiseen vaaraan, Niilo ei
välittänyt siitä sen enempää, vaan jatkoi:
"Minä kuulin kuninkaan huutavan epätoivoissaan miehistölle: 'eikö ole
ketään laivalla, joka ottaa pelastaakseen laivan?' ja silloin näin
saman miehen, joka oli tuonut minut laivalle. Hän astui kuninkaan eteen
lausuen: 'Jumalan avulla tahdon pelastaa laivan, mutta yhdellä ehdolla,
kuningas...' 'Se myönnetään ennenkuin sen lausutkaan', huusi kuningas
ja mies lausui ehtonsa..."
"Mitä hän tahtoi...? Sen miehen tahtoisin nähdä väkeni joukossa, etkö
tuntenut häntä?"
"Luulen nähneeni hänet ... mutta kun juuri sillä hetkellä pidin
silmällä varjoa laivan perällä, ja kaikki oli kuin hiuskarvan varassa,
niin on mahdollista, että erehdyin ... hän muistutti erästä miestä,
jonka näin äitini luona Ekesjössä käydessäni viimeksi häntä
katsomassa."
"No, ja mitä hän tahtoi?" keskeytti marski hänet uudistaen äskeisen
kysymyksensä.
"Hän tahtoi, ettei laivan satamaan tultua siitä päästettäisi ulos
yhtäkään, ennenkuin hän oli tyystiin tarkastanut jokaisen..."
"Ja kuningas Eerik suostui siihen?"
"Kuningas suostui siihen sekä antoi miehistön ja laivan hänen
käskettäväkseen, ja hän riensi heti perään tarttuakseen peräsimeen ...
Ensi käskyksi kuulin hänen määräävän laivan käännettäväksi, ja olin
heti huomaavinani sen alkavan väistyä sivullepäin. Tämä oli kuitenkin
sillä hetkellä onni, sillä samassa toi eräs aalto muutaman perässä
tulevista laivoista aivan sen viereen..."
"Ja sinä uskalsit hypätä...?"
"Minä uskalsin, ja voin tuskin käsittää, miten se onnistui... Minä
kuulin läpitunkevan äänen huutavan: sammuttakaa lyhty! ja samassa
tartuin vieressä kulkevan laivan mastotouviin sekä hyppäsin sen
kannelle... Mutta tämä laiva ei tullut enää satamaan; kuinka lienee
käynyt kuninkaan laivan, onnistuiko rohkean merimiehen täyttää
yrityksensä, vai saiko se saman kohtalon, saanemme vastedes tietää..."
Niilo kertoi sitten vielä haaksirikosta sekä pelastuksestaan, mutta
marski istui yhäti pää käsien varassa, ikäänkuin ei enää olisi yhtä
vilkkaasti ja tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta, ehkei tahtonutkaan
sitä keskeyttää. Ja kun Niilo lopetti, istui herransa kauan äänetönnä.
Kun hän vihdoinkin rupesi puhumaan, niin katseli hän suurilla
silmillään läpitunkevasti Niiloon.
"Etpä taida tulla tämän matkan jälkeen kuningas Eerikin ystäväksi!"
"En ollut hänen ystävänsä ennenkään, herra Kaarlo!" vastasi Niilo
tyyneesti. "Mutta yhtä varmaa on myöskin, että jos Eerik-kuningas olisi
kansan mielen mukainen kuningas, niin ei tämä matka olisi minun
mieltäni muuttanut... Jos laki, oikeus ja vala olisivat kuningas
Eerikille pyhiä, niin lähtisin itse kysymään häneltä, miksi hän minua
vainoo."
"Mutta nyt minä teen sen sinun puolestasi..."
"Ei, älkää sitä tehkö!" keskeytti Niilo. "Mitä minun ja kuninkaan
välillä lieneekin, niin olkoon se siksi -- jos hän enää elääkään --
kunnes tulen omaksi miehekseni ... minä ajan silloin itse asiatani,
sitä en unhota."
Marski antoi aseenkantajansa tehdä tässä oman mielensä mukaan. Hän
nousi ylös, ja Niilo lähti.
Seuraavana päivänä oli lähdettävä Söderköpingiin.
* * * * *
Paljon kansaa, rahvastakin, oli kokoontunut Söderköpingin isoon
kaupunkiin siksi päiväksi, jona marskia ja muita pohjoisesta tulevia
herroja odotettiin saapuviksi. Joukko ylhäisiä rouvia ja neitoja oli
myöskin saapunut, ja monet ikkunat porraspäätyisissä rakennuksissa
olivat täynnä uteliaita kasvoja. Tiedettiin, että sekä Itä- että
Länsi-Götanmaan ja Smålannin aateli oli mennyt marskia vastaan
Kolmordenin tälle puolen asti, ja sitäpaitsi oli huhuttu kuninkaan
kuolleen, mikä puolestaan oli hyvinkin lisännyt väentulvaa, koska
arvattiin tärkeitä asioita kokouksessa tapahtuvan. Eräs kuninkaallinen
laiva sitä laivastoa, jonka piti kulettaa kuningas Gotlannista, oli
edellisen päivän hirmumyrskyssä ajautunut avutonna maihin Itägötan
saaristoon, ja muutamat haaksirikkoisista olivat tuoneet sanan siitä
Söderköpingiin.
Vanha drotsi ja tanskalaiset herrat oleskelivat Djursnäsin talossa,
joka oli peninkulman päässä Söderköpingistä, ja harkitessaan juuri
tärkeitä asioitaan saivat he sanoman kuningasta kohdanneesta
onnettomuudesta. He eivät tulleet kaupunkiin, mutta kuninkaan
linnanherrat astelivat edestakaisin kaduilla välittämättä niistä vihan
ja vastenmielisyyden katseista, joita he näkivät kaikkialla -- heitä
katselivat vihoitellen sekä ylhäiset naiset että kaupunkilaiset ja
maarahvas.
Eräässä kaupungin suurimmista rakennuksista sen kadun varrella, jota
ritarien piti tulla, näkyi ikkunassa kahdet nuoret kauniit kasvot,
toiset lapsen, toiset korkeintaan kaksikymmenvuotiaat. Heidän takanaan
seisoi vanhempi mies, jonka puku osoitti hengellistä säätyä. Hän kertoi
jotakin neidolle ja lapselle, jotka näyttivät hyvin tarkkaavaisesti
kuuntelevan sitä. Lapsen kasvot varsinkin säteilivät mielihyvästä ja
ihmettelystä. Hengellinen mies oli kaupungin koulumestari. Hän oli
edellisenä päivänä toimittanut eräitä herra Kaarlo Tordinpojan (Bonden)
asioita, jonka kanssa hän oli vanhastaan tuttu, ja nyt oli ritarin
tytär, vilkas Briita-neiti, joka joitakuita aikoja sitten oli saanut
ihmeellisen halun kuulla jotakin näinä aikoina kuuluisasta
talonpoikaisjohtajasta, Engelbrektistä, pyytänyt häntä kertomaan, mitä
tiesi tämän sankarin käynnistä Söderköpingissä syksyllä 1434.
Briitan vieressä oleva nuori, kaunis neito, joka myöskin kuunteli
vanhaa koulumestaria osanotolla, joskin katseensa väliin oli vähän
haaveksiva, oli Kaarina Kaarlontytär. Hän ei näyttänyt kuitenkaan aivan
kiintyneen kertomukseen, koska hän tuon tuostakin kuullessaan pienenkin
äänen luuli ritarisaaton tulevan, ja käänsi päänsä katsellakseen
kadulle; näin ei Briita tehnyt -- joko siitä syystä että hän oli lapsi
ja voi siten paremmin kokonaan antautua kuuntelemaan koulumestaria,
tahi oli asia sellainen, että se luonnostaan viehätti häntä.
Koulumestari tunsi puolestaan asian varsin hyvin. Hän kertoi juurta
jaksain kaikki tapahtumat, missä Engelbrekt oli ollut asuntoa, kutka
olivat käyneet hänen luonaan, hänen keskustelustaan Itägötan rahvaan
kanssa, talonpoikaisjoukon jakamisesta j.n.e.
"Yksi ainoa asia on minulle epäselvä", lopetti koulumestari, "nimittäin
hänen viimeinen iltansa täällä; hän jäi tänne sotajoukon lähdettyä ja
läksi hämärän tullen kortteeristaan Kaikkien Sielujen kappeliin ...
rukoiliko hän siellä Jumalaa ja valtakunnan suojeluspyhiä suuren
asiansa onnistumiseksi, vai oliko hänellä siellä joku salainen kohtaus,
sitä en ole saanut koskaan tietää. Itse näin hänen tulevan sieltä, hän
astui hevosensa selkään ja ratsasti pois yhden ainoan miehen
seuraamana; mutta muutamat sanovat erään munkin lähteneen kappelista
samalla kuin Engelbrektkin ... mutta sitä minä en tiedä. Katsokaas,
tästä näkyy hänen majatalonsa ... se on tuo kulmatalo tuossa
vasemmalla... Sen ulkopuolella seisoi mies pitäen hänen hevostaan, ja
minä seisoin toisella puolen rukoillen hiljaisen rukouksen hänen
puolestaan, kun hän lähti..."
Nyt katsoi Briitakin ikkunasta ulos ja näki, kuten koulumestari sanoi,
talon. Mutta sitten jäi hän katselemaan erästä vanhaa munkkia, joka
seisoi sillä kohtaa kadulla ja näkyi jo ison aikaa tirkistäneen
ikkunaan.
"Mitähän tuo munkki tahtoo", sanoi hän aivan tarkoituksetta, "minä
luulen että hän tuijottaa sinuun noin, Kaarina."
"Minuunko?" lausui Kaarina katsoen uudestaan kadulle, "mitäpä
munkki minusta huolisi ... se on mustaveljes, mutta nyt hän menee
eteenpäin ... hän näyttää kovin miettiväiseltä, nyt hän taas pysähtyy
ja kääntyy takaisin ... katso, katso, Briita, kääntyykö hän tännepäin?"
"Ei, nyt hän taas menee", sanoi Briita kumartuen ikkunasta ulos, "nyt
häntä tuskin enää näkyy väkijoukosta."
Nyt kuului äkkiä melua ja rähinää kadun päästä sekä kiiruhtavain
ihmisten hälinää, joka syntyy aina kun jotakin erinomaista ja kauan
odotettua tapahtuu, mikä vetää puoleensa ihmisjoukon huomion. Ja
hälinän seasta kuului ensin heikosti, sitten yhä kovemmin kaikuvaa
sotasoittoa. Marski tuli kauan odotettuine ritarisaattoineen. Katu
täyttyi ihmisistä, ja tungos tuli yhä suuremmaksi, kuta lähemmäksi
saatto saapui. Nyt kuului soitto aivan läheltä, kohta täytyi odotettuin
ehtiä sen ikkunan kohdalle, missä Kaarina ja Briita istuivat.
Oli uhkeata nähdä näitten ritarien ratsastavan upeilla hevosillaan
kalleissa varustuksissaan. Monella oli yllään kiiltävät haarniskat,
sukumerkit kilvissään ja usein kypärissäänkin. Ylhäisimmät ja
rikkaimmat kannattivat haarniskoitaan ja kypäriään aseenkantajillaan.
Niin tekivät marski itse ja Eerik Puke, ritari Kaarlo Tordinpoika,
Broder Sveninpoika ja Guse Niilonpoika, Söderköpingin panttiherra, ynnä
monet muut.
Marski veti ennen muita kaikkein katseet puoleensa. Hän ratsasti
mustalla, erinomaisen kauniilla hevosella, ja ryhtinsä oli niin jalo,
silmänsä katselivat ympärilleen niin miehekkään vapaasti, että hän
herätti kaikissa ihmettelyä, vieläpä rakkauttakin, sillä ruotsalaisen
mieleen ei mikään niin vaikuta kuin ritarillinen ja miehekäs
esiintyminen. Aivan kuninkaallisella arvokkuudella tervehti Kaarlo joka
suunnalle, ja väkijoukko näkyi hänen vuokseen unhottavan kaikki muut
koko suuressa saatossa. Herra Eerik Puke ratsasti harmaalla hevosella
lähinnä marskia seuraavassa rivissä. Hänkin oli uljas ritari ja osasi
uhkeasti käyttäytyä, mutta hänen suuruuttaan ei nyt kukaan havainnut.
Broder Sveninpoika ratsasti tummansinisessä manttelissaan hänen
rinnallaan, sitten seurasivat muut ritarit, joita oli valtava joukko,
mikä täytti pitkän kappaleen katua.
Tultuaan sen talon eteen, jossa Kaarina ja Briita istuivat, pysähytti
marski äkkiä hevosensa ja katsoi ylös. Hän silmäeli Kaarinaa ja
ilonhohde värähti hänen kauniille kasvoilleen, mutta kohta ilmestyi
niihin jäinen kylmyys. Hän tosin tervehti, mutta helposti voi huomata
hymyilyn tarkoittavan hänen lemmikkiään, pientä Briita Kaarlontytärtä.
Tarkka silmä olisi nähnyt saman vaihteen Kaarinan kasvoilla. Niille
kohosi lämmin hymy, kun hän ensiksi näki marskin, mutta kuoli pois ihan
itsestään, ja hän vetäytyi takaisin ikkunankoloon huomaamatta Eerik
Puken hänelle lähettämää loistavaa katsetta. Ja nyt hän kuunteli
tarkkaavammin kuin tähän asti, mitä koulumestari kertoi Briitalle:
"Katsokaa, tuolla ratsastaa herra Guse Niilonpoika", lausui tämä
osoittaen erästä ritaria, joka ratsasti saaton keskipaikoilla, "hänkin
saa kiittää Engelbrektiä panttioikeudestaan Söderköpingiin. Hänen
sukulaisensa, herra Pentti Niilonpoika, lainasi kuningas Eerikille
v. 1419 3,000 hopeamarkkaa ja sai siitä kaupungin pantiksi; ritarin
kuoltua, vuonna 1420 luulen, otettiin pantti takaisin kruunulle ...
mutta Engelbrektin tultua annettiin ritarin suvulle oikeudet takaisin!"
Saatto kulki edelleen. Kohta olivat ritarit sivu, ja perässä tulivat
heidän huovijoukkonsa, kukin herransa merkin suojassa. Ensinnä tulivat
marskin miehet, ja niitä oli valtava joukko.
"Ei, katsokaa, siinäpä hän nyt on!" huusi Briita äkkiä lyöden kätensä
yhteen, somilla kasvoillaan sellainen ilon ilme, että sekä Kaarina että
koulumestari katsahtivat miesjoukkoon nähdäkseen ketä hän tarkoitti.
"Kuka, Briita?" kysyi Kaarina ja koulumestarin silmäyksestä näki, että
hän kysyi samaa.
"Niilo Bonpoika!" vastasi Briita nyrpeissään siitä, etteivät muut
käsittäneet ketä hän piti tärkeämpänä kuin kaikkia ritareita yhteensä,
vieläpä niinkin tärkeänä, että kaikkein olisi pitänyt älytä se ihan
itsestään. Mutta sitten havaitsi hän äkkiä puhuneensa liikoja ja koetti
auttaa asiaa lisäämällä: "hän on kertonut minulle kaiken mitä tiesin
Engelbrektistä, ennenkuin tapasin teidät, ja hän katosi äkkiä
Kalmarissa sanomatta minulle sanaakaan jäähyväisiksi, vaikka hänen
pitää olla minun..."
"Sinun ritarisi!" sanoi Kaarina hymyillen sekä suudellen kaunista
vilkasta lasta poskelle. "Ja sinä tuotat kunniaa opettajallesi, sillä
Engelbrektillä on suvussasi tuskin yhtäkään hartaampaa ihailijaa, kuin
sinä olet!"
"Kaarina, mitä sanotte?" kysyi Briita puoleksi suuttuen, "onko sitten
niitäkin, jotka eivät ihaile Engelbrektiä!"
"On, nuori Niilo Bonpoika kyllä ihailee häntä, sen kyllä tiedän, mutta
ajattelehan vaan hänen orpanaansa, herra Maunu Pentinpoikaa!"
"Voi, kuinka sinä olet paha, Kaarina", huusi Briita, kyyneleitä
silmissään, sekä kätki päänsä Kaarinan rinnalle. "Kuinka saatat lausua
hänen nimeänsä!"
Kaarina hyväili hellästi tunteellisen tytön päätä sekä koetti kaikin
tavoin tyynnyttää surua, jonka oli ajattelemattaan herättänyt hänessä,
ja vanha koulumestari hymyili lempeästi, vaikka tuon nimen kuuleminen
oli hänessäkin herättänyt ikäviä tunteita.
"Nyt haluaisin mennä Kaikkien Sielujen kappeliin", sanoi Briita sitten
nostaen katseensa rukoilevasta Kaarinaan. "Minä tahtoisin rukoilla
rukouksen samalla paikalla, missä Engelbrekt rukoili, kaikkein niitten
edestä, jotka kulkevat hänen teitään ... ja sinähän tulet myös,
Kaarina, tulethan."
Kaarina vastasi suudelmalla ja he valmistausivat lähtemään.
* * * * *
Marski meni omaan taloonsa, joka oli aivan Pyhän Laurinkirkon eli
nykyisen kaupunginkirkon vieressä. Paitsi sitä taloa, jota yhä vieläkin
kutsutaan Bosgårdiksi, oli hänellä toinenkin talo, jota myöhemmin
kutsuttiin Kuningattarentaloksi. Kumpikin oli maineessa komeutensa
tähden, ne olivat, sanottiin -- kaupungin kaunistuksia. Bosgårdissa
vilisi ritaria ja asemiehiä, jotka joko kuuluivat marskin seurueeseen
tahi kävivät muuten omiaan tai muiden asioita toimittamassa. Isossa
salissa oli tungos suuri, ja marski kutsutti eteensä yhden kerrallaan,
kunkin ilmoittaumisen mukaan.
Erik Pukekin oli odottamassa, ja hänen vieressään seisoi sinisessä
manttelissaan tumma ritari, herra Broder Sveninpoika. Hänelläkin oli
marskille jotakin sanomista ja hän oli jo siitä puhunut, mutta marski
oli lausunut, että hänen täytyy ensiksi suorittaa tärkeämmät asiat,
ritari sai siis odottaa, ja hänen tummat silmänsä salamoivat yhä
synkemmin. Kerran hän jo tarttui miekkansa kahvaan, ja Eerik-herra
kääntyi suuttuneena marskista pois. Tämä tapahtui ritari Pentti
Steninpojan (Natt och Dagin) käydessä marskin eteen, jolloin tämä
lausui hänelle kuuluvalla äänellä, että neuvoskunta ottaisi hänen
asiansa käsiteltäväkseen nyt Söderköpingissä, sekä lisäsi vielä
toivovansa asian päättyvän mitä parhaiten ja kysyi tietoja hänen
pojastaan, Maunu Pentinpojasta.
Pentti-ritari läksi pois pää pystyssä ja ylpein askelin. Eräs marskin
miehistä saattoi silloin hänen eteensä vieraan asemiehen, joka toi
sanan drotsilta ja muilta Djursnäsissä olevilta herroilta sekä pyysi
hänen tulemaan sinne, ja marski vastasi hetken mietittyään tulevansa
huomenaamuna.
Nyt näytti tulleen Broder Sveninpojan aika astua asiaansa ajamaan,
mutta silloin tuli esiin muuan lihavahko mies, jonka tuuheain
kulmakarvain alta tirkistelivät vaanivat silmät. Marski tervehti häntä
ystävällisesti ja viittasi häntä puhumaan. Hän oli Vestmanlannin ja
Taalainmaan entinen vouti, Jösse Eerikinpoika, oikea alkusyy koko
siihen tapahtumasarjaan, joka syntyi Engelbrektin johtamasta
taalalaisten kapinasta. Hän ei näyttänyt järin alakuloiselta, vieläpä,
kun hän sivumennen huomasi Engelbrektin ystävät, vilahti hänen
kasvoilleen vahingonilon ilme.
"Minä arvelen, että te olette nyt Ruotsinmaan mahtavin mies, herra
marski," lausui hän kumartaen, "ja minä ja moni muu toivomme, että
teidän käsivarressanne on kylliksi pontta pakottamaan uppiniskaiset
talonpojat kuuliaisuuteen..."
"Älkää sanoko niin, Jösse Eerikinpoika," keskeytti marski innolla, joka
melkein näytti levottomuudelta. "Muita tässä on pakotettava kuin
talonpoikia, mutta kuulustaa siltä, että te olette elänyt syrjässä
viime aikoina, koska ette ole selvillä, miten asiat ovat kehittyneet
Engelbrektin ensi esiintymisen jälkeen... Mikä on muuten asianne, Jösse
Eerikinpoika?"
"Jos siinä erehdynkin," lausui tämä, "niin en ainakaan siinä erehdy,
että teillä nyt on Ruotsinmaassa valta, ja senvuoksi tulen teiltä
pyytämään turva- ja vakuuskirjaa itselleni ja omaisuudelleni."
Marskin kasvoilla näkyi levottomuutta, pelkoa sekä mielihyvääkin voudin
imartelun johdosta. Hänen katseensa etsi engelbrektiläisiä, sitten se
harhaili epäröivänä sinne tänne, mutta kääntyi viimein taasen voutiin.
"Te saatte turvakirjan," sanoi hän sitten, mutta lisäsi ikäänkuin
osoittaakseen, ettei hänen valtansa ulottunut antamaan tarpeeksi
suurta turvaa: "tahdon antaa teille sanan varoitukseksi, Jösse
Eerikinpoika..."
"Minä kiitän teitä hyvästä tarkoituksestanne, herra marski," sanoi
vouti, "mutta minä en epäile teidän valtaanne, varsinkin kun se yhtyy
sen pyhästön valtaan, jonka aion ottaa asuinpaikakseni."
"Mihin aiotte sitten asettua?" kysyi marski.
"Vadstenaan!" vastasi vouti äkkiä ja suurella varmuudella.
"Älkää olko kovin varma!" lausui marski, "talonpojat suovat teille
pahaa kaikki ja vainoovat henkeänne."
"Mutta minä luulen pitäväni puoliani", vastasi vouti, ja siihen loppui
hänen keskustelunsa.
Marski kääntyi sitten kohteliaasti hymyillen Broder Sveninpojan
puoleen.
"Nyt ankara ritari", sanoi hän, "esittäkää minulle, mitä teillä on
sydämellänne... Koska ratsastitte kanssani kaupunkiin, niin luen teidät
ystäviini kuten herra Eerik Pukenkin."
"Paljon siitä, mitä aioin teille sanoa", vastasi ritari kylmästi, "on
haihtunut muistostani seisoessani tässä kuuntelemassa ... yhden neuvon
tahdon kuitenkin antaa teille, jonka voitte painaa mieleenne... Älkää
päästäkö unhottumaan, minkä vuoksi olette kehunut taistelevanne,
marski... Pahoja huhuja on liikkeellä ja yhtä ja toista kuiskaillaan
miehestä mieheen ... ja sanon teille suoraan, kaikki ei näytä aina
puhuvan teidän puolestanne; saattaa käydä niin, että joku, jota pidätte
ystävänänne, voi pitää juttuja tosina."
"Paljon kiitoksia neuvostanne, jalo ritari, ja minulta saatte toisen
takaisin", vastasi Kaarlo pisteliäästi sekä katsoi läpitunkevasti
ritariin, "älkää tuhlatko neuvojanne turhanpäiten, ne voivat siten
joutua helposti hylkykaluksi!"
Samalla käänsi marski selkänsä ritarille sekä astui sisähuoneisiin.
Broder Sveninpoika jäi seisomaan kiukusta kalpeana, ja Eerik ei antanut
hänelle kiihkossa perään. Hän polki jalkaansa lattiaan, niin että
tömähti sekä läksi ulos Broder Sveninpojan seuraamana.
Oli jo ilta, eräs Pohjolan syystaivaan kauniita iltoja. Kadut olivat
yhä vielä täynnä miehiä ja vaimoja. Ritarit joutuivat pian ylhäisen
herrajoukon keskelle, joten he eivät saaneet kahdenkesken keventää
sydämeltään yhteistä harmitaakkaansa. Mutta Broder Sveninpoika kohtasi
erään miehistään, joka tuli katua pitkin ja käytti sitä tekosyyksi
lähteäkseen kohta pois muitten joukosta, koska hänellä muka oli
tärkeitä ilmoitettavia miehilleen. Hän keskustelikin miehen kanssa
innokkaasti pitkähkön aikaa, ja lähti hänestä erottuaan kiireesti
astumaan erästä kappelia kohden, joita tähän aikaan oli kolmen kirkon
lisäksi kuusi kappaletta Söderköpingin kaupungissa. Se kappeli, jota
kohti Broder Sveninpoika astui, oli Kaikkien Sielujen kappeli, ja sen
lähistöllä tuli häntä vastaan eräs mustaveljes. Tämä ja ritari
tervehtivät toisiaan, jonka jälkeen he astuivat yhdessä pyhästöön.
Sisässä oli täysi hämärä. Kuun säteet, jotka tunkivat tuuheain
lehtipuiden läpi pienille ikkunoille ja niistä kappeliin, tekivät
hämärän omituisen salaperäiseksi, vaan eivät voineet sitä poistaa.
Munkki meni edellä ja pysähtyi taajimpaan varjoon, mutta meni sieltä
sitten alttarille asti. Siellä hän kääntyi ikäänkuin tutkiakseen
kappelin hämärää. Oli hetkinen äänettömyyttä. Hän olisi kuullut
pienimmänkin risahduksen; mutta kaikki oli hiljaista. Kappeli olikin
niin pieni, että jos siellä olisikin joku muu ollut, niin olisi munkin
ja ritarin täytynyt välttämättä nähdä se; sitäpaitsi kävi tässä
kappelissa harvoin kukaan muu kuin virkaatekevä pappi joskus messua
pitämässä. Nähtyään varmaksi, ettei kappelissa ollut ketään muita kuin
hän itse ja ritari, heitti munkki päähineensä taaksepäin ja astui
ritarin luoksi.
"Mitä teillä on minulle drotsin puolesta sanomista", sanoi tämä
kärsimättömästi, "kiiruhtakaa ... mitä sanan tuotte minulle herra
Kristeriltä?"
"Herra Krister tuo itse sanansa teille, ankara ritari!" vastasi munkki,
"ja jos voisitte nähdä, tuntisitte minut herra Kristeriksi."
"Sen parempi, herra Krister, sitten arvelen että asianne on pian
ajettu ... mitä tahdotte?"
"Minä tunnen teidät, Broder Sveninpoika", alkoi drotsi, "että minun
tuskin tarvitsee monella sanalla kertoa, mikä on saanut minut haluamaan
tätä salaista keskustelua, teidän kanssanne... Te ymmärtänette sen
tapahtuneen valtakunnan tähden, ja minä arvelen, että nyt tulee
urhoollisten ja säikkymättömäin miesten toimia enemmän yksimielisesti
kuin koskaan, kun emme tiedä, onko armollinen kuninkaamme ja herramme
kuollut vai elossa, ja kun rauha näkyy riippuvan hiuskarvan varassa..."
"Kuningas Eerik ei ole koskaan ollut armollinen kuningas", lausui
Broder Sveninpoika äänellä, joka osoitti kiihtynyttä mielentilaa. "Mitä
rauhaan taas tulee, niin ei teistä ole sen turvaajaksi ... minä sanon
mieleni suoraan ja häikäilemättä, herra drotsi, että kuulisitte, ettei
teidän ja minun ja niiden miesten välillä, joita Engelbrektin henki
elähyttää, voi koskaan mitään yhteyttä syntyä."
"Te erehdytte", sanoi drotsi, "erehdytte suuresti, ankara ritari...
Ajatelkaapa vaan, mistäpäin suurin vaara uhkaa, niin luulen että
käsitämme toisemme... Tanskasta se ei uhkaa, tahi jos vaara sieltä
uhkaakin, niin se on pienempi ja helpompi voittaa kuin se vaara, joka
jo on aivan niskoillamme, kunnianhimoinen..."
Drotsi yskäisi, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea lausua nimeä, jota
tarkoitti, mutta kun ritari oli ääneti eikä ruvennut häntä auttamaan
sen lausumisessa, niin täytyi hänen tehdä se itse.
"Kunnianhimoinen marski, herra Kaarlo Knuutinpoika... Katsokaas,
ritari, hän on, ellen aivan pahoin erehdy, yhteinen vihollisemme, ja
vihollinen, joka on vaarallinen ... sillä ellemme ole yksistä puolin,
niin saatte kohta nähdä, että hän ottaa kaikki linnat haltuunsa, ja
silloin on Ruotsissa valta ja mahti hänen... Ymmärrättekö
tarkoitukseni, ritari?"
"Täydellisesti!" vastasi Broder Sveninpoika, "mutta te unhotatte erään
seikan, herra drotsi, nimittäin, että jos marski saavuttaa tämän
vallan, rahvaan suostumuksella, ja jos hän täydellä todella rupeaa
kansan mieheksi ja katsoo valtakunnan parasta, niin on kaikki kuin
pitääkin."
"Rahvaan", toisti drotsi, "rahvaanko ... marski rahvaan mieheksi...
Näettekö unta, ankara ritari ... saatatteko hetkeäkään luulla, että
rikas ja mahtava Kaarlo Knuutinpoika rupeisi uudeksi Engelbrektiksi?
Ei, ei, siitä ei tule koskaan mitään!"
Ritari ei vastannut, ja drotsi käsitti hänen vaitiolollaan myöntävän
hänen sanansa tosiksi, mikä ei aivan väärin ollutkaan, sekä jatkoi
sitten suostuttavalla äänellä:
"Te huomaatte siis, Broder Sveninpoika, että hän on meidän yhteinen
vihollisemme ... ja hän on helposti voitettu jos, kuten monesti olen
sanonut, toimimme yhdessä... Jos hänen valtansa on kukistettu, niin me
olemme herroja, ja silloin vasta voimme toivoa rauhaa ja lepoa
valtakuntaan."
"Ja kuinka aiotte kukistaa marskin vallan?" kysyi ritari ikäänkuin
drotsin lausuntoon suostuen.
"Juuri siitä haluan teidän kanssanne puhua", vastasi drotsi varovasti.
"Teillä ja herra Eerik Pukella on kylliksi voimaa tehdä suuri työ
valtakunnan hyväksi ... minä arvelen, että te voisitte miestenne
avulla..."
Drotsin oli taaskin vaikea lausua ajatustaan, mutta nyt tuli ritari
arvelematta apuun.
"Me voisimme, minä ja urhoollinen ystäväni Eerik Puke", sanoi hän, "me
voisimme kaapata haltuumme marskin persoonan..."
"Niin ... juuri niin ... ja me voisimme yhteisesti syyttää häntä
neuvostossa tahi hiljaisuudessa ... hiljaisuudessa, ymmärrättehän,
toimittaa hänet pois tieltä!"
Herra Kristerillä oli nähtävästi suunnitelma valmiina, jonka
toimeenpanijaksi hän etsi miestä. Mitä hän tähän saakka oli lausunut
oli vaan kuin koettelua; hän tahtoi tutkia, oliko tämä mies oikeata
laatua ja eikö hän ehkä itsestään keksisi jotakin hänen ajattelemistaan
keinoista, joten hän (drotsi) voi helposti johtaa hänet siihen, mikä
hänestä näytti parhaalta. Mutta näitä keinoja ei hän päässyt
esittelemään, sillä ritari katkaisi kerrassaan kaikki sensuuntaiset
yritykset. Hän laski nimittäin raskaan kätensä mairittelevan ukon
olkapäälle lausuen:
"Teidän ei tarvitse sanoa enempää, drotsi Krister ... olen kuullut
aivan tarpeeksi, ja nyt saatte kuulla sydämeni ajatuksen kerta
kaikkiaan! Minä pelkään marskista samaa kuin tekin, mutta minä tahdon
uskoa hänestä parasta niinkauvan kuin suinkin. Kun toivoni on loppunut,
niin tiedän mitä minun tulee silloin tehdä ... mutta sen sanon teille,
drotsi Krister ... etten konsanaan tahdo olla teidän kanssanne missään
tekemisissä, ja ellei päälaellanne olisi noita harmaita karvoja, niin
vaatisin miekkani terällä teitä tilille siitä, että olette uskaltanut
tummentaa myrkyllisellä hengityksellänne kirkasta kilpeäni... Siinä on
teille Broder Sveninpojan sana. Ja niin minä vihaan salajuonitteluja,
että jos marskille tapahtuu jotakin pahaa ... niin saatte te hyvän
miekkani kautta siitä vastata, drotsi, vaikka päätänne peittääkin
valkeat hapset..."
Kiihtynyt ritari läksi, ja hänen jykevät askeleensa kajahtelivat
kappelissa. Drotsi seisoi ääneti kuunnellen hänen astuntaansa ja pysyen
paikallaan, mikä sitten lieneekin painanut hänen jalkojaan. Mutta äkkiä
hän havahtui ja tempasi munkkipäähineen kasvoilleen. Kappelin ovelta
kuului askeleita, ja nuorekas ääni huusi:
"Briita, Briita ... oletko täällä?"
Mutta Briitan vastausta ei kuulunut, vaan sen sijaan kävi musta munkki
hänen sivuitseen ovea kohti. Huutaja kirkaisi ja riensi pihalle, johon
drotsikin kohta tuli. Kappelin edustalla tuuheitten puiden alla näki
hän selvästi kuunvalossa pari henkilöä, jotka näyttivät jotakin
odottavan. Ne olivat neiti Kaarina Kaarlontytär ja vanha koulumestari.
Drotsi meni aivan hiljaa vastaiselle suunnalle eikä etennyt puiden
varjosta ennenkuin kappelin toisella puolen. Mutta sittenpä häneltä
jäikin näkemättä, mikä olisi ollut hänelle tärkeintä, nimittäin pienen
tytön juoksevan kappelista koulumestarin ja Kaarinan luo. Juoksija oli
Briita Kaarlontytär, joka oli aikomuksensa mukaan mennyt rukoilemaan
Kaikkien Sielujen kappeliin, eli kuten hän sitä kutsui, Engelbrektin
kappeliin. Kaarina ei ollut halunnut mennä sinne, vaan oli mieluummin
kuunnellut koulumestarin kertomusta ja legendaa Pyhästä Ragnhildista,
Inge-kuninkaan kuningattaresta. Koulumestari oli vienyt hänen
ajatuksensa kauas nykyisyydestä ja sytyttänyt hänen sieluunsa
ihmeellisen voiman yksinkertaisella ja koruttomalla tarinallaan
pyhimyksen kohtalosta. Vasta kun se oli loppunut, muisti hän Briitaa
sekä juoksi kappeliin, mutta säikähti munkkia, jonka hänen
mielikuvituksensa välttämättä selitti samaksi munkiksi, joka häntä oli
katsellut niin tarkkaavasti iltapäivällä. Ennenkuin hän ehti
säikäyksestään tointua, oli Briita jo hänen vieressään.
Mutta Briita oli vielä nyreämpänä. Hänellä oli itku kurkussa, eikä
häneltä saatu sanaakaan suusta. Hän ei tyyntynyt ennenkuin Kaarina ja
koulumestari olivat luvanneet viedä hänet marskin luo. Tämä ei ollut
kuitenkaan tavattavissa.
Briita nukkui lohdutonna illalla. Hän oli kuullut enemmän kuin
kokematon, hurskas lapsensydämensä voi kestää. Hän näki unessa synkkäin
haamujen vainoovan ritaria, jonka yllä oli Broder Sveninpojan
tummansininen mantteli. Hän oli näkevinään Engelbrektin etäältä
ojentavan kätensä vainottua ritaria kohden, joka taasen ei voinut
koskaan päästä sinne asti. Aamulla herätessään oli hänen ensi
ajatuksenaan Broder Sveninpoika, toisena sukulaisensa, Kaarlo
Knuutinpoika. Nyt toivoi hän pääsevänsä hänen puheilleen saadakseen
kertoa hänelle, kuinka rehellinen ritari Broder Sveninpoika oli. Mutta
tänäkään päivänä hän ei saanut tavata marskia.
Hän oli ratsastanut aikaisin aamulla miehineen Djursnäsiin, eikä tulisi
luultavasti takaisin ennenkuin seuraavana aamuna.
* * * * *
Viekas drotsi ymmärsi hyvin, ettei hänen kannattanut odottaa
yritystänsä varten apua Broder Sveninpojan ja Eerik Puken kaltaisilta
miehiltä. Sellaiset miehet olisivat vaan enemmän vahingoksi kuin
hyödyksi hänelle, jos hän saisi ne puolelleenkin. Hänen täytyi siis
laatia aivan toisia suunnitelmia saadakseen korkeimman vallan käsiinsä,
ja niitä hän nyt mietti ratsastaessaan Djursnäsiin päin. Itsestään on
selvää, että hänen vihansa nyt kääntyi etupäässä juuri näitä miehiä,
rahvaan suosikkeja kohtaan, varsinkin kun hän piti rahvasta itselleen
vaarallisena juuri näitten miesten kautta.
Seuraavan päivän kokouksessa esiintyi hän tavallisella tyyneydellään,
nähtävästi nauttien siitä etuudesta, minkä hänen ikänsä ja hopeanharmaa
tukkansa tuotti. Läsnä olijat myönsivätkin sen hänelle empimättä,
tanskalaiset herrat ystävineen senvuoksi, että hän oli heidän
tarkoitustensa ainoa asianajaja, Kaarlo Knuutinpoika teki sen viisaan
miehen myöntyväisyydellä. Hänelle, joka tunsi hetken tilan paremmin
kuin drotsi itsekään ja joka tiesi, mikä vaara voi syntyä rahvaan
puolelta, jos sen miehiä ajattelemattomasti suututettiin, oli helppoa
toistaiseksi väistää toista, itsessään pienempää vaaraa, nimittäin
drotsia ja muita tanskalaisystäviä. Kun drotsi siis esitti päätöksen,
jonka hän oli tehnyt muitten herrain kanssa jo ennen Kaarlon tuloa,
että nimittäin Kalmarin päätökset pantaisiin voimaan, olkoon kuningas
elossa tai ei, ja että sekä hän itse että marski uudistaisivat
uskollisuuslupauksensa kuninkaalle ja ottaisivat sitten kuninkaan
nimessä saman lupauksen muilta herroilta, niin hän suostui siihen,
vaikka hyvin huomasi, mitä sillä tarkoitettiin.
Tämä toimenpide teki nimittäin tyhjäksi hänen valitsemisensa
valtakunnan päämieheksi, joka oli tapahtunut drotsin Suomessa ollessa
ja jota hän ei hyvin ymmärrettävistä syistä hyväksynyt, koska se pani
hänet, valtakunnan ensimmäisen virkamiehen marskin alaiseksi. Mutta
tästä ei tehty mitään päätöstä, joten marski voi vastakin toimia
valtakunnan päämiehenä kuten ennenkin, ja senvuoksi ei hän ruvennutkaan
tekemään hyödyttömiä vastaväitteitä.
Päivä päättyi siis täydellisesti drotsin mielen mukaan, ja hän ratsasti
vallan tyytyväisenä Söderköpingiin seuraavana päivänä, missä voutien
piti luovuttaa linnat ja läänit. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut aivan
drotsin mielen mukaan. Sillä marski otti ne kaikki vastaan
marskinvirkansa perustuksella sekä läänitti ne poiskin taas. Mutta
linnalupaukset annettiin sekä marskille että drotsille -- ne herrat,
jotka saivat linnoja läänityksikseen, vannoivat heille läänitysvalan
luvaten pitää läänejään uskollisesti valtakunnan käytettävänä sekä
antaa ne takaisin drotsille ja marskille, kun he vaativat niitä, sekä,
jos näistä toinen kuolisi, pitää niitä toisen käytettävänä, ja
molempain kuoltua neuvoston tai neuvoston valitseman päämiehen
käytettävänä.
Siten oli muukalaistenkin vaikutus tehty kokonaan mahdottomaksi, joten
marski luuli nyt olevansa varma rahvaankin suosiosta, koska oli selvää,
ettei tätä seikkaa pidettäisi kenenkään muun kuin hänen ansionaan. Tämä
lienee ollut siihenkin syynä, että marski katsoi tarpeelliseksi linnoja
läänittäessään muistaa sekä uniooniystäviä että niitä, joihin hän itse
voi varmasti luottaa. Niinpä sai vanha herra Hannu Kröpelin Turun
linnan lääneineen, ja herra Niilo Steeninpoika (Natt och Dag), marskin
lanko, Stegeborgin linnan lääneineen. Mutta tässä hän erehtyi. Broder
Sveninpoika loukkaantui syvästi kun hän itse ja Eerik Puke jäivät aivan
ilman lääniä, ja hänen katkeruutensa lisääntyi yhä päivän kuluessa
huomatessaan selvästi kaikesta sen asian joutuvan aivan syrjään, jonka
edestä hän oli toiminut.
Kun linnaläänit oli jaettu ja uudet lääniherrat olivat vannoneet
valansa, niin nousi drotsi seisomaan ja syytti -- pidettyään ensin
pitkän esipuheen -- herra Eerik Pukea suurista vallattomuuksista sekä
vaati hänelle ei sen pienempää kuin kuoleman rangaistusta. Salissa
syntyi yleinen hiljaisuus, ja kun herra Eerikiä kutsuttiin vastaamaan
syytöksiin, ja kun hän lähestyi huoneen päässä olevaa pöytää, jonka
ääressä marski ja drotsi istuivat, niin tunsivat läsnä olijat
samankaltaista painostusta kuin ukonilman edellä. Drotsikin laski
silmänsä ja tuijotteli pöytäliinaan Eerikin liekitsevän katseen
polttaessa häntä. Mutta Eerik-herralla oli vähän ystäviä tässä
kokouksessa. Useimpain katseista puhui pahansuonti ja viha sekä
jonkunlainen mielihyvä siitä, että nyt saisivat tyydytystä heidän
sydämissään kytevät tunteet, joita ritarin yleinen arvo ja rahvaan
suosion kannattama valta oli synnyttänyt. Kaikilla heillä oli olevinaan
kolhauksia kostettavana ja arvonsa loukkauksia rangaistavana. Varmaa on
myöskin, että kiihkeä, avomielinen ja ajattelematon Eerik oli pelkällä
esiintymiselläänkin tehnyt vihamiehikseen kaikki, jotka eivät voineet
suvaita tahi eivät ymmärtäneet hänen vapaata, miehekästä ja avonaista
luonnettaan. Ei ollut yhtäkään koko herrakokouksessa joka ei
vaistomaisesti tuntenut, että kuumaverinen ritari pilaisi nyt
auttamatta asiansa hillittömällä kiukullaan, joka paloi hänen
silmistään ja värisi hänen huulillaan.
Mutta joukossa oli eräs, joka ei tahtonut asian menevän niin kauaksi --
Kaarlo Knuutinpoika.
Hän nousi puolustamaan Eerikiä, ennenkuin tämä ehti suutaan avata, ja
puhui sellaisella voimalla, että drotsin täytyi antaa syytöksen raueta,
ja kaikki Eerikin salaiset vihamiehet saivat purra hampaitaan yhteen ja
kätkeä vihansa toisiin aikoihin.
Tämä oli ystävän työ marskilta, jonka arvo Eerikin täytyi tunnustaa, ja
ensi hetkenä hän innoissaan unhotti pettyneet toiveensa linnanlääninkin
saannista. Mutta näin ei ollut Broder Sveninpojan laita. Hän käsitti
marskin esiintymisen vaan siksi, että hän koki sitoa sekä Eerikin että
hänet ja heidän kauttaan rahvaan itseensä, tarvitsematta itse sitoutua
mihinkään, kuten olisi käynyt, jos hän olisi antanut heille
linnaläänejä. Hän ei luottanut enempää kuin koskaan ennenkään marskiin.
Ja hän sai epäilyksilleen lisää tukea siitä, mitä samassa tuokiossa
tapahtui.
Nyt otettiin nimittäin käsiteltäväksi herra Pentti Steeninpojan ja
herra Maunu Pentinpojan juttu Engelbrektin murhan johdosta. Tässäkin
asiassa esiintyi marski, mutta ei yhtä suurella lämmöllä ja voimalla
kuin Eerik Pukea puolustaessaan; -- mutta sitä ei tarvittukaan, sillä
jos olisi pantu toimeen äänestys, niin olisi epäilemättä verrattomasti
suurempi osa äänestänyt vapauttamista kuin rankaisemista. Tuomiota ei
kuitenkaan langetettu täällä; herra Pentti, joka oli yksinään läsnä,
anoi omansa ja poikansa asian lykättäväksi laillisen tuomioistuimen
ratkaistavaksi; heidät laskettiin senvuoksi vapauteen, kunnes asiaa
voitaisiin laillisesti käsitellä. Tämä ja marskin äskeinen esiintyminen
ynnä muisto Maunu Pentinpojan katumuksen teosta Engelbrektin haudalla
sai Eerikinkin puolestaan lupaamaan herra Pentille ja hänen pojalleen
rauhaa.
Mutta Broder Sveninpoika ei voinut enää hallita kiukkuaan. Eerikin
lausuessa rauhansanansa murhaajalle, löi hän kiivaasti kätensä
miekkaansa ja teki jyrkän käännöksen. Kaikkien silmät kääntyivät siihen
päähän salia, missä hän oli, ja Eerik Pukekin astahti askeleen
taaksepäin ikäänkuin vasta ystävänsä miekan helähtäminen olisi saanut
hänen näkemään asian toisessa valossa. Mutta se oli jo myöhäistä; tehty
kuin tehty, sitä ei enää käynyt muuttaminen enempää kuin julmistunutta
ritaria kävi palauttaminen. Hän meni varmoin askelin ovelle, jonka
drotsin ja marskin vahtimiehet avasivat hänelle, ja lähti pois.
Broder Sveninpojan lähtö ei tehnyt Eerikiä lukuunottamatta keneenkään
sellaista vaikutusta kuin marskiin. Väri vaihtui hänen kasvoillaan, kun
hän näki korkeavartaloisen ritarin lähestyvän ovea, ja kun tämä oli
poissa, katseli hän tutkivasti Eerik Pukea.
Mutta jälellä olevat neuvottelut veivät pian kokonaan hänen huomionsa,
ja kokouksen loputtua näkyi hän tykkänään unhottaneen tapahtuman.
Moniaat herroista, muitten muassa Eerik Pukekin, olivat jo lähteneet
salista, ja marski keskusteli vilkkaasti drotsin kanssa, kun heidät
keskeytti ulkoa lähestyvät askeleet.
Samassa avattiin ovi, ja herra Broder Sveninpoika astui sisään. Hän
kävi suoraan marskin luo heittäen hansikkaansa hänen eteensä,
kasvoillaan mitä katkerin suuttumuksen ilme.
"Nyt, marski Kaarlo", huusi hän iskien kiivaasti miekkaansa, "nyt
tahdon tapella kanssanne kerran elämästä ja kuolemasta!"
Marskin posket kävivät kuolonkalpeiksi, ja suuret silmänsä katselivat
suuttunutta ritaria. Drotsi vavahti ikäänkuin haaste olisi häntä
tarkoittanut, sekä asettui syrjempään lähemmäksi muita herroja, joten
marski jäi enemmän erilleen. Kului hetkinen ennenkuin marski vastasi,
ja yhä vimmaisemmaksi muuttui Broder Sveninpojan katse.
"Varokaa, ankara ritari", sanoi marski vihdoin "ettette
malttamattomuudessanne hairahdu ottamaan askelta, jota molemmat
kadumme!"
"Turhaa, marski", sanoi ritari, "joka on kärsivällisesti odottanut
tipan toisensa perään vuotaessa maljaan, se ei tee malttamattomasti
varrottuansa sitä hetkeä, jolloin malja täyttyy... Nyt on se hetki
tullut, ja minä tyhjennän sen teidän päähänne, marski ... ottakaa
hansikkaani, tahi minä sanon kaikkein näitten herrain kuullen, että
olette joka miehen hylky."
"Ritari, te unhotatte, kuka olette, ja missä me olemme..."
"Minä en unhota mitään", huusi Broder Sveninpoika keskeyttäen,
"verellä, sydänverellänne, marski, ettekä millään muulla voi viruttaa
kilvestänne niitä tahroja, joista kansan suu kertoo... Minä seison
tässä rahvaan nimessä, Engelbrektin nimessä ja jokaisen kunniallisen
ritarin nimessä, ja minä syytän sinua, Kaarlo Knuutinpoika, että olet
kullalla ostanut Maunu Pentinpojan murhaamaan suuren virkaveljesi
valtionhoitajan, ja minä syytän sinua, että olet pettänyt kansasi,
jonka menestys on aina huulillasi, minä syytän sinua, että pyrit
valtaan Ruotsinmaassa sortamalla sekä vapaasukuisia että alhaisia ...
joko kavaltajakorvasi nyt kuulivat, mikä asia on minun ja sinun
välilläsi ratkaistavana?"
Marski peräytyi pari askelta ja silmänsä leimusivat kuin talviaurinko
lumikentille, joita se ei jaksa sulattaa.
"Kostoa huutaa murhatun sankarin veri, voimakkaan käden turvaa huutaa
avuton talonpoika... Ja te, marski, te otatte puolustaaksenne
murhaajaa, ja kansanmiehet, murhatun lähimmät ystävät, te syrjäytätte
talonpojan pahinten vihamiesten tieltä ... mutta, hyvän miekkani
kautta, minä en tahdo lepoa nauttia, ennenkuin sen terä on juonut sinun
mustaa vertasi, niin totta kuin Jumala ja kaikki pyhimykset kuulkoot!"
Ritarin sanain vielä kajahdellessa luostarisalissa, ja herrain
seistessä tuijottavin katsein tämän kuulumattoman rohkeuden tähden,
yskäisi vanha drotsi sekä lausui:
"Tämä on nurjan kilven kantamista valtakuntaa kohtaan, ja Ruotsin laki
säätää siitä rikoksesta kuoleman rangaistuksen."
Broder heitti murhaavan, ylenkatsetta osoittavan, silmäyksen
harmaapäiseen teeskentelijään, mutta drotsi, jonka oli vaikea salata
tyytyväisyyttään päästessään näin enemmittä mutkitta tästä
harmittavasta miehestä, ei välittänyt mitään ritarin halveksumisen
osoituksista, vaan jatkoi sukulaiseensa, marskiin, kääntyen:
"Me olemme tässä, poikani, drotsina ja marskina kuninkaan sijassa, ja
joka kohottaa kätensä meitä vastaan, häiritsee kokousrauhaa, rikkoo
yhteisen rauhan ... meidän ei tarvitse epäröidä..."
Marski viittasi kädellään drotsille sekä lausui nyt itse:
"Mitä olen sanonut teille ja muille", lausui hän tyynellä äänellä,
vaikka katseestaan hehkui suuttumus, "siinä pysyn... Minä tahdon pitää
rahvaan asian omanani, mutta en siltä anna joka kansanmiehen säätää
tahdolleni lakeja... Niitä syytöksiä, joita olette heittänyt vasten
kasvojani, en voi niinkauan luotani torjua, kuin olen valtakuntaa
johtamassa ... mutta kun kaikki on saatettu hyvään loppuun, niin olen
valmis vastustamaan teitä miekkani terällä, missä tahdotte ... siinä on
sanani, Broder Sveninpoika!"
Marskin tyyneys, jota ritari piti petollisuuden ja teeskentelyn
suurimpana ilmauksena, saattoi hänet raivoon; hän otti hansikkaansa
lausuen:
"Sitten ei sinun tarvitse odottaa kauan, ennenkuin saat minusta kuulla,
kurja marski, ja silloin kyllä vedät miekkasi, jos rinnassasi on
pisarakaan rohkeata verta, mutta siihen asti voit kantaa tätä
rehellisen ritarin muistona!"
Näin sanoen viskasi hän hansikkaan vasten marskin kasvoja sekä poistui.
Nyt ei marski enää voinut vihaansa hillitä; nyt ei enää tarvittu
drotsin huomautusta, että marskin persoonassa oli kuninkaallista
ylhäisyyttä loukattu, saadakseen hänen käskemään miehiään ottamaan
ritarin kiinni ja tuomaan hänet vangittuna takaisin.