Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää.
Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin... Mitä niissä olisikaan
huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia.
Kaikki jyrkät ja vaaralliset pystyvalkeat ovat jo aikoja sitten
hiipyneet pois heidän elämästään. Kohtaukset heidän välillään
ovat käyneet yhä hiljaisemmiksi ja surunvoittoisemmiksi, yhä
sinestävämmäksi heidän kasvavan rakkautensa hellyys.
Ja aina kun takkavalkea loimottaa ja ulkona pyryttää, istuvat
he pusertuneina toisiinsa kuin peljästyneet lapset... Siinä
tulen ääressä saattavat he sitten kertoa toisilleen merkillisiä
satuja elämästään, niin merkillisiä, ettei kukaan koko maailmassa
uskoisi niitä tosiksi. Mutta he ovat kuin lapset. He uskovat omiin
satuihinsa...
Tällaisia saattavat he kertoa:
-- En minä sinua elämäni tunteeksi ottanutkaan, vaan elämäni
tiedoksi, sanoo Mirdja. Kun minä sinut näin, olin jo lakannut onnea
hakemasta, ja onneen uskomasta... Minä odotin elämää edessäni
ainoastaan kuten havaintojentekijä sitä odottaa, etuluulottomasti,
kylmästi ja hiljaa... Mitenpä olisin minä mistään voinut pettyä
enää? Kuten sinä... Rauha sinun otsallasi on petetyn omantunnon
rauhaa... Eikö totta? Sinä luulit minussa onnen löytäväsi, en minä
onni ollutkaan. Sinä luulit minussa rikkauden ja kauneuden löytäväsi,
en minä kumpaakaan ollut. Syvyyksiin luulit saavasi katsoa, ja ne
kuivuivat pois kuin keveät purot juoksevat erämaan suureen hiekkaan.
-- Niin Mirdja. Yksi on totuus sinun puheessasi: minä olen
tappanut sinut... Luuletko, etten ole sitä näinä vuosina tuntenut
tuskallisesti ja kauheasti; miten minun läheisyyteni köyhdytti
sinut, jäädytti veren suonissasi, leikkasi siivet fantasialtasi,
lennostaan ampui ihanat ilmalintusi ja runon sinussa jokapäiväisellä
nälkäkuolemalla murhasi! Jumala, mitä olen tehnyt sinulle minä!
-- Älä puhu noin. Elämä olet sinä ollut minulle, ihana ja tuskainen
kuin elämän totuus itse. Katso, jos minun lintuni väsyivät, väsyivät
ne siksi, etteivät ne ilmalintuja olleetkaan, eivät kotkan mieltä
kantaneetkaan. Jos katosi kauneuteni, katosi siksi, ettei se
totuutta ollutkaan, jos loppui runoni, loppui se siksi, etten minä
oikea runoilija ollutkaan. Diletantti minä olin, perinnöllisesti,
auttamattomasti... Mutta ennenkuin minä sen opin ymmärtämään, olin
minä kova ja katkera, syytin kaikkia taivaassa ja taivaan alla omasta
onnettomasta itsestäni... Vasta sinä opetit minulle totuuden... En
minä mitään ollutkaan...
-- Ja tuon olen minä sinulle opettanut, tuon surullisen keinotekoisen
totuuden! Aina vaan sälääkin ja tahtomattaan ampuvat sanasi samaan
asiaan: minä olen tappanut sinut...
-- Sinä et saa, et saa puhua noin. Etkö vieläkään tunne minua, Runar?
Vieläkö silmissäsi kangastavat ammoin sammuneet aarniovalkeat, sinä
suuri, suuri lapsi! Kuinka voisi tappaa sen, jota ei koskaan ole
ollutkaan...
-- Se on ollut... Taiteilijallakin on ihmisen sielussa lapsi-ikänsä,
jolloin se kuoleman ja elämän välillä värisee. Sen ensi rukous on
hento ja hiljainen ja kosketukselle arempi kuin yössä aukenevan
äänettömän lumpeen... Ja muutamien sielujen suurin rukous, suurin
huuto sellaisena hetkenä on yksinäisyyttä kohti... Sen suurta ja
suureksi tekevää autiota äärettömyyttä he ainoaksi auringokseen
rukoilevat... Kun minä sinut näin, Mirdja, ensi kertaa, rukoili
sinunkin silmäsi samaa, rukoili taiteilija sinussa samaa... Minä en
uskonut sitä sinun kaipuutasi ja sinä itse sitä uhmata tahdoit...
Ja nyt on kaikki ohitse... Ja kaikki olisi voinut olla toisin. Mitä
olemme me toisillemme tehneet!...
-- Ah, minun ystävä parkani, miten pohjaton onkaan sinun pettymyksesi
yhä vielä! Kaikki sinun kauniit unesi olen minä repinyt enkä mitään
ole minä osannut rakentaa sijalle... Virkaheiton olen minä sinusta
tehnyt. Sinä jumalten unien tavoittelija, sinä et tavoittele enää...
-- Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää?
-- Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi
eläisin enää maailmalle...? Oletko huomannut, miten meidän on ollut
hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele.
Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja
pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on
vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha...
-- Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka
sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä
sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden
ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä
tuoksua... Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja
hiiltyneiden sielujen ylitse...
-- Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä
enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä
kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana
minulle!
-- Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä
murheesta sydän paranee."
-- Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää...
-- Minä olen sinun murheesi, Mirdja.
-- Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja
hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen... Sinä olet sittenkin ollut
minua voimakkaampi...
-- Missä?
-- Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on...
-- Mitä se on?
-- Suurin kaikista... Ja minä rakastan sinua, Runar...
-- Koko elämäni olen minä odottanut noita sanoja. Minä olen kuolemaan
valmis...
Tällaisia puhuvat he toisilleen. Ja kun he vaikenevat, katsovat he
toisiaan silmään ja hymyävät samasta onnesta ja samasta ajatuksesta...
He toisiinsa pusertuneet suuret lapset!...
Ja tuli takassa loimottaa heidän myöhäiselle onnelleen...