Mutta ei ainoastaan hämärähetkien kuvitelmiin ja satuihin rajoitu
Mirdjan ja Runarin uudelleen herännyt ihmeellinen lapsuus. Kaikkia se
vaatii, mitä lapsuus vaatii: leikkiä ja lepertelyä, hyvän omantunnon
vallatonta vapautta ja ajatuksetonta, aurinkoista iloa...
Ja niinpä he leikkivät ja lepertelevät aamusta iltaan alkaakseen
seuraavana aamuna taas uudestaan...
Ei kukaan lapsi koko maailmassa osaakaan leikkiä niin suloisesti kuin
Mirdja. Ei kellään lapsella koko maailmassa ole niin helisevää naurua
ja niin kirkkaan puhtoista silmää.
-- Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet
lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi?
-- Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken.
Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset
leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun
heijastus silmiini... Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta,
satavuotias lapsi... Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi...
Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt,
tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa... Se tahtoo
rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen... Sinä olet minulle nyt
isä ja äiti ja tähti ja kukka...
-- Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen.