I.

Engelbrektin haudalla.

Örebrohon ratsasti joukko ratsumiehiä. Se oli jaettu useampiin

osastoihin. Ensinnä tuli moniaita yksinkertaisia asemiehiä, jotka

voivat nähtävästi vaivoin hillitä virmoja ratsujansa. Vähän matkaa

näistä ratsasti erinomaisen uhkealla ja säveällä hevosella vanhempi

mies yllään pitkä kaapu, jollaisia piispat siihen aikaan käyttivät

matkoillaan. Hänen vierellään ratsasti nuorukainen, leppeillä

kasvoillaan omituinen ilme tyyneyttä, voimaa, päättäväisyyttä ja

jumalisuutta. Aivan näiden perässä tuli huovijoukko, etunenässä kaksi

harmaapäistä miestä. Käskevästä silmäyksestä, jolla toinen

tuontuostakin vilkaisi takana tulijoihin, saattoi päättää hänet koko

ratsujoukon päälliköksi.

Piispankaapuun puettu mies oli Strengnäsin piispa Tuomas. Hän oli

tulossa Segersjön piispankartanosta, joka oli Hjelmarin etelärannalla

lähellä Göksholmia. Huovit olivat hänen seurueensa; tämän ajan tapa oli

sellainen, että ylhäisillä herroilla, sekä hengellisillä että

maallisilla oli aina suuret seurueet aseellista väkeä mukanaan, kun he

mailla matkustelivat, ja useinkin mitattiin heidän arvoaan

seurueittensa suuruuden mukaan. Nuorukainen hänen rinnallaan oli Niilo

Bonpoika. Hän kuului siihen laajaan sukuun, jonka kilven toinen puoli

oli maalattu mustaksi, toinen valkeaksi, ja jolla senvuoksi oli nimi

Natt och Dag [Yö ja päivä]. Yhdeksännestä vuodestaan asti oli hän

oleskellut Tuomas-piispan luona. Aikaisemman lapsuutensa oli hän

viettänyt kodissaan, osittain Bergundassa, osittain Ekesjössä, jotka

molemmat ovat Smålannissa. Siihen asti oli hänen kasvatuksestaan

pitänyt huolta etupäässä äitinsä, rouva Kaarina Sture sekä eräs nuori

teini Vexiön piispankoulusta. Piispan luona oleskelu oli ollut kuin

kotona aletun opetuksen jatkoa, vaikka hän samalla oli piispan

aseenkantajana. Tähän aikaan oli hyvin tavallista, että ylhäisten

miesten pojat palvelivat nuoruudessaan piispoja ja muita arvossa

pidettyjä miehiä, mikä muistuttaa sitä entisaikain tapaa, että isä

antoi poikansa jo varsin nuorena jonkun ystävän kasvatettavaksi, ettei

häntä liiaksi hemmoiteltaisi kotona.

Piispan kasvot olivat vakavat, melkeinpä surulliset, kun hän

ratsastaessaan katua pitkin katseli milloin linnaa, milloin kaupungin

kirkontornia. Sama surumielisyys näkyi painavan koko seuruetta,

erittäinkin näytti huovien päällikkö karmealta. Yksi ainoa poikkeus

oli, jota ei suru näyttänyt painavan, nimittäin viimeksi mainitun

vierellä ratsastava ritari.

Tämä mies oli sangen kummallisen näköinen sekä kasvojensa että pukunsa

puolesta. Syvät arvet, joita oli ristin rastin hänen otsallaan ja

toisella poskellaan, osoittivat hänen olleen monissa kuumissa

taisteluissa. Nämä merkit olivat rumentaneet alkuaan ehkä hyvinkin

kauniit kasvot, nyt olivat ne todellakin kauheat. Nenä oli typistetty,

ja leuka oli halkinainen. Hänen kasvonsa ilmaisivat sekä tavatonta

voimaa että kestävyyttä. Samoja ominaisuuksia hohti myöskin sankkain

kulmakarvain alta säihkyvistä silmistä. Tukka oli lyhyeksi keritty

melkein harjamainen, niinikään parta. Pukuna oli hänellä viheriä

ihokas, ja hartioilla riippui kantapäille asti yltävä viitta, joka oli

molemmin puolin halki leikattu, joten vasemmalta oli näkyvissä leveä

lyömämiekka ja oikealta suuri puukko eli tikari; käsivarret olivat

aivan vapaat. Päässä oli hänellä matala, tummanharmaa, leveälierinen

hattu.

Ja tämä mies oli ainoa, mitä oli hymyilevää koko joukossa piispasta

alimpaan asemieheen asti. Näyttipä melkein siltä, että ritari sai

hillitäkin itseään äänekkääseen nauruun purskahtamasta. Vähän väliä

katsoa vilkaisi hän yksitotiseen huovipäällikköön, huulensa

liikahtelivat, häntä näytti haluttavan puhua; puhumishalunsa hän

kuitenkin hillitsi. Ainoastaan kun hän sattui katsahtamaan edellä

ratsastavaan nuoreen Niilo Bonpoikaan, hävisi hymy, ja vakava ilme tuli

hänen kasvoilleen; mutta sekin vaihtui heti, ikäänkuin itseään peläten,

huolettomaan hymyyn.

Muutamia porvareita ja sattumalta kaupungissa oleskelevia talonpoikia

tuli saattoa vastaan; he pysähtyivät ja paljastivat kunnioittaen päänsä

kaikkien rakastamalle piispalle, jonka jokainen tiesi Engelbrektin

ystäväksi. Mutta kun piispa oli ratsastanut sivu, jäivät he

kummastellen katselemaan viheriäpukuista, valkoviittaista ritaria.

Korkeat herrat olivat jotenkin yleisesti tunnettuja, sillä he

liikuskelivat aina vähin ylt'ympäri maassa, eritoten olivat

Tuomas-piispan seuralaiset kansalle tuttuja, mutta tätä ritaria ei

kukaan tuntenut. Jos hänellä olisi edes ollut ritarikunnan merkki

viitassaan, niin olisi häntä voinut luulla johonkin sellaiseen

kuuluvaksi, mutta sitäkään ei hänellä ollut.

Piispa pysähtyi vasta rakennetun luostarin eteen; sieltä tuli oitis

muutamia munkkia, jotka nöyrästi auttoivat häntä alas hevosen selästä.

Samassa ajaa karahutti vastaiselta puolelta joukko ratsumiehiä piispaa

kohden. Niiden etunenässä ratsasti korkeavartaloinen ritari, jonka

kasvot olivat avomieliset ja miehekkäät. Hänen yllään oli punainen,

kultaneuleinen ihokas ja hartioillaan liehui lyhyt, vaaleansininen

levätti. Leveällä rinnalla oli kullalla ommeltu monikoristeinen vene --

Bonde-suvun vaakuna. Saavuttuaan piispan luo pysähtyi ritari tervehtäin

sekä astui ratsultaan, jonka ohjakset eräs miehistä otti haltuunsa.

"Jumala siunatkoon teitä, kunnianarvoisa isä, piispa Tuomas", lausui

hän käyden piispaa kohden, "en luullut teitä täällä tapaavani!"

"Enemmän on minulla syytä ihmetellä sitä, että näen teidät täällä,

herra marski... Teillä on kiirekin, ikäänkuin vihollista ajaisitte."

"Näinä aikoina ei jokainen, jonka tapaa, ole ystävä, vaikka nyt toivon

ystävän tavanneeni!" vastasi marski tuttavallisesti hymyillen. "Mutta

koska te nyt olette täällä", lausui hän vielä, "niin pyydän keskustelua

kanssanne tulevasta Vadstenan kokouksesta ja muista tärkeistä

asioista."

"Olkaa tervetullut, herra marski, minua ei estä mikään teitä

kuulemasta!"

Piispa ja marski, herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde), läksivät

yhdessä luostariin. Luostarisalissa lausui piispa Niilo Bonpojalle,

Kaarlo-herran astuessa eteenpäin:

"Paljoa enemmän olisin halunnut puhua sinulle, poikani, mutta me näemme

toisemme vielä Engelbrektin haudalla!"

Nuorukainen lähti katsoen luottavasti kasvattajaansa; piispa kääntyi

marskiin päin ja pyysi häntä istumaan.

Oli ollut jo iltapuoli -- päivä oli kaunis kevätpäivä toukokuun lopulla

-- piispan ratsastaessa Örebrohon, senvuoksi tuli ilta, ennenkuin Niilo

Bonpoika sai toimitetuksi kaikki aseenkantajan tehtävät. Marski oli yhä

vielä hänen herransa luona, ja hän oli kahden vaiheella, menisikö

keskustelevain herrain luo vai piispan määräämälle omituiselle

yhtymäpaikalle.

Silloin tuli katua pitkin mies, joka jo kaukaa näytti tarkastelevan

nuorukaista ja läheni häntä sitten hymyillen.

"Tämäpä hyvin sattui, Niilo Bonpoika", sanoi hän, "en osannut toivoa

näkeväni sinua täällä; onko herrasikin täällä?"

Niilo Bonpoika myönsi tämän, mutta näytti niin totiselta, että

ystävänsä kysyi syytä siihen.

"Te kysytte sitä, Herman Berman", sanoi hän. "Minussa ainakin herätti

tämä kaupunki, sen linna ja kirkko kohta vakavia ajatuksia. Vielä on

kirkko suuren sankarimme väen hallussa ja hänen omat maalliset

jäännöksensä, jotka sinne ovat haudatut, ovat tuskin vielä ehtineet

kokonaan kylmetä."

"Me emme tunne paljon toisiamme", vastasi Herman, "sentähden ei minulla

ole oikeutta vaatia luottamustanne, mutta minä tiedän, kuinka te häntä

rakastitte, ja kuinka kallis hänen muistonsa on teille, ja sen enempää

en tarvitse tarjotakseni kättäni ja ystävyyttäni. Jos tarvitsette

joskus ystävää, johon voitte kaikessa luottaa, niin muistakaa Herman

Bermania? Nyt lähden puhuttelemaan herraanne, piispaa!"

Herman meni luostarin portista sisään; Niilo jäi seisomaan ja kuunteli

menijän kannusten kilinää, jonka yhtäkkiä hämmensi lyhyt naurunhohotus

ja samassa tuli luostarin käytävästä näkyviin se, josta ääni lähti.

Nauraja oli viheriä ritari.

"Täällä te seisotte, junkkeri Niilo", sanoi hän seisattuen

kiviportaille, "täällä te seisotte haaveillen kultakannuksista ja

ritariketjuista, he-he-he... Kunnia ja kulta ... he-he-he ... kuinka se

laulu taas onkaan ... kunnia ja kulta...

"ne lentää tahtoi niinkuin lintuset,

vapaina kiertää maat ja manteret!"

Naurava ritari katseli, silmissään omituinen loiste, Niilo Bonpoikaa,

joka puolestaan ei tiennyt, kuinka käsittäisi ritarin sanat. Vertailu

nuoruuden ylpeäin unelmain ja vanhuuden katkeran kokemuksen välillä

tuli niin odottamatta, ja hänen naurunsa, tuo hytkivä -- niin

sanoaksemme -- puolinauru tuntui melkein pilanteolta, ikäänkuin ei

ritari itse olisi ajatellut sanainsa sisempää tarkoitusta, tai kuin

olisi hän juuri naurullaan halunnut peittää sitä, että sen tajusi.

Äkkiä väistyi ritari porttikäytävään ja piiloutui portin taa, jossa jo

oli pimeä. Niilo Bonpoika katseli ihmeissään ympärilleen keksiäkseen

syytä hänen kummalliseen käytökseensä. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta

kuin erään naisen tulevan katua pitkin. Mutta hänen tulonsa ei mahtanut

olla siihen syynä, varsinkin kuin nuorukainen huomasi, naisen tultua

lähemmäksi, hänet äidinisänsä, herra Sven Sturen kaukaiseksi

sukulaiseksi. Iältään oli tämä Svenin tytärtä, Niilon äitiä,

Kaarina-rouvaa nuorempi. Niilo olisi mielellään tehnyt niinkuin

ritarikin, jos se olisi käynyt laatuun -- hänkään ei suuria välittänyt

Bengta-rouvasta. Nyt ei hänen kuitenkaan auttanut muu kuin seisoa missä

seisoi, sillä Bengta-rouva oli jo hänet huomannut; hän pysähtyi ja

tuijotti hetken Niiloon läpitunkevilla silmillään. Vastenmielisesti

näkyi hänkin vastaavan nuorukaisen kunnioittavaan tervehdykseen.

Mitään lausumatta jatkoi hän kuitenkin matkaansa, katsahtaen sentään

pari kertaa taakseen, ikäänkuin peläten nuorukaisen lähtevän häntä

seuraamaan.

Nyt pilkisti viheriä ritari varovasti portin takaa, ja nähdessään

Bengta-rouvan kääntyvän eräässä kulmassa kadun toisessa päässä, astui

hän notkein askelin kiviportaita alas ja riensi kiireesti hänen

jälkeensä. Niilo Bonpoikaa ihmetytti tämä ja hän päätti äkkiä seurata

ritaria, nähdäkseen miksi tämä niin innokkaasti tavotteli kiinni samaa,

jota ensin oli huolellisesti välttänyt.

Hänkin siis läksi katua pitkin, kääntyi samassa kulmassa, jossa Bengta

ja ritarikin olivat kääntyneet, ja kiiruhti kulkuaan, etteivät nämä

pääsisi hänen näkyvistään. Vihdoin hän pysähtyi ja ilme hänen

kasvoillaan muuttui. Hurskas totisuus, joka oli haihtunut, kun hän

innoissaan yritti saada selkoa salaperäisten iltakulkijain vehkeistä,

ilmestyi niihin taas. Hän näki nimittäin aivan edessään kirkkomaan

muurin, sitten hän kuitenkin lähestyi epäröivin askelin hiljaista

pyhästöä.

Ikäänkuin ajatuksiaan kootakseen ja valmistuakseen kohtaamaan

Tuomas-piispaa, joka oli määrännyt tämän yhtymäpaikaksi, seisahtui hän

kirkonportilla ja teki hartaasti ristinmerkin. Kirkkomaan tuuheain

puitten suojassa oli yhtä pimeää kuin luostarikäytävässäkin, ja tuuli

humisi puissa kuin liiteleväin henkien siipien suhina. Mieliala muuttui

juhlalliseksi ja synnytti suuria yleviä tunteita, varsinkin sen

sydämeen, joka oli matkalla suuren Engelbrektin haudalle. Niilo

Bonpoika tunsi elävästi astuvansa pyhälle paikalle sinä hetkenä. Vähän

aikaan lisäsi taikauskokin vainajain leposijan vaikutusta ihmismieleen

suuremmassa määrässä kuin nykyään. Näin myöhäiseen aikaan päivästä sai

siis olla varma, etteivät asiaankuulumattomat häiritsisi, jos sydämmen

toiveet kutsuisivat jotakuta tällaisella paikalla käymään.

Kirkkomaan varjot olivat senvuoksi myöskin hyviä liittolaisia niille,

jotka halusivat kenenkään kuulematta vaihtaa sanoja ja salaisuuksia. --

Tänä iltana näytti Örebron kirkkomaa tulevan tällaisten kohtausten

paikaksi.

Noustessaan kirkon portaille kuuli Niilo Bonpoika vähän sivultapäin

kahden henkilön keskustelevan. Sitä tuntui jo hetkisen kestäneen, ja

näyttiin jo saavutun siihen asti, että ääntä piti korottaa paremman

ponnen antamiseksi sanoille. Hän kuuli selvästi sanat:

"Kautta elämäni, Eerik, sinun pitää ottaa tämä koriste, sitten saat

tulla kertomaan, jos löydät itseäsi mahtavampaa miestä Ruotsin

valtakunnassa."

"Rakas sisarkultaseni, te tahdotte minun hyvääni, ja minä kiitän

siitä", vastasi miehekäs, mutta hillitty ääni, "mutta hyvä miekkani

raivaa minulle onneni tien ilman koruannekin. Hyvät neuvonne ovat

suuremman arvoiset kuin tuo koru, ja onhan se aina minun saatavissani!"

"Älä halveksi sitä, Eerik", puhui edellinen ääni, "siinä koristeessa

asuu ihmeellinen, salattu voima ... sinun pitää ruveta sitä kantamaan

ja sitten sinä ratsastat kumoon ylpeän marskin... Minä tiedän, missä se

on, ja minä tuon sen sinulle ... luota minun sanoihini!"

Sitten lakkasi puhe, ja Niilo Bonpoika kuuli jonkun lähtevän kirkolta

vastaiseen suuntaan. Mutta hän kuuli myöskin lyhyen, hillityn naurun

muutamalta kirkkomuurista pistävältä kiveltä ja luuli näkevänsä sieltä

valkean manttelin vilahtavan. Siitä selvisi täydellisesti hänelle, kuka

oli toinen keskustelijoista, ja hän painui kiireesti kirkkoon

päästäkseen kohtaamasta viheriää ritaria.

Omituisia ajatuksia kohosi nuorukaisen mieleen, kun hän astui hämärään

äänettömään templiin, jota oli vaan muutamia kuorin oikealla laidalla

palavia vahakynttilöitä valaisemassa. Siellä arvasi Niilo Bonpoika

Engelbrektin haudan olevan, ja läksi siis sinne. Kuta lähemmäksi hän

tuli tätä paikkaa, sitä enemmän hälvenivät ne ajatukset, joita äskeiset

salaperäiset sanat olivat herättäneet; hänen mieleensä ilmestyi toisia

kuvia, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin.

Viimeisten vuosien muistot heräsivät hänen mieleensä, ja hän näki nyt

selvemmin kuin koskaan kohtaamansa "miehen piskuisen", jonka haudalla

hän nyt kävi. Hän oli luvannut Engelbrektille Skällnoran tienhaarassa

-- silloin kuin ylhäiset herrat, etenkin herra Tuure Tuurenpoika

(Bjelke) ja Niilon oma setä herra Niilo Steninpoika (Natt och Dag),

tätä niin katkerasti pilkkasivat -- ettei koskaan tarttuisi aseisiin

muuten kuin Ruotsin rahvaan hyväksi. Nyt hän tunsi tämän lupauksensa

niin elävästi, kuin olisi hän vastikään sen lausunut. Ja hänen

sydämessään syntyi vakava päätös uskollisesti se pitää; tämä antoi

hänelle ihmeellisen sisäisen rauhan; hänestä tuntui kuin olisivat hyvät

henget hänen askeleitaan ohjaamassa.

Hän pani kätensä hartaasti ristiin, lankesi polvilleen ja rukoili

Jumalan äitiä, pyhää Eerik-kuningasta ja Engelbrektiäkin saattamaan

hänen nöyrät rukouksensa Jumalan istuimen eteen ja tuomaan sieltä

hänelle rohkeutta ja voimaa taistellakseen kaiken hyvän ja jalon

puolesta ja vaeltaakseen moitteettomana ritarina elämänsä läpi.

Kiivas ruoskanläiske keskeytti hänen rukouksensa. Hän seisoi vähän

syrjässä haudalta, hiukan ulompana kynttiläin valaisemaa piiriä. Tämä

ja vielä enemmän haudalla rukoilevan itsensäruoskijan oma mielentila

olivat estäneet hänet nuorukaista huomaamasta.

Haudalla oleva mies oli puettu pyhiinvaeltajan pukuun; hatun ja sauvan

oli hän laskenut viereensä, kaapun oli hän ottanut yltään, joten

hartiat ja selkä olivat paljaina. Piestessään itseään niin että verta

tihkui pitkinä viiruina, risti hän kätensä, lankesi kasvoilleen

kivilattiaa vasten päästäen sydäntä särkeviä huokauksia ja huudellen:

"Voi minua, voi minua, viheliäistä", voihki hän, "että niin taisin

unhottaa kunnian ja uskon ... kyykäärme minä olen, voi, voi ...

myrkyllisellä hampaallani minä pistin kantapäähän sitä, joka hyvä

oli..."

Sitten tarttui hän taas ruoskaan ja ulvoi kuin mielipuoli, kun piiskan

terävät piikit iskivät hänen lihaansa.

Niilo Bonpoika seisoi vapisten eikä voinut kääntää silmiään parannuksen

tekijästä, jonka katumus oli niin silminnähtävä, ja näky vaikutti

häneen yhä valtavammin, kun hän huomasi onnettoman orpanakseen,

murhamieheksi, Maunu Pentinpojaksi.

"Minun tekoni on musta kuin yö", puhui onneton jatkaen lyömistä,

"taivaan kaikki tähdet eivät voi sitä valkeaksi tehdä, mutta verta

vuotakoon ... verta, verta ... päivä syntyy verisenä ... ja veri on

minut puhdistava, ja kun viimeinen veripisarani vuotaa, niin silloin

kenties musta katoo ja sieluni saa juoda päivän valoa"; sitten iski hän

raskaan ruoskan niin syvään selkäänsä, että hän vaipui aivan voimatonna

lattialle.

Silloin tuli toiselta puolen esiin kynttiläin valaisemalle alalle

korkea haamu. Se oli marski Kaarlo Knuutinpoika. Tapaus näytti tehneen

häneen saman vaikutuksen kuin Niiloonkin. Hän näytti hämmästyneeltä ja

samalla sääliväiseltä, ja hän teki kädellään liikkeen ikäänkuin

torjuakseen silmistään tuota hirveätä näkyä. Hänen huulensa

liikahtelivat, mutta hän ei saanut mitään sanotuksi. Katuja tarvitsi

rauhaa, häntä ei saanut häiritä.

Vihdoin nousi Maunu Pentinpoika ylös, veti pyhiinvaeltajakaapun ylleen,

otti hattunsa ja sauvansa, mutta polvistui vielä ja rukoili. Sitten

nousi hän ylös, rukous oli häntä rauhoittanut. Silloin huomasi hän

marskin.

Hän seisahtui ja koko ruumiinsa vavahti. Mutta samassa pani hän kätensä

ristiin rinnoilleen ja taivutti päätään alaspäin.

"Maunu Pentinpoika", kuiskasi marski katsoen sukulaistaan sekä

suoramielisesti että ankarasti.

"Niin", vastasi tämä, "tässä on Maunu Pentinpoika sinun edessäsi,

Kaarlo Knuutinpoika ... ja jos tahdot henkeni ottaa, niin ota! Se ei

kuitenkaan voi minun rikostani sovittaa... Vaikka minä eläisin sata

vuotta ja minulla olisi yhtä monta elämää, niin ei se voisi

tekemättömäksi tehdä sitä, mitä Maunu Pentinpoika on tehnyt..."

"Ruotsin valtakunnan päämiehenä olisi minun velvollisuuteni ottaa sinut

kiinni ja saattaa sinut vastaamaan valtakunnan neuvoston eteen..."

"Estelemättä seuraan sinua, Kaarlo, jos se on tahtosi", sanoi Maunu,

"mutta sen tiedän, etteivät neuvoston hyvät herrat voi panna minulle

suurempaa rangaistusta, kuin jonka itse olen itselleni tuominnut."

"Suuri Jumala, jonka kasvoin edessä tässä seisomme", sanoi marski

juhlallisella äänellä nostain oikean kätensä ylöspäin, "suuri Jumala

olkoon todistajani, että aioin vaatia ankaralle tilinteolle

hallitusveljeni murhamiehen ... mutta kun näen katumuksesi,

sukulaiseni, ja kun ajattelen, kuinka suuri muutos on täytynyt tapahtua

hurjassa luonteessasi, ennenkuin olet tähän päätökseen tullut, niin

näen siinä Jumalan sormen enkä voi, vaikka tahtoisinkin tässä ryhtyä

maallisiin rankaisukeinoihin... Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle

anteeksi antakoot samoinkuin uskon, että se jalo mies, jonka tomun

päällä nyt seisomme, sen anteeksi antaa..."

Oli hetkinen äänettömyyttä; Maunu Pentinpoika nyyhkytti kuin lapsi.

"Tahdon myöskin lausua puolestanne hyvän sanan valtakunnan

neuvostossa", lisäsi marski sitten, "ja jos teille on rauha

mahdollinen, niin minä tiedän keinon, joka voi tuoda hyvää teille

itsellenne, suvullenne ja maallenne, että nimittäin..."

Maunu Pentinpoika kohotti päätään ja katsoi kysyvästi marskiin.

"Että nimittäin", jatkoi tämä, "palvelette sitä asiaa, jota vainaja

palveli, ja jota minäkin parhaimman taitoni ja kykyni mukaan palvelen.

Ritarikilpeni kautta", jatkoi hän nähdessään kuulijansa hämmästyvän,

"ja niin totta kuin tahdon kunnialla ajaa tätä rahvaan ja Ruotsin

valtakunnan asiaa, joka on yksi, kuten meitä opetti se piskuinen mies!"

"Aivan niin. Sehän on kuin Ruotsin valtakunnan päämiehen suusta

puhuttu", sanoi sointuva, mutta kiivas ääni kirkon perältä, ja samassa

astui sieltä hämmästyneiden miesten näkyviin ritari, jalassaan korkeat

saappaat ja yllään sininen ihokas, jossa oli pieniä kiiltäviä nappia

ylhäältä alas asti; hartioilla oli lyhyt, tumma levätti, joka oli

heitetty oikean olkapään yli, niin että tuli näkyviin käsivarsi ja

vartalo, jotka olivat niin jäntevät ja voimakkaat, että ne voivat saada

melkein Kaarlo Knuutinpojankin kadehtimaan. Hän oli sentään marskia

lyhempi.

"Oletteko te täällä Örebrossa, herra Eerik Puke", vastasi marski

äänellä, joka ei ollut suopea, "luulin teidän olevan parhaillaan

Tukholman linnassa kiittelemässä herra Eerik Niilonpoikaa

(Gyllenstjernaa) viimeisestä?"

"Luulenpa melkein, että te itse voitte sen asian parhaiten toimittaa,

herra Kaarlo", vastasi herra Eerik tuimasti. "Te osaatte taidon, jota

ei se jalo mies osannut, joka tässä lepää ja jonka sielua Jumala

armahtakoon ... tarkoitan taitoa voittaa varustettuja linnoja miekan

iskutta..."

"Mitä tarkoitatte, herra Eerik?" kysyi marski tahtomatta itseään

hillitä.

"Arvelen, että Nyköpingin linna antaa riittävän selityksen siihen, mitä

minä tarkoitan... Piiritys oli päässyt hyvään alkuun; Engelbrekt itse

ja reipas Herman Berman olivat siitä huolta pitäneet, mutta miehistöpä

saikin päähänsä jättää linnan teille eikä Engelbrektille... Nyt näette,

herra Kaarlo, että minulla on tarkoituksenne selvillä. Ja niin totta

kuin elän ... Jumalan ja hyvän miekkani kautta, te ette vedä minua

nenästä!"

Asia olikin niinkuin Eerik Puke sanoi, vaikkei hän

malttamattomuudessaan voinut olla esittämättä marskiin nähden vähemmän

kauniissa valossa sitä, että miehistö oli linnan jättänyt hänelle eikä

Engelbrektille. Herra Juho Kaarlonpoika (Färla) oli tuonut sen sanoman

piiritetyiltä, ja Tukholman valtakunnan neuvosto päätti lähettää

marskin sinne sopimusta tekemään. Tämä tapahtui puolipaaston aikoina.

Vähää ennen marskin lähtöä teki herra Eerik Niilonpoika, jonka kuningas

oli pannut Tukholman linnan päälliköksi jalon Hannu Kröpelinin jälkeen,

öisen hyökkäyksen siihen kohtaan piirityskehää, jota Eerik Puke johti.

Siellä oli oteltu tuimasti ja jumalatiesi kuinka herra Eerik Puken

olisi käynyt, ellei marski olisi tullut apuun. Tätä seikkaa tarkoitti

marski alkaessaan puhuttelemaan Eerik-herraa. Tämä meni kuitenkin

kiivaudessaan paljoa kauemmas kuin oli viisasta.

"Ellen pety", jatkoi hän, "niin on aikomuksenne pitää samaa peliä

täällä Örebrossa Engelbrektin omain miesten kanssa, ja jos linna on

hallussanne, niin on voitto teidän ... mutta minä revin rikki sen

kudoksen, jonka te olette niin taitavasti kokoon punoneet, olkaa siitä

varma, marski Kaarlo! Ja te Maunu Pentinpoika", kiihtynyt ritari löi

kädellään miekkaansa ja polkaisi jalkaansa, "te lähdette minun

kanssani ... minä en ole yhtä valmis kuulemaan teidän liukasta

kieltänne."

Hän tarttui Maunu Pentinpojan selässä riippuvaan

pyhiinvaeltajahiippaan, ja tämä ei estellyt vähääkään vaan näytti

vastustamatta tyytyvän kohtaloonsa. Tämä kummastutti Eerikiä niin, että

hän irroitti kätensä.

"Ei, ei, herra Eerik", keskeytti Kaarlo, "tässä pysyköön minun sanani;

minä olen antanut Maunu Pentinpojalle vallan lähteä rauhassa täältä."

Nyt tempaisi Eerik tuimasti miekkansa, ja hänen silmänsä paloivat

hurjasti ikäänkuin heijastaen miekan väikettä. Hän ei muistanut

kiihkossaan muuta kuin sen, että Engelbrektin murhaaja pääsi menemään

vihatun Kaarlo Knuutinpojan mahtikäskystä.

"Tartu miekkaasi, kurja marski", huusi hän raivoissaan, "taikka hakkaan

sinut paikalla maahan."

"Engelbrektin haudalla en paljasta miekkaani, herra Eerik", lausui

Kaarlo aivan tyyneesti, "iske vaan, jos haluttaa ja jos luulet voivasi

siitä vastata; minä olen aseetonna edessäsi."

Marskin sanat vaikuttivat kuin taikavoima, Eerik pudotti miekan

kädestään; se pudota helähti kivilattialle, näyttipä melkein siltäkin,

kuin olisi häntä haluttanut rientää tarjoomaan kättään marskille. Mutta

hän malttoi mielensä äkkiä.

"Te olette oiva ritari, herra Eerik", jatkoi marski, "ja te tiedätte,

mitä ritarille kuuluu, mitä meillä lieneekin kaunaa välillämme... Herra

Maunu Pentinpoika ei tahdo välttää rangaistusta; jos tahdotte, on hän

valmis seuraamaan teitä tällä hetkellä, ja kärsimään mitä rangaistuksia

tahdotte... Olette sen itse nähnyt... Ja niin ollen luuletteko ritarin

tehtäväksi kiiruhtaa rankaisemaan ennen lakia?"

Eerik-herra ei vastannut. Hän vaipui mietteisiinsä ja otti miekkansa

lattialta, mutta marski jatkoi Maunu Pentinpoikaan kääntyen:

"Mene rauhassa, sukulaiseni, minun sanani nojalla ... kun asianne tulee

neuvoston eteen, niin voin minä todistaa katumuksestanne!"

Maunu läksi, ritarit jäivät paikoilleen; kumpikin tuntui odottavan,

että toinen alottaisi keskustelun.

"Mielelläni näkisin, että lähtisimme täältä ystävinä; tarkoitan, että

se joka tässä lepää, näkisi sen mielellään. Sillä minä vannon, Eerik

Puke, minä tahdon samaa kuin hänkin ... minä tahdon vapauttaa

isänmaamme muukalaisten vallasta!"

"Te puhutte sievästi, marski", vastasi Eerik, "eikä tämä ole ensi

kertaa, jolloin se tuudittaa minut uneen. Mutta minä sanon teille

suoraan, minä pelkään puhettanne... Engelbrektin nimi kuuluu kauniilta

suussanne, ja varmaan on moni seuraava teitä vaan senvuoksi, mutta

minun täytyy katsoa sitä vaan koreaksi verhoksi, joka peittää niitä

portaita, joita myöten te aiotte kohota valtaan ja kunniaan... Ja sepä

ei teille tule koskaan onnistumaan, niinkauan kuin Eerik Puke elää, ja

-- uskokaa minua! -- minä vedän puolelleni Ruotsin rahvaan ytimen..."

"Ja mistä päätätte, ett'eivät äskeiset sanani tarkoittaneet totta...?"

"Siitä marski", vastasi Eerik katseltuaan häntä hetkisen, "että te

kaadatte parhaat puut naapurinne metsästä tehdäksenne tilaa omalle

tuvallenne... Mutta olkaa huoletta, minä en käy kimppuunne kuin varas

yöllä, te saatte sitä ennen minulta kunniallisen taisteluvaatimuksen!"

Eerik läksi ulos, ja hänen tanakat askeleensa kajahtelivat temppelissä.

Kaarlo-herra seisoi hetkisen äänetönnä katsoen hänen jälkeensä. Sitten

lausui hän joitakin epäselviä sanoja, vetäisi viitan ympärilleen ja

läksi hänkin pois.

Niilo Bonpoika oli koko ajan ollut liikkumatonna erään muurinkulman

takana. Hän tunsi kyllä kaikki nämät henkilöt, mutta hänet oli niin

tyrmistänyt tämä näky, sekä katujan hurja itsensä kiduttaminen että

ritarien keskustelut, ettei hän tullut ajatelleeksikaan astua esiin

heidän pariinsa. Kun hän lopulta sai älynneeksi, ettei hänen sopinut

olla näkymätönnä kuulijana, niin oli se jo myöhäistä.

Näiden miesten kohtaus, jotka nyt olivat ensimmäisiä Ruotsissa, näytti

kuitenkin kuin sallimuksen sormelta, joka tahtoi hänelle viitata, millä

kannalla asiat olivat, ja mikä hänen oli valittava nyt, jolloin kohta

oli alkava hänen oman, itsenäisen toimintansa aika. Valitseminen ei

ollut helppoa. Eerik Puken avoin, miehekäs ja ritarillinen, joskin

vähän kiihkeä ja maltiton käytös ei voinut olla syvästi vaikuttamatta

nuorukaisen mieleen. Mutta näitä ominaisuuksia ei suinkaan puuttunut

marskiltakaan. Ja molemmat sanoivat tahtovansa kulkea Engelbrektin

jälkiä. Eerikin syytökset marskia kohtaan voivat johtua kateudesta, ja

kiihkoissaan saattoi hän niitä ainakin pahoin liioitella. Oli kuitenkin

toisellakin puolen asioita, jotka saivat Niilo Bonpojan arvelemaan.

Valtakunnanpäämiehen vaalista Tukholmassa kerrottiin yhtä ja toista. Se

oli pantu toimeen aivan äkisti vuoden alussa, ja Engelbrektiä ei

valittu, kun valitsijat olivat pelkkiä herroja, vaikka marskin sitten

täytyikin luovuttaa osa vallasta hänelle, niinkuin oli jo päätetty

herrainpäivillä Arbogassa. Tämä kaikki asetti marskin vähemmän

kauniiseen valoon, sitä ei Niilo Bonpoika voinut itseltään salata. Ja

jos vielä sekin oli totta, johon Eerik-herra viittasi, että nimittäin

marski oli Juho Kaarlonpojan (Färlan) avulla saanut anastetuksi

Nyköpingin, ja että tämä juonittelu oli jo tapahtunut Engelbrektin

eläissä, niin vieroitti se nuorukaista yhä enemmän marskista, ehkä

tämän lempeä luonne kohottikin hänet kilpailijaansa paljoa ylemmäksi.

Mutta vaikka taasen Eerikin tarkoitusperät olisivatkin jalommat kuin

marskin, niin oli sentään eri kysymys, kumpi näistä paremmin kelpaisi

johtamaan Ruotsin valtakuntaa, kiihkeä, intohimoinen, maltiton

Eerik-herrako, vai mukautuvainen ja enemmän harkitseva Kaarlo, jonka

toiminnalta siltä ei suinkaan puuttunut voimaa.

Nuorukaisen näitä miettiessä tuli Tuomas-piispa kirkkoon. Hän teki

ristinmerkin ja seisahtui kädet ristissä haudan eteen. Rukousta

lukiessaan, tipahti kyynel toisensa perään hänen poskilleen.

Rukoiltuaan kääntyi hän ja kasvoilleen tuli surumielinen ilme, kun hän

havaitsi Niilo Bonpojan.

Tämä astui piispan luo, joka laski juhlallisesti kätensä hänen päänsä

päälle.

"Jumala kaikkivaltias ja taivaan kaikki pyhät siunatkoot sinua,

poikani", sanoi hän liikutettuna, "juuri tässä paikassa, tämän kaikista

jaloimman ja parhaimman miehen haudalla, olen tahtonut antaa sinulle

siunaukseni, kun meidän nyt tulee toisistamme erota."

"Vieraalla ritarilla on siis ollut muutakin asiaa kuin kutsua minua

kuolevan äitini luo?"

"On, poikani", vastasi piispa, "alkaa jo olla se aika, että sinusta

tulee mies puolestasi, ja tämän viimeisen vuoden, joka siihen vielä on,

tulet sinä isäsi tahdon mukaan seuraamaan jotakin urhoollista ritaria

oppiaksesi oikein käyttäytymään sekä sodan että rauhan toimissa."

"Ja tiedättekö te, hurskas isä, kuka on täksi vuodeksi määrätty minun

herrakseni?"

"Isäsi, ritari Bo, on siksi valinnut marskin ja valtakunnan päämiehen,

herra Kaarlo Knuutinpojan!"

Nämä sanat tekivät nuorukaiseen niin huomattavan vaikutuksen, että

piispa katsoi tarpeelliseksi kysyä sen syytä. Niilo kertoi silloin

juurtajaksain mitä oli nähnyt. Piispa mietti tarkoin, mitä nuorukainen

kertoi, ja sanoi sitten:

"Varjelkoon Herra armossaan Ruotsinmaata sisällisestä sodasta... Herra

Eerik on urhokas ritari ja hän nautti suuresti Engelbrektin suosiota,

mutta marski on kuitenkin valittu valtakunnan päämieheksi, ja

Engelbrektkin tunnusti hänet siksi... Tarkoitan, että voit olla

rauhallisena isäsi valinnan johdosta, poikani, marskin hovissa tulet

sinä ainakin oppimaan kaikkia tapoja ja toimia, mitä ritarille

kuuluu ... ja mitään sellaista ei hän ole sinulle tehtäväksi määräävä,

joka sotisi Jumalaa ja Ruotsin lakia vastaan..."

Piispa keskeytti äkkiä puheensa, pani kätensä nuorukaisen olkapäälle ja

katsoi kauan kysyvästi ja tutkivasti häntä silmiin.

"Mutta eräästä asiasta tahdon sinulle puhua", jatkoi hän sitten, "ja

sen lupauksen vaadin sinulta tässä Jumalan ja Engelbrektin varjon

edessä ... älä koskaan unhota, että se tarkoitus, jonka puolesta

Engelbrekt eli ja toimi, on ylevin tarkoitus, mikä ruotsalaisella

ritarilla voi olla... Lupaa minulle siis, ettet koskaan, mitä ikänä

tapahtuneekin, erota omia tarkoituksiasi Ruotsin rahvaan asiasta ...

Jumalan avulla Ruotsin rahvaan puolesta -- se olkoon elämäsi

tunnuslause!... Silloin saattaa vanha Tuomas-piispa tyynnä sulkea

silmänsä, kun hänen aikansa tulee, ja rauhallisesti lähteä täältä

tietäen työnsä hyvin tehneensä!"

Piispa oli liikutettu ja samoin Niilo Bonpoika. Mutta sitten laski tämä

katse varmana kätensä ja kosketti hautakiveä lausuen:

"Minä vannon sen, hurskas isä, Engelbrektin tomun kautta, ja niin totta

kuin Jumala ja pyhä Eerik minua auttakoot!"

"Niin kuulkoon Jumala kaikkivaltias valasi, poikani, antakoon sinulle

armoa ja voimaa sitä täyttämään kaikissa elämäsi vaiheissa!"

Niilo Bonpoika polvistui, ja piispa laski kätensä hänen päälleen

siunaten häntä.

Temppelissä vallitsi juhlallinen hiljaisuus, ja vahakynttilät paloivat

kirkkaammin, ikäänkuin osoittaen, että Engelbrektin henki oli saapunut

valaa todistamaan ja antamaan voimaa piispan siunaukselle.