Pimeää ja yksinäistä...
Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta...
Mustan naisen... Sairaan naisen...
Mirdja tuijottaa, tuijottaa...
Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen
ajattelu. Ei mitään muuta enää...
Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita
talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja... Nyt vain yksi -- pieni. Se
pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi -- aivan
kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa -- aivan
kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se
lopu koskaan... Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä
merkitsemässä ijankaikkisuutta...
Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä!
Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea
jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet
täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan,
keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä
ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä
alkua!
Ei ainoatakaan uutta ajatusta ole ainakaan Mirdjan elämän halki
välähtänyt. Paljon lavertelua, paljon suurien sanojen heittelemistä,
mutta kaikki vain toisintoja, poimintoja vuosisatojen romuläjiltä ja
kalmistoista...
Lumpunkerääjiä me ihmiset!
Mutta yhteinen tyhjyydentunto ei jaksa meitä lähentää. Yksinäistä ja
pimeää on meidän ympärillämme aina -- lopultakin.
Yksinäistä ja pimeää...
Talikuvio sortuu äkkiä aivan hiljaa.
Mutta Mirdjasta tuntuu kuin jyrähtäisi huone nurin ja hän hypähtää
ilmaan heikosti parahtaen.
Sitten?...
Ei mitään uutta taaskaan...
Kynttilä palaa alemmas. Mirdja tuijottaa...
* * * * *
Nyt ne kuuluvat taas ne kauheat. -- Sielukellot. -- Ne kumahtavat
Mirdjan korvissa raskaina, musertavina.
Hänen tekisi mieli huutaa, raivota. Tarttua kuljettajan käteen, lyödä
häntä, repiä, purra, raadella...
Miksi soittaa hän noita kauheita, kumahtelevia kupuja, joita Mirdja
elämänsä ijän on vihannut julmalla, ennakkoluuloisella vihalla!
Ne johtavat hänen mieleensä alati harmaan, painostavan syyspäivän...
Sumua, alakuloisuutta ilmassa, likaista lumisohjoa maassa... Pää
alaspäin... Raskas askel -- Pim... pom -- Harmaa askel -- Maahan
painu, me painamme! -- Pim... pom -- Me olemme painajainen. -- Me
emme salli sinun kulkea keveästi. Keveys on synti. -- Pim... pom --
Surunlaakso on maailma. -- Pom... pom...
Mirdja on elämänsä ijän vihannut kirkonkelloja, sillä ne ovat aina
olleet kuin ristiinnaulitsemis-iskut hänen herkässä sielussaan.
Mutta nyt liittyy niihin lisäksi hänen elämänsä sairaimmat hetket,
tuskallisimmat irtirepäisyt. Tässä soitossa on hän astunut setänsä ja
miehensä haudalle... Onko siitä jo kauankin? Ah, eihän hän sitä tahdo
ajatella, ei, ei... Eihän hän tietäisi sitä kumminkaan... Ja sitten
tulisi taas suru... Ei, ei se tulisi enää... Ei mitään ole jälellä
enää. Hän on itkenyt kyyneleensä kuiviin, ajatellut ajatuksensa
tylsiksi, surrut surunsakin niin käsittämättömän kaukaiseksi. Väsymys
vaan on... Ja yhden hän vaan ymmärtää tästä kaikesta: "Kuolinpäivä
on parempi kuin syntymäpäivä." Tuo vieraan, viisaan miehen päästä
lähtenyt ajatus jää siis sittenkin hänen kaikista viimeisekseen?...
Mirdja hypähtää äkkiä seisaalleen, polkee jalkaansa ja painuu taas
kokoon. Nuo kauheat kellot!
Sitten jää hän jälleen tuijottamaan...
Hän näkee omat hautajaisensa. Hurskas setä lukee jotakin
kirjastaan... Hyvä ja tyhmä Anna täti itkee, koska se kuuluu
hyvään tapaan... Muuten kaikki vieraita, kaikki uteliaisuudesta
tulleita... Ei kukaan heistä ole tuntenut häntä, ei kukaan
osaa kaivata häntä... Rolf on ainoa, joka osaisi, mutta hän on
maailmalla eikä tiedä, että Mirdja on sammunut. Ja ne muut, ne
uteliaisuudesta ja muodollisuudesta tulleet, ne kiroilevat pakkasta
ja pitkiä toimituksia. Ja Mirdjan käy niin sääliksi heitä, heidän
pahaa pakollista ryhtiään, heidän surkean venyneiksi pingoitettuja
naamalihaksiaan. Miten paljon vaivaa he näkevät hänen, vieraan
tähden... Mutta sitten ajattelee taas Mirdja, että jos hän nyt
ampuisi itseään rintaan, niinkuin viisainta olisi, miten hänen
pääkallonsa nakutettaisiin auki ja todistettaisiin, että hän oli
ollut mielenvikainen...
Itse hän tahtoisi olla mukana ruumiin-avauksessa ja julistaa: abnormi
kehitys, kokonaan abnormi. Mielenhäiriössä tapahtunut...
* * * * *
Mirdja on kuullut itsestään sanan: mielisairas. Mutta sille hän vaan
nyökäyttää päätään: Niin, niin se on, minun mieleni on hyvin sairas...
Mirdja on myöskin kuullut itsestään sanan: hullu. Mutta sen on hän
heittänyt pois: Ei, minä olen paljon viisaampi nyt kuin ennen, paljon
viisaampi...
Sillä yöt läpeensä puhelee Mirdja nyt viisasten henkien kanssa.
Mutta ne puheet ovat kovia, armahtamattoman kovia puheita. Ja
sentähden pelkää Mirdja niiden viiltävää viisautta, pelkää noita
pitkiä unettomia öitä, jotka hän niin hyvin jo ennestään tuntee,
mutta joilla tällä kertaa on aivan omat oudot unensa ja häijyt
sanansa.
Mirdja näkee näkyjä ja kuulee varjojen puhuvan. Ja myös oman varjonsa
kanssa hän puhelee, ääneen puhelee, pitkiä puheita yön hirvittävässä
hiljaisuudessa:
-- Sinulla ei ole mitään syytä soimata kovuudesta kohtalon jumalaa.
Kaksi ihmistä on kuollut. Entä sitten? Niitä kuolee joka minuutti.
Olivatko nämä sinulle enemmän kuin kaikki muut?
-- Ainoat, joita rakastin.
-- Ainoat, jotka sinua rakastivat, tarkoitat. Sinä itsehän et ole
koskaan rakastanut. Etkö muista? Ainahan sinä sen olet tiennyt
ja aina sinä sentään olet valehdellut ja valheellasi hukuttanut
sieluja...
-- Minäkö valehdellut? Minäkö, joka jo edeltäpäin ihmisiä itsestäni
varoitin, koskemasta kielsin, jott'eivät tietämättään lankeisi ansaan
ja sitten syyttäisi minua salametsästyksestä! Minä olen aina sanonut
totuuden ja sentään sinä syytät...
-- Sinä pelkäät syytöksiä, Mirdja. No hyvä. Minä syytän sittenkin:
Kun sinun huulesi sanoivat: älä koske! hiveli äänesi: koske, koske!
Tahallasi sinä viekoittelit, kiihotit ja sentään tahdot pidättää
itsellesi viisastelijan tunnottoman voiton ja voittamattomuuden.
Häpeä, Mirdja!
-- Minkä mahdoin minä sille! Minussa oli taikaa. Ja minä olin huono.
Minä olisin tahtonut olla toinen, mutta en voinut.
-- Valehtelija, valehtelija! Et ikänäsi ole tahtonut olla toinen kuin
mikä olet. Et ikänäsi ole itseäsi huonona pitänyt... Päinvastoin,
ihanimpana kaikista ihmisistä. Ja sentään olit sinä ainoastaan niitä,
jotka ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tiedätkö keitä
he ovat?
-- Minä en kuulu heihin. Minä olen rakastanut.
-- Miksi sinä sitten murhasit heidät?
-- Minäkö? Murhasin?
-- Niin, älä koeta uskotellakaan, että he luonnollisella kuolemalla
kuolivat. Kas vaan, sinä kaksinkertainen murhaaja, kalpenetpa
sentään. Sinä näet, ettei minulta voi salata mitään. Kaikki minä
tiedän. Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää,
otit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt ottaa... Sielun nälkään
ja yksinäisyyden hulluuttavaan hätään tapoit sinä sen ensimmäisen ja
toisen vielä pahemmilla keinoilla... Sinä rakastit heitä todellakin
suuresti!
-- Niin, minä rakastin heitä. Ja nyt minä olen murtunut...
-- Yksinäisenä, ylpeänä pyysit olla elämäsi kaiken, ja nyt et kestä
yksinäisyyttäsi kumminkaan. Raukka, raukka!
-- Minä rakastin heitä. Ja rakkauttani kohti minua nytkin joku
vastustamaton voima vetää...
-- He ovat vainajia, sinä suurien sanojen ystävä, sinä itsesi
etsijä...
-- Minä rakastin heitä. Minä tahdon sovittaa vainajat.
-- Ja sinä luulet, että elämän pitkä itsekkäisyys on sovitettu yhden
myöhäisen hetken uhrautuvalla unelmalla?
-- Minä rakastin heitä, mutta minulla ei ollut oikeaa rakkautta. Nyt
vasta olen sen löytänyt...
-- Sen voi antaa ainoastaan se suuri natsarealainen... Mutta häntä
sinä et tunne.
Houreessa ja kuumeessa vääntelehtii Mirdja vuoteellaan ja
otsalta vierivät suuret tuskalliset karpalot. Silmät tuijottavat
henkien-näkijän tylsällä kiillolla...
Henkiä, näkyjä, ennen näkemättömiä!
Mirdja on kohonnut istualleen. Silmissä palaa ja pistää... Hän
erottaa pimeästä loiston. Tuntee korkean, puhtaan otsan, syvät silmät
ja säteikön...
Mutta äkkiä kaikki himmenee. Kuin halvaus lyö hänet jälleen alas
jokin...
Hän viruu taas tylsänä eikä näe enää mitään.
Mirdjan sielu on hyvin sairas.
* * * * *
Hautausmaalla on aina hiljaista, mutta hiljaisinta silloin kun
äkkihämärä on laskeutunut, kun varjot lisääntyvät hetki hetkeltä ja
vanhat ristit odottavat keinuvassa puolipimeässä.
Se on se hetki, jolloin elävät ovat siirtyneet pois eivätkä kuolleet
vielä ole heränneet. Se on se hetki, jolloin hiljaisuus on suurin. Ja
sitä hetkeä rakastaa Mirdja.
Silloin käärii hän ympärilleen pitkän vaalean vaipan ja kuulumattomin
askelin hiipii hän ulos omasta ovestaan, kuin salaa, kuin salaiselle
lemmenkohtaukselle lähtien.
Hän vilkuilee arasti ympärilleen. Hän epäilee pihamiestä, joka väliin
sattuu seisomaan portilla. Hän pelkää ajuria, joka liikkumattomana
torkkuu korkealla penkillään. Hän pelkää pientä ystävällistä
koiraakin, joka kuuluu taloon ja joka silloin tällöin eksyy
seuraamaan häntä.
Ne pitävät häntä silmällä nuo kaikki, kun hän kenenkään tietämättä
tahtoo lähteä rakastettuaan tapaamaan. Ja juoksujalkaa ja sydän
kurkussa kiiruhtaa Mirdja hautausmaalle.
Siellä vihdoin saa hän olla yksin, sillä hän on valinnut sen
hiljaisimman hetken omakseen.
Nyt juuri on taas hänen hetkensä. Kuu paistaa hopeisena, varjot
lepäävät pitkinä ja Mirdja tulee huulet raollaan, kuin suudeltavaksi
rientävä nainen...
Kuulakkuus taivaasta maahan. Ihmisen sielunkin lävitse sama kylmä
kuulakkuus.
"Kuu paistaa heliäst,
kuollut ajaa keviäst;
eikös piikanen pelkää?"
Joka ilta kysyvät haltiat tätä samaa asiaa, joka ilta vastaa Mirdja
heille samalla tavalla: en, en, en...
Hän näkee jo kaukaa sen kummun, jota hän etsii. Se kuultaa kummemmin
kuin kaikki muut kummut koko maailmassa. Ah, tuolla se on, se hänen
kirkkonsa...
Mutta äkkiä Mirdja pysähtyy. Ja hän on vähällä kiljahtaa kuin
mustasukkaisuudesta, kuin vihasta, kuin rakkauden tuskasta...
Tällaista ei ollut tapahtunut ennen. Mutta samalla vaientaa hän
mielenliikutuksensa. Nuo olivat eläviä varmaan nuo kaksi, joiden
varjot nyt siinsivät vastaan pyhältä maalta. Ja he, Runar ja Mirdja,
olivat henkiä, ei heidän sopinut suuttua kuolevaisille...
Ja Mirdja alkaa hiipiä varpaillaan, niin hiljaa, niin hiljaa...
Ja Mirdja piilottuu suuren kiven taa katselemaan miestä ja naista
Runarin haudalla.
Hän näkee, miten nainen taittaa ruusun miehelle...
Se oli se ruusu, jonka hän itse viimeksi oli antanut Runarille.
Keveänä kuin kupla heilahtelee se nyt kelmeässä kuuvalossa. Mutta
Mirdja tietää, että se päivisin on raskas ja mustanpuhuvan punainen
kuin hänen sairaan sydämensä veri...
Miksi hän ei ollut antanut sitä Runarille jo heidän eläessään
niinkuin muut tietävät tehdä, niinkuin nuo viisaat, nuo onnelliset!
Mirdja oli ensin ajatellut, että mies oli raaka, ja nainen huono,
mutta nyt tuntui hänestä äkkiä, että niin juuri piti ollakin,
niin juuri piti käydäkin. He olivat pyhiä kuin rakkaus itse tällä
hetkellä, nuo kaksi raakalaista. Ja heidän rakkautensa vaati
taitettavaksi sen suuren mustanpuhuvan ruusun, missä ikinä se
kasvoikin. Miten mahtoi olla onnellinen se mies!
Ja äkisti kuin haudasta nouseva haamu hulmahtaa Mirdja heidän eteensä
huutaen: "Taittakaa ruusut, kaikki, kaikki taittakaa ja toisillenne
antakaa! Silloin voitte maata rauhassa kuolemanne jälkeen. Teidän
ei tarvitse kummitella niinkuin minun, joka en elämässäni ole
ainoatakaan ruusua antanut..."
Tyttö kiljahtaa ja mies heittää pois ruusun. Ja he pakenevat kuin
paholaisen takaa-ajamina.
Omituiset ihmiset! Miksi he juoksevat? Pahasti teki mies heittäessään
pois sen suuren mustanpuhuvan ruusun... Pahasti teki se mies...
Ja Mirdja kumartuu ja hakee kauan sitä pois heitettyä ruusua. Sitten
vie hän sen Runarin haudalle uudestaan.
Näetkö nyt, Runar, hän puhuu, että minä sentään osaan rakastaa. Nyt
minä olen löytänyt sen suuren rakkauden, jonka onni on antaa... Mutta
nyt olet sinä se kylmä ja liikkumaton ja kaukainen, joka minä ennen
olin, silloin kun sinä minua rakastit...
Ja äkkiä muistaa Mirdja kertomuksen miehestä, joka hirveän kuumeen
vallassa eräänä kaameana myrsky-yönä vaelsi toisesta pitäjästä
toiseen, kiipesi kirkkomaan aidan yli ja murtautui nuoren
vastakuolleen immen hautakammioon... Mitä mahtoi tuntea se mies?
Ja taas puhuu Mirdja ääneen: Miten ihana sinä olit, Runar, kuoltuasi,
niin marmorinkaunis ja valkea! Miten ylhä ja saavuttamaton oli sinun
kuolemasi korkea majesteetti!...
Mitä mahtoi tuntea se mies joka murtautui kuolleen immen
hautakammioon?...
On omituista olla kuolleen miehen vaimo, toistaa Mirdja yhä uudelleen
ja uudelleen.
Ei milloinkaan ole hän tuntenut miehensä läsnä-oloa niin syvästi
kuin nyt, jolloin häntä ei enää ole. Ei milloinkaan ole hän tuntenut
rakkauttaan niin ijankaikkiseksi ja uskolliseksi kuin nyt, jolloin
hän vainajaa armastaa...
Hirmuisesta yksinäisyyden painostaankin hän vaan nauttii, kuten
rakkauden kärsimyksistään rakastava...
"Mihin joutuivat kaikki ilotytöt vanhoina? Sitä ei tiedä kukaan",
muistaa Mirdja erään herran sanoneen. Tämä ajatus lennähtää äkkiä
hänen aivoihinsa. Onhan hänkin nyt vanha ja unohdettu, hän, joka
nuoruudessaan on ollut käsin kannettu kuuluisuus, hän, jonka piti
luoda itselleen kuolematon maine... Mikä on hän ollut? Ainakin on
hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava
nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt
vanhettumaan.
Mutta kaikki on niin äärettömän kaukana. Kaikki, ennen vanhuutta.
Sitä on mahdoton kenenkään muistaa. Ei muista Mirdja itsekään...
Varmaankin on se ollut joku toinen, jota on käsin kannettu
nuoruudessa...
Mutta mistä tietää Mirdja, että se toinen on ollut Pariisissa ja
laulanut siellä kerran kyynelöimään vanhan laulun-opettajansa...? Ja
että tämä on se laulu:
"Dans les chaleurs d'orange
je chevauchais toujours,
Forét! Forét sauvage,
où donc sont mes amours?
Personne ne passait
dans le triste sentier.
Si j'appelais,
qui répondrait?
Personne."
-- Ei saa laulaa kadulla, huomauttaa poliisi.
Mirdja katsoo häneen hämmästyneenä.
Onko tämä katua? Niin, tosiaan, kaikki on katua ja maantietä pyhän
kummun ulkopuolella.
Sitten kääntyy hän pois ylpeänä.
Hän ei tiedä, ajattelee Mirdja, että minä olisin saanut laulaa vaikka
maailman komeimmassa konserttisalissa, jos olisin tahtonut...
Mutta nopeasti kääntyy hän jälleen takaisin:
-- Anteeksi, herra, minä erehdyin. Minä en olekaan laulajatar, minä
olen ainoastaan kuolleen miehen vaimo...
Poliisi katsoo säälivästi hulluun naiseen.
* * * * *
Kauan aikaa on Mirdjalla lepo ja valkeus ajatuksessa: minä olen
kuolleen miehen vaimo. Mutta sitten hän keksii senkin ajatuksen
valheeksi.
Minulla ei ole lasta, puhuu hän itselleen. Kuinka voisin minä
olla Runarin vaimo hänen kuoltuaan, kun en ole ollut sitä hänen
eläissäänkään... Totisesti olen minä elänyt kun ilotyttö. Minulla ei
ole lasta...
Siitä hetkestä, jolloin Mirdja tämän on keksinyt, alkaa taas hänen
levottomuutensa ja etsintänsä. Hän käy ja kaipaa ja hakee sitä
lasta...
Sen kautta voisi hän nyt vielä olla Runarin vaimo, sen kautta olisi
hänellä sovitus ja synninpäästö ja oikea rakkaus.
Mutta nyt ei ole mitään siitä kaikesta. Ja hirvittävä on hänen
syntinsä. Lapsenkin on hän heittänyt pois nuoruutensa kauheassa
itsekkyydessä...
Ja Mirdja alkaa surra sitä kuin vainajaa. Hän alkaa etsiä naisia,
joilla on lapsia. Käy heidän jälessään, palvelee heitä ja ihailee ja
kadehtii ja katuu...
Köyhä vaimo taluttaa kädestä pientä poikaa. Mirdja lähestyy heitä.
-- Rakastatko sinä lastasi? kysyy Mirdja.
Vaimo katsoo hämmästyneenä häneen.
-- Tahtoisitko kadottaa poikasi?
-- En, rouva.
-- Jos hän olisi hukkumaisillaan, hyppäisitkö hänen jälkeensä?
-- Eipä tuo vesi pelottaisi, jos hyvin hätä olisi.
-- Vaikka hukkuisit itse?
-- Mutta hänhän on minun lapseni...
-- Häntäkö varten sinä elät?
Taas tuijottaa vaimo sanattomana Mirdjaan.
-- Minä tarkoitan, jatkaa nopeasti Mirdja, että onko sinulla jotakin
lastasi kalliimpaa? Tahtoisitko vaihtaa hänet suureen aatteeseen tai
maineeseen tai kauneuteen tai rahaan?... Tai antaisitko sen ehkä
minulle, että pääsisit huolehtimasta, jos minä lupaisin kasvattaa
sen?...
Vaimo tarkastaa pelokkaasti Mirdjan kummallisia katseita ja
vaistomaisesti vetää hän lasta luokseen.
-- En minä mistään hinnasta anna lastani, sanoo hän.
Mirdja jättää hänet omituisesti hymyillen.
Ah, vihdoin on hän löytänyt ihmisen tarkoituksen ratkaisun. Lapsi,
lapsi...
Se on enemmän kuin kaiken maailman ajatus ja hullu tavoittelu. Se on
enemmän kuin kulta ja maine, enemmän kuin elämä. Siinä on se oikea
rakkaus...
Ja kaikilla muilla on se suurin, se korkein, paitsi Mirdjalla, joka
ei ole tuntenut sen olemusta, vaan on heittänyt sen pois...
Mutta siitä asti ajattelee Mirdja enemmän lastaan kuin Runaria. Hän
luo sen alusta alkaen, hetki hetkeltä kuolemaan asti. Ja sen olematon
kuolema on hänelle tuskaisampi kuin mikään, minkä hän on nähnyt...
Millainen onkaan se hänen lapsensa? Hyvä kuin Runar vaiko rikollinen
kuin Mirdja? Rikollinen varmaankin. Mitenkä Mirdja muuten saisi
kärsimyksen sovittavan ja puhdistavan onnen hänen kauttaan? Ja Mirdja
melkein toivoo, että se olisi rikollinen...
Päivät päästään kuljeskelee hän köyhien syrjäisessä kaupungin-osassa
ja hakee silmillään ja sydämellään kärsiviä äitejä... Ja niitä onkin
niin paljon...
Kerran näkee Mirdja, miten erästä nuorta miestä kuletetaan raudoissa.
Hän on juovuspäissään haavoittanut toista... Se on surullinen näky.
Sillä vanha harmaa äiti kulkee hänen jälessään hulluna tuskasta...
Ja hänen ohuet huulensa höpisevät vain yhtä asiaa: "Jumala sinua
auttakoon ja armahtakoon, minun rakas poikani, minun rakas poikani,
rakas poikani..."
Ja tälle äidille on poika kenties ollut tyly ja raaka ja kovasanainen!
Mutta Mirdja irroittuu väkijoukosta, tunkee kiivaasti vanhan vaimon
luo ja lankeaa polvilleen hänen eteensä...
Syntyy hämminki.
-- Viekää hänet pois, hän on mielenvikainen! huudetaan. Hän on hullu!
-- Itse te olette hulluja, huutaa Mirdja, te, joiden tarvitsee
kiivetä Golgatalle asti ennenkuin löydätte itsellenne Jumalan!
Jokainen suuri kärsimys on yhtä hyvä kirkastuksen vuori. Ihminen
kuolee, mutta Jumala syntyy sillä hetkellä. Ettekö näe Jumalaa
edessänne? Katsokaa kärsinyttä ihmistä! Katsokaa pyhää äitiä!
Polvistukaa, kansa! Te näette Jumalan...
Mirdja viedään pois.
* * * * *
Mirdja viedään Lumiluodolle.
Nuori, hiljainen nainen annetaan hänelle seuraksi...
Mutta Mirdja ei ymmärrä, miksi tuo vieras nainen on hänen luonaan.
-- Minä en ole koskaan nähnyt naista, hän sanoo. Minä melkein
pelkäisin sinua, ellet olisi niin kummallisen hyvä...
Mutta sitten hän säpsähtää.
-- Onko sinun nimesi kenties Anna? hän kysyy. Kaikkien hyvien
ihmisten nimi on Anna...
-- Nimeni on Martta.
-- Vai niin... Ei se tee mitään... Mutta se on hyvä, ettei nimesi
sentään ole Anna... hyvin hyvä... Mutta sinä olet nainen, oletko?
-- Olen.
-- Se on hyvä. Minä en ole ennen nähnyt naista. Mutta onko sinulla
lasta?
-- Ei.
-- Se on hyvä... Silloin olisit Jumala ja minä pelkäisin sinua.
Tiedätkö, että Jumalaa pitää peljätä? Minä pelkään jo ennestään. Se
on hyvä, että olet minun kanssani. Mutta älä vaan sytytä tulta, sillä
on niin pahat silmät. Vahinko, että sinä et ole Jumala. Silloin sinä
voisit hävittää tulen ja sen pahat silmät... Sinä olet hyvä, vaikka
sinun nimesi ei olekaan Anna...
* * * * *
Lumiluodon hullulla rouvalla on yksi ainoa suuri intohimo:
piirtäminen. Päivät päästään hän vain piirtelee, ja aina silmiä.
Pöytäliinat ja lattiat täyteen silmiä. Ikkunaverhot ja seinäpaperit
täyteen silmiä...
Hän etsii lapsensa silmiä, hän sanoo. Mutta mitä enemmän hän niitä
piirtää, sitä enemmän pelkää hän niitä.
-- Minä tahdon polttaa ne kaikki, ne katsovat minuun niin pahasti!
hän saattaa huudahtaa.
Mutta jo seuraavana hetkenä hän vaikeroi:
-- Minä kurja, minä en ole mikään oikea äiti, kun tahdon polttaa
lapseni...
Ei, en minä uskalla, en. Minun täytyy kärsiä niiden pahat katseet...
Ja kuin salaa hiipii hän jonkun silmäparin luo, lyyhistyy kokoon sen
alla eikä uskalla enää nousta...
Hänen täytyy kärsiä...
Mutta eräänä päivänä on pieni tulipalon alku Mirdjan huoneessa...
* * * * *
Lumiluodon sairaan rouvan luona käy joskus vieraita.
Norkkokin käy kerran.
-- Sinä olet Runarin ystävä, sanoo Mirdja. Runar ei ole kotona.
Mutta miksi sinä olet niin totinen? Ah niin, sinä murehdit kuollutta
sisarta, minä veljeä. Meillä on jotakin yhteistä sentään. Etkö voisi
olla minunkin ystäväni?
-- Ystäväsi, äännähtää Norkko, ja lähestyy.
-- Ei, älä tule, kiljahtaa silloin Mirdja ja eläimen sukkeluudella
kyyristyy hän kokoon. Älä tule! Ei minulla ole mitään yhteistä
kenenkään miehen kanssa. Minä olen hyvin uskollinen, vaikka sinä et
usko. Minä en ole ollut odaliski enää sataan vuoteen, nyyhkyttää
hän. Minä olen oppinut rukoilemaan. Yksi valkea rukous, kaksi mustaa
rukousta, taas suuri valkea rukous, valkea rukous...
Katso, kun rakastaa kuollutta, pitää osata rukoilla, ja aivan toisin
kuin muuten, ja rakastaa aivan toisin. Ja me olemme luvanneet
rakastaa toisiamme seitsemäntuhatta vuotta... Ei tavallisia vuosia...
Vaan seitsemäntuhatta Jumalan vuotta. Ymmärrätkö?... Mutta sehän on
totta. Mehän rakastamme molemmat kuollutta...
-- Niin kuollutta, vastaa Norkko kääntyen pois, ja kyynel tipahtaa
alas poskelle...
* * * * *
Yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi käy tavata Mirdjaa.
Hän pelkää...
Kerran on hän luullut vilahdukselta näkevänsä Rolfin ja siitä näystä
on hän joutunut sellaisen kauhun valtaa, ettei hän uskalla liikahtaa
paikaltaan kahteen viikkoon.
Mutta sitten Mirdja kerran kysyy Rolfia...
Ja hän ottaa hänet vastaan jäykkänä, liikkumattomana ja pää pystyssä.
-- Joku on sanonut minulle, että sinä olet tietäjä, mutta minä en
usko sitä. Tai osaatko sinä sanoa minulle, miten voi löytää pienen
mustan pippurin tervasta? Etpä osaa. Mutta setä olisi osannut. Mene
pois, mene pois! Sinä et ole mikään oikea noita. Minä tarvitsen
oikeaa noitaa. Minä tarvitsen tietää, kuka on varastanut lapseni...
Mutta sitten Mirdja äkkiä hätkähtää, peräytyy, painautuu tiukasti
seinään, silmissä suuri pimeys ja kauhu.
-- Miksi sinä nyt olet luonani, kun et ennen koskaan ole ollut? Minä
en ole ilotyttö, vaikka minulla ei ole lasta. Minä olen kuolleen
miehen oikea vaimo. Mutta minä en tiedä, missä minun lapseni on...
Ja Mirdja alkaa nyyhkyttää ja voihkia ja hänen ruumiinsa on äkkiä
lysähtänyt hervottomaksi ja kuolleeksi...
-- Hyvähän sinä olit, kun tulit nyt... Ei, nyt muistan, ei sinun
olisi pitänyt tulla... ei. Minulla ei saa olla hyvä olla, minun
täytyy kärsiä.
Mirdja kokoaa taas ensimäisen jäykän ryhtinsä. Hän kohottaa
tuntematonta sielua paistavat suuret silmänsä kattoon eikä puhu enää
sanaakaan...
* * * * *
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle.
Suo on lumottu erämaa täynnä salaperäisiä ääniä, päihdyttäviä
tuoksuja ja näkyjä, ennenkaikkea näkyjä... Sumut kokoontuvat sinne
vain leikkiäkseen. Etsiäkseen itselleen oikukkaita ilmestysmuotoja
ja aavemaisia ääriviivoja. Ja suo-yrtit, väkevimmät koko maailmassa,
nousevat villinä, väkivaltaisena lemuna sen sieraimiin, joka on
uskaltanut lähteä sen lumoja uhmaamaan. Ja sammal viettää ja
höytykukka kuiskaa: käy alas, käy alas! Ja suokurppa kuikuttaa ja
hete vetää helmaansa...
Ei ole heikkopäisen hyvä lähteä yksin suolle...
Mutta Mirdja kantaa helmoja olkapäillään ja rämpii penikulman pitkää
rämettä.
Ja kun suokurppa kuikuttaa, sanoo Mirdja: se on minun lapseni, joka
itkee...
Ja kun sumu sakenee aaveeksi ja alkaa elää, kuiskaa Mirdja: se on
minun lapseni, joka viittaa...
Ja kun suo-yrtit ja sammaleet moninkertaisella voimalla vetävät häntä
alas hetteeseen, hymyää hän: sen on minun lapseni sielu, joka vetää...
Ja hän istuutuu märille, vaipuville sammalille ja odottaa lastaan.
Kylmät huurut nousevat ja suutelevat häntä. Hallat hiipivät hänen
ylitseen ja peittävät hänet valkeaan käärinliinaan...
Suo-yrtit lemuavat...