III.

Kauppasaksat.

Eräänä heinäkuun päivänä seisoi Kalmarin kaupunginmuurin edessä, meren

rannalla, linnasta vähän etelään päin muudan mies, joka puvustaan

päättäen oli kauppasaksa. Tätä osoitti sekin, että hän lakkaamatta

tirkisteli merelle päin ikäänkuin jotakin laivaa vartoen. Hän oli pitkä

ja laiha, yllään oli pitkä, tummanruskea viitta jostakin ohuesta

kankaasta, vyötäisille solmitusta vyöstä riippui nahkalaukku ja tappi,

josta näkyi pari sulkakynää ja puukonpää. Hänen tummanharmaan hattunsa

alla, joka muuten melkoisesti muistutti nykyaikaisia kesähattuja, oli

samanvärinen vaate, joka peitti niskaa ja kaulaa. Etupuolelta saattoi

tämän vaatteen vetää suun suojaksi tahi laskea alas leuvan alle. Nyt

oli se niin ylös vedettynä, ettei ollut paljon muuta näkyvissä kuin

silmät. Tämä oli nähtävästi tuulen takia, joka raivokkaasti pieksi

rantoja sekä kiskoi kauppasaksan viittaa painaen sitä tiukkaan hänen

ruumistaan vastaan, joten tuli selvästi näkyviin hänen ruumiinsa muoto,

jota kelpasikin nähdä. Sillä hänen käsi- ja jalkavartensa pyöreys ja

ruumiin lihasrakenne osoitti, ettei ollut hyvä arvostella miehen voimia

hänen jäsentensä hoikkuuden mukaan.

Ulapalle oli juuri ilmaantunut eräs laiva ja laskenut ankkuriin; sitä

näkyi saksa parhaastaan tarkastelevankin, vieläpä niin innokkaasti,

ettei ensinkään huomannut muuatta, joka tuli häntä kohti, ennenkuin

tämä oli aivan hänen vieressään. Silloin kääntyi hän, ja tulija

puhutteli häntä, ennenkuin hän ennätti mitään kysyä. Hänkin oli

kauppasaksa, pukukin oli hänellä samanlainen; hänen viittansa oli vaan

toisenvärinen, nimittäin vaaleansininen, ja suojavaatetta ei hänellä

ollut hatun alla.

"Selvänä lähtöön!" sanoi sininen huomattavan tyytyväisenä, "jaala on jo

ankkurissa!"

Ruskea katsoi häneen kysyvästi, ja hänenkin silmiinsä vilahti

tyytyväinen ilme.

"Pyhän Johanneskastajan luostarissa", vastasi sininen toisen kysyvään

silmäykseen, "abbedissa tuli itse alas ja oli niin sukeasuinen, että

kyllä kelpasi!"

"Jaha", sanoi ruskeanuttuinen, "no sitten ei tällä paikalla enää yhtä

enempää tarvitakaan!"

"Enpä minä niin luule", sanoi sininen, "niinkauan kuin hän on Pyhässä

Johanneksessa, ei hän pois lennä. Hänellä on jo siimat ulkona, hänen

luonaan kävi heti kaksi herraa, ensiksi drotsi, vanha herra Krister

Niilonpoika ja hänen jälestään Turun piispa Maunu!"

"Hm ... ne ovat viisaita ja varovaisia miehiä, ja pitävät varmaan

kuninkaan puolta, jos niillä on jokukaan pelättävä kotonaan. Ja

elleivät merkit petä, niin on rikas marski juuri sellainen pelätin ...

minä luulen, ettei Kaarlo-herra tule tähän kokoukseen, vaan jää Eerik

Pukea kurittelemaan..."

"Siinä te olette aivan oikeassa ... marski läksi Fågelvikiin,

silloinkuin minä lähdin Söderköpingistä, ja matkustaa luultavasti

sieltä Nyköpingiin. Fågelvikiin asti seurasi häntä setänsä, vanha herra

Kaarlo Tordinpoika sekä kaksi tämän lasta, nuori Tord-herra ja neiti

Briita ... ne ovat nyt täällä Kalmarissa vanhan Kaarlo-herran mukana.

Marskin seurueessa oli nyt aseenkantajana nuori Niilo Bonpoikakin...

Hm, teki vanhalle sydämelle oikein hyvää katsella sitä poikaa, hm..."

Toinen kauppasaksoista oli selvästi jo heittänyt sen ajatuksen, että

heitä oli yksi liikaa tällä vartiopaikalla, hän katseli -- samalla

kuunnellen sinipukuisen puhetta -- laivaa, joka juuri oli laskenut

ankkuriin, ja näki sen purjeita reivattavan ja venettä laskettavan

siitä vesille.

"Minä ratsastin vähän heidän edellään", jatkoi sininen, "olin heidän

tullessaan juuri pysähtynyt muutamalle mäelle aterioimaan. Vanhan

Kaarlo-herran rouva, Cecilia ajoi tyttärensä kanssa -- joka on vielä

aivan lapsi, ei kymmenen vuotta vanhempi -- kattovaunuissa, jotka pala

palalta kohosivat mäelle. Perässä tulivat herrat miehineen;

niiden joukossa oli pari ulkomaalaistakin, jotka laskivat loruja

Cecilia-rouvan kanssa ja mielistelivät pikku Briita-neitiä, joka

kuitenkaan ei huomannut heitä vähääkään, vaan katseli aivan toisaalle,

ja olisittepa nähnyt kuinka hän ilahtui, kun Niilo Bonpoika ratsasti

vaunujen ääreen tuoden hänelle kourallisen kukkasia ... se oikein koski

minuun vanhaan äijään, hän oli minusta Jumalan enkeli kerrassaan..."

"Aikamme on kallista, ja minä ymmärrän sinua täydellisesti", keskeytti

ruskea, "vaikket puhuisikaan kuin olisit neljääkymmentä vuotta

nuorempi, Birger!"

"Se on nyt vaan niin", jatkoi Birger hymyillen, toisen huomautuksesta

välittämättä, "niin se on, että vaaka tosin on tasapainossa, mutta

kallistuu sittenkin sinnepäin, että marski on tai ainakin tulee Ruotsin

mahtavimmaksi mieheksi, kun Engelbrekt kerran on poissa. Hän jakoi

Vadstenan kokouksessa kalliita lahjoja ulkomaalaisille herroille, jotka

tietysti saivat siitä yhä paremmat käsitykset hänestä... Senvuoksi he

juuri pyrkivätkin pienen Briita-neidin suosioon, sillä hän kuuluu

olevan marskin silmäterä; sentähden heidän naamansa pahoin synkkenivät,

kun Niilo Bonpojan kukkaset niin ilahuttivat lasta ja saivat

Cecilia-rouvankin hymyilemään... Sitten pääsivät vaunut mäelle ja

pysähtyivät odottamaan muita herroja, jotka ratsastivat hiljakseen ja

mäelle tultuaan pysähtyivät nekin... Silloin kirkaisi Briita-neiti

äkkiä ja katseli tien viereen, josta alkoi jyrkkä mäen törmä, ulottuen

pieneen syvään laaksoon alhaalla. Vietos kasvoi ruohoa, siellä täällä

oli puu ... näytti siltä kuin siitä olisi joskus maailmassa kulkenut

tie, vaikkei ihmisten kulettava."

Vaikka kertomus oli vähän pitkäveteinen, ei toinen kuitenkaan malttanut

olla sitä kuuntelematta, näyttipä hän tarkkaavaiseltakin, vaikka hän

usein samalla katseli laivaa kaihtaen kädellään silmiään. Vene oli

vielä kiinni laivan kyljessä, siitä syystä hän luultavasti niin

kärsivällisesti kuuntelikin sinipukuisen kertomusta.

"Ja nyt ehkä voisit ruveta lähentelemään juttusi loppua, Birger", sanoi

hän tuttavallisesti, melkein leikillisesti.

"Aivan paikalla", vastasi Birger. "Tyttö leikki kukilla ... minä näin

sen hyvin ... ja oli pistänyt ne suureen raskaaseen kultasormukseen,

joka riippui hienoista kultavitjoista hänen kaulassaan. Sitten pisti

hän -- ikäänkuin salatakseen, kuinka huolellisesti hän koetti säilyttää

kukkia -- sekä sormuksen että kukat pieneen hansikkaaseensa. Eräs

ulkomaalaisista herroista sanoi hänelle jotakin, mutta hän ei huolinut

sitä kuunnella, vaan kurottautui laidan yli katsomaan alaspäin, jossa

marskin miehet istuivat ja josta Niilo Bonpoika viittaili hänelle

ystävällisesti. Mutta silloin tarttuivat vitjat muutamaan nutunnappiin,

ja kun hän samassa nousi seisoalleen, niin katkesivat vitjat, ja

hansikas sormuksineen vieri rinnettä alas... 'Mitä nyt?' kysyi marski

kiivaasti, mutta lapsi itki vaan huutaen: 'hansikkaani, hansikkaani',

viittaellen sormellaan alaspäin. 'Eikö muuta', sanoi marski nauraen,

mutta Briita-neiti ei tyytynyt siihen vaan huusi: 'joka antaa minulle

hansikkaani, saa tulla ritarikseni!' sekä katseli ympärilleen, eikö

ketään sellainen onni muka viehättänyt. Saksalaiset herrat olivat hyvin

touhuissaan, ja marski ja vanha Kaarlo-herra nauroivat täyttä kurkkua

tytön oikulle ... muukalaiset ratsastivat sitten laaksoon päin

tullakseen hansikkaan luo sivultapäin, mutta Niilo Bonpoika -- sitäkös

oli kerrassaan ilo nähdä -- syöksyi heti asian kuultuaan arvelematta

jyrkännettä alas ... minä pelkäsin, että hän tärvelee sekä itsensä

että hevosensa, mutta kaikki kävi hyvin, hän toi hansikkaansa takaisin

oikulliselle omistajalleen!"

"Hm, hm", mutisi ruskea, "aivan kuin äidinisänsä, ilmeinen

äidinisänsä...!"

"Ja pieni Briita-neiti kalpeni ensin kuin palttina, kun Niilo syöksyi

alas, mutta taputti sitten riemusta käsiään ja vuoroin nauroi ja itki,

kun hän tuli taas ylös. 'Hyvin tehty, hyvin, Niilo Bonpoika', huusi

marski taputtaen poikaa olkapäälle, ja lausui sitten nauraen: 'mitä

sinä nyt annat ritarillesi kihlauslahjaksi, Briita?' Tuo pieni enkeli

tuli hehkuvan punaiseksi, mutta älysi kohta tehtävänsä sekä ojensi

nuorukaiselle hansikkaansa, josta otti pois sormuksen kukkineen.

'Kiitos, arvoisa neiti!' sanoi Niilo, 'minä pidän kiinni sanastanne ja

rupean teidän ritariksenne!' Vieraat herrat tulivat nyt paikalle ja

olivat kateudesta haljeta."

"Hyvä, hyvä, Birger", sanoi ruskeapukuinen varsin tyytyväisen

näköisenä, "mutta tämä kaikki ei nyt ole muuta kuin paljas, tyhjä

pikari ... kaada nyt kerrankin siihen se viinipisara, joka sinulla

on ... käydään asiaan... Tuleeko hän vai ei..."

"Hän tulee, hän on jo täällä, ja, katsoppas, senvuoksi arvelenkin, että

meidän pitää molempain olla paikalla ... nyt on juuri oikea aika, sillä

marski sanoi Niilolle, kun tämä oli ottanut hansikkaan, kiittäen sen

antajaa: 'siihen on sinulla nyt Kalmarin matkalla kyllin tilaisuutta,

Niilo, ja pidä nyt puoliasi, sillä eipä sitä tiedä mikä tuuli sillaikaa

puhaltaa, kun sinä olet Visbyssä?' niin hän sanoi..."

"Sinä olet aivan oikeassa, Birger", sanoi ruskea, "pidä sinä silmällä

maanpuolta, minä vartioin merta!"

Samassa saivat saksat muuta tekemistä. Ankkuroidusta laivasta laski

vesille vene, jolla lähdettiin maalle päin. Laivuri itse näytti istuvan

takateljolla. Kauppasaksat kaihtivat yhtaikaa silmiään, ja kumpikin

huomasi kaupungin rannasta lähtevän niinikään veneen, jossa istui

vanhempi mies palvelijan puvussa.

"Elleivät silmäni petä auringon valon tähden, niin on tuo soutaja

eukkomme palvelija."

"Hän se on, Birger", lausui ruskea, "mennään häntä vastaan. Hän näkyy

viisastuneen niistä opetuksista, joita sinä annoit hänelle

Söderköpingissä. Hän ei aio päästää yhtään tilaisuutta käyttämättä, ja

tämä laiva tulee hänelle kuin käskettynä. Tule, tule ... minun veneeni

on täällä kivien takana ... ja onneksi on laiva niin likellä meitä,

että me saavutamme laivurin veneen yhtaikaa kuin tuo toinenkin!"

He astuivat heti veneeseen ja Birger tarttui airoihin ja souti

reippaasti. Olisi luullut, ettei hän ole koskaan ollut muuna kuin

merimiehenä, sellaisen vauhdin antoi hän veneelle ja niin taitavasti

osasi hän halkoa aaltoja. He tulivatkin niin pian perille, ettei mies

ollut ennättänyt vaihtaa kuin pari sanaa laivurin kanssa.

"Te menette Visbyhyn", kuulivat he hänen sanovan, "hyvä on, laivuri,

otatteko minut ja veljeni mukaanne niin saatte siitä hyvän palkan ...

koska lähdette?"

"Kiire näkyy sinulla olevan, mies, päästä Visbyhyn", sanoi laivuri

silmäten epäluuloisesti vanhaa palvelijaa, "muta minä en ole valmis

ennenkuin olen purkanut lastini täällä Kalmarissa ja ottanut uutta

Visbyhyn."

"Halloo, laivuri!" huusi nyt ruskea kauppasaksa veneestään, "aiotteko

Visbyhyn?"

"Kyllä se varmana pysyy, sinne minä lähden, mutta aikooko koko Kalmarin

kaupunki muuttaa Visbyhyn, vai onko teillä rutto nurkissanne ...

tahdotteko tekin sinne?"

"Viisi Unkarin kultakolikkoa, laivuri, jos otatte minut ja veljeni

laivaanne", huusi palvelija vähän kärsimätönnä.

"Viisi kultakolikkoa", toisti laivuri; hänellä ei tuntunut olevan

mitään asian päättämistä vastaan.

"Minä aion Visbyhyn", lausui ruskeapukuinen saksa väliin, "ja minun

nähdäkseni ei teidän pitäisi suotta kiirehtiä, minä tarvitsen paljon

tilaa laivalla, ennätättehän te sopia kaupastanne sitten lähtiessä."

"Kymmenen kultakolikkoa, ja puolet siitä nyt!" huusi palvelija ääntään

korottaen.

Laivuri katseli tyhmistyneenä veneitä omistajineen, mutta rämähti

sitten leveään nauruun. Mutta silloin vetäisi sinipukuinen, joka koko

ajan oli tutkien katsellut laivurin kasvoja, veneensä tämän veneen

viereen ja tarttui sen laitaan. Sitten kohosi hän niin seisoalleen kuin

voi, suojasi suutaan tuulelta ja sanoi puoleksi kuiskaten:

"Jumalan rauha, laivuri Bartel, tunnette kai minut, viimeksi tavattiin

Hampurissa seitsemän vuotta sitten."

Laivuri astahti taaksepäin, niin että vene keikahti pahasti, töllisteli

sitten silmät selällään sinipukuista kauppamiestä sysäten karkealla,

känsäisellä kädellään hiuksiaan korvan taakse.

"Niinkö on asia", sanoa tokaisi hän ja kääntyi sitten palvelijaan päin

ja viittasi rantaa kohti sanoen: "ei ole kiirettä, hyvä mies, tule

sitten kun lasti on purettu, ja kun ollaan valmiit purjehtimaan!"

Mutta palvelija otti nahkakukkarosta kymmenen kultarahaa ja piti niitä

kädessään, että ne kiilsivät kuin tuli aurinkoa vastaan.

"Tästä saat kymmenen kolikkoa käsirahaksi, laivuri", huusi hän ja

viittasi soutajaansa viemään venettä lähemmäksi, "kymmenen kolikkoa

käsirahaksi, laivuri, ja samanverta lisäksi kun ollaan Visbyssä."

"Ei, sanon minä", ärjäisi laivuri Bartel, "ei, vaikka antaisit kaikki

kaksikymmentä paikalla! Mene jalkaisin, maanmoukka, tahi juokse, jos

haluttaa, meri on merimiesten ... anna solua, Ulf, että päästään

perille tästä."

Vene kiiti kuin nuoli rantaa kohden. Palvelija jäi tuntuvasti jälkeen.

Hän oli yrittänyt puhutella kauppasaksojakin.

Sadatellen istuutui hän katsoen toisten veneitä, jotka liukuivat kuin

keijukaiset aaltojen yli, ja hänen veneensä oli kuin raskas möhkäle,

joka ei kiirettä pitänyt.

* * * * *

Maa oli tulvanaan pahoja seurauksia siitä, että kuningas Eerik oli

rikkonut Ruotsin herrain kanssa vuonna 1436 tekemänsä sopimuksen. Hän

oli tosin lupauksensa mukaan asettanut drotsin ja marskin, mutt'ei

ollut antanut niille tarpeellista valtaa; hän anteli myöskin linnat ja

läänit vasten neuvoston tahtoa kunniattomille rosvoille, raaoille

naistenraiskaajilie ja kirkonvarkaille, joille ei mikään ollut pyhää ja

joilla ei ollut muuta lakia kuin oma tahtonsa, himonsa ja pyyteensä ja

jotka olivat kentiesi vielä riettaampia kuin Engelbrektin karkoittamat

voudit.

Arbogan herrainpäivillä alussa vuotta 1436, jotka pidettiin sen

johdosta, että kuningas oli rikkonut sopimuksen, huhuttiin että

kuningas tulisi keväällä heti jäitten lähdettyä Tukholmaan ja antaisi

sen linnan sisarensapojalle, Bogislaw-herttualle, josta sitten

tehtäisiin Ruotsin kuningas; samalla oli hirveä kohtalo valmistettu

Tukholman ruotsalaisille porvareille, jotka piti surmattaman viimeiseen

mieheen. Tämä sai herrat lähtemään viipymättä Tukholmaan, ja kun heidän

täytyi väkisin tunkeutua kaupunkiin, niin syttyi siitä uudelleen sota

kuninkaan kanssa. Tämä tapahtui Engelbrektin vielä eläissä, ja hänen

tuli herrain päätöksen mukaan sitten uudelleen lähteä kiertämään

valtakuntaa ja ottamaan linnat kuninkaan "verikoirain" käsistä.

Kuninkaan asettama marski valittiin kuitenkin sitten herrain juonten

takia valtakunnan päämieheksi, ja Engelbrekt kiersi maita päätöksen

mukaan, kunnes sairastui Axevallan edustalla, jolloin hänet

toimitettiin Örebrohon.

Kun linnoja sitten Engelbrektin käskyn mukaan piiritettiin ja kun

rupesi näyttämään siltä, että Ruotsin valtakunta täydellä todella

joutuisi uskottoman kuninkaan käsistä pois, niin ehdotti tämä

valmistavan sovintokokouksen pidettäväksi Vadstenassa, johon tulisi

Hannu Kröpelin, eräs toinen ritari ja parin hansakaupungin edustajat.

Ruotsin neuvosto valmistautui myöskin ottamaan tähän kokoukseen osaa ja

lähetti siitä sanan Engelbrektille. Tällä Tukholmanmatkallaan huhtikuun

26 ja 27 päivän välillä vapaudensankari silloin murhattiin hänestä

nimensä saaneella Engelbrektinsaarella, joka on Göksholman edustalla

Hjalmarissa. Tämä tapaus näytti nyt melkoisesti muuttavan kuninkaan

toiveita.

Ei tosin puuttunut niitä, joilla oli rohkeutta ja tahtoa astua

Engelbrektin jälkiä, mutta kenelläkään ei ollut hänen kykyään eikä

kukaan niin elävästi ja lämpimästi käsittänyt ruotsalaishenkeä kuin

hän. Tämä vainaja oli suuri ja merkillinen senvuoksi, että hän niin

täydellisesti ymmärsi aikansa ja sen tarpeet, ja että hän itse oli

tämän ajanhengen täysi olennoitsemus. Hänen toimintansa tarkoitti

kaikkialla missä hän liikkuikin, kansan etua, eikä hänessä voida

havaita merkkiäkään itsekkäistä pyyteistä. Sentähden Ruotsin kansa

rakastikin niin rajattomasti Engelbrektiä, ja senlaiseksi häntä

kuvaavat kaikki aikalaisensa, jotka kykenevät etuluulottomasti häntä

arvostelemaan. Lybeckiläinen Herman Corner, joka oli Engelbrektin

aikalainen, kertoo kronikassaan että "hän oli uusi Saul, jonka Herra

oli valinnut ja varustanut voimalla suojaamaan kansaansa ja kukistamaan

oikeuden vihamiehiä. Häntä ei johtanut ylpeys eikä vallanhimo, vaan

sääli niitä onnettomia kohtaan, joita tanskalaiset voudit rääkkäsivät,

ja joitten valituksille kuninkaan korvat olivat aina kuurot."

Engelbrektin vertaa ei ollut Ruotsin miehissä hänen eläissään eikä

sellaista tullut hänen kuoltuaan.

Hän oli kuin vuoren huipulla kasvava yksinäinen honka, jonka kaaduttua

metsän muut puut ovat jotenkin yhtäläisiä. Toinen voi olla hiukan

toista korkeampi, yksi voi olla muita jonkunverran vankempi, mutta

yhtään ei ole sellaista, jonka latvasta näkisi kaikkein muiden yli.

Tämmöiseen tasakorkeaan metsään voi verrata kaikki ne herrat, jotka

jäivät valtakunnan ensimmäisiksi hänen kuoltuaan, jota voi kutsua

Ruotsiin nähden vuosisatansa miehiksi. Jonkunverran eroa oli tietysti

näilläkin miehillä -- toinen oli toista rikkaampi ja mahtavampi,

toisella oli suurempi vaikutusvalta kuin toisella, ja toinen voi olla

henkisestikin lahjakkaampi, -- mutta nämä eroavuudet eivät suurta

vaikuttaneet kokonaisuuteen. Ei yksikään näistä herroista voinut tulla

niin täydellisesti Ruotsin kansan mieheksi kuin Engelbrekt. He

ajattelivat ja toimivat jokainen yöllä omaa etuaan silmällä pitäen, ja

he käyttivät kansaa omain tarkoitustensa välikappaleeksi. Senvuoksi ei

yksikään heistä kyennytkään esiintymään Engelbrektin voimalla, vaan he

ontuivat sekä oikealle että vasemmalle puolen.

Siitä sai kuningas taas tuulta purjeisiinsa, ja mainitussa Vadstenan

kokouksessa päätettiin heinäkuun 3 päivänä välirauha ja määrättiin uusi

kokous pidettäväksi Kalmarissa heinäkuun 15 päivänä, jolloin

hansakaupunkien piti olla välittäjinä. Kuningas Eerik tuli tähän

kokoukseen -- viimeiseen, jossa hän keskusteli ruotsalaisen neuvostonsa

kanssa -- mukanaan suuri joukko ruhtinaita ja herroja. Hänen

seurueessaan oli kolme pommerilaista herttuaa, monta saksalaista

kreiviä ja viisitoista tanskalaista neuvosherraa. Ruotsin neuvosto oli

valinnut kaksi piispaa ja viisi maallikkoneuvosta puolustamaan Ruotsin

oikeutta kuningasta vastaan, -- tanskalaisten puolesta oli ne

viisitoista neuvosherraa, ja välittäjinä oli kahdeksan edusmiestä

hansakaupunkien puolesta. Kokous kesti kauan, se loppui vasta syyskuun

1 päivänä.

Eräänä päivänä heinäkuun lopulla työn päätyttyä Pyhän Kristoferin

kokoussalissa, jossa neuvotteluja pidettiin, lähti kaksi kokouksen

jäsentä kulkemaan erästä katua, joka johti toisen asunnolle. Nämä

miehet olivat drotsi, herra Krister Niilonpoika (Wasa) ja Turun piispa

Maunu Tavast. Molemmat olivat vanhoja miehiä, drotsi oli istunut

neuvostossa Albrekt-kuninkaan ajoilta asti, ja piispa lähestyi

kahdeksattakymmentään.

"Näin lukuisaa kokousta ei Kalmarissa ole ollut", sanoi drotsi

astuessaan, "sittenkuin Margareta-kuningatar, Jumala olkoon hänen

sielulleen armollinen, piti täällä suuren kokouksensa lähemmäs

kolmekymmentä vuotta sitten ... aina kun kuljen tästä Kristoferilta

asuntooni Berend Voghlerin taloon, niin muistan vanhan Kaarlo

Ulfinpojan, Toftan herran ... hän oli silloin majaa minun nykyisessä

asunnossani..."

"Kun Jumala olisi sallinut, herra Krister", lausui piispa, "suuren

kuningattaremme ja herra Kaarlo Ulfinpojan kauemmin elää ... niin olisi

paljon ollut toisin, ja paljon verta olisi jäänyt vuodattamatta!

Kunpahan armollinen kuninkaamme ja herramme olisi, kuten kanslerina

ollessani usein hänelle uskalsin sanoakin, ottanut vaaria

kasvatusäitinsä, kuningatar-vainajan esimerkistä, ja asettanut tekonsa

viisaammasti..."

"Ja kun ei Jumala olisi rangaissut meitä, hurskas isä", keskeytti

drotsi, "tuolla Engelbrektillä ja hänen talonpojillaan... Toivon

kuitenkin että pahin on jo Jumalan avulla ohi, ja rauha ja sopu taas

pääsevät valtaan!"

"Teidän kannaltanne katsoen olette ehkä oikeassa, herra Krister",

vastasi piispa, "ja minä toivon niinkuin tekin, mutta minä en ole yhtä

mieltä Engelbrektistä ... minä päinvastoin pidän varmana, ettei hän

eivätkä talonpojat olisi koskaan nousseet kapinaan, jos armollisella

kuninkaallamme, Eerikillä, olisi ollut kuningatarvainajan henki...

Katsokaamme nyt herra Krister, että asiat tulevat täst'edes paremmalle

tolalle!"

"Niinpä se on, niinpä se on", sanoi drotsi, ja he jatkoivat hiljaan

kulkuaan, kunnes saapuivat drotsin asunnolle.

Täällä alkoi drotsi, pyydettyään ensin piispaa istumaan, avonaisemmin

puhumaan, mitä hänellä oli sydämellään. Maunu-piispa oli tämän ajan

oppineimpia miehiä. Hän oli opiskellut Pragissa ja saanut siellä

maisteri-arvon, sitten hän oli oli Turussa arkkidiakoonina, kunnes

vuonna 1412 valittiin piispaksi, johon virkaan itse paavi hänet

vihki Roomassa. Hän oli toimekas ja valpas, joten hän saavutti

hiippakuntalaistensa suosion ja rakkauden niin suuressa määrin, että

häntä pidettiin Pyhän Briitan aikaisen Hemming-piispan jälkeen Turun

parhaana piispana. Hän oli lämmin rauhan ystävä, jonkavuoksi hän

innokkaasti suosi Margareta-kuningattaren aatetta, että Ruotsin, Norjan

ja Tanskan valtakunnat ikuisiksi ajoiksi yhtyisivät yhdeksi. Kuningas

Eerikiä palveli hän uskollisesti, niinkauan kuin oli vähäkin toivoa,

että tämä kuningas rupeisi kulkemaan Margaretan raivaamaa tietä. Ja kun

tämä toivo aivan hävisi, niin liittyi hän unioonin suosijoihin koska

hänen mielestään unioonin ystävä oli sama kuin rauhan ystävä.

Siinä asiassa olivat Krister Niilonpoika ja Maunu-piispa yhtä mieltä,

vaikkei Kristeriä muuten johtaneetkaan aivan samat periaatteet kuin

piispaa.

"Me olemme, kuten hyvin tiedätte, piispa Maunu", sanoi Krister-herra,

"koettaneet nyt vastaisen varalta ehkäistä kaikkea, mikä voisi rikkoa

valtakuntain välisen rakkaan sopimuksen, me olemme panneet ehdoiksi,

että Ruotsin valtakunnan lakia on noudatettava, että linnoja ja lääniä

tulee kotimaisten miesten hallita, ja me olemme monen mutkan perästä

saaneet määrätyksi, mitä 'kotimaisella miehellä' ymmärretään, että se

ei tarkoita tanskalaista eikä norjalaista, kuten Jumala paratkoon suuri

kuningatarvainajakin tahtoi, vaan että se tarkoittaa synnynnäistä

ruotsalaista; vielä olemme koettaneet korjata, mitä siitä

unioonikirjasta puuttui, jonka Margareta-kuningatar, Jumala hänen

sieluaan armahtakoon, toi Pyhän Kristoferin kokoussaliin

hyväksyttäväksi, mutta..."

Drotsi yskäisi ja heitti taakseen pitkän, kultaneuleisen

samettiviittansa, joko siitä syystä, että huoneessa oli liian lämmin

tahi että hän tarvitsi aikaa keksiäkseen sanoja sen asian

esittämiseksi, jonka piti "muttaa" seurata.

"Minä en usko, hurskas isä, piispa", jatkoi hän sitten, "että rauha ja

sopu palaa valtakuntaan tämän Kalmarin kokouksen hedelmäksi!"

Maunu-piispa katsoi tutkivasti drotsiin ja nojausi kyynäspäilleen

pöytää vasten sekä päästi raskaan huokauksen.

"Ei ole sanottua", jatkoi Krister-herra, "että se välttämättä tapahtuu,

mitä minä pelkään, mutta viisaina miehinä tulee meidän sitä ajatella,

ja ehkäistä ja parantaa pahaa, niin kauan kuin vielä on aika ... enkö

ole oikeassa, piispa Maunu?"

"Kun ei vaan, herra Krister, pahan ehkäiseminen tulisi pahan

synnyttämiseksi ... arvelen, että te tarkoitatte..."

"Sanokaa pois, piispa Maunu, sanokaa pois ... tiedämmehän, ettei voi

olla muuta kuin yksi, joka saattaisi meteliä nostaa Ruotsin

valtakunnassa."

"Totta kyllä, totta kyllä, mutta herra Kaarlo Knuutinpoika on kuninkaan

marski, ja, mikäli tiedän, on olemassa eräs toinen, jota hän saisi

pelätä enemmän kuin kuningasta, jos hän yrittäisi vastustella täällä

tehtyjä päätöksiä. Sitäpaitsi näkyy hän siksi arvostavan teitä

itseänne, herra Krister, ettei hän teidän tietämättänne mihinkään

ryhdy, varsinkin kun te olette valtakunnan ensimmäinen virkamies."

"Te unhotatte, piispa Maunu", sanoi drotsi hymyillen, "että nuoren,

arvoisan sukulaiseni käsissä on Nyköpingin linna ja että hän juuri

teidän oleskellessanne Tukholmassa ennen tänne lähtöämme, anasti

Engelbrektin miehiltä Örebron linnan. Luuletteko todella, että hän

näihin linnoihin tyytyy... Toinen, jota sanoitte Kaarlon täytyvän

pelätä ... tarkoitatte Eerik Pukea ... on kylläkin valtakunnan rauhalle

vaarallinen, mutta uskokaa minua, kun sanon, että sukulaiseni, herra

Kaarlo Knuutinpoika on vaarallisempi. Bengta-rouva on siinä aivan

oikeassa, ja hänen neuvonsa näyttää viisaalta. Meidän täytyy sulkea

tulva purona. Jos herra Kaarlon aikomus on, kuten Bengta-rouva sanoo,

vallata jollakin tavoin Visborgin linna Gotlannissa ja jos se hänelle

onnistuu, niin kyllä häntä sitten enää on mahdoton ehkäistä, vaikka hän

pyrkisi kuinka korkealle hyvänsä."

"Mutta minä", sanoi piispa epäilevästi päätään pudistaen, "pidän

sittenkin herra Eerik Pukea rauhan vaarallisimpana vihollisena."

"Juuri tämän rauhan tähden, jota minäkin pidän pyrkimysteni ylimpänä

päämääränä, minä uskon, ettei ole haitaksi katsella järjen silmillä

asioita, ennenkuin se jo on myöhäistä ... sentähden olen koettanut

saada tietooni, mitä Kaarlo-herran aseenkantajalla on Gotlantiin

asiaa."

"Oletteko saanut siitä selvän, herra Krister...?"

"En, en, hurskas isä, piispa Maunu, en ole saanut, mutta toivon

saavani, minä toivon ... odotan luokseni herra Pentti Steeninpoikaa..."

"Herra Pentti Steeninpoikaa", huudahti piispa vastenmielisyydellä ja

melkoisesti hämmästyneenä, "se mies ... minä en tahtoisi olla

tekemisissä sen miehen kanssa ... minä pidän kyllä kuten muutkin

Engelbrektin kuolemaa onnellisena tapahtumana, mutta en voi myöskään,

enempää kuin muutkaan, suvaita sitä miestä, joka lainasi kätensä

rikokseen, ja herra Pentin yli lankee varjo niin pahoin, että..."

"Mutta meidän täytyy, piispa Maunu, kylään tullaksemme usein käydä

teitä, jotka eivät kulje ruusutarhain läpi!... Pentti-ritari on Niilo

Bonpojan setä, enkä minä vähääkään arvellut kutsuessani teidät

tänne..."

"Harvoin auttavat huonot keinot hyvää asiaa herra drotsi!" lausui

piispa nousten ylös pois lähteäkseen.

Mutta samassa avattiin ovi, ja herra Pentti Steeninpoika sekä Niilo

Bonpoika tulivat sisään.

"Kiitos, herra Krister", sanoi herra Pentti tervehdittyään piispaa ja

pudistettuaan drotsin kättä. "Te olette pitänyt kunniallisesti

sananne..."

Hänet keskeytti se, että ovi taas avattiin, ja kynnykselle ilmestyi

pitkä, sinipukuinen kauppasaksa. Hän kumarteli liukkaan näköisenä

oikealle ja vasemmalle, mutta drotsi katsoi häneen suuttuneena ja

sanoi:

"Mitä tahdot mies ... kuka olet ja mitä täältä haet?"

"Anteeksi, ankara ritari", vastasi tämä nöyrästi murteellisella

ruotsinkielellä, "aika on kallista, minä kuljen herrani asioilla..."

"Ja kuka on herrasi?"

"Herra Henrik Rapasilfver Lybeckistä, ankara herra", vastasi kauppamies

nöyrästi, mutta kuitenkin joltisellakin rohkeudella, mikä osoitti hänen

ennenkin olleen korkeiden herrain kanssa tekemisissä. "'Riennä', sanoi

herra Henrik Rapasilfver, 'mene drotsin luo tekemään tili viimeisestä

laivanlastista, jonka saimme tänne Lybeckiin häntä varten', sanoi hän,

'mutta älä tule takaisin ilman drotsin kuittia'..."

"Herrasi odottakoon kuitenkin huomiseen, mies", vastasi Krister-herra,

mutta saksa pudisti itsepintaisesti päätään.

"Voin odottaa, ankara herra drotsi, kunnes nämä herrat ovat lähteneet",

sanoi hän, "pääni on täynnä nahkoja, muonavaroja ja numeroita ... minä

istun järjestämään papereitani, sillaikaa kuin te neuvottelette näitten

ankarain herrain kanssa, ja tekemään kaikki valmiiksi, ettei teillä

ole muuta kuin panna nimenne alle... Tunnette kai herra Henrik

Rapasilfverin ja tiedätte, ettei hänen kanssaan ole hyvä leikitellä,

erittäinkään näinä aikoina, jolloin Ruotsin kohtalo -- sopii sanoa --

on hänen kädessään."

Aivan totta ei tämä ollut, mutta lybeckiläinen Henrik Rapasilfver oli

kuitenkin yksi välittäjiä, vieläpä vaikuttavimpia niistä, ettei

todellakaan ollut viisasta riitautua hänen kanssaan. Tästä syystä ja

kun ei drotsilla ollutkaan puhuttavana mitään, jota toimelias

kauppamies -- joka jo oli laukustaan ottanut paperin ja alkanut

vähääkään häiriintymättä sitä tutkia -- saattaisi hyödykseen käyttää,

niin päätti hän antaa saksan tehdä tahtonsa mukaan.

Muut katselivat tosin vähän kummissaan, miten mies oli niin rohkea ja

drotsi niin myöntyväinen, mutta keskustelu alkoi.

"Teidän toiveenne on siis tyydytetty?" kysyi drotsi Pentti-herraan

kääntyen.

"Armollinen herramme, kuningas, lupasi tänään", vastasi puhuteltu,

"antaa Kalmarin linnan minun ja Bo-veljeni haltuun!"

"Kalmarin linnan?" huudahti piispa, jota tämä tieto niin ilahutti, että

hän unhotti vastenmielisyytensä herroja vastaan, joita kuninkaan armo

oli kohdannut. "Kiitetty olkoon Jumala ja Pyhä Eerik, armollinen

herramme, kuningas, tahtoo siis selvästi näyttää, että hän täydellä

todella aikoo pitää sen liiton, joka parin päivän perästä vahvistetaan

hänen ja Ruotsin valtakunnan välillä!"

"Sitä hän näkyy todella tahtovan", sanoi ritari Pentti, "ja koska minun

on tästä teitä kiittäminen, herra Krister, niin olen koettanut ...

koettanut näyttää, kuinka minäkin suosin rauhaa... Olen tuonut tänne

veljenipojan... Hän tuli mukaani kuninkaan luota, joka lupasi hänen

matkustaa omalla laivallaan Gotlantiin..."

"Hm ... sepä oli hyvä asia ... hm", yskähti drotsi, "sinulla näkyy

olevan hyvä onni, nuori mies!"

Jos drotsi olisi havainnut, miten kauppasaksa vaanien vilkaisi

papereistaan häneen, niin olisi hän varmaan ruvennut epäilemään hänen

kauppa-intoaan. Nyt ei hän sitä huomannut, mutta näki sen sijaan

Pentti-herran silmäin omituisesti välähtävän, samassa kuin hän lausui:

"Ja koska nuori sukulaiseni tietää teidän ja Tanskassa asuvain

sukulaistenne ansioksi kuninkaan osoittaman suosion, niin on hän nyt

tullut tänne teitä hyväntahtoisuudestanne kiittämään!"

Drotsi nyökkäsi hyvin ystävällisesti nuorukaiselle ja sanoi aivan

välinpitämättömästi, ikäänkuin vaan jotakin sanoakseen eikä vastausta

saadakseen:

"Minua ilahuttaa, että olen voinut sinua vähän auttaa, reipas

poikaseni ... sinulla mahtaa olla tärkeitä asioita toimitettavana,

koska olet niin innokkaasti sinne halunnut... Sinä näytätkin hyvän

ystävän arvoiselta!"

"Kiitoksia, ankara herra drotsi", vastasi Niilo Bonpoika punastuen,

"sekä siitä että olette puhunut minusta hyvää kuninkaalle että hyvistä

ajatuksistanne minusta... Jumalan avulla toivon, ettette siinä tule

pettymään."

Drotsi istui katsellen lattiapalkkia ja näytti jo kokokaan unhottaneen

Niilon, mutta Maunu piispa katseli mielihyvällä nuorukaisen avomielisiä

ja jaloja kasvoja.

"Te olette ritari Bon ja rouva Kaarina Sturen poika", sanoi hän

tarttuen ystävällisesti Niilo Bonpojan käteen, "äidinisänne, ankara

Sven-ritari, oleskeli paljon Visbyssä -- tarkoitan, että teillä on

kaiketi siellä nyt toimitettavana joitakin sukuasioita?"

Piispan kysymys tuntui aivan luonnolliselta, ja hänen

vastauksestaankin näkyi teeskentelemätön hyväntahtoisuus.

"Olette aivan oikeassa, kunnianarvoisa herra", vastasi Niilo, "minä

käyn siellä eräällä äitini antamalla asialla!"

"Mutta olkaa varovainen, nuori mies", sanoi drotsi siirtäen tutkivan

katseensa lattiasta Niiloon ja sitten uudelleen lattiaan. "Omituisia

huhuja liikkuu matkanne johdosta, sanotaan että kuljette herranne,

marskin, yksityisissä asioissa... Ajat ovat pahat, nuorimies,

voitaisiin helposti luulla sinun toimittelevan asioita, jotka olisivat

vahingoksi Ruotsin valtakunnalle ja sille yhteydelle, jonka tulee

valtakuntain välillä olla..."

"Sellaisia huhuja ei kukaan rehellinen mies voi kuitenkaan uskoa,

ankara herra", vastasi Niilo. "Herrallani, marskilla, ei ole mitään

muuta tekemistä matkani kanssa, kuin että hän antoi minulle siksi aikaa

vapautta palveluksestani... Kaikki sellaiset puheet ovat pahain kielten

juoruja."

"Huhuilla oli kuitenkin tällä kertaa ääni, joka ei ollut juorujen

tapainen ... sanoppa, nuori mies, tunteeko isäsi, ankara Bo-herra,

matkasi tarkoituksen?"

Nuorukaisen katse osoitti hämmästystä ja harmia, kun hän vastasi:

"Ei"

"Siinäpä se on!" sanoi drotsi, "siinäpä se on ... ja minä kysyn sinulta

vielä: voitko ilmoittaa isällesi matkasi tarkoituksen?"

"En!" vastasi nuorukainen taas.

"Nyt näette itse, Niilo Bonpoika", jatkoi drotsi, varsin synkkänä,

"olenko väärässä sanoessani teille: varokaa, etteivät huhut käänny

teitä itseänne vastaan ja lyö teitä herranne asemasta."

"Mutta minä annan sanani siitä, ankara herra drotsi", huudahti Niilo

Bonpoika hehkuvin poskin, silmissään loukatun ylpeyden liekki, "minä

annan sanani siitä, ettei herrani, marski ole missään tekemisissä

Visbyn-matkani kanssa!"

Drotsi hymähti sen näköisenä, kuin olisivat nuorukaisen sanat vaan

vahvistaneet hänen epäluuloaan.

"No, jos niin on laita, kuin sanot, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "niin

en tahdo sanojasi epäillä, mutta tottele sitten minun neuvoani ja

lykkää matkasi sopivampaan aikaan... Minä olen vanha, ja tunnen

maailman ja sen juonet, sinä et kadu, jos teet neuvoni mukaan."

Niilo Bonpoika kumarsi kunnioittavasti vanhalle herralle vastaamatta

hänen hyväntahtoiseen neuvoonsa, mutta hohtava puna hänen poskillaan

osoitti selvästi, mitä hän siitä ajatteli. Maunu-piispa nousi myöskin

ja lähti yht'aikaa Niilon kanssa drotsin asunnosta, joten sinne jäi

ainoastaan herra Pentti Steeninpoika ja saksalainen kauppamies, joka

näkyi tykkänään unohtuneen.

"Olen puhunut veljeni kanssa", sanoi Pentti-herra piispan ja Niilon

mentyä, "mutta hän kieltää jyrkästi, herra Krister."

Drotsi katseli kauan Pentti-ritaria, ikäänkuin oikein perinpohjin

käsittääkseen Bo Steninpojan kiellon merkityksen.

"Sitten ei ole muuta neuvoa", sanoi hän vihdoin, "kuin että te, joka

olette nuorukaisen lähin sukulainen, ryhdytte toimiin. Tuumikaa sitä,

minä arvelen, että se on jotenkin helppoa Kalmarin linnanherralle!"

Miehet kuiskailivat vielä puoliääneen muutamia sanoja, hyvästelivät

sitten toisiaan, jonka jälkeen Pentti-herrakin lähti. Nyt kääntyi

Krister-herra kauppiaan puoleen, joka selaili papereitaan äimistyneenä

ja kiukustuneena.

"Eikös ollutkin niin kuin minä sanoin", sanoi hän lyöden kädellään

otsaansa, "olen nyt saanut laskun loppuun, herra drotsi, ja nyt näen

olleeni oikeassa ... minä sanoin mestari Henrik Rapasilfverille

lähteissäni: 'onko viimeisetkin kustannukset otettu lukuun?' ... 'kyllä

ne ovat', vastasi hän, mutta ne eivät ole, syyttäköön Henrikki-mestari

itseään ... syyttäköön itseään ... katsokaapa, tässä..."

Hän näytti pitkää paperiaan drotsille, mutta tämä katsahti siihen vaan

hieman sekä työnsi sen pois.

"Kuuleppas, mies", sanoi drotsi, "mestari Henrik Rapasilfverin laskut

eivät tavallisesti ole sellaisia."

"Ei, ei ... eivät ne todellakaan ole sellaisia", lausui saksa

vilkkaasti, "ei, mutta nyt hän on saanut apulaiseksi muutaman nuoren

miehen, joka on liikkeeseen tottumaton, ja hän on tehnyt tämän laskun,

katsokaas ... te näette, että se on tottumatonta käsialaa...? No niin,

olkoon opiksi Henrikki-mestarille, tietäköön, että vanhempi on aina

kokeneempi ... hm, hm ... olen harmaantunut hänen palveluksessaan,

tiedän hyvin, kuinka asiat kulkee ... parin päivän perästä on kaikki

kunnossa, ankara herra drotsi, luottakaa siihen, luottakaa siihen...!"

Kauppasaksa kumarsi ja lähti ovelle päin, mutta käännähti äkkiä ja

katseli pyöreillä silmillään drotsia.

"Kuulkaa, ankara herra", sanoi hän, "minä voin tehdä teille

palveluksen, jos niin tahdotte."

Drotsi ällistyi. Hän ei tiennyt, miltä kannalta ottaisi tämän

äkkinäisen tarjouksen.

"Se nuori mies, joka täällä oli", jatkoi kauppamies, "ja joka ei

suuresti näkynyt huolivan teidän neuvoistanne, on reipas nuorimies!"

Nyt syttyivät vihan salamat drotsin silmiin, joita harmaat kulmakarvat

varjostivat, mutta saksa ehätti jatkamaan:

"Herrani, mestari Henrik Rapasilfver on nähnyt hänet, ja luulen että

hän mielellään tutustuisi häneen ... olisikohan kovin sopimaton teko

tätä ylhäistä nuorukaista kohtaan, jos Henrikki-mestari kutsuisi hänet

laivalleen, joka on täällä sataman suussa Danzigiin lähdössä...

Olisikohan sopimatonta kutsua nuorukaisen sille laivalle ... ehkä olisi

joku muukin kuin Henrikki-mestari siitä mielissään!"

"Ja mitä hyötyä siitä minulle olisi?" kysyi drotsi puoleksi leppyneenä.

"Eräs teille rakas nuorimies häätyisi silloin lykkäämään erään

matkansa... Kaikki käy kuin sattumalta ... nuorukainen juo viiniä ...

nukkuu ... unhotetaan antaa käsky hänen laskemisestaan maihin, tuuli

kiihtyy... Hän suuttuu, mutta mitäs tehdä meren aavalla selällä...

Koetetaan selittää asiaa minkä osataan ja pyydetään häneltä anteeksi

sekä luvataan tuoda hänet viipymättä takaisin Tukholmaan...

Henrikki-mestarin laiva lähtee Danzigista sinne... Asia menee

mainiosti, Henrikki-mestarinkaan ei tarvitse tietää silta mitään, sillä

kaksi säilyttää salaisuuden aina paremmin kuin kolme ... toisin sanoen,

me ymmärrämme kai nyt toisemme, ankara herra, ja te muistanette minua

tämän palvelukset johdosta."

Krister-herra koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta äänessä tuntui

kuitenkin suurta tyytyväisyyttä, kun hän vastasi:

"Jos mestari Henrik Rapasilfver kutsuu Niilo Bonpojan laivalleen, niin

sen täytyy olla hänelle hyvin mieleen, ja ehkä on sekä hänelle

itselleen että Ruotsin valtakunnalle hyödyksi että hän saa tutustua

mestari Henrik Rapasilfverin kekseliääseen apulaiseen."

"Teidänkin täytyy sentään vähän auttaa asiaa, ankara herra, että se

varmemmin onnistuisi ... älkää kiivastuko, tarkoitan vaan, että jätätte

asian kokonaan minun haltuuni, ettei esimerkiksi äskeinen ankara ritari

turhanpäiten pilaisi koko yritystä... Minä lupaan, että tämä nuori mies

on Henrikki-mestarin laivalla huomenna ennen puoltayötä. Voitte

varmuuden vuoksi niihin aikoihin tulla ratsastelemaan meren rannalle,

kaupungista etelään päin nähdäksenne sen itse. Jos ei yritykseni

sattuisi onnistumaan, niin onhan teillä sitten keinoja montakin, kuten

äskeisen ankaran ritarin apu tai joku muu."

Drotsi piti tämän viisaana ja antoi miehen mennä ihmetellen hänen

älykkäisyyttään ja kekseliäisyyttään.

* * * * *

Seuraavana päivänä hikoilivat herrat kuten ennenkin samettiviitoissaan

Pyhän Kristoferin kokoussalissa, mutta ulkona salmella hyppelivät

aallot välkkyen auringonpaisteessa, laivat kiikkuivat ankkuroituina,

kuninkaan laivat linnan vieressä, kauppalaivat lähempänä kaupunkia.

Tuuli kiihtyi illan tullen, ja pienet aaltoset, jotka olivat päivällä

ikäänkuin leikkineet ja kisailleet, rupesivat näyttelemään leveitä,

valkeita hammasrivejä.

Rannalla linnan eteläpuolella käveli taasen ruskeapukuinen kauppasaksa

edestakaisin, kasvot miltei vielä tarkemmin pääverhon suojassa, koska

tuuli oli nyt tuimempi kuin edelliskerralla. Hänen vieressään asteli

sinipukuinen, ja rannalla oli vene ja siinä kaksi parrakasta soutajaa,

airot kädessä ollakseen aina valmiina lähtemään. Saksat näyttivät nyt

kuitenkin tähystelevän enemmän maalle kuin merelle päin.

"Akka on mennyt, kuten sanoin", vakuutti sininen innokkaasti, "eikä

hänellä liene erikoista kiirettä palata."

"Mutta tästä ei ole yhtäkään venettä lähtenyt, jossa hän olisi ollut...

Jos hän siis on lähtenyt, niin ei hänestä liene meille estettä."

Samassa kuului linnan puolelta omituinen ääni, jonka tuulessa

läpättävät purjeet synnyttävät, kun ne höllälle lasketaan. Kääntyen

sinnepäin näkivät he laivan puikkivan esiin salmesta ja kääntävän

keulansa pohjoista kohti.

"Kuninkaan laiva!" mutisi sininen.

"Kuninkaan laiva!" matki ruskea, "se on kuninkaan laiva, mutta..."

"Hän on lähtenyt Kråkerumiin, niin sanoi hurskas Inga-sisar, ja sieltä

noutaa kuninkaan laiva hänet Visbyhyn ... se on varma!"

"Jumalan ja Pyhän Eerikin nimessä, Birger, ottakoot vaan hänet

laivaansa Kråkerumissa tai missä mielensä tekee ... mutta tavallista

kummemmat purjeet täytyy kuninkaan ruuhella olla, jos he aikovat päästä

Bartel-mestarin edelle... Kun tuo nuori herra nyt vaan saataisiin

laivalle ja purjeet pystyyn!"

Nopeita, kevyitä askelia rupesi kuulumaan kaupungista päin, miehet

erkanivat äkkiä toisistaan, ja sininen lähti maalle päin. Oli ihana,

valoisa kesäyö. Pian tuli näkyviin hoikka miesvartalo kivenheiton

päähän kauppamiehistä.

Samassa kuului kavion kopsetta vähän tuonnempaa ja öisestä hämärästä

tuli näkyviin hyvin verhottu ratsastaja asemiehen seuraamana. Hän

ratsasti rantaa pitkin vähän matkaa rannalla olijoista.

"Minä olen tässä, nuori herra!" huusi sininen mies tulijalle, joka

rupesi nopeammin astumaan.

"Missä on uutishankkijasi, ukkoseni?"

"Täällä veneen vieressä ... astukaa rohkeasti, nuori herra, aika on

kallista; minä jo luulin, ettette tulekaan, kun olette niin kauvan

viipynyt."

He tulivat pian veneen viereen.

"Astukaa veneeseen, Niilo Bonpoika", sanoi hän teeskennellyllä, mutta

käskevällä äänellä.

Niilo Bonpoika kavahti taaksepäin ja tarttui äkisti lyhyeen miekkaansa,

mutta samassa tarttui kaksi vankkaa kättä hänen vyötäisiinsä.

Vastustaminen oli mahdoton. Kädet kiristivät hänen käsiään kuin

rautapihdit. Hän oli voimakas ja notkea, mutta tässä eivät hänen

voimansa riittäneet mihinkään, hänen täytyi vastustamatta tyytyä

kohtaloonsa, huutaminen ei olisi auttanut, jos hänen ylpeytensä

olisikin sallinut sillä tavalla apua pyytää, sillä ranta oli aivan

autio. Tumma ratsumieskin, joka oli vähän ylempänä rannalla, olisi

tuskin huutamalla ottanut apuun lähteäkseen, koskei itse tekokaan, joka

tapahtui aivan hänen nenänsä edessä, näyttänyt vaikuttavan hänessä

mitään auttamishalua.

Vene lähti rannalta kiikkuen kuohuvilla laineilla ja hävisi muutaman

laivan tienoille, joka näytti olevan aivan valmis purjehtimaan.

Mikäli vene eteni, lähestyi tumma ratsumies rantaa ja katseli siinä

hetkisen ulappaa ja laivaa, jota kohti vene oli mennyt. Sitten käänsi

hän hevosensa, vetäisi viitan tiukempaan ja lähti ratsastamaan

kaupunkiin päin.