Merirosvon tytär.
Niin tulisella vauhdilla kuin kahden vankan hevosen kavioista lähti,
siirtyi Niilo Bonpoika ja viheriä ritari Örebrosta Ekesjöhön, joka
jälkimmäinen paikka on neljä runsasta peninkulmaa samannimisestä
kaupungista.
Hevoset olivat vaahdosta ihan valkeina, kun he tulivat sillalle,
joka vei saarelle rakennettuun Ekesjön vankkaan kivikartanoon, jota
nykyään kutsutaan Ekesjön hovitilaksi. Kartano oli aikoinaan kuulunut
Nydalan luostarille, mutta oli v. 1420 vaihdon kautta joutunut
Margareta-kuningattaren ensi vuosilta tunnetun merirosvon Sven Sturen
käsiin, jolla oli sitäpaitsi koko joukko muita taloja. Sven-ritari oli
aluksi johtanut kuningattaren miehiä Gotlannissa kuningas Albrektin
poikaa, Eerik-herttuata vastaan, mutta oli pian luopunut
kuningattaresta ja liittynyt herttuaan. Hän kokosi kohta ympärilleen
niin kutsutut vitaliveljekset eli muonaveljekset, ja hänen
rosvolaivansa kiertelivät sitten kaikkia pohjoisia meriä. Herttuan
kuoltua nimitti leskiherttuatar Svenin Gotlannin päälliköksi, ja kun
hän sitten täältä kuulutti, että jokainen, joka tahtoi häntä auttaa,
sai turvapaikan Gotlannin linnoissa, niin tuli tämä saari noiden
"Jumalan ystävien ja kaikkein vihamiesten" keskuspaikaksi, kuten nämä
merisissit itseään nimittivät. Kun Margareta sitten onnensa ja
viisautensa avulla vihdoin -- vuonna 1398 -- sai karkoitetuksi rosvot
Gotlannista, niin läksi Sven-ritari monen muun keralla Pohjaan s.o.
Pohjanlahteen jatkaakseen siellä taisteluaan kuningatarta vastaan.
Mutta syksyllä samana vuonna täytyi hänen myöntyä sovintoon hänen
kanssaan.
Samoihin aikoihin häätyi eräs toinenkin mahtava herra, joka oli pitänyt
yhteyttä Svenin kanssa, nimittäin tunnetun drotsivainajan Bo Juhonpojan
poika, Knut Bonpoika, sopimaan kuningattaren kanssa. Näiden herrain
vallassa oli vuoden 1398 kuluessa ollut kaikki linnat ja varustukset
Pohjanlahden ympärillä, joten heidän liittonsa ei suinkaan ollut mikään
halveksittava mahti. Mutta kun rauha kerran oli tehty, näytti
kuningatar kokonaan unhottaneen heidän entisen elämänsä ja käytti näitä
vanhoja merirosvoja sitten moniin tärkeihin toimiin. Ritari Sven eleli
sittemmin hiljaisuudessa maatiloillaan Smålannissa kuolemaansa asti.
Hänen tyttärensä Katariina oli naimisissa Bo Steeninpojan (Natt och
Dagin) kanssa, jolle hän synnytti kaksi poikaa ja yhden tyttären.
Poikain nimet olivat Svante ja Niilo, tytär, Märta, tuli naimisiin
Pietari Arviidinpojan (Ribbingin) kanssa. Niiloa hän piti näistä
rakkaimpana. Hän oli nuorin ja lahjakkain. Vanhemmalla veljellä oli
hidas ja sävyisä luonne, hän eli mieluimmin hiljaisuudessa isänsä
tiloilla eikä koskaan halannut kotisarkaa ulommaksi. Märta oli lapsista
vanhin; hän oli jo aikaisin joutunut naimisiin ja oli ollut jo useita
vuosia leskenäkin.
Svante seisoi pihalla tervehtäen veljeään, kun tämä tuli pitkää siltaa
myöten, joka liitti linnansaaren mantereeseen.
"Kuinka äitimme jaksaa?" kysyi Niilo ensimmäiseksi tervehdittyään
veljeään.
"Eipä kukaan tietäne, koska hänen viimeinen hetkensä tulee", vastasi
Svante. "Hän makaa raihnaana ja kuihtuneena ja heikontuu päivä
päivältä; mutta nyt hän kai itsekin luulee loppuhetkensä tulevan, koska
hän on sinut kutsuttanut luokseen. Isämme oli täällä, mutta lähti eilen
pohjoiseen päin ... sanoi pidettävän Vadstenassa herrainkokousta, johon
hänenkin oli matkustaminen."
"Lääkkeet eivät siis auta häntä?" kysyi Niilo, heittäen ohjat
muutamalle vanhalle palvelijalle, joka juoksi saapuville. "Toivoisin,
ettei hän koskaan olisi lääkkeitä käyttänyt ... juuri siitä päivästä
alkaen, jona hän niitä rupesi ottamaan, on hän yhä huonontunut."
"Eikö hän itse sitä huomaa?..."
"Ei, ja Bengta-rouva sanoo..."
"Bengta-rouvako?" keskeytti Niilo ja katsoi kummastellen veljeään,
"mitä Bengta-rouva täällä äitimme luona tekee?"
"Hänhän täällä kaikesta huolta pitää äitimme sijasta", vastasi Svante,
"ja hän myöskin määrää lääkkeet, sillä hän on hyvin harjaantunut
yrttitaitoon ja osaa keittää niistä hyvin terveellisiä juomia."
"Mutta eihän Bengta-rouva ennen ollut mikään äitimme ystävä!" lausui
Niilo aikoen nousta portaille.
"Hän on viime vuosina paljon muuttunut... Nykyään on hän pelkkää
hyvyyttä ja ystävällisyyttä äitiämme kohtaan."
"Ha-ha-ha", kajahteli viheriän ritarin kuiva naurunhohotus sivultapäin,
ja veljekset näkivät hänen kaihtavan kädellään silmiään aurinkoa vasten
ja katselevan muuatta otusta, joka lähestyi siltaa maanpuolelta, sekä
hymisevän itsekseen:
Totuus ja usko on sortunut maan;
Ne karata mielivät maailmaan!
"Jos minun nimeni on Svante", huudahti vanhempi veli, hänkin kaihtaen
silmiään, "niin tuolla tulee Bengta-rouva itse ja ratsastaa reippaasti
kuin Ekesjön paras huovi."
Tulija oli todella Bengta-rouva, joka ratsasti rivakasti sillan yli.
Selittämätön vastenmielisyys valtasi Niilon, kun hän erotti miesmäisen
rouvan terävät piirteet. Hän oli rientämäisillään porstuaan
ennättääkseen äitinsä luo ennen vierasta, mutta Svante tarttui hänen
käteensä ja pidätti häntä sanoen:
"Ei niin, veljeni, Bengta-rouva ei kuuna päivänä anna sinulle anteeksi,
jos menet tiehesi, kun kerran jo olet hänet nähnyt."
Niiloa ei näkynyt haluttavan noudattaa veljensä varoitusta ja
varmaankin olisi hän tehnyt, kuten aikoi, ellei Bengta-rouva itse olisi
ollut jo siksi lähellä, että voi huutaa häntä pysähtymään. Hän oli jo
kivikartanon oven edessä.
"Ei kiirettä, ei kiirettä, Niilo Bonpoika", huusi hän äänellä, joka
kuului käskemiseen tottuneelta, "äitisi ei ole niinkään rynnäköllä
otettavissa ... siihen hän on liian heikko, ja sinä et, luulenma,
halunne hänen kuolemaansa tunnollesi."
"Ha-ha-ha", nauroi viheriä ritari, mutta katsoi kohta maahan, kun
Bengta-rouva heitti häneen salamoivan silmäyksen.
"Pidä huolta ratsustani, viheriä roikale", sanoi Bengta-rouva nousten
satulasta keveästi ja näppärästi kuin kaksikymmenvuotias ja heittäen
ohjat ritarille, jonka kasvoilla oli alituiseen puolihupsu
naurunvirnistys.
Tämä ei ollut tietävinäänkään, otti vaan ohjat, mutta sieppasi ne niin
tulisesti, että päitset pääsivät hevosen päästä, ja se hyppäsi
säikähtäen sillalle päin. Siellä sai sen kuitenkin helposti kiinni
Bengta-rouvan palvelija, joka nyt vasta saavutti nopsan emäntänsä.
Tämän tumma iho muuttui kellanviheriäksi, kun hän katseli hyvätuulista
ritaria, joka suitset kädessä naureskeli tavallista nauruaan vähääkään
huolimatta siitä, mitä oli tapahtunut.
"Valjastakaa tiukemmin, paljoa tiukemmin, Bengta-rouva", sanoi hän, "te
ette pääse koskaan perille tällaisilla suitsilla, ha-ha-ha..."
Bengtan silmät säkenöivät, ei sentään niinkään kiukusta ja harmista,
vaan enemmän siitä että hänessä syttyi halu tutkia tyystiin ritarin
tarkoitukset. Mutta tämän kasvoista ei näkynyt mitään älyn merkkiä,
vielä vähemmän mietittyjä tarkoituksia. Mitä Bengta-rouva lienee
ajatellutkin, ei hän kuitenkaan tahtonut pilata tärkeätä hetkeä.
Hän kohotti ylpeästi päätään ja astui porstuaan veljesten seuraamana.
Kun hän portaitten yläpäässä ruokasalin ovella katsahti taakseen, näki
hän vihatun ritarin alhaalla astelevan heidän peräänsä.
Salissa oli aivan äänetöntä. Kaarina-rouvan pienet neitsyet istuivat
kalpein poskin työssään. Lauluja ei nyt kuulunut heidän huuliltaan,
joita he tavallisesti työtä tehdessään laulelivat, silloinkuin
Kaarina-rouva itse oli mukana. Ja kun Bengta-rouvan pitkä, tuima
vartalo ilmestyi saliin, hypähtivät he ylös kuin säikähtyneet
kyyhkyset.
"Onko kukaan käynyt Kaarina-rouvan luona tänään?" kysyä niuhaisi
Bengta-rouva.
"Ei, jalo rouva", vastasi vanhin neitsyistä, "rakas rouvamme on
nukkunut koko aamun ja nukkuu vieläkin!"
"Nukkuu ... hm; jaha, se on hyvä, lapset ... kuka on käynyt hänen
luonaan minun poissa ollessani?"
"Ei kukaan muu kuin hänen veljensä, ankara Bo-ritari sekä Märta-rouva
ja nuori Svante-herra ... eikä se ole yhtään vahingoittanut häntä; hän
on voinut paremmin kuin usein ennen, ja eilen, kun Bo-herra lähti
täältä, sanoi hän haluavansa muuttaa tähän huoneeseen tänä päivänä
kuullakseen meidän laulavan työssämme, sitä hän sanoi ikävöivänsä,
siitä on niin pitkä aika, kuin hän on saanut sitä kuulla, sanoi hän..."
"Hyvä, hyvä ... odottakaa täällä Niilo Bonpoika, minun täytyy valmistaa
äitiänne!"
Tämän sanottuaan meni hän katsomaan erääseen viereiseen huoneeseen.
Kesti melkoisen kauan, ennenkuin hän taas tuli näkyviin. Ikkunat olivat
auki, joten tuuli puhalteli huoneen läpi. Veljekset asettuivat erään
ikkunan viereen; Niilo nojausi sitä vastaan ja - laski päänsä kättensä
varaan katsellen rantaa ja järveä, joka päilyi syvänä ja sinisenä
metsäistä, korkeata vuorenrinnettä vastaan. Paimentytön laulu helähteli
järven toiselta puolen, ja kuunnellessaan näitä tuttuja ääniä, tuntui
Niilosta siltä kuin olisi järvi ollut täynnä ihania kangastuksia hänen
lapsuutensa ajoilta. Hän näki isänsä ja äitinsä, vanhan äidinisänsä,
Sven-ritarin, jonka pitkä parta oli hopeanharmaa ja kasvot töykeät,
mutta jonka käsi oli sentään usein hänen poskiaan silitellyt.
"No, Jumala armahtakoon minua, vanhaa varista", huusi silloin eräs ääni
hänen selkänsä takana, ja kaksi kättä läiskähti yhteen, "totisesti se
on pieni Niilo-herra ilmielävänä ... pieni, sanoin ... hänestähän on
tullut jo suuri, uljas ritari..."
Niilo kääntyi ja hymyili ystävällisesti nähdessään talon harmaapäisen
palvelijan. Hän seisoi siinä ääneensä nyyhkien ja kuivaten kyyneleitä
esiliinallaan.
"No, Herran rauhaa, Helka-muori", sanoi nuorukainen syleillen häntä,
"olethan iloissasi, kun minä taas olen kotona ... ja sanoppa nyt
minulle täysi totuus eräästä asiasta, josta tahdon yhtä ja toista
tietää."
Hän veti eukon ikkunankomeroon ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi
Bengta-rouvasta. Muori ei tiennyt enempää kuin Svantekaan, mutta hän
esitti asiat sentään aivan toisenvärisiksi kuin Niilon sävyisä veli oli
ne esittänyt.
"Sen minä sanon, Niilo, vaikka olenkin näin vanha", lausui hän, "että
jos laitatte Bengta-rouvan pois äitinne talosta, niin teette työn, jota
ette ikipäivänä kadu."
"Niin minä aionkin, Helka, ainakin minä koetan sitä", vastasi Niilo.
"Jos se jollekin onnistuu, niin teille ainakin, Niilo... Jumalan äiti,
tehän olette ilmeinen Sven-herra vainaja."
"Mutta sano minulle vielä, Helka-muori, kuka tuo valkoviittainen mies
on, joka toi minulle sanan äidiltäni?"
"Valkoviittainen mies ... hm, kukako hän on", sanoi eukko yskäisten,
"väliin on hän tuntunut minusta ikäänkuin tutulta ... mutta olkoon kuka
tahansa, Niilo, niin hänen jälkensä kasvavat ruusuja ... totisesti!"
Vanhus nyökäytti päätään, ja pari kyyneltä tipahti hänen uskollisista
silmistään.
"Mitä tarkoitat, Helka? ... sinä puhut hänestä hyvää ... mitä isäni
näytti hänestä pitävän?"
"En tiedä, lieneekö hän ollut isänne, Bo-ritarin näkyvissäkään ... hän
ei ole, kumma kyllä, ollut täällä juuri nuulloin, kuin Bengta-rouvan
tulon edellä, paitsi silloin kun hän ensi kertaa tuli tänne. Siitä
lienee nyt kolmisen vuotta, Ja kukaan muu ei häntä tuntenut silloin
kuin Kaarina-rouva. Ja hän itki silloin, mutta oli samalla hyvin
iloinen. Siitä alkain näyttää kuin kipu lieventyisi aina viheriän
ritarin tullessa..."
"Hän käy siis rakkaan äitini luona?"
"Siellä hän käypi ... ja joka kerta kun hän tarttuu Kaarina-rouvan
huoneen oveen, olen aina tuntemaisillani hänet, mutta sitten hän
kääntyy toisaalle, on taas kuin ennenkin ja nauraa takkuiseen
partaansa."
"Tietääkö Bengta-rouva hänen käynneistään äitini luona ja suvaitseeko
hän niitä?"
"Hän ei tiedä siitä mitään ... ritari näkyy osaavan valita oikean ajan,
niin tölhöltä kuin hän näyttääkin."
Nyt avasi Bengta Kaarina-rouvan huoneen oven, seisoi jäykkänä ja
salamyhkäisenä kynnyksellä sekä viittasi käskevästi kädellään. Niilo
astui nopeasti ovelle, josta Bengta-rouva väistyi antaen hänelle tietä.
Sisään tultuaan sulki Niilo heti oven.
Kamarissa oli pimeää kuin haudassa. Päivänvaloa ei päässyt yhtään
sisään. Kaksi paksua vahakynttilää paloi pöydällä suuren uudinsängyn
vieressä, valaisten sen kultahesuja ja sukuvaakunaa, joka oli sängyn
keskikohdalla, missä uutimet yhtyivät.
Avarasta vuoteesta näkyivät kalpeat, kuihtuneet kasvot. Silmätkin
olivat kuopalla, ja kuivunut käsi viittasi tulijalle tervehdykseksi.
Ilonväre näkyi kuitenkin valaisevan sairaan kasvoja.
Niilo polvistui vuoteen viereen ja suuteli innokkaasti ojennettua
kättä.
"Tervetullut kotiisi, siunattu poikani", lausui sairas vapisevalla
äänellä, "äitisi on kauan, kauan ikävöinyt sinua."
"Hyvä Jumala olkoon kiitetty, että pääsin tulemaan nyt, kun sinä vielä
voit puhua ja tuntea poikasi!"
"Niin sinun pitikin tulla, Niilo ... minä olin niin laskenut ...
minulla on tärkeitä asioita sinulle kerrottavana ... äidinisäsi
puolesta. Toivoin saavani puhua ne salaisuudet sinulle todistajitta ...
mutta minä olen liian heikko ... vai kuinka, Bengta ystäväni, etkö
luule minun sitä kestävän...? Minähän tunnen itseni nyt virkummaksi,
kuin olen ollut pitkiin aikoihin..."
"Te kuulette, mitä hän sanoo, Bengta-rouva", sanoi Niilo, hieman
tuimuutta äänessään, sekä nousi ylös, "äitini tahtoo puhua minulle
kahden kesken!"
"Mielelläni, hyvin mielelläni uskoisin sinun kestävän", vastasi
puhuteltu, katsoen läpitunkevasti sairaaseen, "mutta jos voimasi
pettäisivät ... olenhan sanonut sinulle, Kaarina, että tautisi on
senlaatuinen, että se voi äkkiä kääntyä kuolemaksi, ja jos se nyt
sattuisi tapahtumaan, ennenkuin olet rakkaalle pojallesi saanut kaikki
sanotuksi mitä hänen tulee tietää ... niin kuinka silloin pääsisit
rauhassa lähtemään täältä. Ja tunnethan sinä vanhan ystäväsi, Bengtan,
enhän minäkään sinulta mitään salaa, ja olenhan minä jo niin vanha,
että voin pitää suuni kiinni... Poikasi ja isäsi nimessä pyydän, että
sallit minun olla läsnä keventäissäsi sydäntäsi!"
Niilo katsoi kummastellen puhujaan, hän tuntui nyt peräti
toisellaiselta kuin ennen. Sekä ääni että kasvot olivat aivan toiset
kuin tavallisesti. Sairas oli vaiti hetkisen.
"Ehkä olet oikeassa", sanoi hän sitten, "mutta vanno Herramme kalliin
piinan ja kuoleman kautta, ettet kenellekään ilmoita, mitä kuulet minun
kertovan pojalleni... Kun vannot sen, niin saat jäädä tänne!"
Bengta-rouva vannoi. Kaarina-rouva katseli sitten kauan poikaansa,
ikäänkuin lukeakseen joka piirteen tämän avoimilla kasvoilla. Sitten
hän alkoi.
"Muistatko äidinisääsi, poikani ... vanhaa Sven-ritaria..."
"Hän piti lapsistamme enimmin sinusta, Niilo", jatkoi hän, kun Niilo
vastasi myöntäen hänen ensi kysymykseensä, "senvuoksi jätti hän sinulle
perinnön, kalleimman, mitä hänellä oli ... mutta kahdella ehdolla,
ensiksi, että ottaisit hänen nimensä ... toiseksi, että vapaasti ja
pakotta ottaisit hänen lahjansa vastaan... Sano nyt mitä ajattelet
ensimmäisestä ehdosta ... Tahdotko ottaa äidinisäsi nimen ja kutsua
itseäsi Stureksi?"
"Sano ensin, äiti", kysyi Niilo, "olisitko mielissäsi, jos minä sen
tekisin?"
"Minä en saa sitä sanoa, poikani ... ennenkuin olen päättänyt, sitten
saat sen tietää!"
"Jos isäsi tahto oli, että minä saan pitää isäini, Natt och Dagien
vaakunan, niin tahdon ottaa nimen Niilo Sture."
"Kiitos, poikani", lausui Kaarina-rouva, pyyhkien hikiliinalla
silmiään, "kernaasti saat pitää isiesi sukumerkin ... nimen isäni
vaan tahtoi minun kauttani jatkuvaksi, kun ei hänellä ollut yhtään
poikaa ... ja minuakin se ilahuttaa, sillä isäni muisto on minulle
rakas, ja minä tiedän, että sitä nimeä sopii kunnialla kantaa!"
Hän pyyhki hiukset nuorukaisen otsalta ja katsoi taasen häneen
läpitunkevasti kuten äskenkin.
"Nyt toinen ehto", sanoi hän kotvasen perästä koetettuaan koota
ajatuksiaan, "äidinisälläsi oli eräs kallis kalu, kultainen kaulaketju,
joka oli niin kallisarvoinen, ettei maailman kaikki aarteet vastaisi
sitä. Siinä oli kaksitoista seraafinpäätä yhteen liitettynä, ja
jokaisessa oli kallis pyhäinjäännös; yhdessätoista oli luusirunen
yhdestätoista apostolista, ja kahdennessatoista oli Pyhän Paavalin
veripisara. Sitäpaitsi on tällä kaulaketjulla se ominaisuus, ettei onni
koskaan petä sen kantajaa. Äidinisäsi oli saanut sen kunniallisessa
kaksintaistelussa Kristuksen haudalla. Hänellä olikin siitä pitäin
pelkkää onnea ja myötäkäymistä, kunnes koriste kerran varastettiin
häneltä. Se tapahtui Landskronan edustalla Gotlannissa, kun hän koetti
siellä estää Konrad v. Jungingenia ja saksalaisia joukkoja maihin
nousemasta. Sitten kävi hänelle kaikki tyynni huonosti. Hänen täytyi
luopua Gotlannista ja vetäytyä Pohjaan, linna toisensa perään joutui
kuningattarelle, ja lopuksi täytyi hänen nöyrtyä ja luopua kuningas
Albrektista... Kuningatar uhkasi anastaa kruunulle äidinisäsi kaiken
omaisuuden, niin avutonna hän silloin oli..."
Puhuminen näkyi kovasti rasittavan sairasta, mutta Bengta-rouvalla oli
varalla malja, jonka hän toi sairaalle tukien tätä juodessa. Juoma
virkisti nähtävästi; tämä teki juoman antajaan merkillisen vaikutuksen,
hän seurasi yhä tarkemmin Kaarina-rouvan pienimpiäkin liikkeitä. Tämä
tarttui poikansa käteen ja kertoi yhä edelleen:
"Odottamatta sai äidinisäsi koristeen takaisin, ja kaikki muuttui
oitis. Hän pääsi kuningatar Margaretan suureen suosioon, sai pitää
maatilansa ja kaikki kävi taas hyvin. Kun hän sitten viimeisenä
elinvuotenaan tunsi voimainsa vähenevän; tuumaili hän, kenelle antaisi
kalleuden, ja päätti lopuksi, että sinä tulisit sen saamaan, jos
sinulla olisi rohkeutta noutaa se. Kuolinvuoteellaan hän kertoi minulle
tämän sekä ilmaisi, mihin oli koristeen piilottanut. Ellet sinä tahdo
koristetta, niin pysyy se kätkössään tuomiopäivään asti. Sano nyt
ensiksi, haluatko omaksesi kaulaketjun vai et?"
"Olethan sinä, äiti, sanonut", sanoi Niilo hetken mietittyään, "ja niin
on kunnianarvoisa Tuomas-piispa myös opettanut, että miehen onni on
hänen omassa rinnassaan ja hyvässä miekassaan..."
Kaarina-rouva suuteli ihastuksella poikansa otsaa, ja taivaallinen
rauha sädehti hänen lempeissä silmissään.
"Jumalan äiti olkoon kiitetty, poikani", sanoi hän, "en melkein
tohtinut toivoa sinulta tällaista vastausta! Kiitos siitä, ja ole
varma, että tulet onnelliseksi, vaikket koskaan näkisikään äidinisäsi
koristetta."
"Äidinisäni ei siis ehdottomasti tahtonut, että ottaisin ketjun
vastaan?"
"Tahtoi, tahtoi, rakas poikani ... ja senvuoksi että jaksoit kieltäytyä
siitä, saat nauttia onnea kaikkein korkeimmalla mitalla. Nyt sanon,
mihin äidinisäsi on tämän aarteen kätkenyt, ja kuinka sinä sen löydät."
Bengta-rouva oli koko ajan ollut aivan hiiskahtamatta paksuin uudinten
takana varjossa. Mutta hänen mustat silmänsä paloivat kamalasti ja
kasvonsa olivat vääntyneet kuin kuolleen, niin että jos joku olisi
hänet silloin nähnyt, olisi nyt epäilemättä kammolla kääntynyt hänestä.
Kun Kaarina-rouva nyt alkoi kertoa, mihin aarre oli kätketty, kumartui
hän vähän eteenpäin, huulensa avautuivat ja silmänsä liekehtivät
perkeleellisesti.
"Visborgin naistuvan alla", jatkoi Kaarina-rouva, "on suuri holvihuone,
jonka toisessa päässä on linnankirjurin pöytä papereineen. Kymmenes
kivi ulkoseinässä tästä kulmasta lukien on irtonainen, sen alla on
rautalevy, johon on piirretty eräs merkki ... minä en tiedä mikä se
merkki on, äidinisäsi ei tahtonut sitä ilmoittaa. Hän sanoi, että jos
joku muu kuin asianomainen saisi tietää sen, niin olisi koko salaisuus
mennyttä... Etkä sinäkään joutuisi kenellekään ilmaisemaan sitä etkä
voisi lähettää ketään muuta sitä aarretta noutamaan, kun et tunne
merkkiä, joka on koko salaisuuden avain..."
Sairas nojausi patjoihin ja peitti silmänsä laihalla kädellään
ikäänkuin häntä olisi rasittanut isävainajansa kertomuksen
muisteleminen, jonka hän tahtoi nyt sanasta sanaan esittää tarkasti
kuuntelevalle pojalleen.
"Siihen aikaan kuin äidinisäsi oli Visbyn käskynhaltijana", jatkoi hän
sitten, "sai hän sattumoisin tietoonsa erään salaisen komeron
Silfverhättanissa. Sitä peittää kivi, joka myöskin on helposti
irtiotettavissa, kun sen tietää. Silfverhättanin tornin kolmannessa
osastossa on nelikulmainen huone, jota ympäröi kaksi käytävää
päällekkäin. Ylemmässä näistä on eräässä seinässä merkki ja aivan
samalla kohtaa vastaisessa seinässä on kivi, jonka alla löytyy
äidinisäsi onnenketju."
"Nyt pelkään, että puhut liiaksi, Kaarina ystäväni", lausui
Bengta-rouva astuen esiin sängyn takaa, "sitähän minä jo sanoin, kas
nyt!..."
Lieneekö sitten ollut siitä, että sairas oli liiaksi puhunut, kuten
Bengta-rouva sanoi, vai siitä että tämä käytöksellään liian selvästi
huomautti sairaalle, että salaisuus oli nyt useamman kuin yhden
tiedossa -- Kaarina-rouva makasi todellakin nyt kalpeana kuin ruumis
sängyssään.
Tämä avulias ystävä otti kiireesti muutaman maljan, kostutti siinä
olevalla nesteellä sairaan ohimoita ja piti sitä hänen nenänsä
edessä. Hetkisen kuluttua näkyikin siitä jo hyviä seurauksia. Sairas
avasi silmänsä. Hän katseli levottomasti ensin poikaansa sitten
Bengta-rouvaa. Hän ojensi kätensä heitä kohden, katseli Bengta-rouvaa
syvästi ja rukoilevasti ja sanoi hänelle:
"Vala, Bengta, vala ... älä unhota sitä, ja ole pojalleni yhtä
ystävällinen, kuin olet näinä viime vuosina ollut hänen äidilleen!"
Kaarina-rouva veti taasen poikansa luokseen ja suuteli häntä vielä
kerran, sitten hän viittasi kädellään haluten jäädä yksin. Niilo lähti
hitain askelin ja vilkaisi useita kertoja taakseen, mutta Bengta-rouva
seisoi kankeana ja suorana päänaluksen takana, ettei sairas voinut
häntä nähdä. Niilo katsoi säikkymättä hänen käskeviin silmiinsä, ja
huulillaan oli jo sana, mutta silmäys äitiinsä esti häntä sitä
lausumasta. Hän lähti huoneesta.
Niilo oli mietteissään koko illan ja keskusteli kauan Helka-muorin
kanssa. Erottuaan hänestä aikoi hän lähteä pihan yli omaan ja veljensä
huoneeseen. Silloin tapasi hän nauravan ritarin.
"Ha-ha-ha", alkoi hän, "tunnetteko te sitä suurta kaupunkia, nuori
Niilo-herra ... tarkoitan sitä, jossa kerran laulettiin tätä laulua
Valdemar Atterdagista:
"Kiiruhda pois, ratsus jos voi,
Jo guutien torvet vastahas soi...
"Parempi, ettet ois tullutkaan
Sä guuteja vastaan taistelemaan...
"... oletteko käynyt Visbyssä, Niilo Bonpoika?..."
Vaikka ritari näöstä päättäen aivan sattumalta kysyi tätä, niin katseli
hän kuitenkin tutkivasti nuorukaista. Tämä kalpeni vähäisen, kun ritari
niin äkkinäisesti muistutti hänen tulevaa matkaansa, mutta hän koetti
vastata tyyneesti:
"En ole käynyt Visbyn suuressa kaupungissa ... minä lähden huomenna
isäni tahdon mukaan Vadstenaan yhtyäkseni siellä valtakunnan
päämieheen, Kaarlo Knuutinpoikaan..."
"Kauaksi ette siis tänne jäänyt... ha-ha-ha", saneli ritari ja lähti
hyräillen alkamaansa pilkkalaulua Valdemar Atterdagista: "Valdemar, jos
luvan saa" j.n.e.
Seuraavana aamuna tuli Niilo aikaisin suureen saliin, ennenkuin
palvelijatkaan olivat vielä liikkeellä. Hän kuunteli kauan äitinsä
ovella, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Vihdoin ilmestyi se neitsy,
joka nukkui Kaarina-rouvan huoneen vieressä. Niilo kysyi häneltä, oliko
emäntänsä hereillä, ja oliko Bengta-rouva hänen luonaan.
"Kaarina-rouva on hereillä", vastasi tyttö, "Bengta-rouva ei ole siellä
nyt. Hän meni huoneeseensa vähän sydänyön jälkeen!"
Vastaus teki Niiloon hyvän vaikutuksen, hän avasi hiljaa oven ja meni
äitinsä huoneeseen, jossa äiti ja poika saivat nyt pitemmältä rauhassa
keskustella. Niilo lohdutteli äitiään vakuuttaen hänen kyllä vielä
virkistyvän sekä kehotti häntä laskemaan Jumalan kauniin päivän
paistamaan huoneeseen eikä sulkemaan itseään kuin hautaan, sekä
antamaan neitsyjensä tulla sisään laulamaan laulujaan, joista hän ennen
niin piti. Tämä vaikutti ihmeen elvyttävästi sairaaseen. Hän ei tosin
mitään luvannut, vaan puristi ystävällisesti poikansa kättä.
"Mitäpä iloa minulle olisi äidinisäni kaulaketjusta, äiti" lausui
Niilo, "ellen saisi sitä sinulle näyttää, kun kerran saan sen käsiini,
mikä taitaa kauankin viipyä, ellei marskille sattuisi aivan
odottamatonta asiaa Visbyhyn."
"Tapahtukoon se sitten kun ehtii, poikani", vastasi Kaarina-rouva,
"joko minun eläissäni tai kuoltuani! Käyköön sinulle, niinkuin vanhassa
laulussa lauletaan:
"Enkelit Herran
Sieluas suosikoot aina!"
Viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan askeleita ja ääniä. Niilo otti
hellät jäähyväiset äidiltään ja meni sinne. Salissa oli Svante ja
Märta-sisar keskustelemassa viheriän ritarin kanssa. Samassa astui
Bengta-rouva sisään ja seisahtui kummastuneena nähdessään Niilon
tulevan sairaan huoneesta.
Hän astui nopeasti Kaarina-rouvan huonetta kohti ja teki Niilolle
käskevän liikkeen, että tämä päästäisi hänet sisään. Mutta Niilo ei
ottanut viittausta ymmärtääkseen.
"Äitini tervehtää teitä", sanoi hän, "ja kiittää teitä ystävyydestänne
ja kaikesta mitä olette hänelle tehneet, mutta pyytää, ettette
tästälähin enää näkisi vaivaa hänen tähtensä."
Hurja tuli leimahti Bengta-rouvan silmissä, ja hän yritti tarttua oveen
tiuskaisten:
"Houritko sinä, poika, vai oletko aivan järjiltäsi ... päästä minut
paikalla äitisi luo, jos hänen elämänsä on sinulle rakas", samassa
laski hän kätensä nuorukaisen olkapäälle.
Näytti siltä, että Niilon oli väistyminen. Hänen käsityksensä siitä,
mikä oli soveliasta, ei kernaasti sallinut hänen käyttää väkivaltaa
naista kohtaan, mutta olihan tässä tärkeä asia kysymyksessäkin. Hän
koetti vielä sanoilla taivuttaa tuimaa rouvaa luopumaan yrityksestään,
mutta huomasi kohta sen turhaksi.
Silloin tuli hänelle apu aivan odottamattomalta taholta.
Sekä Svante että Märta olivat aivan tyrmistyneinä Niilon rohkeudesta,
mutta naurava ritari astui rauhallisesti ja kasvojaan värähyttämättä
Bengta-rouvan luo ja tarttui hänen käteensä. Ritari muistutti tätä
tehdessään suuresti suurta taalalaiskoiraa, joka erinomainen koirarotu
nykyään on miltei sukupuuttoon kuollut. Samoinkuin nämäkin nähdessään
herransa joutuvan pulaan tai vaaraan, astelevat äänettöminä, mutta
tanakasti ja varmasti vihamiehen luo ja iskevät vankat hampaansa sen
jalkaan --- samoin tarttui tämä puolihupsu ritari Bengta-rouvan käteen
ja veti hänet hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen huoneen toiseen
päähän vähääkään välittämättä niistä kiihkeistä kummastuksen,
ylenkatseen ja vihan ilmauksista, jotka tällöin vaihtelivat arvoisan
rouvan kasvoilla.
Sitten lauleskeli hän, naama ja ääni niin ystävällisenä kuin olisi hän
sanonut suuria kohteliaisuuksia:
"Riennä nyt, kiirehtäin
ratsullasi eteenpäin,
Valdemar, jos luvan saat!
"... tunnetteko sen viisun, rouva Bengta?"
Kummallista ritaria näytti oikein huvittavan leikitä ylpeän rouvan
kanssa, eikä hän ollenkaan näyttänyt aikovan laskea häntä irti.
Niilo Bonpoika sisarineen ei pitkään hetkeen päässyt hämmästyksestään
tointumaan. Niilolle se lopulta muuttui iloiseksi kiitollisuudeksi,
toisten mielissä heräsi arkuus ja pelko, joka yhä kiihtyi, kun rohkea
nuorin veli lausui:
"Kun Ekesjö on nyt kauan ollut puolittain kotinanne, niin lienee teillä
kaikenlaista puuhaa ennen lähtöänne, minä pyydän senvuoksi sinua,
sisareni, auttamaan Bengta-rouvaa tavarain kokoomisessa ja sinua,
veljeni Svante, katsomaan että kaikki on kunnossa lähtöä varten...
Älkää pahastuko, rouva Bengta!... Te olette itse tähän syypää, kun ette
uskonut sanojani!"
Viheriä ritari talutti nyt yhä hymyillen jalon rouvan ovelle päin, ja
tämä seurasi melkein vastustelematta, etteivät saliin jääneet saisi
liian paljon iloita hänen vahingostaan. Tultuaan ovelle, kääntyi hän
Niiloon päin sanoen terävästi:
"Me emme eroa ainaiseksi, Niilo Bonpoika ... me näemme vielä toisemme!"
Mutta ritari lauleskeli, yhä kumarrellen koreasti Bengta-rouvalle:
"Kai astun sisään kohta,
Valdemar, jos luvan saa,
Voi pihamaalla vuottaa!"
Vähää myöhemmin samana aamuna lähti Niilo Bonpoika Ekesjöstä
Vadstenaan.