Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee
pitenemistään...
Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat...
He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla
salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen
sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten
kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään
ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä
kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille!
Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee
heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin.
Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön
hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he
kumpikin omia raskaita ajatuksiaan...
Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa... Ja
sentään heitä on kaksi...
Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä
he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he
vaikenivat?... Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan?
Kumpi heistä oli kummittelija...?
Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja
kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon...
Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt...
Runar säikähtää... Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii
ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee... Runar kantaa hänet
väkisin vuoteelle...
-- Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä.
Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa
vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun...
Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä:
-- Sinä hetkenä näin minä meidät toisina... Sinä olit luuranko,
juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä,
sinun luusi kalahtelivat... Minä istuin kuolleen miehen rinnalla...
Minä... Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton
aivo- ja sydäntautinen... Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä
silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja
hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky...
-- Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar.
Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata,
kumpi heistä tulee kuolemaan ensin.
Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on
toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon
alla on nääntymäisillään...
Hänellä ei ole enää hetkeäkään rauhaa. Se ennustus, se näky seuraa
kaikkialla ja aina. Ja uusia, samankaltaisia ilmestyy lakkaamatta
hänen tielleen. Hän ei uskalla enää jättää silmiään lepäämään
mihinkään kohtaan. Alati täytyy hänen vain vilkua ja muuttaa ja
pelätä...
Mutta eniten kaikesta täytyy hänen sentään pelätä tulta. Siinä
on aina kuvia... Ja ihmisiä... Jotka äkkiä saattavat muuttua
luurangoiksi... Mutta hirveä on myös pimeys ja yksinäisyyskin.
Ja aina kun Runar lähtee kotoa, tahtoisi Mirdja pitää häntä kiinni
takista, tiukasti, hellittämättömästi, ettei hän vaan pääsisi pois...
Mutta sitten hän taas kokoaa koko ryhtinsä ja koettaa vielä salata
hulluutensa... Vaikka kuoleman tuska ja pelko jo sokaisee...
Mutta kerran tapahtuu sitten, että Runar kotiin palatessaan löytää
Mirdjan huoneensa pimeimmästä nurkasta kolmen peitteen sisästä,
mykkyrään kiertyneenä kuin koiran...
Se oli tapahtunut näin.
Mirdja oli istunut yksin... Hämärä oli tummennut tummenemistaan. Sitä
oli hän vaan katsellut... Silloin oli palvelijatar tullut sisään
ja asettanut pöydälle aivan Mirdjan eteen suuren, valkosilmäisen
hautauskonvehdin. Oli luullut, että rouvalta oli pudonnut joku
muisto... Mirdja ei ollut saanut sanaakaan suustaan, oli vain
tuijottanut tuohon hirvittävään mustaan makeiseen, ja se oli
tuijottanut häneen takaisin sillä yhdellä ainoalla valkoisella
silmällään. Ja hänet oli vallannut tukehtava kauhu. Hän oli tahtonut
piilottaa sen. Hän oli kulettanut sitä paikasta toiseen löytämättä
sille sopivaa kätköä. Kaikki oli ollut hänelle liian rakasta sen
onnettomuutta ennustavan silmän alle pantavaksi... Vihdoin oli hän
polttanut sen... Mutta silloin oli itse tuli katsonut häneen kuin
suuri, summaton hautajaiskonvehti, ja silloin oli Mirdja rajattoman
kauhunsa takaa-ajamana kätkeytynyt nurkkaan, pusertunut aivan kiinni
seinään ja kääriytynyt peitteihin...
Kuoleman varjo pitenee pitenemistään...
Vihdoin vievät he toisensa lääkärille.
Lääkäri katselee noita molempia, epätietoisena mitä sanoa. Sillä
sydämessään tuomitsee hän heidät parantumattomiksi, kummankin... Ja
hän näkee, että he vain pahentavat toistensa tilaa.
Varovaisesti ehdottaa hän matkaa ja yksinäisyyttä.
Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä
lävitse hän huudahtaa:
-- Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te
ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt
vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu.
Me emme voi enää erota.
Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille
enää mitään...
Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin...
Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan
tervettä hetkeä...
Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan
tulen hiljaista epätasaista hiipumista...