V.

Eerik Puken pidot.

"Tässä on Ruotsinmaan kaunein neito!" huudahti vanha, harmaapäinen

naispalvelija ihastuneena pyyhkien uhkeata tukkaa kasvoilta, jotka

täydellä syyllä saivat kenen tahansa niin huudahtamaan.

Kaunis neito, jonka kasvoja muutenkin tuntui verhoavan surumielinen

varjo, ei kuitenkaan näyttänyt ottavan armollisesti vastaan näitä

sanoja.

"Älä laske leikkiä, hyvä, rakas Inga-muori!" lausui hän, "tämä aika ei

todellakaan ole leikin ja naurun aika, ja mieluimmin minä olisin

menemättä herra Eerik Puken pitoihin, ellei isäni olisi niin ankarasti

tahtonut meitä jäämään pitoihin asti."

"Kaarlo-ritari tietää kyllä, mitä tahtoo", lausui vanhus taasen

varmasti, "mutta kaikki ei aina käy toivojen mukaan, ja jos tämä asia

menee niinkuin meinataan, niin en minä pyydä kehua ymmärtäväni

ennusmerkkiä. Eivätkö suitset pudonneet aamulla ristiin hevosen eteen,

asemiehen sitä satuloidessa, kun ankara herramme oli lähdössä

ratsastamaan herra Eerik Puken kanssa... Ei, ei, siitä ei tule

mitään... Älkää pelätkö, Kaarina-neiti, siitä ei tule mitään... Teitä

varten on tehty toinen tie, niin olen sanonut ja siinä pysyn."

"Ja tiedätkö sitten niin varmaan, muori kulta, mitä minä siitä

ajattelen?" kysyi neito, miettiväisenä leikkien pitkällä kulta- ja

purppuraompeleisella nauhalla, joka riippui hänen vasemmalla

käsivarrellaan olevasta, samoin tehdystä renkaasta.

"Niin totta kuin olen syntynyt Suuri-Bjurumissa, herra isänne

maatilalla", vastasi vanhus innokkaasti, "niin vakuutan varmasti, ettei

herra Eerik Puke vie teitä koskaan rouvanaan kattonsa alle! Ei, ei ...

antaa vuoden kulua, niin oikea tulee, hän, eikä kukaan muu, ja se on

herra Kaarlo Knuutinpoika... Niin se on, te kaikkein kaunein neiti!"

Tätä sanoessaan suuteli vanhus ihastuksella neidon silkkipehmeätä

tukkaa.

"Sinä haaveilet, Inga-muori, sinä haaveilet", huudahti Kaarina

taivuttaen punastuvia kasvojaan hieman eteenpäin, muka selvittääkseen

erästä solmua kultatupsussa, "marski, joka on rikkain herra

Ruotsinmaassa, ja minä, köyhä tyttö, vähäarvoisen ritarin tytär!"

"Puhukaa noin sitten vasta, kun olette ensin antanut hänelle rukkaset,

neiti rusoposki!"

Vanhus laski hiuskiherän kädestään ja kääntyi katsomaan, ettei

silmäteränsä pitovarusteista vaan mitään olisi unohtunut; samalla hän

mutisi itsekseen puolittain suuttuneena siitä, että sanojansa

epäiltiin:

"Minä en käynyt turhaan Bjurumin ympäri teidän syntymisenne jälkeisenä

jouluyönä, kukkaseni!"

"Mutta jos minä, ritari Kaarlo Orminpojan tytär, voisin estää

sisällistä sotaa ja verenvuodatusta Ruotsin miesten väliltä", lausui

Kaarina nousten ylös ja ristien kätensä keveästi huokaisten, "niin eikö

sekin olisi ylevä asia? Naisten asia on rauhan rakentaminen, eivätkä

kuninkaat yksin tarvitse Margareta Fridkullaa."

Inga-muori katsoi neitoa kummastuneena, ikäänkuin ei voisi oikein

uskoa, mitä kuuli.

"Verenvuodatusta ... rauhan rakentaminen", lausui hän änkyttäen, "kuka

on pannut nuo houreet päähäsi, kaunoiseni, ja kuinka sinä sitä

estäisit, jos niin pahaa olisi tapahtuakseen?"

"Antamalla käteni herra Eerikille, hyvä muoriseni", vastasi Kaarina,

"minä voin hillitä ritarin kiivaan mielen, minä olen kokenut sen, ja

hän tarvitsee uskollisen ystävän paremmin kuin rikas marski, sellaisen

ystävän, joka aina löytää tien hänen sydämeensä."

"Pyhä Jumalan äiti! mitä te puhutte, neiti Kaarina", sanoi eukko,

"annanpa vaikka mitä, niin ne ovat harmaamunkin puheita, joita te niin

innokkaasti kuuntelitte, kun hän puhui herra isänne kanssa."

"Olette oikeassa! Mutta se vanha munkki on viisas ja hurskas mies ja

hyvin perehtynyt kaikkiin asioihin... Hän tosin ehkä pitää Engelbrektiä

suurempana, kuin isäni myöntänee... Hän oli viivoittamassa laivareittiä

Teljessä, jonka Engelbrekt alkoi, kuten olet kuullut..."

"Ja tämä hurskas munkki pani teidän päähänne, kukkaseni, että..."

"Vaiti, vaiti, hyvä muori", keskeytti neito, "hän ei pannut mitään

päähäni, mutta hän ja isäni puhuivat mahtavista herroista, marskista,

Eerik-herrasta ja tuosta urheasta ritarista, herra Broder Sveninpojasta

sekä drotsista, vanhasta Krister Niilonpojasta, ja hän sanoi, että

varmaan syntyy yhteentörmäys mahtavien herrojen välillä, ellei ilmesty

rauhanimpeä, joka osaa tyynnyttää myrskyn... Sanat juurtuivat

sydämeeni, minä tahtoisin tulla rauhanimmeksi Ruotsinmaalle."

Kaunis tyttö vaikeni luoden silmänsä alas, mutta lisäsi äkkiä:

"Mutta kuinka te voitte vietellä minua näin loruamaan, Inga-muori,

ikäänkuin olisin kuninkaan enkä ritari Kaarlo Orminpojan tytär?"

Sitten tarttui hän vanhuksen vyötäisiin, kiepautti häntä ympäri ja

suuteli häntä poskelle.

"Älä nyt henkeä minusta hypitä, tyttöhupakko, vaan tee neuvoni mukaan,

ne tulevat kaikki herra Eerikin pitoihin, juuri samaiset mahtavat ...

voithan sinä tulla rauhanimmeksi, kukkaseni panematta pakkoa sydämesi

tunteille..."

"Mutta sinä et tunne sydäntäni, muori kulta ... ja sinä pysyt hyvänä,

tulkoon herrakseni ja isännäkseni kuka tahansa, sen minä tiedän

paremmin kuin sinä itse, rakas kulta muoriseni!"

Kuinka lieneekään, niin näkyivät rauhanimpihoureet juurtuneen

syvemmälle neidon mieleen, kuin hän tahtoi myöntää, sillä ne eivät

haihtuneet hänen mielestään, ei kotona eikä matkalla pitoihin eikä

vielä pitosalissakaan. Ja kun hän sinne tultuaan ei voinut olla

huomaamatta kaikkien häntä katselevan ja kun hän itsekin tunsi

kauneutensa, vaikkei hän kyllä pitänyt sitä niin suurena kuin

ihastuneet ritarit ja nuorukaiset, niin juolahti hänen mieleensä heti

päätös käyttää valtaansa miessydänten yli lepyttämällä ja yhdistämällä,

mikä oli särkynyttä tai oli särkymäisillään. Ja hän tunsi onnea

ajatellessaan voivansa hiljaisuudessa edistää suurta ja jaloa asiaa, ja

tämä sisäinen rauha kuvastui hänen suurissa, tummansinisissä silmissään

lisäten hänen tavatonta suloaan. Kaunis hän oli käydessään pitosalin

poikki, yllään oli hänellä sininen silkkihame ja vyötäisillään

koruommeltu, helmillä koristettu vyö, joka ajan tavan mukaan riippui

lantioilla.

Herra Eerik Puken huoneet olivat täpötäynnä vieraita, ritaria ja

asemiehiä sekä ylhäisten ritarien rouvia ja neitosia. Oli hyvinkin

tavallista että Tukholmassa pidettiin pitoja koko linnan piirityksen

ajan. Rikas marski, herra Kaarlo Knuutinpoika, oli koko tämän ajan,

varsinkin valtakunnan päämieheksi tultuaan, pitänyt melkein vapaata

pöytää talossaan. Se oli vetänyt montakin hänen puolelleen, joten hänen

talonsa tuli ensin juominki-ilojen ja leikkien ja sitten vakavampain

asiain keskukseksi. Hänen rouvansa, Briita Turentyttären (Bjelken)

kuoltua toukokuun alussa oli "valtakunnan pöytä" -- kuten riimikronikka

kertoo -- tosin jonkunverran supistunut, mutta keväällä alkoivatkin

kuninkaan miesten ja valtaherrain kokoukset ja keskustelut.

Nyt oli Vadstenan kokouksen ja siellä tehdyn päätöksen jälkeen aselevon

aika, joten huvit ja ilot pääsivät taas suurempaan vauhtiin. Mutta itse

piirittämiselle oli tämä aselepo varsin haitallinen, sillä se esti

linnan antaumista, joka muuten olisi epäilemättä tapahtunut; siellä

vallitsi nimittäin sellainen nälänhätä ja siitä syntyneet taudit, että

suurin osa miehistöä kävi sauvojen varassa, ja 133 oli kuollut ja

haudattu etulinnaan. Tämä sai Eerik Puken kiihkoon, samoin kuin Örebron

linnan anastaminenkin, ja hän ajatteli itsekseen, että marski oli

tehnyt kaiken tämän juonitellakseen valtakunnan johdon itselleen. Hänen

kiihkoisa ja intohimoinen luonteensa kuohui tästä, ja hän oli jo useita

kertoja, vaikka marski pitikin persoonallisella etevämmyydellään ja

sillä, että tarkoin tunsi vastustajansa luonteen, häntä tilapäisesti

vaikutusvallassaan, ryhtynyt kirjoittamaan taisteluvaatimusta

puolustaakseen asiaansa julkitaistelussa. Hän oli aina valmis

tarttumaan miekan kahvaan, ja niin mielellään kuin hän sallikin

Engelbrektin kaltaisen miehen johtaa itseään, yhtä mahdoton oli hänen

taipua kenenkään muun tahtoa noudattamaan. Jos hän näki vilaukseltakaan

merkkiä siitä, että marski pyrki valtaan, niin sai se herra Eerikin

tuliin ja tauloihin, niin ettei hän muistanut muuta kuin suuttumustaan.

Valloitettuaan Nyköpingin tarvitsi marski kaiken vaikutusvaltansa

kuumaveriseen, mutta siltä ritarilliseen Eerik-herraan, lauhduttaakseen

hänen kiukkunsa ja epäluulonsa. Kun marski sitten, tultuaan Vadstenasta

Tukholmaan, kutsui luokseen herra Eerik Niilonpojan (Gyllenstjernan) ja

ilmoitti hänelle aselevon päätöksen, ja kun hän senjälkeen otti

luokseen Engelbrektin miehet, jotka antoivat Örebron linnan hänen

käsiinsä, niin ei hän olisi enää voinut millään hillitä Eerik Pukea,

ellei olisi aivan odottamatta saanut liittolaisekseen vanhaa drotsia,

herra Krister Niilonpoikaa, joka tuli pian Vadstenan kokouksen jälkeen

kotiin Suomesta, seurassaan Turun piispa Maunu Olavinpoika (Tavast).

Tämä ei tosin mitenkään muuttanut ritarin päätöstä, mutta se sai hänen

siirtämään tuonnemmaksi sen toimeen panemisen, koska hän ymmärsi

tarvitsevansa suurempia voimia näitten herrain vastustamiseksi ja koska

hänen täytyi asettua tarkemmin harkitsemaan nyt syntyneitä uusia

olosuhteita. Vielä oli eräs seikka, jota Engelbrektin ystävä ei voinut

olla huomioon ottamatta; hän ymmärsi, että jos hän pakottaisi marskin

liittymään drotsiin, joka tiettiin kuningas Eerikin ystäväksi, niin

olisi kuninkaan helpompi saada valtakunta taasen haltuunsa.

Silloin lähtivät valitut neuvosherrat Kalmarin kokoukseen, ja marski

käytti taitavasti siten syntynyttä väliaikaa sovittaakseen

mahdollisuuden mukaan välejään herra Eerik Puken kanssa. Ja sellainen

oli Eerik-herra, että hän otti kuunnellakseen puheita sovinnosta

Ruotsin miesten kesken toteuttaakseen Engelbrektin aikeita; hän piti

väliin varsin luonnollisenakin, että Kaarlo koki vetää Engelbrektin

ystäviä puolelleen. Siinä käytti Kaarlo paljon erästä hyvää keinoa, hän

lupaili ystävilleen suuria läänityksiä, joille joka ruotsalainen oli

tähän aikaan sangen perso. Suuren läänityksen, liiatenkin linnaläänin

toivo, oli sellainen houkutin, ettei Eerik Pukekaan voinut sitä

vastustaa, ainakaan niinkauvan kuin uskoi Kaarlon puheita siitä, että

hän aikoi kulkea Engelbrektin teitä ja vapauttaa valtakunnan

muukalaisten sorrosta.

Tällä kannalla olivat asiat, silloinkuin Eerik kutsui pitoihinsa sekä

marskin että hänen Tukholmassa olevat ystävänsä.

Pitotalo oli iloa ja hilpeyttä täynnä, kun Kaarlo Orminpoika ja hänen

rouvansa, Ingeborg Pentintytär, sekä tyttärensä, Kaarina-neiti astuivat

sisään. Eerik-herra tuli kohteliaasti tervehtien heitä vastaan iloa ja

ystävällisyyttä loistaen. Pöytä oli katettu, odotettiin vaan marskia,

ennenkuin aterialle istuttiin.

Seura odotteli pakinoiden marskin tuloa, mutta kotvasen kuluttua toi

eräs hänen miehiään herra Eerikille sanan, ettei marski voinut tulla

ennenkuin myöhemmin, mutta ettei Eerik-herra antaisi hänen viipymisensä

mitenkään häiritä muita vieraita.

Kaarina, joka aikeessaan pysyen piti koko illan Eerik-herraa

näkyvissään, huomasi värin hänen kasvoillaan muuttuvan, marskin sanoman

saatuaan. Sitten hän kääntyi takanaan seisovaan pitkään, tummapukuiseen

ritariin ja vaihtoi hänen kanssaan silmäyksen, joka ei neitoa

miellyttänyt. Miehet olivat lähellä häntä, joten hän kuuli heidän joka

sanansa, vaikka hänen siitä syystä täytyi olla vastaamatta useihin

ympärillä olevain neitojen kysymyksiin, mikä taasen sai useamman kuin

yhden huulille salamyhkäisen hymyn sekä vahvisti monen arvelun siitä,

että Kaarinasta tulisi Eerik-herran rouva. Hänen käytöstänsä pidettiin

siis aivan luonnollisena, koska sydämensä lemmitty seisoi vieressä.

Nuoret tyttöset jatkoivat vilkasta puheluaan ja tyytyivät kaikille

rakkaan Kaarinan vastaväitteisiin.

"Tiedättekö", kysyi tumma ritari puoliääneen, "kuka on marskia

estämässä teidän luoksenne tulemasta, herra Eerik? Se on Herman

Berman!"

Tämä nimi vaikutti merkillisen tyynnyttävästi Eerik-herraan, se päästi

hänet kaikista epäluuloista. Hän vastasi ritarille:

"Se mies viivyttäköön marskia niinkauan kuin haluaa ... rehellisempää

ja uskollisempaa sydäntä tuskin oli Engelbrektin rinnalla..."

"Mutta saatte nähdä, että Hermanista tulee marskin mies!"

"No, mitäs siitä, Broder Sveninpoika ... jos marski pysyy sanassaan,

niin tulemme kait hänen miehikseen vähän joka mies!"

"Se saatanee nähdä", vastasi Broder Sveninpoika, "nyt Söderköpingin

kokouksessa, jonka valtakunnan jalot herrat päättivät Kalmarissa panna

toimeen kuninkaan kanssa Mikonmessun aikana ... silloin saatanee nähdä

pysyykö marski sanassaan, vai ei. Kaksi mahdollisuutta on. Kuningas

joko tulee, mikä olisikin parasta, sillä silloin alkaisi vanha tanssi

uudelleen, ja silloin olisimme me, te ja minä, herra Eerik, ainoat,

jotka tohtisimme voimakkaasti heiluttaa miekkaa Engelbrektin esimerkin

mukaan, sillä saatte pitää varmana, että marski väistyisi silloin kuin

kettu koirajoukon edestä. Tämä on toinen mahdollisuus. Toinen ja

todennäköisempi on se, ettei kuningas tule, ja mitä siitä seuraa?"

"Mitä siitä seuraa?" toisti Eerik hajamielisesti, katsellen

palvelijoita, jotka kantoivat ruoan sisään suurissa vadeissa.

"Siitä seuraa se, että marski valtaa kaikki linnat, ja silloin on juuri

hän, eikä kukaan muu, Ruotsinmaan herra."

"Hyvän miekkani kautta", huudahti Eerik, mutta hillitsi itsensä, kun

tyyniluontoisempi Broder Sveninpoika tarttui hänen käsivarteensa.

"Hiljaa, hiljaa, Eerik Puke", lausui hän, "olkaa varuillanne ...

pitojen päätyttyä keskustelemme tästä enemmän. Tyynnyttääkseni teitä

tahdon vaan sanoa: rahvas on meidän, ja etupäässä juuri teidän... Ilman

teitä ei yksikään talonpoika yhdy Kaarlo-herraan, ja teidän ei tarvitse

kuin polkaista jalkaanne, niin on sotajoukko koolla."

Eerik ei unhottanut isäntävelvollisuuksiaan; hän riensi pitämään

vieraistaan huolta, ja aterian kestäessä ei voinut huomata hänen mitään

muuta ajattelevan kuin hetken rattoisuutta. Hän haasteli ja laski

leikkiä kohteliaasti ylhäisten rouvain ja ritarien kanssa, maljat

kiersivät ahkerasti pöytää, ja sukkelat palvelijat juoksivat

edestakaisin pöytäin ja ruokahuoneitten väliä.

Pöydästä noustuaan vetäytyivät useimmat vieraat sisähuoneisiin, saliin

jäi vain joitakuita -- niiden joukossa neiti Kaarina Kaarlontytärkin.

Hän jäi ikäänkuin sattumalta seisomaan sille ovelle, josta naiset

olivat vastikään menneet ja josta Eerik tuli samassa.

"Jos minä olisin nyt toimittanut tanssit, neiti Kaarina", sanoi Eerik

katsellen hänen hymyileviä, ihania kasvoja, "niin olisin kentiesi

saanut tanssia teidän kanssanne ensi tanssin!"

"Kuka tietää, ankara ritari", vastasi Kaarina leikkisästi, "olisitteko

todella niin halukas tanssimaan ensi tanssin minun kanssani?"

"Paljon, paljon ennemmin, neiti Kaarina, tekisin sen kuin voittaisin

palkinnon turnajaisissa kenenkään muun ihanan immen kädestä Ruotsin

valtakunnassa!" vastasi Eerik tulisesti.

"Nyt osasitte oikeaan, herra Eerik", hymyili Kaarina, "koko elämä on

turnausta, ja sekin tanssi tullee voiton palkinnoksi."

"Ja voittaakseni sen palkinnon olen valmis ajamaan kuoliaaksi parhaan

hevoseni, jos te niin tahdotte, arvoisa neiti!"

"Ritarit voivat leikillä luvata paljon...!"

"Niin kyllä, neiti Kaarina", keskeytti Eerik äkkiä vakavaksi käyden,

"ritari voi todella, kuten sanotte, luvata paljon leikillä, mutta jos

nyt sanoisin, etten laske leikkiä... Niin aionkin nyt teille sanoa,

minä olen aikaisesta nuoruudestani asti ollut melkein yksinäni

maailmassa, että tuskin tiedän, mitä leikki on, kun on kysymys

ylhäisestä neidosta ... mutta minä luulen, että jos minulla olisi ollut

uskollinen ystävä, jolle olisin aina voinut sydämeni avata, niin olisi

paljon ollut toisin, ja paljon nykyistä muuttuisi toiseksi..."

Ritari puhui liikutetulla äänellä, ja selvää oli, mitä hänen huuliltaan

oli tulemaisillaan. Mutta Kaarina-neiti joko ei tahtonut päästää asiaa

siihen asti, tai ei hän pitänyt hetkeä siihen soveliaana, hän osasi

naisellisella hienoudella johtaa keskustelun toisaalle.

"Voitteko te niin noudattaa hyvän ystävänne neuvoa, ritari Eerik",

sanoi hän katsoen häneen niin lämpimästi ja ystävällisesti kuin

rakkaaseen veljeensä. "Minä näin tänä yönä unta, joka sanoo aivan

toista."

"Mitä unenne sanoo, neiti Kaarina?" kysyi Eerik innokkaasti, "jos se

sanoo muuta, kuin mitä itse sanon, niin se ei puhu totta!"

"Minä uneksin meneväni haukka kädessä metsästämään isäni metsään

Bjurumissa", vastasi Kaarina huomioon ottamatta ritarin viimeisiä

sanoja, "haukkani oli komea lintu, niin vankkasiipinen ja

terävänokkainen, ettei sen vertaista ollut missään. Ratsastettuani

kotvasen laskin sen vapaaksi ja päästin sen lentämään, ja se kohtasi

toisen haukan, jonka kanssa se rupesi kiivaasti tappelemaan. Minä

huusin takaisin haukkaani, mutta se ei kuullut..."

"Huonosti harjoitettu, neiti Kaarina", lausui Eerik iloisesti,

"huonosti harjoitettu, teidän kesyttäjänne ei tuntenut tehtäväänsä ...

minä annan teille haukan ... jos suotte sen ilon minulle ... haukan,

jonka vertaa saatte hakea seitsemän kuninkaan valtakunnasta!"

"Unessani olin pitävinäni juuri teidän haukkaanne, herra Eerik."

Loistavin katsein tarttui Eerik hänen käteensä, eikä hän vetänyt sitä

pois.

"Ja kuinka päättyi haukkain taistelu, neiti Kaarina ... voittiko minun

haukkani lähdettyään teidän kädeltänne?"

"Jos se olisi totellut huutojani, olisi se varmaan voittanut", vastasi

neito, "nyt se ei niitä kuullut, ja senvuoksi..."

"Se putosi kuolleena maahan?" kysyi Eerik niin totisena, kuin olisivat

keskustelleet todellisuudesta eikä unennäöstä.

"Se putosi kuolleena maahan", toisti Kaarina, "ja toinen haukka lensi

pois saaliineen, joka oli kärpännahkamantteli, päällään kolme

kruunua..."

Uni näkyi vaikuttavan valtavasti Eerikiin. Hän kääntyi pois painaen

toista kättään otsaansa vasten, ja toisella hän piti Kaarinan kättä

puristaen sitä kiivaasti. Sitten katsahti hän äkkiä ylöspäin ja

silmänsä liekehtivät.

"No, pudotkoon sitten kuolleena maahan, neiti Kaarina", sanoi hän, ääni

omituisesti värähdellen, "niiden kolmen kruunun tähden vaan ... sitä

ennen ei kukaan saa niitä saaliikseen. Ei ... ei kukaan! kuuletteko,

neiti Kaarina."

"Näettehän nyt, herra Eerik ... vähän te välittäisitte minun

sanoistani, vaikka ne ovat ystävän sanoja!"

Eerik katsoi taas häneen, ja salamat hänen silmissään sulivat, hänen

sydämestään loisti nyt tällä hetkellä lapsensielu.

"Näennäinen ryöstö voi usein muuttua pelastukseksi", jatkoi neito, "ja

minä tiedän varmaan, herra Eerik -- olen usein kuullut teidän isäni

kanssa puhuvan -- että te tahdotte niinkuin hänkin ja jokainen ritari,

kuolla niiden kolmen kruunun edestä."

"Niin, niin, arvoisa neiti", lausui Eerik juhlallisesti kättään

kohottaen, "se on palava rukoukseni Jumalan äidille ja Pyhälle

Eerikille, ja ne vievät rukoukseni kaikkivaltiaan istuimen eteen, se on

varma toivoni!"

Mutta Kaarina tarttui hänen käteensä sulkien sen omiinsa, ja sanomaton

ilon loiste syttyi hänen ihaniin silmiinsä. Hän oli nyt todellinen,

vastustamaton rauhanimpi. Samoinkuin Hagbard, joka oli katkonut

sankariraivossaan vahvimmatkin rautakahleet, salli sitoa itsensä

armaansa, Signen hiuskarvalla, samoin sitoivat kauniin Kaarinan katseet

ja sanat kiihkeän ja vallattoman Eerik Puken.

Samassa näkyi ulko-oven kynnyksellä korkea, ritarillinen vartalo. Se

oli marski, jonka katse heti kiintyi Eerik-herraan ja kauniiseen

Kaarinaan, ja hänen kauneille piirteilleen kohosi äkkiä puna, kun hän

huomasi neidon niin tulisesti tarttuvan Eerikin käteen. Kumpikaan

näistä ei huomannut tulijaa eikä salissa sattunut olemaan ketään

muutakaan, joka olisi voinut huomauttaa isännälle pitojen

huomattavimman vieraan tuloa. Tämä ei ehkä olisi ollut siitä aivan

mielissäänkään, sillä hän näytti haluavan katseellaan imeä neidon joka

piirteen, ja korvillaan kuunnella pienintäkin sanaa hänen huuliltaan.

"Teillä on suora ja uskollinen sydän, herra Eerik", sanoi Kaarina,

"lupaatteko minulle, että kuuntelette minun neuvoani, ennenkuin teette

tärkeimmän päätöksenne, ettekä tee kuten haukkanne teki unessani ...

lupaatteko sen ritarisanallanne!"

"Tässä on käteni siitä", vastasi Eerik tulisesti, "ja vielä varmuudeksi

annan", hän otti nopeasti sormuksen antaen sen neidolle, "annan teille

tämän sormuksen, ja jos joskus katsoisitte minun unhottaneen

lupaukseni, niin lähettäkää minulle tämä sormus ... silloin en ota

askeltakaan ennenkuin olen puhunut teidän kanssanne ... sen lupaan

kristillisenä ritarina kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja

rakasta."

Nyt astui marski esiin, ja vielä käydessään Eerikiä kohden, joka riensi

kohteliaasti häntä vastaan, katseli hän Kaarinaa, joka tuli ensin

hohtavan punaiseksi ja sitten lumivalkeaksi.

"Sydämen pohjasta tervetullut", lausui Eerik, tarttuen marskin käteen,

"voin tuskin odottaa teidän saapuvan pitoihini."

"Tärkeät asiat", vastasi marski kartellen ja tervehtäen samassa kylmän

kohteliaasti Kaarinaa, joka vastasi hänen tervehdykseensä tavallisella

iloisella hymyllään, vaikka terävämpi silmä, kuten marskin ehkä tällä

kertaa, olisi kenties huomannut hänen ryhtinsä hiukan kankeaksi, ehkäpä

kylmäksikin.

Eerik oli pelkkää ystävällisyyttä ja iloisuutta. Sen lienee vaikuttanut

keskustelu Kaarina-neidon kanssa ja, kuten hän ainakin luuli, varma

tieto neidon tunteista häntä kohtaan, tahi oli hänellä aivan täysi

valta itsensä ylitse tällä hetkellä, jolloin yleinen hilpeys oli siinä

hyväksi avuksi, pää-asia on vaan, että hän oli marskia kohtaan todella

huomaavainen, ja hänen luontainen avomielisyytensä teki hänen

ystävällisyytensä vastustamattomaksi, vieläpä ihastuttavaksikin.

Marski, joka aina osasi hallita itseään, ei jäänyt kylmäksi isäntänsä

ystävällisyydelle, vaan näkyi kokonaan unhottaneen sen ikävän

vaikutuksen, jonka Eerikin ja Kaarinan välinen kohtaus oli tehnyt

häneen alussa.

Monet vieraista tulivat taas saliin kuultuaan marskin saapuneen. He

auttoivat isäntää pitämään seuraa hänelle, kun hän istui pöytään

palvelijain kiireesti kantaessa ruokaa takaisin ja kaataessa viiniä

pöydällä oleviin suuriin hopeamaljoihin. Iloinen ja vilkas keskustelu

pääsi pian vauhtiin, ja tuon tuostakin joi isäntä maljan marskin

kunniaksi.

"Minulle on sydämestäni rakasta", lausui marski vihdoin katsoen

leppeästi Eerikiin, "näin ystävyydessä juoda maljan viiniä teidän

pöydässänne, herra Eerik, ei kauvan sitten odotin teiltä aivan toista!"

"En minäkään luullut sen hetken pian koittavan", vastasi Eerik,

"jolloin me juomme ystävänmaljoja yhdessä. Mutta kun ajattelen, kuinka

tärkeätä on Ruotsin miesten vetää yhtä köyttä, niin olen antanut

vanhain vihain mennä, ja se olkoon tästä aikain kerrassaan unhotettu."

"Te olette oikeassa ... ajat vaativat yhteisvoimia, ja jos me olemme

yhtä puolta, niin ei muukalaisten mielivalta enää pääse Ruotsin maata

ja kansaa vallitsemaan, ja sen asian vuoksi minä tyhjennän tämän maljan

pohjaan!"

Herrat kilistivät maljojaan, mutta sivulta pöytää, aivan läheltä kuului

muutamia sanoja, jotka saivat heidän kumpaisenkin katsahtamaan

sinnepäin. Siellä puheli muuan tummansiniseen samettiviittaan puettu,

pitkä ritari erään hengellisen miehen kanssa, jonka ulkomuoto muistutti

lukukamarin hiljaista työntekijää. Ritarin piirteet olivat ankarat,

melkein synkät, mutta vaikea oli sentään sanoa, olivatko hänen

lausumansa sanat tarkoitetut maljojaan kilistäväin herrain kuultaviksi,

vai johtuiko se keskustelusta, että hän ne lausui erityisellä painolla.

"Käyskennelkööt ne aina tulikuumia rautoja pitkin, joilla on sutten

kavala mieli", oli ritari lausunut, mutta näytti muuten innokkaasti

kuuntelevan oppineen papin oikaisua ja selitystä. Eerik ja marskikin

saivat kuulla, kuinka ritarin olisi tullut sanoa, koska siinä vanhassa

laulussa, jota lause tarkoitti, oli niin ja niin.

"Minä en ole koskaan tiennyt, että te, Broder Sveninpoika", sanoi Eerik

nauraen, "olette niin perehtynyt papillisiinkin asioihin!"

"Syviä totuuksia on vanhoissa lauluissa", vastasi Broder Sveninpoika,

"ja minä toivoisin, että tekin, Eerik, tuntisitte joitakuita niistä.

Samassa laulussa on toinen kohta tällainen, että 'älä usko vihamiehen

kauniita...'"

"Ei, ei, ankara ritari", yskäisi pappi kumartaen kunnioittavasti

marskille, "te panette sanat väärään järjestykseen ... näin ne värsyt

kuuluvat:

"Vihamiehiisi

Et sä luottaa mahda,

Ehkä ne kauniist' haastaa...

"niin se on, juuri niin ... vihamiehiisi, jaa-a, parasta on hillitä

kieltänsä ... niin, hyvä on ottaa oppia muitten erehdyksestä."

Oppinut näkyi olevan halukas pitämään oikean esitelmän tämän vanhan

"Aurinkolaulun" värssyn johdosta, eikä tummalla ritarilla tuntunut

olevan mitään sitä vastaan. Mutta tämä ei ollut ensinkään Eerik-herran

mieleen, hän oli niin hilpeällä tuulella, ettei vähääkään älynnyt

sanain alla piilevää merkitystä, vaikka oppineen alottaman

esitelmänkin olisi jo pitänyt saada häntä huomaamaan, että tässä oli

sivutarkoituksia.

"Ei, ei, hurskas herra", huusi hän, "ei tuo saarna sovi nyt tänne

pelkkien ystäväin keskelle. Hei, Broder Sveninpoika, ottakaa malja

viiniä ... teidän onneksenne, marski Kaarlo."

Ja Eerik-herra joi, synkkä ritari joi myöskin, ja marski vastasi

ystävälliseen maljaan; keskeytynyt puhelu vilkastui taas, ja Eerik oli

pelkkää avomielisyyttä, kuten hänen tapansa oli juominkitiloissa.

"Niin", lausui marski, "minulle on rakkaampaa, kuin voin sanoa, että te

puhutte ystävyyden sanoja, Eerik Puke... Te olette sentään ollut pahin

vihamieheni, sen olen kokenut sekä teiltä itseltänne että muilta

kuullut..."

"En tahdo sitä kieltää", vastasi Eerik laskien raskaan kätensä

pöydälle, "tiedäppä, Kaarlo, ettei Tukholman ja Kalmarin välillä ole

sitä haukea, jolle olisi enemmän koukkuja laskettu, kuin minä olen

laskenut sinulle!"

Marski ei tuntunut olevan selvillä, kuinka käsittäisi isäntänsä, tosin

avomielisen, mutta varomattoman lauseen. Hän siirsi katseensa Eerikistä

hopeavatiin, jolla viinimaljansa seisoi, ja veljellinen hymy oli

jäähtymäisillään hänen huuliltaan. Mutta ennenkuin hän vastasi, päästi

hänet pulasta sisähuoneista tuleva sisarensa, rouva Margareta

Knuutintytär, joka oli herra Niilo Steninpojan (Natt och Dagin) kanssa

naimisissa. Hän kuuli Eerikin viime sanat ja löi kämmenensä yhteen

huudahtaen enempää arvelematta:

"Jumala antakoon teille tuollaiset sanat anteeksi, herra Eerik! Olen

usein nähnyt teidän istuvan veljeni pöydässä, ja usein juovan hänen

oluttaan, ja syövän hänen leipäänsä, mutten koskaan odottanut teiltä

tuota!"

Tuikean rouvan sanat olivat kuin tulta tappuroihin. Eerikin posket

hehkuivat, hän nousi puoleksi seisoalleen antaakseen samalla mitalla

takaisin ja näyttääkseen, että kavaluutta harjoittaa muut, vaan ei hän,

mutta samassa näki hän sen huoneen ovella, josta Margareta oli tullut,

olennon, joka sai hänen paikalla malttamaan mielensä. Kaarina-neiti

seisoi siellä suloisena ja lempeänä kuin tähti ukkospilvien välillä

myrsky-yönä.

Marskikin oli ehtinyt tyyntyä sekä muistaa, että Eerik Puken ystävyys

oli hänelle nykyisin siksi arvokas, ettei sitä kannattanut pilata

huomauttamalla jo menneitä asioita, ja myöskin että nyt oli

vaarallisempaa kuin koskaan saada hänet vihamiehekseen. Hän sivuutti

ikävyyden senvuoksi johtamalla keskustelun toisaalle, joten kaikki kävi

kuin ennenkin poislähtöön asti.

"Minä ratsastan huomenna Nyköpingiin", lausui marski hyvästellessään,

"ja viivyn siellä Söderköpingin kokoukseen asti. Arvatakseni aiotte

tekin sinne, herra Eerik, minä odotan siis teitä Nyköpingin linnassa,

niin voimme lähteä sieltä yhdessä kokoukseen!"

"Sen matkan tahdon ratsastaa kanssanne, marski", vastasi Eerik, jonka

helposti ärtyvä mieli ei vielä ollut aivan leppynyt äskeisen puuskan

jälkeen, "mutta sen sanon sinulle, ettet päästä vainukoiriasi irralle,

sillä silloin minä suoraan sanoen, jos tapaan niitä, isken kuonolle

että sen muistavatkin."

Hän lausui tämän leikkisällä äänellä, mutta asia oli itsestään ikävä.

Eerik-herra oli nimittäin jo paljoa aikaisemmin valittanut neuvostossa

sitä, että marski vietteli miestensä avulla Eerikin miehiä puolelleen.

Marski oli sitten vastannut, ettei hän tiennyt siitä mitään, ja jos

asiassa oli siis perää, niin vastatkoot hänen miehensä siitä, ja

senvuoksi oli Eerik vaatinut marskia kaksintaisteluun. Tämä oli ottanut

vastaan hansikkaan, mutta oli vaatinut asiaa lykättäväksi, kunnes

Tukholman linna oli valloitettu, ja tähän ei Eerikin sopinut olla

suostumatta. Eerikin sana voi siis tarkoittaa hyvinkin totta, miten

leikkisellä äänellä hän sen lausuikin.

"Minä annan tähän saman vastauksen", vastasi marski myöskin

leikkisästi, "kuin silloin annoin mustaveljesten luostarituvassa, herra

Eerik!"

"Siihen minä tyydynkin", vastasi Eerik, "mutta tietäkää kuitenkin, että

muutamat sanovat teidän iskevän, kun minä uhkaan."

"Minä tiedän kyllä", vastasi marski, "että muutamat tahtovat kylvää

eripuraisuutta minun ja teidän välillenne ... mutta varmaa on, ettei se

ole minun syyni, jos ne kylvökset kantavat hedelmiä ... minä luotan

teidän ystävyyteenne. Eerik Puke!"

"Te voittekin täydellisesti luottaa, Kaarlo, te muistanette ne sanat,

jotka lausuin teille viimeksi Örebron kirkossa!"

Marski kääntyi ovelle väkinäisesti hymyillen. Siellä seisoi synkkä

ritari tummansinisessä viitassaan, ja hänen katseensa näkyi haluavan

lävistää Kaarlon, mutta hänen korkealla otsallaan oli miehevä tyyneys.

Marski katsoi häntä silmiin sivu kulkeissaan sekä lausui:

"Me emme ole vaihettaneet monta sanaa tänä iltana, ritari! Te menette

myöskin Söderköpingiin?"

"Minä menen sinne!" vastasi Broder Sveninpoika kasvojaan hiukkaakaan

värähyttämättä.