Silfverhättan.
Ottaen vaariin pienimmänkin seikan, mikä voisi hänet vapauttaa, istui
Niilo Bonpoika näöltään tyynenä veneessä. Jos häntä kiristävät
rautakourat olisivat vähänkin hellittäneet, niin olisi hän paikalla
syöksynyt mereen, mutta ne ympäröivät häntä kuin valetut. Hän yritti
kääntyä nähdäkseen miehen kasvot, jonka käskevä ääni oli häntä
suututtanut, muttei onnistunut. Hän oli keskiveneessä, takana istuivat
ne miehet, jotka olivat houkutelleet hänet satimeen.
Tultuaan laivan viereen lausui taasen sama teeskennelty, käskevä ääni:
"Ylös nyt, Niilo Bonpoika, vastustus on aivan hyödytöntä ... mutta
aikamme on kallista!"
"Sitokaa se nuori herra, ettei hän potkisi", sanoi raaka ääni laivan
laidalta, "tuuli on hyvä, eikä tässä ole aikaa viivytellä."
"Ei!" vastasi käskevä ääni, "ei tarvitse!"
Soutajat pitivät venettä nuoraportaitten kohdalla. Silloin juoksi
rautakourainen mies kantaen Niiloa sylissään kummastuttavan notkeasti
ja varmasti niitä myöten ylös, veneessä olijain pitäessä niitä yhtä
jäntevästi kiinni alapäästä.
Kohta tulivat soutajatkin ja toinen kauppamies laivan kannelle.
Mutta Niilo Bonpoika vietiin viipymättä kannen alle ja salvattiin
laivurin kajuuttaan.
Hän kuohui harmista petoksen tähden, joka oli häntä kohtaan tehty, ja
hetkinen kului, ettei hän osannut mitään ajatella. Hän kuuli päänsä
päältä merimiesten askelia, sekä huomasi laivan kiikunnasta, että se jo
halkoili aaltoja, jotka kohisten pyyhkivät sen laitoja moniaita tuumia
hänestä.
"Mihinkähän minua viedään?" oli ensimmäinen selvä ajatus, josta johtui
yhä uusia ja uusia kysymyksiä siitä, kenelle voisi olla hyötyä hänen
pois viemisestään, ja miksi se tapahtui juuri nyt j.n.e. Näistä
ajatuksista johtui hän luonnollisesti ajattelemaan, mitä tarkoitusta
varten oli lähtenyt matkalle Kalmariin ja Visbyhyn, samassa tuli hänen
mieleensä Bengta-rouvan teräväpiirteinen naama, mikä sai hänet niin
äkkiä hypähtämään laivapenkiltä pystyyn, että löi päänsä kattohirteen.
"Bengta-rouva!" huudahti hän äkkiä taasen istuutuen ja pyyhkäisten
kädellään päätään. Sitten koetti hän ajatella syytä, miksi tämä nainen
häntä niin kiihkeästi vainosi, kunnes sielultaan ja ruumiiltaan
väsyneenä laskeusi kovalle penkille ja nukahti siihen.
Hän lienee nukkunut joitakuita tuntia, kun heräsi siitä, että ovi
avattiin.
Hän näki ovessa karkeat, harmaapartaiset kasvot, joissa oli sentään
leikillisyyttä ja suopeuttakin, mikä sai Niilon niihin vähin
mieltymään.
"Nouskaa nyt ylös, nuori herra ja katselkaa vähän ympärillenne", lausui
partaniekka, "nyt ollaan hyvällä tuulella, kuten aina, kun susi on
saanut saaliin näkyviinsä... Katsokaas, me ajamme takaa kuninkaan
laivaa, joka näkyy keulasta suoraan edessäpäin ja menee samaan suuntaan
kuin mekin..."
"Sanokaahan ensin, mihin päin me purjehdimme, ukkoseni," vastasi Niilo,
"niin ymmärrän paremmin mitä tarkoitatte."
"Mihinkäkö menemme?" lausui mies leveästi hymyillen, "ettekö tiedä,
että me seilaamme aivan suoraan Visbytä kohden?"
"Visbytäkö?" huudahti Niilo tarttuen kiihkeästi miehen käteen,
"sanotteko, että menemme Visbyhyn?"
"Jollette usko, niin sama se", vastasi mies rauhallisesti, "kauvan ei
tässä mahda kulua, ennenkuin sen tornit ja monet kirkot rupeavat
näkymään, jos vaan tätä tuulta kestää ... ja elleivät merkkini petä,
niin saamme kohta niskaamme tuikean myrskyn, ja silloin ei
kuninkaanlaiva voi päästä Visbyn satamaan, vaikka onkin nyt päässyt
niin paljon meidän edellemme."
Puhuessaan lähti mies astumaan portaita myöten kannelle, johon Niilo
Bonpoika seurasi häntä aivan hänen selkänsä takana. Ylhäällä
tähystelivät kaikki innokkaasti erästä purjetta taivaanrannalla, ellei
laivuri, joka ei ollut kukaan muu kuin Niilon herättäjä, käskenyt muuta
tekemään. Eräs merimiehistä lähestyi laivuria, joka tarkasteli merta
ympärinsä, laajensi sieraimiaan ikäänkuin lähestyvää myrskyä vainuten
sekä pisti molemmat kätensä leveän nahkavyön alle.
"Jos olen rehti hollantilainen, laivuri Bartel", sanoi merimies, "niin
tuo kuninkaanlaiva vetää tuiman myrskyn perässään."
"Sen parempi minun mielestäni ... sitten ei se osaa satamaan, vaan saa
seilata ulapalle, ja sillaikaa menemme me maihin..."
"Mutta myrskystä voi tulla sellainenkin, ettemme mekään, mestari
Bartel..."
"Kautta viiden haavan, mies, mitä sanoja tohdit heittää vasten
naamaani?" huudahti vilkas laivuri, "oletko näinä kymmenenä vuotena,
jotka olet kanssani purjehtinut, vielä nähnyt sellaista ilmaa, joka on
vienyt ruorin Bartel Voeth'in kourista? sano, mies ... ja laskettele
sitten vasta ennustuksiasi!"
Niilo Bonpoika katsahti tutkivasti laivuriin, ja merimies asteli
keulaan päin. Bartel Voeth oli kuuluisimpia ja pelätyimpiä merirosvoja
niiltä ajoin, jolloin kuningas Eerik kävi hyödytöntä sotaansa
Holsteinin kreivejä vastaan, mikä päättyi silloin, kuin Engelbrekt
alkoi vapautussotansa. Niilo oli monta kertaa kuullut hänestä
puhuttavan ja aina mitä hurjimpain ja uhkarohkeimpain seikkailujen
yhteydessä. Erityisesti kehuttiin hänen rohkeita hyökkäyksiään
norjalaista kauppakaupunkia Bergeniä vastaan vuosina 1428 ja 1429.
Edellisenä vuotena ryösti hän kaupunkia ja otti kaiken piispantalossa
olevan kullan ja hopean, jälkimmäisenä voitti hän seitsemällä laivalla
koko norjalaisen laivaston sekä saatuaan avukseen muita vitaliveljeksiä
meni uudelleen ryöstämään kaupunkia sekä rikasta kuninkaankartanoa ja
piispantaloa. Sitten vei hän saaliin Hampuriin, jossa se tasattiin.
Tässä sodassa olivat hansakaupungitkin kuningas Eerikin vihollisina;
hän oli suututtanut niitä pyrkimällä avaamaan valtakuntansa
englantilaisille ja hollantilaisille kauppamiehille, Mutta tämän sodan
tapaukset kuuluvat Bartelin vaiherikkaan elämän myöhempään jaksoon.
Hänestä kerrottiin aikaisempiakin tarinoita, jotka saattoivat Niilo
Bonpojan -- ellei juuri tuntemaan rakkautta häntä kohtaan -- niin
ainakin erityisesti huomaamaan häntä. Hän oli nimittäin kuullut
Bartelin nimeä mainittavan Knut Bonpojan (Gripin), Albert Styken sekä
äidinisänsä Sven Sturen nimien yhteydessä niiltä ajoin, jolloin nämä
miehet yksinään kävivät sotaa mahtavaa Margareta-kuningatarta vastaan.
Bartelin nimen herättämät ajatukset väistyivät kuitenkin muiden
tunteiden tieltä, jotka nyt olivat aivan muuttuneet hyvään päin, kun
hän kuuli laivan aikovan juuri Visbyhyn. Mutta eräs seikka pani hänet
hyvin ymmälle, nimittäin miksi hänet oli väkisin pakotettu matkalle,
johon hän olisi vapaastikin lähtenyt ja mielellään maksanutkin. Vielä
enemmän ihmetytti häntä kuninkaanlaivan takaa-ajo, jota Bartel näytti
pitävän paljoa tärkeämpänä kuin Visbyhyn tulemista. Hän tiedusteli
senvuoksi miksi kuninkaanlaivaa vainottiin.
"Miksikö?" kysyi Bartel vähän tyytymättömästi, "miksikö vainoomme
kuninkaanlaivaa?... Sen saatte tietää... Kun Bartel Voeth on jotakin
luvannut, niin hän sen myöskin pitää ... ja nyt minä olen luvannut olla
Visbyn satamassa ennen tuota kuninkaanlaivaa ja sen minä teenkin...
Herramme ristin nimessä, sen minä teen, tahi ajan tämän laivan
kaikkineen päivineen upoksiin!"
Niilo Bonpoikaa kammotti, mutta hänen täytyi kuitenkin ihmetellä
miehen tahdon lujuutta ja pelottomuutta.
"Olkaa siis rauhassa, junkkeri Niilo", lisäsi merikarhu, "jompikumpi
tässä tapahtuu ... joko valkenevat luumme meren pohjalla, tahi saatan
teidät maihin Visbyhyn yhtä vapaana, kuin toin teidät väkisin
laivalleni Kalmarissa!"
"Te puhutte kuin kunnon mies, Bartel Voeth", lausui Niilo, "sanokaahan
minulle nyt vaan eräs asia, niin olen tyytyväinen ... sanokaa, miksi
toitte minut väkisin laivallenne... Tuskin tiedän, voinko pitää niitä
ystävinä vai vihamiehinä, jotka toivat minut tänne."
"En minäkään tiedä", vastasi Bartel leveästi hymyillen, "mutta sen minä
tiedän, että joka tekee minulle ystäväntyön vasten tahtoanikin, sitä
minä pidän ystävänä, niinpian kuin olen saanut tietää asian oikean
laidan. Sangen vähän minä tunnen teidän asioitanne, junkkeri, mutta sen
luulen havainneeni, että teillä on sekä ystäviä että vihamiehiä...
Jälkimmäistä laatua on eräs juuri tuossa laivassa!"
"Ja senvuoksiko pidätte kaikki purjeet levällään näin kovassa
myrskyssä?"
"Senvuoksi, junkkeri Niilo, senvuoksi...!"
"Voitteko vielä sanoa, kuka se vihamieheni on, mestari Bartel?"
"Miksen minä sitä voisi, tällä laivalla ... se on Bengta-rouva!"
Tämä tieto teki nuorukaiseen erinomaisen vaikutuksen. Hän katsoi
laivuriin kuin kaikkitietävään, ja tämä hymyili vaan älykkäästi. Oli
aivan selvää -- jos Bengta-rouva todella oli kuninkaan laivalla ja oli
hänen vihamiehensä, jota hän ei suinkaan voinut epäillä -- oli aivan
selvää, että hänellä oli ystäviä rosvolaivalla, ja että siis ne miehet,
jotka toivat hänet väkisin laivalle, tekivät sen parhaassa
tarkoituksessa. Mutta silloin nousi kysymys: miksi he käyttivät
väkivaltaa, kun kerran hyvin tiesivät, ettei heidän olisi tarvinnut
muuta kuin yksinkertaisesti selittää asian, niin hän olisi seurannut
heitä vastustelematta, vieläpä olisi ollut heille kiitollinenkin, Tätä
ajatusta etemmäksi ei hän päässyt. Hän kääntyi Bartel-mestarin puoleen,
joka näytti olevan odottamattoman avomielinen, mutta hänellä oli nyt
täysi puuha laivan johtamisessa myrskyn yhä yltyessä.
Vielä oli eräs asia, joka häntä suuresti kummastutti. Hän ei ollut
vilaukseltakaan nähnyt niitä miehiä, jotka olivat tuoneet hänet
Bartel-mestarin laivalle. Keitä ne olivat ja miksi ne olivat piilossa?
Näitäkään kysymyksiä ei hän osannut selvittää. Hän arveli aluksi tätä
salaperäisyyttä paljaaksi sattumaksi sekä päätti tarkasti vartioida
laivan kannella, mutta tunti kului tunnin perästä heitä näkymättä,
joten hän huomasi vahtimisen turhaksi. Yhden ainoan kerran näki hän
kumartuessaan alaspäin kannelta aivan laivan kokassa pään sekä
leveähartioisen miehenselän kohoavan senverran, että pääsi näkemään
kuninkaanlaivaa edessään mutta katoavan taas yhtä äkkiä kuin oli
ilmestynytkin. Hän luuli pään asennosta tuntevansa sen siniseksi
kauppasaksaksi, mutta mentyään isonmaston luo tarkemmin nähdäkseen
miestä, vaipui se alaspäin niin äänettömästi kuin varjo tai
purjekankaan palanen. Niilo riensi kohta siinä olevalle laivaluukulle,
mutta se oli suljettu, eikä sen alta kuulunut risahdustakaan, jos
myrskyn pauhinan tähden olisi mitään voinut kuullakaan.
Iltapäivällä yltyi myrsky täydelliseksi hirmumyrskyksi. Kuninkaanlaiva
oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä, vaikka Bartel-mestari kyllä
vakuutteli näkevänsä yhä vielä sen mastonhuiput kuohujen välistä ja
lausueli, ettei junkkeri Niilon tarvinnut niin kauan olla levotonna.
"Jos tätä kestää vielä hetkinen", sanoi hän pudistaen päältään vettä,
jota kannen yli vierähtänyt aalto oli räiskyttänyt, "niin olemme
päässeet Visbyn satamansuun sivu, ja silloin saamme heittää
takaa-ajon ... kuninkaalliset saavat silloin sangen ikävästi tanssailla
ulapalla ... ne eivät näy tuntevan vesiä ... ne päästävät liiaksi
pohjoiseen... Näette, että me kohta tulemme niitten ja maan väliin, ja
silloin ne menkööt, mihin mielensä tekee."
Meri riehui kuohuten ja vaahdoten, ja rosvolaiva hyppeli kuin lastu
aaltojen harjalla, se kohosi korkeuteen jättiläisaaltojen kohotessa ja
laski taas alas, mutta juuri kuin meri oli sen nielemäisillään
kitaansa, murtui laine ja valoi vedellään laivan kantta. Mutta
Bartel-mestari tunsi haahtensa perinpohjin ja samoin ne vedet, joilla
hän purjehti, ja hän seisoi tyynenä ja karmeana peräkeulassa katsellen
ympärilleen silmillään, jotka paloivat kuin hiilet tuuhean, kastuneen
tukan alta.
Niin kului päivä ja tuli yö. Mutta myrskyä kesti yhä, se näytti
pikemmin kiihtyvän kuin taltuvan, ja niin jatkui sitä vielä koko
seuraavan päivän. Vasta kolmannen päivän aamuna alkoi tyyntyä, ja
Bartel-mestari tuli herättämään Niiloa sillä iloisella sanomalla, että
hän sinä päivänä saisi astua Visbyn laivasillalle. Niin kävikin. Sen
päivän iltana laski rosvolaiva ankkuriin Visbyn edustalle, joka loisti
muuriensa takaa ylpeänä ja rikkaana ilta-auringon hohteessa. Uloinna
etelässä näkyi Visborgin linna neljine torneineen -- _Kellotorni_ ja
_Blacken_ ja näitten takana _Seilitorni_ ja _Hoikka Heikki_. Aivan
laivan edessä kohosi kaupunginmuurista Silfverhättan lujana kuin kallio
muita tornia korkeammalle, joista oli lähinnä Silfverhättania tunnettu
_Neitsytorni_. Sillfverhättanin vieressä oli rantaportti, josta kävi
sisään ja ulos ihmisiä samoinkuin muistakin rantaan johtavista
porteista.
"Ette te nyt tule juuri kuninkaallisesti maihin", sanoi Bartel-mestari
Niilo Bonpojalle käskettyään laskea veneen vesille, "mutta te tulette
kuitenkin, ja kuten näette, ei satamassa ole kuninkaanlaivaa. Ne ovat
kaikki kauniisti Kalmarin linnan edustalla, ja se, jota me ajoimme, on
kaukana täältä, jollei se ole jo laskenut ankkuriin merenpohjan
rauhalliseen satamaan... Sillä sitä tahtovat kuninkaan perämiehet vähän
liiaksi rakastaa, Herman von Vagen erittäinkin..."
"Paljon kiitoksia hyvästä matkasta, mestari Bartel!" vastasi Niilo.
"Jos vielä voitte saattaa minut täältä poiskin, kun olen toimittanut
asiani, niin teette minulle niin suuren työn, etten sitä koskaan
unhota."
"No, ja koska olette saanut asianne valmiiksi, junkkeri", kysyi laivuri
kädet vyöhön pistettyinä, "katsokaas, asia on sellainen, että minä en
viivy kauan yhdessä satamassa."
"Minä toivonkin saavani pian asiani valmiiksi", vastasi Niilo, "luulen
pääseväni jo tänä päivänä linnasta..."
"Linnastako...?" keskeytti Bartel, "linnassako teillä on asioita
toimitettavana, ja luulette pääsevänne sieltä tänään?"
"Niinpä juuri, mestari Bartel, miksei se kävisi laatuun?"
"Mitä asiaanne tulee, niin se on hyvinkin mahdollista", vastasi
laivuri, "mutta eri asia on se, pääsettekö sinne edes sisään,
junkkeri... Onko teillä mitään asiaa kuninkaalta, tai voitteko antaa
mitään merkkiä siitä, että kuljette hänen asioitaan?"
Nuorukaisen kasvoista näkyi, ettei hän ollut sitä ajatellut, ja ettei
hänellä ollut tarpeeksi valmistuksia päästäkseen linnaan.
"Sitten te kyllä saanette pysyä sen porttien ulkopuolella, junkkeri",
jatkoi laivuri läjähyttäen kämmenellään vyötään, ikäänkuin
osoittaakseen, ettei sanaansa ollut vähääkään epäileminen.
"No, olkoon niin, ei kuitenkaan kestä monta päivää, luulen", lausui
Niilo päättäväisesti, "ennenkuin kuningas Eerik tulee itse tänne, ja
silloin nähdään kieltääkö hän sisään pääsemästä marskin aseenkantajaa,
jonka hän on vielä itse luvannut kuljettaa tänne!"
"Jos niin uskotte, junkkeri", sanoi laivuri varmasti, "niin uskotte
sitä, joka ei koskaan tule tapahtumaan... Katsokaas, tuuli on nyt aivan
kääntynyt siitä, kuin kuningas Eerik sen lupasi... Minä en tiedä kuinka
tässä käypi, mutta katson viisaimmaksi, ettei lähde sellaiselle
matkalle, jossa varmaan täytyy luovia ... ja sentähden, junkkeri ...
katsokaas, minulla ja vanhalla Sven-ritarilla on höyhentämätön hanhi
vielä välillämme, ja ... ja te olette hänen tyttärensä poika, ja
senvuoksi..."
Bartel-mestari yskähti ja näytti yrmeältä miettiessään, mitä sanoisi.
"Älkää panko pahaksenne, junkkeri", sanoi hän sitten, "minä hankin
teille kortteerin kaupungissa, ja hyvän hankinkin... Kauanko tullette
olemaan täällä ja lähdettekö minun vai jonkun muun kanssa, lienee
vaikeata nyt päättää."
Bartel-mestari astui nyt veneeseen, ja Niilo Bonpoika seurasi häntä. He
tulivat kohta maalle ja lähtivät rantatörmää ylöspäin Silfverhättanin
porttia kohden. Niilo ei voinut olla ohi käydessään katsahtamatta
tutkivasti suurta tornia, mutta laivuri astui kiireesti, joten Niilo
ennätti vaan pikimmältään vilkaista korkeaa kaupunginmuuria pitkin
linnantorniin päin, mihin hänen täytyi välttämättä ensiksi päästä
saadakseen käsiinsä Silfverhättanin avaimet tai oikeammin sen aarteet.
Koko suuressa kaupungissa ei ollut muuta kuin tämä torni ja Visborgin
linnan neitsykammio, joista hän jotakin välitti. Pitkät kadut, jotka
vilisivät nuorta ja vanhaa, tiheään sullotut kalkkikivitalot jyrkkine
porraspäätyineen ja kapeine pieni- ja suurikokoisine ikkunoineen,
kirkot ja luostarit, -- tämä kaikki oli uutuutensa nähden nuorukaiselle
hauskaa katsella, muttei voinut sen enempää hänen mieltään kiinnittää.
Silfverhättanin portilta lähtivät he kulkemaan _Hansakatua_ pitkin. He
kävivät sitä itäänpäin, kulkien ensiksi koko kaupungin läpi ulottuvan
_Välikadun_ poikki n.k. _pienelle Hansakadulle_, josta he pian tulivat
_Pyhän Katariinan_ eli harmaaveljesten luostarikirkon pääportille. Tätä
luostaria ympäröi laajat rakennukset munkkeja varten, joten se otti
suuren alan ulottuen n.k. _Suurelle torille_ asti. Harmaaveljesten
luostari on jotenkin keskellä kaupunkia, ja torilta luoteeseen, 125
askeleen päässä siitä, kohosi vierekkäin, ainoastaan katu väliä --
_Sisarkadun Sisarkirkot_, pohjoinen ja eteläinen, eli kuten niitä
myöskin kutsuttiin _Pyhän Laurin_ ja _Pyhän Drottin_ eli _Pyhän
Kolminaisuuden_ kirkot. Pohjoisessa likempänä pohjoista kaupunginmuuria
kuin harmaaveljesten luostarin läntistä muuria, josta laivuri Bartel ja
Niilo Bonpoika olivat tulleet, oli mustaveljesten luostari, jonka
kirkon nimi oli _Pyhän Nikolauksen kirkko_, ja jonka tornista
kerrottiin kahden suuren hohtokiven loistavan aurinkona öiseen aikaan
ja johtavan laivoja merellä. Tarinoita merimerkkeinä loistavista
jättiläissuurista hohtokivistä kerrotaan muualtakin kuin Visbystä, ja
ne näyttävät tarkoittavan jonkinlaisia majakkalaitoksia, vaikka asian
oikea laita pidettiin salassa, koska ne tuottivat tuloja keksijöilleen,
tässä esim. mustille veljeksille.
Näitä kulki eräs saatto laulaen torin yli, juuri kun Bartel-mestari ja
Niilo tulivat sinne, ja kaupunkilaiset, joita jostakin syystä oli
enemmältä koolla, väistyivät kunnioittavasti munkkein tieltä, jotka
kulkivat saatossa juhlallisina ja hartaina. Toiselle puolen toria oli
seisahtunut joukko ratsumiehiä, jotka myöskin odottivat munkkisaaton
ohi menemistä.
Tämän joukon etunenässä oli mahtava mies, jonka kasvot olivat ylpeät ja
tuimat ja jonka käsi nojasi miekan kahvaa vasten. Tuskin olivat munkit
päässeet torin luoteiskulmaan jatkaakseen kulkuaan katua pitkin
sisarkirkkojen ohi, niin tämä mahtava herra kannusti hevostaan ja
karahutti miestensä seuraamana torin yli välittämättä jalan
kulkijoista, jotka hädin tuskin ennättivät korskuvain hevosten
jaloista.
Mutta pyhän Katariinan kulmassa oli tungos suurempi, ja sieltä kuului
samassa tuskanhuuto, ja kopea ritari näytti kiivaasti lyövän jotakuta.
Kumeaa tyytymättömyyden murinaa kuului joukosta mutta ei sen enempää.
Ei kukaan rohjennut ehkäistä hänen lyöntiään. Niilo Bonpoika tunkeutui
paikalle, vaikka Bartel-mestari yritti pidättää häntä hiasta, ja hän
pääsikin kohta seisomaan päin ylpeän herran kasvoja. Hän näki kohta,
mitenkä asian laita oli.
Eräs vanha vaimo oli ajettu kumoon ja makasi tiedotonna hevosten
edessä, ja muuan halpaan pukuun puettu nuorukainen piti oikealla
kädellään tanakasti kiinni hevosen suitsista ja koki vasemmalla torjua
miekanlappeen lyöntiä. Hänen käsivarrestaan vuosi verta, ja hän näytti
olevan nääntymäisillään, mutta silminnähtävästi näkyi hän päättäneen
uskaltaa henkensä maassa makaavan vanhuksen edestä.
Niilo riensi nopeasti esiin ja nosti vaimoraukan maasta jättäen hänet
parille katselijoista ja kääntyi sitten tuimaan ritariin päin. Pitäen
lyhyttä miekkaansa päänsä päällä suojana ritarin raskasta lyömämiekkaa
vasten astui hän verta vuotavan nuorukaisen eteen, joka heitti
mielellään ohjakset nähtyään vaimon pelastuneeksi.
Mutta pöyhkeä ritari oli niin hölmistynyt tästä, ettei muistanut
käyttää miekkaansakaan, vaan antoi sen vaipua alas. Ympärillä
seisovilta pääsi puoleksi tukahutettu ilonhuuto nuorukaisen rohkean
teon johdosta.
"Mitä rohkenet tehdä, uskalikko!" huusi vihdoin ritari, jota ärsytti
kansan mieltymyksen mutina.
"Sitä mikä on jokaisen ritarillisen miehen velvollisuus", vastasi
Niilo, "suojella turvattomia väkivaltaa vastaan!"
"Rohkea kana on opettanut sinua kaakottamaan, poika", lausui taasen
ylpeä herra, "mutta minä kykenen pistämään sinut häkkiin, jossa unhotat
sellaiset laulut." Hän kääntyi sitten lähimpäin miestensä puoleen.
"Ottakaa nuo molemmat ja pankaa ne tukkiin!... Etkö sinä ole sama, joka
karkasit työstäsi viime viikolla?"
Tämän hän sanoi haavoitetulle nuorukaiselle, joka näytti unhottaneen
oman tuskansa katsellessaan uhkeaa nuorukaista, joka oli uskaltanut
ruveta häntä puolustamaan.
"Sitä laulua, jota minä laulan", lausui Niilo Bonpoika pelottomasti,
"ette te saane minua unhottamaan, ja mitä häkkiin tulee, niin saadaan
nähdä, eikö Ruotsin valtakunnassa ole laki ja oikeus vielä voimassa...
Minä olen valtakunnan marskin Kaarlo Knuutinpojan aseenkantaja, ja te
ette niinkään vanginne minua ilman laillisia syitä... Mitä tähän" --
hän osoitti kädellään takanaan seisovaa, yhä vielä vapisevaa poikaa, --
"mitä tähän tulee, niin en tiedä millä oikeudella te käytte hänen
kimppuunsa keskellä kaupunkia, joka ei, mikäli tiedän, kuulu teidän
tuomioalaanne."
Niilo Bonpojan uljas puhe rohkaisi lyötyä, verta vuotavaa nuorukaista.
Hän huusi ojentaen molempia käsiään ritaria kohden:
"Te tiedätte kyllä, ankara ritari, että minut on väkisin raastettu
linnaan ja pakotettu työtä tekemään, ja ettei teillä ole mitään
oikeutta käskeä minua!"
Mutta ritari ei tahtonut kuunnella nuorukaisten puhetta, yhtä vähän
sen, joka sanoi olevansa Ruotsin marskin aseenkantaja, kuin senkään,
joka väitti vasten tahtoaan joutuneensa työhön Visborgin linnaan. Hän
vaan pikemmin kiihtyi sekä käski seuralaisiaan ottamaan kiinni molemmat
kukonpoikaset. Ja yhä synkemmäksi muuttui ympärillä olijain mieli, ja
yhä kumeammaksi kävi heidän tukahutettu nurinansa.
Silloin astui väkijoukosta esiin pitkä mies, yllään tumma, avara takki
ja kaulassaan kultaketjut. Se oli vanha valkohapsinen mies, jonka
kasvot olivat jalot ja avonaiset. Hän ojensi sauvansa ratsumiesten ja
nuorukaisten väliin ja lausui edellisten johtajalle:
"Antakaa olla, ankara ritari, jättäkää asia toistaiseksi, kunnes tulee
päivä, jolloin se voidaan laillisessa järjestyksessä tutkia."
Ritari tempasi nyt äkkiä suitsia ja painoi kannukset ratsunsa
kupeisiin, niin että se nousi pystyyn ja oli syöksymäisillään vanhan
pormestarin päälle. Mutta jos hän siten luuli vaikuttavansa pelkoa
vanhukseen ja väkijoukkoon, niin hän pahoin erehtyi. Sillä viimeksi
mainittu osoitti sanoilla ja liikkeillä suuttumustaan, ja uusia
joukkoja tuli yhä lisäksi, niin että näytti pian tulevan ilmi tappelu
linnanväen ja porvarien välillä.
Keskiajalla vallitsi kaikkialla, varsinkin Euroopan mannermaalla
kaupunkien ja aatelin välillä vihamieltä, ei ainoastaan niissä
kaupungeissa, jotka olivat syntyneet ritarilinnain ympärille ja
vähitellen saavuttaneet vapauden ja itsenäisyyden, vaan niissäkin,
joitten viereen tai läheisyyteen oli, kuten Visbynkin, linna
myöhemmin rakennettu. Visborgin linnaa oli alettu rakentaa silloin
kuin saksalaisritarit omistivat saaren Albrekt-kuninkaan ja
Margareta-kuningattaren sodan aikana, jolloin vitaliveljekset vielä
purjehtivat pohjoisilla merillä. Ja sitä ei oltu rakennettu kaupungin
viereen eikä läheisyyteen, vaan sen muurien sisäpuolelle, niin että
niiden lounainen kulma sekä siinä olevat tornit "Seilitorni" ja
"Hoikkaheikki" tulivat linnarakennuksen kahdeksi sivuksi, ja uusia
olivat vaan sen pohjoiset tornit "Kellotorni" ja "Blacken". Ritari
Trugot eli, kuten hänen nimeään sekä lausuttiin että kirjoitettiin,
Trued Hase oli ollut linnanhaltijana koko sen ajan, jonka Visby
saarineen oli ollut kuningas Eerikillä. Hän oli myöskin tarkastanut
linnan rakentamista, jonkavuoksi harmaaveljekset, joita ritari suuresti
suosi, merkitsivät päiväkirjaansa, että hän "rakennutti suurimman osan
Visbyn linnaa" -- sellaiseksi kuin se silloin oli. Sillä myöhemmin
siihen rakennettiin lisäksi uusia tornia ja uusia muureja entisten
ulkopuolelle kaupunkiin päin.
Hyvin tyytymättöminä olivat Visbyn porvarit nähneet linnaa
rakennettavan, ja kun saksalaisritarit jättivät Gotlannin ja Visbyn
kuningas Eerikille ja kuningatar Margaretalle v. 1408, ja kun edellinen
kolme vuotta sen jälkeen kävi saarella, niin täytyi hänen juhlallisesti
vakuuttaa porvareille, ettei heidän eikä vieraiden kauppamiesten
tarvitse linnan tähden kärsiä mitään ikävyyksiä. Mutta ikävyyksiä ei
voitu välttää, ja varsinkin linnaa rakennettaessa sattui tuon tuostakin
selkkauksia. Vaikka ne ylipäätään olivat vähäpätöisiä ja helposti
tyynnytettäviä, niin oli linnanväen ja porvarien väli kuitenkin
kireänlainen, ja sitä täytyi kestääkin, niinkauvan kuin edellisillä oli
muistossaan entisen suuruutensa ajat ja jälkimmäisillä taas tämän ajan
ominainen aatelinen ylenkatseensa kauppamiestä ja käsityöläistä
kohtaan. Trued-ritari oli täydellinen aikansa lapsi. Mutta samanlainen
oli harmaapäinen pormestarikin, Herman Mynter.
"Heittäkää kiukkunne ritari Trued", lausui jälkimmäinen tyynellä
arvokkuudella, "jos on jotakin tapahtunut, josta teillä on valittamisen
syytä, niin on oikeus tapahtuva, mutta laillisessa järjestyksessä.
Vielä on Visbyllä lakinsa ja laillinen järjestyksensä, eikä se kuulu
Visborgin linnanhaltijan alaan -- siitä on meillä kuningas Eerikin oma
lupaus!"
Sitten hän astui syrjään ja teki sauvaansa ojentamalla sijaa, josta
ritari pääsisi esteettömästi menemään.
"Viiden haavan kautta, pormestari", ärjyi ritari hypitellen hevostaan,
"luulenpa, että kuningas Eerik piankin vetää mustan viivan teidän
vapautenne yli!"
Mutta hän katsoi kuitenkin parhaaksi käyttää hyväkseen pormestarin
tekemää tietä päästäkseen pois väkijoukon keskeltä, joka ei suinkaan
näyttänyt ystävälliseltä. Hän ajaa karahutti senvuoksi harmaaveljesten
luostarin ohi, niin että katu säkenöitsi hänen hevosensa paukkuvain
kavioiden alla.
Väkijoukko hajautui vähitellen, mutta vanha pormestari seisoi miettien
paikallaan ja katseli katuun. Kohottaessaan silmiään näki hän äskeisen
uljaan nuorukaisen, jonka puku, ryhti ja jalo olento niin selvästi
osoittivat hänen kuuluvan yhteiskunnan ylempiin, ottavan runnellun,
köyhän eukon syliinsä ja lähtevän reippaasti astumaan. Häntä seurasi
parrakas laivuri ja edellään kävi nuorukainen, joka oli tarttunut
ritarin ratsun suitsiin silloinkuin vaimo oli ollut jo melkein sen
kavioin alla. Pormestarikin liittyi surusaattoon ja saapui kohta
köyhään asuntoon, missä herraspoika laski vaimon kurjalle vuoteelle.
Kun Niilo oli auttanut sairasta vaimoa, minkä osasi, sekä pannut siteen
nuorukaisen käsivarteen, missä toimessa laivuri häntä innolla auttoi,
kääntyi pormestari hänen puoleensa ja tarttui hänen käteensä.
"Kiitos, kiitos, nuori mies", lausui hän, "vanhaa sydäntäni on
ilahuttanut, mitä olen nähnyt teidän tänä iltana tekevän. Se on
muistuttanut mieleeni entisiä päiviä, sekä voiman että vallan puolesta
suurempia Visbyn porvareille. Silloin ei kuningas Valdemar Atterdagkaan
olisi tohtinut tehdä sitä, mitä Trued-ritari nyt teki... Mutta ne ajat
ovat menneet, eivätkä enää palaa...!"
Huokaus päätti vanhuksen lauseen: Mutta Niilo Bonpoika puristi
lämpimästi hänen kättään lausuen:
"Kaikella on ehkä kuitenkin loppunsa, ehkä teidänkin kaupunkinne
onnettomuudella, vanha herra... Kun olemme täyttäneet, mitä Engelbrekt
mantereella alotti, niin on ehkä teidänkin kaupungistanne ja
Gotlannista jotakin sanomista, vaikka tämä maa, Jumalaparatkoon,
näyttää nykyään olevan kuin Eerik-kuninkaan yksityistä omaisuutta."
Pormestari hymyili surumielisesti katsellen kuitenkin mielihyvällä
nuorta, lämminsydämistä lohduttajaa. Mutta hänen hymystään huomasi,
että hän piti nuorukaisen sanoja pelkästä nuoruuden lämmöstä
lähteneinä, joita ei todellisuus voinut vastata, hän oli kauan elänyt
ja paljon kokenut.
Nyt yskäisi merikarhu astuen vähän lähemmäksi pormestaria, joka avasi
silmänsä levälleen ikäänkuin nyt vasta huomaten hänet.
"Olimme juuri tulossa teille, Herman Mynter", sanoi hän. "Te tuntenette
minut, niinkuin näyttää, ja vaikkei teillä aina olekaan ollut parhaita
ajatuksia minusta, niin tiedän teidät kuitenkin rehti mieheksi, ja
sentähden olin tulossa teille."
Pormestari näytti yhä kummastuneemmalta, ja hänen kasvonsa kysyivät
selvästi, mitä mies oikeastaan tahtoi, sekä kehottivat tätä pian
esittämään asiansa. Ja Bartel-mestari noudatti kehotusta.
"Tämä nuori herra on Niilo Bonpoika, jonka isä on herra Bo Steninpoika
ja äiti rouva Kaarina Sture, hän tarvitsee kortteeria kaupungissa
olonsa ajaksi, ja minä ajattelin, että te voisitte sen antaa."
"Sydämestäni", lausui pormestari vilkkaasti, "tarjoan teille kodin
luonani niin kauaksi kuin viivytte kaupungissa, nuori mies... Ja jos
voin teitä jollakin auttaa, niin saatte luottaa minuun, tässä on
käteni, Niilo Bonpoika!"
Katsottuaan vielä kerran vaimoa ja rasittunutta nuorukaista, joka oli
hänen pojanpoikansa, läksivät he pois. Bartel-mestari meni alaskäsin
meriporteille päin, pormestari vieraineen läksi asunnolleen.
Täällä sai Niilo aikaa miettiä asemaansa ja matkansa tarkoitusta, jonka
toteuttaminen näytti nykyisin kaikelta muulta kuin helpolta. Ensiksi
täytyi hänen huomata mahdottomaksi linnaan pääsyn. Hänen täytyi odottaa
kuninkaan tuloa. Sitten sai nähdä, oliko Bartel-mestarin ennustuksissa
perää vai ei, ja mitä sitten olisi tehtävä. Mikään ei estänyt häntä
ainakaan lähemmin tarkastamasta Silfverhättania sekä koko
kaupunginmuuria torneineen, varustuksineen ja hautoineen. Ja tämän
päätöksen pani hän toimeen jo seuraavana päivänä. Ystävällinen
pormestari auttoi häntä siinä, ensiksi hankkimalla hänelle esteettömän
pääsyn kaikkialle sekä vielä opastamalla häntä ja selittämällä joka
kohtaa.
Hänen esiintymisensä ensi iltana oli ollut yhtä suureksi mielihyväksi
muillekin läsnä olijoille kuin pormestarille, ja ne, jotka eivät olleet
läsnä, saivat pian siitä kuulla. Senvuoksi kohtasi Niiloa kaikkialla,
missä liikkui, ystävällisiä ja iloisia katseita, ja kaikki näyttivät
halukkailta täyttämään hänen toiveensa jo ennenkuin hän ennätti niitä
lausuakaan. Hän tutustui senvuoksi pian muurin moniin torneihin,
etenkin Silfverhättaniin.
Tämä kalkkikivestä tehty torni oli vankka muurinpuolustaja. Se oli
nelikulmainen ja kolmiosainen, jotka olivat päällekkäin. Koillisella
seinällä oli käytävä ensimmäiseen osastoon. Siellä oli runsasvetinen
kaivo, josta kaupungin asukkaat ovat ottaneet vetensä meidän päiviimme
asti. Vastaisella, lounaisella, seinällä on vieläkin jälellä kiviset
ulkoportaat, jotka veivät tornin toiseen osastoon, jonka jakoi kahtia
eräs välimuuri. Tämän osaston sisäänkäytävästä oli lounaismuurissa
portaat ylimpään kerrokseen.
Tultuaan tähän osastoon huomasi Niilo Bonpoika, juuri kuten äitinsä oli
kertonutkin, sisemmän huoneen ympärillä nelikulmaisen käytävän. Hän
kävi sisämuurin vierustaa, jota valaisi heikosti kuusi ulkomuurissa
olevaa ampumareikää, ja tuli siten eräälle ovelle keskihuoneen
luoteisseinällä. Tässä huoneessa oli puoleksi hämärä, vaikka Niilon
siellä käydessä oli sydänpäivä. Totuttuaan sen hämäryyteen huomasi hän
vastaisella, kaakkoisella, seinällä tikapuut, jotka johtivat erääseen
kaarikäytävään muurissa. Hän riensi sinne ja tuli siten samanlaiseen
käytävään kuin edellinenkin, mutta tässä oli kaksitoista suurta
ampumareikää ulkomuurissa, joten se oli melkoista valoisampi.
Hän oli siis nyt sillä paikalla, mihin äidinisänsä, Sven-ritari, oli
kätkenyt kalliin aarteensa. Hän oli ehkä hyvinkin lähellä sitä, vaikka
hän turhaan haki muurista merkkiä, joka olisi osoittanut, että kivi oli
otettu irti ja pantu taasen paikoilleen. Hän koetti tarkastella
pienintäkin halkeamaa muurissa, mutta kaikki oli turhaa. Hän kulki
useita kertoja käytävän läpi ja pysähtyi joka ampumareiälle koetellen
muuria ja astui sitten alas sekä lähti hitain askelin kaupunkiin päin.
Hänellä oli innokkaana ja palvelevaisena oppaana nuorukainen, jonka hän
oli ensi iltana pelastanut pahan ritarin käsistä. Hänen nimensä oli
Brodde ja hän seurasi Niiloa kaikkialle, eikä näyttänyt osaavan
kylliksi osoittaa kiitollisuuttaan. Vähitellen Niilokin mieltyi häneen
suuresti.
Muutaman päivän perästä tuli kuningaskin vihdoin kaupunkiin ja meni
linnaan asumaan. Niilo riensi heti sinne, mutta linnan portti oli ja
pysyi kiinni. Muutamat kuninkaan miehistä, joilta hän kysyi,
kuuntelivat tosin hänen sanojaan ja katosivat hetkiseksi, mutta
pysyivät palattuaan jyrkästi vaiti. Tämä vimmastutti nuorukaista, ja
hän oli päästämäisillään suustaan sanoja, joita hän jälestäpäin olisi
katunut, mutta äitinsä muisto hillitsi häntä. Hän piti aluksi tätä
Trugot-ritarin syynä, joka pelkäsi hänen valittavan kuninkaalle. Hän
toivoi senvuoksi saavansa kohdata kuningasta linnan ulkopuolella, mutta
pettyi siinäkin.
Lopulta lakkasi hän toivomasta saada asiaansa tällä kertaa toimitetuksi
ja mietti jo heittää aarteen noutamisen suotuisampaan aikaan sekä
palata herransa, marskin, luoksi jollakin Tukholmaan tai Söderköpingiin
menevällä laivalla. Oli jo kulunut pari viikkoa siitä, kuin hän tuli
Visbyhyn, eikä hän ollut vielä hituistakaan lähempänä tarkoitustaan.
Hän meni eräänä aamuna Silfverhättaniin päin, jonka portilta hän
tavallisesti kävi katsomassa merelle. Hänen päänsä oli täynnä
ajatuksia. Hän muisteli kotiaan, ajatteli mitä marski ja Tuomas-piispa
nykyään puuhailivat, hän ikävöi nyt enemmän kuin ennen heitä. Silloin
juoksi yhtäkkiä uskollinen Brodde häntä vastaan huutaen hengästyneenä:
"Tärkeä uutinen, junkkeri, Silfverhättan näkyy miellyttävän muitakin
kuin teitä!"
Niilo kysyi kummastuen, mikä oli hätänä. Ensi ajatuksenaan oli, että
jompikumpi kauppamiehistä, joita hän oli turhaan etsinyt Visbystä, oli
taasen selittämättömistä syistä toiminut hänen hyväkseen ja näyttäynyt
tornissa tai sen lähellä herättäen siten nuorukaisen huomiota. He
olivat luultavasti joko palanneet maihin sillä veneellä, jolla Niilo
oli viety Bartelin laivalle Kalmarissa, tai, jos he todellakin olivat
mukana Visbynmatkalla, niin olivat he samalla laivalla palanneet, tahi
olivat he nyt vasta saapuneet Visbyhyn, ja silloin voi hän toivoa
pääsevänsä palaamaan heidän laivallaan takaisin mantereelle.
Nuorukaisen sanoman ensi vaikutus vaihtui siis pian kummastuksesta
mielihyväksi; hänen kasvonsa ilahtuivat siitä niin, että se teki
sanantuojallekin hyvää.
"Minä seisoin eilen illalla", kertoi tämä, "teistä erottuani täällä
satamassa katselemassa merelle länteen päin, jossa te olette sanonut
sen suuren maan olevan, joka on teidän kotimaanne, ja ajattelin, että
kun teistä tulee kerran jalo ritari, niin minä tulen sinne tarjoutumaan
teidän palvelukseenne ... oli niin hauska sitä ajatella ... niin
silloin näin laivan laskevan satamaan. Minä näin heti, että se oli
kuninkaan laivoja, ja pari miestä huusi samassa, että se oli Herman von
Vagenin laiva, jonka oli luultu hukkuneen siinä suuressa myrskyssä,
jolloin te tulitte tänne... Se olikin Herman von Vagenin laiva, minä
kuulin sen sittemmin ... myrsky oli ajanut sen kauas Suomenlahteen,
jossa se oli saanut niin pahan vian, että korjaaminen vei isot ajat..."
"Ja tätä uutista sinä pidät minulle hyvin tärkeänä?" kysyi Niilo
epäluuloisesti; hän nimittäin aavisti hämärästi nuorukaisen saaneen
jollakin tavoin vihiä siitä, mikä hänelle tärkeä henkilö laivalla oli
tullut, ja että hän siis voisi todella saada häneltä mitä tärkeimpiä
tietoja.
"Malttakaa hiukan, junkkeri Niilo, saatte kohta tietää... Laivalta
lähti vene, jossa oli soutajia lukuunottamatta laivuri Herman von Vagen
ja vielä kaksi miestä, toinen pitkä, laiha ja harmaapäinen, palvelijan
näköinen, toinen, joka näytti olevan hänen herransa, oli tummaverinen
ja synkän näköinen; ja hänellä oli sellaiset silmät, jotka voivat
lävistää muureja... Minä näin ne heti, sillä he kävivät aivan minun
ohitseni, ja miehen palavat silmät vetivät minua perässään, en ymmärrä
mistä syystä..."
"Sinä seisoit Silfverhättanin luona? sanoit, ja kuitenkin kulkivat
miehet sinun ohitsesi?" kysyi Niilo, salaamatta kuitenkaan, miten
tärkeinä hänkin näitä tietoja piti.
"Ne menivät Silfverhättaniin, herra Niilo", vastasi nuorukainen, "ja ne
menivät vielä torniinkin."
"Ja siihen loppuu sinun tarinasi, Brodde, enkä minä ymmärrä sen
tärkeyttä!" lausui Niilo.
"Te päätätte nopeammin kuin tavallisesti", vastasi Brodde hymyillen.
"Minä seurasin miehiä torniinkin, ja niillä oli sellainen into ja ne
tunsivat niin hyvin kaikki käytävät, että osasivat liikkua siellä kuin
kotonaan, eivätkä ensinkään huomanneet minua..."
"Kuuleppas, Brodde!" Niilo lausui tämän niin varmasti, että Brodde
hypähti. "Jos sinä joskus tulet ritari Niilo Bonpojan palvelukseen, tai
jos todella, kuten sanot, haluat vastaisuudessa palvella sitä ritaria,
niin saat kerrassaan heittää vaanimasta ihmisiä ... käy suoraan ja iske
rintaan, jos tarvitaan, vaan älä koskaan takaapäin!"
Niilo kohotti varottaen oikeaa etusormeaan Broddelle, joka näytti hyvin
nololta ja viattomalta.
"Mutta vihollisia vastaan ... ankara herra, vihollisia vastaan?" sanoi
hän.
"Ei koskaan, Brodde, kuule, ei koskaan ... vahva ja vapaa mies sanoo,
ennenkuin iskee?"
"Te tarkoitatte siis, ettei vihollisia saa vakoilla?" kysyi Brodde
taas, joka ei oikein käsittänyt tätä ritarillista oppia.
"Sitä tarkoitan, Brodde ... ainoastaan petolliset ja arvottomat
epäilevät vihollistensa harjoittavan kavaluutta! Ja enempää en tahdo
kuulla, mitä vaaniessasi pääsit kuulemaan..."
"Te olette liian tulinen nyt, ankara herra", sanoi Brodde alakuloisena,
"mutta minun täytyy sittenkin sanoa, että te teette viisaasti, jos
pidätte silmällä niitä miehiä ... ne ovat teidän vihamiehiänne, ja ne
kulkevat Silfverhättanissa samoilla asioilla kuin tekin."
"Millä asioilla luulet minun sitten siinä tornissa kulkevan?"
"En tiedä sitä, mutta ne mainitsivat teidän nimeänne, ja toinen sanoi,
että he kuitenkin olivat teidän edellänne, niin ne sanoivat, herra
Niilo, enkä minä voi ymmärtää sen tietämistä miksikään synniksi..."
Nähtävästi oli Brodden unelma vastaisesta palvelustoimestaan ankaran
ritarin, herra Niilo Bonpojan luona enemmän kuin pelkkä hurskas
toivomus. Hän näytti todella surulliselta lausuessaan viimeisiä sanoja,
hän ikäänkuin anteeksi pyyteli työtään, ettei se vaan tulisi esteeksi
hänen unelmansa toteutumiselle. Tämä vaikutti Niiloonkin.
"Sinä pidät minusta todellakin, Brodde", lausui hän, "minä olen kyllä
sen huomannut, ja sanonpa senkin, että minäkin pidän sinusta ja otan
sinut asemiehekseni, kun se aika tulee ... mutta, katsoppa, senvuoksi
sinun täytyykin olla aivan minun mieleni mukaan, ymmärräthän...?"
"Ehkä", vastasi Brodde iloisesti, "mutta kyllä siihen aikoja kuluu,
ennenkuin opin pitämään vihollisen varomista vääränä... Katsokaas,
paholainen kuljeskelee valoa karttaen pimeässä, ja joka tahtoo saada
sen kerrassaan käsiinsä ja katkoa sen kavalat verkot, niin sen täytyy
itsekin liikkua pimeässä, niin on isoäitini sanonut, ja niin sen täytyy
ollakin ... niin minä ajattelen..."
"Brodde", sanoi Niilo, joka oli hänen puhuessaan miettinyt aivan
toisia asioita, "Brodde, meidän pitää huolellisesti vartioida
Silfverhättania... Näitkö, mihin ne miehet läksivät tornista?"
"Linnaan, junkkeri Niilo, ja ne astuivat hyvin kiireesti, ikäänkuin
eivät Herramme antamat kaksi jalkaa olisi oikein riittäneet."
"Sitten ei kestä kauan, ennenkuin kohtaloni on päätetty", lausui Niilo.
"Meidän täytyy huolellisesti vartioida, Brodde", lisäsi hän sitten,
"öin ja päivin täytyy meidän vuorotellen olla tornissa, ja koska yö on
vaarallisempi kuin päivä, niin otan minä yövartion osalleni."
"Parempi on kuitenkin meille kummallekin, luulen, että tehdään
päinvastoin, junkkeri Niilo ... minä olen tottuneempi pimeään kuin
te!..."
"Asia olkoon niinkuin sanoin", keskeytti Niilo varmasti, "sinä
oleskelet tornin keskihuoneessa päivillä, minä istun siellä öillä... Ja
nyt, Brodde, astu ylös, minä pidän huolta, ettei sinun tarvitse olla
nälissäsi siellä!"
Huolestuneena ja päätään pudistaen astui Brodde torniin. Niilo seurasi
häntä ja näytti missä hän istuisi, mutta meni itse tikapuita myöten
ylempään kerrokseen ja viipyi siellä kotvasen. Tultuaan sieltä sanoi
hän Broddelle, ettei hän millään ehdolla lähtisi vartiopaikaltaan pois,
minkä tämä lupasikin.
Niilo kuljeskeli koko aamupäivän linnan ympärillä pitäen tarkasti
silmällä, ketkä menivät sinne tai tulivat sieltä. Kerran näki hän
muutaman sinitakin, joka muistutti hänestä Kalmarissa näkemäänsä
kauppasaksaa, mutta hän ei erottanut hänen kasvonpiirteitään;
sitäpaitsi oleskeli tässä kaupungissa niin paljon sinitakkeja, että hän
oli jo useammin kuin kerran saman näyn tautta pettynyt. Sinitakki oli
ilmestynyt erään korkean rakennuksen takaa, joita oli useita
"Blacken"-tornin porttia vastapäätä. Samalla hetkellä kuin Niilo luuli
näkevänsä sinitakin, tuli Blacken-tornista pitkä, viheriäpukuinen mies,
jolla oli yllään ruskea mantteli. Vaikka hänellä oli aivan samanlainen
pääverho lakin alla kuin ruskeapukuisella kauppasaksalla oli ollut --
mikä muuten oli jotenkin yhtäläinen kuin se rautaverho, jota ritarit
pitivät kypärinsä alla, mistä se valui kaulan ja hartioin yli jättäen
ainoastaan kasvot paljaiksi -- niin oli hänen käynnissään ja
liikkeissään jotakin nauravaa ritaria muistuttavaa. Hän kävi kiireesti
linnan edessä olevan kentän ohi ja katosi samaan kulmaan, josta sininen
oli ilmestynyt. Niilo ei voinut olla hymähtämättä ajatellessaan, kuinka
helposti ulkomuoto voi pettää.
Päivällisen aikaan tuli hän itse Brodden luokse torniin. Siellä ei
ollut ketään käynyt, jonka vuoksi Niilo läksi taasen vartioimaan linnan
eteen. Mutta kun hän illalla meni torniin päästämään Broddea, sai hän
ihmeekseen kuulla erään miehen käyneen siellä, joka oli ollut puettu
lybeckiläisen kauppasaksan pukuun, pitkään siniseen viittaan.
Odottamatta kysymisiä kertoi Brodde tarkoin sinitakin käynnistä.
"Hän aikoi mennä ylös", sanoi hän, "mutta kun minä sanoin: seis, niin
seisahtui hän vetäen suutaan nauruun sekä kysyi: miksei? ... silloin
minä sanoin, että joku oli sen kieltänyt ja ettei se käy laatuun. Onko
se joku itse käynyt tornissa tänään? kysyi hän taas sekä tuli
tyytyväisen näköiseksi, kun minä vastasin: on; sitten kysyi hän vielä,
oliko kukaan muu käynyt siellä senjälkeen, ja kun minä vastasin ettei
siitä tule mitään, niinkauan kuin minä olen täällä, veti hän taasen
suutaan hymyyn ja lähti pois... Se ei ollut kumpikaan eileisistä
miehistä, ei kumpikaan."
"Hyvä on", sanoi Niilo, "nyt minä tulen sinun sijaasi, ja sinä voit
lähteä kotiisi!"
Brodde meni, ja Niilo kuuli hänen askeltensa kolinan yhä heikommin,
mutta yhtäkkiä se ikäänkuin lakkasi, alkoi kuulua taasen yhä kovemmin
ja nopeammin, joten poika oli selvästi uudestaan torniin nousemassa.
Kohta ilmestyivätkin hänen uskolliset kasvonsa ovelle.
"Herra, herra, toinen niistä vaanii täällä alhaalla!"
"Toinen niistä ... sinä puhut epäselvästi, Brodde ... kuka minua
vaanisi ... tulinhan juuri itse katua myöten tänne?"
"Niin tulittekin, mutta te unhotatte, että häijyys karttaa valoa ja
liikkuu pimeässä... Olkaa varuillanne, herra Niilo! ... ettekö sallisi
minun jäädä teidän luoksenne yöksi...? Se paholaisnaama piilottui
erääseen taloon tässä lähellä, ja minä olen varma, että hän on nähnyt
teidän tulevan tänne ja odottaa nyt vaan minun pois lähtöäni
päästäkseen vaan teidän kanssanne tekemisiin!"
"Ole rauhassa, Brodde", tyynnytti Niilo levotonta auttajaansa,
"lyhyessä miekassani on hyvä terä, eikä kukaan pääse elävänä etemmäksi
kuin minä tahdon ... mene siis kotiin ja tule huomenaamulla aikaisin
takaisin ... silloin on taas sinun vuorosi!"
Niilo lisäsi vielä muutamia syitä saadakseen Brodden uskomaan pelkoansa
turhaksi, ja tämä lähtikin vihdoin, vaikka vastahakoisesti sekä päätti
vartioida omalla tavallaan. Hän meni suoraa päätä epäilemäänsä taloon,
mutta siellä ei ollut ketään. Hän asettui vahtimaan toiseen kulmaan,
mutta kaikki oli äänetöntä, eikä mitään epäiltävää tapahtunut. Pari
porvaria kiiruhti kaupunkiin portista; portit sulettiin, ja yön
hiljaisuus levisi kaikkialle, ainoastaan kaupungin sisästä kuului yhä
heikkenevä, suurille kaupungeille ominainen melu.
Brodde rupesi todella uskomaan erehtyneensä, ja kuullessaan kirkkojen
tornikellojen lyövän päivän viime tunnin alkamista, päätti hän juosta
kipaista kotiinsa hetkiseksi tullakseen sitten taas vartioimaan.
Hän oli tuskin lähtenyt kun hänen epäilemästään talosta ilmestyi
kierosilmäinen mies, joka läksi nopein, mutta varovaisin askelin
liikkumaan talorivin vierustaa pitkin etelään päin. Tultuaan
Silfverhättanin edustalle, pysähtyi hän vilkuillen joka taholle; hän
kuunteli, vilkaisi taasen ympärilleen sekä jatkoi sitten varovaista
käyntiään eteenpäin. Hän astui kadunkulman ohi ja katseli taas. Sitten
pysähtyi hän äkkiä ja kääntyi. Hän kuuli takanaan keveitä ja nopeita,
melkein kuin juoksevan askeleita. Hän hiipi erään rakennuksen nurkalle
pistäen toisen kätensä varovasti selkänsä taa. Tässä kädessä oli
hänellä jotakin, joka näytti solmitulta liinalta, mutta joka mahtoi
jotakin erityistä sisältää, koska käden kohdalle maahan ilmestyi pieni
valokehä, kun hän sitä joskus kohotti.
Juokseva läheni nopeasti. Tämä oli varreltaan lyhyempi kuin edellinen,
mutta hänen ruumiinsa oli pehmeäpiirteisempi ja päätään hän piti
enemmän pystyssä. Nurkkauksessa olija riensi nopeasti esiin, he
näkyivät ei ainoastaan tuntevan toisensa, vaan päättäneen kohdatakin
toisiaan, joskaan eivät juuri siinä, missä nyt kohtasivat.
"Ahdasta porttikäytävässä, Udd", sanoi viimeksi tullut hillityllä
äänellä, "nuuskija oli salvata tien, mutta Pyhän Briitan olkoon kiitos,
linnassa on useampia kuin yksi portti... Onko tie selvänä, Udd ...
pääsemmekö tänä yönä perille?"
"Minä luulen niin", kuiskasi Uddiksi kutsuttu, "siellä on istunut
pääskynen koko päivän, kuten näyttää; nyt se on lähtenyt pois, mutta
toinen pääskynen on tullut sijaan ja istuu siellä nyt...!"
"Ja tämä pääskynen on..."
"Se on _hän!_" vastasi Udd, lausuen hyvin omituisella äänenpainolla
sanan: hän.
Oli hetkinen äänettömyyttä, jolloin lyhyempi näytti jotakin miettivän.
"Mitä ajattelet, Udd?" kysyi hän vihdoin, ja silmänsä välähtivät
kamalasti mustan otsan yli vedetyn päähineen alta.
"Minä ajattelen vaan, että aarre näkyy vaativan verta!" vastasi Udd
pitkäveteisesti ja yhdenäänisesti. Sitten he taas olivat vaiti
hetkisen.
"Odottamisesta ei ole suurta hyötyä", sanoi vihdoin toinen miettien,
mutta päättäväisesti, "uusi päivä ja uusi este, aika on kallista ja
Eerik odottaa... Niin, Udd, sen täytyy tapahtua nyt heti ... verta
vuotakoon kuitenkin vasta viime hädässä... Onhan sinulla...?"
"On!" vastasi Udd vetäen vyötäisiltään näkyviin nuoran pään.
Sitten he lähenivät kiireesti ja varmasti Silfverhättania. Suljettuaan
rautaoven takanaan veti Udd kädestään pois liinan, jonka alta ilmestyi
sarvilyhty. Hän antoi lyhdyn toverilleen, irroitti nuoran vyötäisiltään
ja sitten alkoivat he yhdessä astua tornin portaita ylös.
* * * * *
Ylhäällä kolmannessa kerrassa istui Niilo Bonpoika kuunnellen tarkasti
pienintäkin rapinaa. Ulkomuurissa olevista kuudesta ampumareiästä
tuli sisään hieman valoa mutta keskihuoneeseen, jossa hän oli, pääsi
sitä niin heikosti, ettei seiniä edes voinut erottaa. Hänen
mielikuvituksensa siirsi seinät yhä etemmäksi, niin että hänestä
lopulta tuntui, kuin olisi hän ollut yksinään kiinteällä kohdalla
suuressa avaruudessa; maa meluineen oli kuin syvällä hänen allaan, ja
tähdet vaelsivat hänen päänsä yli. Vihdoin oli hän istuvinaan tornin
huipulla, jonka ympäri äidinisänsä oli pannut kultaisen kaulaketjunsa.
Hän näki sen hohtavan ja kimaltelevan ja ihmisten katselevan sitä
alhaalta ja yrittävän päästä ylös sitä ottamaan, mutta eivät
onnistuneet.
Sanomaton rauha valtasi silloin hänen mielensä, ja hän oli näkevinään
Engelbrektin ja Tuomas-piispan viittaavan taivaaseen päin, missä tähdet
äänettöminä vaelsivat, ja hänestä tuntui kuin äidinisänsä ja äitinsä
hymyilisivät hänelle ystävällisesti, ja hän ajatteli: mitä sinä teet
taikakoristeella, jos saavutat kaikkivaltiaan avun, sen avun, joka
asetti tähtivyön luomakuntansa koristeeksi! -- ja hänestä näytti, kuin
olisivat nuo rakkaat haamut kuulleet tämän, sillä ne nyökyttivät
päitään ja hymyilivät hyväksyväisesti hänen sydämensä ajatuksille.
Hän oli puolittain unessa, puolittain valveilla. Mutta hän havahtui
aivan hereille kuullessaan erästä ovea suljettavan. Hän nojausi ovea
vastaiseen seinään istuen niiden tikapuitten vieressä, jotka veivät
ylempään käytävään. Hän kumartui eteenpäin kuunnellen. Askeleita kuului
alhaalta, ne tulivat rappuja myöten ylöspäin, ja samalla rupesi
näkymään valon kajastusta, joka yhä lisääntyi, mikäli askeleet
lähenivät.
Äkkiä ilmestyi ovelle tumma varjo, jonka takana eräs käsi piteli
lyhtyä.
Niilo hyppäsi ylös, tirkisti tummaan varjoon, muttei voinut erottaa sen
kasvoja, koska valo tuli takaa. Mutta sen sijaan näki hän tämän selän
takaa kasvot, jotka vilahtivat hänen näkyviinsä niin äkkiä ja niin
selvään, että hän siitä melkein tyrmistyi.
"Mitä tahdotte täältä?" pääsi hänen huuliltaan melkein itsestään, mutta
hän ennätti tuskin sen lausua, kuin ovella oleva varjo heittäytyi hänen
päälleen. Se oli voimakkaampi ja raskaampi häntä, joten hän vaipui
maahan.
Jo ensi hetkenä olivat hänen kätensä ja jalkansa lujasti sidotut, ja
hän makasi suullaan lattialla.
Hän kuuli sitten niiden menevän sanaakaan lausumatta tikapuita myöten
ylös, jolloin alhaalle tuli pimeä. Hetkisen perästä kuuli hän ylhäältä
kitisemistä ikäänkuin kiveä olisi otettu muurista, ja senjälkeen heti
huudon, joka ilmaisi suurta iloa.
"Nyt saadaan nähdä", huusi sama ääni yhdellä hengenvedolla, jolloin
Niilo selvään tunsi sen Bengta-rouvan ääneksi, "nyt saadaan nähdä, kuka
voi Eerikiäni vastustaa, vaikka hän rupeisi tavoittelemaan Pyhän
Eerikin kruunua!"
Sitten vilahti valo taas ja Niilo kuuli heidän astuvan alas. He
seisahtuivat hänen viereensä.
"Minun mielestäni olisi parasta", sanoi karkea ääni, "murskata paikalla
tuon kallo!"
Tähän sanaan ei vastattu mitään, mutta Niilo odotti surmaniskuaan. Sitä
ei kuitenkaan tullut, vaan he läksivät kiirein askelin portaita myöten
alas ja kohta kuuli Niilo rautaovea suljettavan alhaalla.
Tultuaan Silfverhättanin edustalle läksivät he pohjoiseen päin, mutta
kääntyivät pian kaupungin sisään. He olivat juuri päässeet Pyhän Olavin
kohdalle, kun Brodde läheni kiireesti vastaiselta puolen
Silfverhättania.