Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana
kevätpäivä.
Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien
pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat
lorisivat kilpaa... Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät
välkähtämään niin omituisesti...
Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä
päivänsä tänään. Kaikilla -- paitsi Söderbergiläisillä -- jotka eivät
koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas
Mirdjasta...
He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät,
ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella
pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen.
Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta,
että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle
vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä
iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli
kotoisin sieltä.
Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän,
ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä.
Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi.
Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi,
ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oli
Bengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan...
Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta...
Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa.
Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja
virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen.
Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut
heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin
teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa.
Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen
kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle
istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin
nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan
pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän
keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja
Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä
heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen... Mirdja hymähti. Hän oli
harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista,
ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä.
Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden.
Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä.
Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden... Sillä siitä tuli hirveä
tapaaminen... Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja
hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta -- yht'aikaa...
niinkuin monesti ennenkin, -- mutta silti jätti se tällä kertaa
Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan.
Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan
keskustelu yhä hänen mielessään.
Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli:
-- Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan
itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin
naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä
te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää,
miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon
sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin
ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin
sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi
uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi,
sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin
kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava
taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän
hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. -- Synti, synti.
-- Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut.
Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen
itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut:
-- Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet
ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä
taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen
minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi
niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen
lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt
uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on
lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä
ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä
jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi.
Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään
ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa
verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule
tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan.
Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai
soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään
heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan
uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia
ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat
tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään
porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla
teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin
niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia,
teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja
markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta
kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut.
Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et
ymmärrä.
Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein
kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut:
-- Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat
samat kuin ennen... Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän
sielukseen...
-- Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni...
-- Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa... Muuten hän
voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi
taiteilijan, Mirdja.
Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat
vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä
luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut
laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty
ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin
hänen tähtensä... Tuskinpa sentään... Runarin koko suku oli kuollut
leipätyöhön... Runarissa oli filisteriverta...
Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän
hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä
ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen
omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen
kautta tunnustusta, mainetta, nimeä... oh kaikkea, mitä muutkin...
Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita
kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota
päivälliselle... Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa.
Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät.
-- Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi
vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään,
toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan.
Mirdja vaikeni itsepäisesti.
Ja he jatkoivat kävelyään.
-- Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely
ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein
kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se
maistuisi? Mitä tuumit?
-- Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes
tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan.
-- Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin?
-- En.
-- Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä,
vai mitä?
He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan -- ja seisoivat...
Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa:
-- Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on
minulle yhdentekevää!
Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin.
Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä.
He alkoivat kävellä...
Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti,
että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan
kuolettavasti väsynyt ja kenties -- nälkäinen.
-- Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja
vähän arasti.
-- Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi.
-- Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän
vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua!
Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen
moneksi palaseksi.
Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi -- ensi kerran koko
päivänä -- kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska
hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki
ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen
ylitseen. Ja hän nauroi.
-- Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä
viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni...
-- Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua
lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti.
-- Kaikki minkä omistaa, on lähellä sydäntä -- sateenvarjokin, miksei!
He seisahtuivat. Runar viskasi kepin palaset maahan...
-- Luuletko nyt olevasi intresantti? Mirdja halveksivasti hymähti.
-- Ei ole tarkoituskaan...
-- Kepin särkyminen taisi saada sinut pahalle tuulelle... hahaa!
Runar ei vastannut.
-- Turhaa on sentään syytää vihaansa viattomiin esineisiin...
-- Se katkesi vahingossa.
-- Todellakin, minun kunnioitukseni kohoaa sinua kohtaan.
-- Voiko se vielä kohota, kukapa olisi uskonut?
Keskustelun kovuus ja katkeruus oli kamala.
Mirdja nauroi ääneen:
-- Sano, etkö vihaa minua nyt?
-- En tuhannetta osaa siitä kuin sinä minua.
-- Mutta Herra Jumala, minähän rakastan sinua, siitähän on aikoja
sitten sovittu! Oletko unohtanut? -- Minä rakastan sinua...
-- Sinun äänesi sanoo tällä hetkellä: minä vihaan sinua...
-- Minähän olen näyttelijä, oletko senkin unohtanut...
Vaitioloa...
-- Mirdja, sanoi Runar äkkiä, eikö olisi parempi, ettei minua olisi...
-- Epäilemättä. Ja vielä parempi, jos ei minuakaan olisi...
-- Mirdja -- se on helposti autettu asia...
Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään.
Ei sellaisesta tehdä sopimuksia... Miksi oli hän antanut Mirdjan
kiihdyttää itseään...! Mirdjassahan tämä oli sairautta...
Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän
pilaili heidän mennessään portaita ylös.
-- Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä
mies voi puhua naiselle... Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä
vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun
pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin
tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten
sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin
voi sitä tulla ajatelleeksi...
Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensa
Runarin kaulaan ja suuteli häntä.
Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä.
X
Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy
määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina
samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset
syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja
lyhyttä...
Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä
tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo
melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen,
vähitellen...
Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa
jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan
taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt
ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt
uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät
kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia
olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen
puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen
heidän yhteisessä perhe-onnessaan.
Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja
pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä
olomuoto hyvänsä.
Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta...
Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän
liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta.
Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, että
Mirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon.
Silloin oli kesä.
Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät
ennustaneet ilmanmuutosta...
Mutta se alkoikin eräällä unella...
Näin tapahtui kaikki.
Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen
suurimpia nautintojaan maalla...
Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään,
makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän
lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen...
Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän
matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni
ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta
äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen
ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa
silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat
huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän
katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä
pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin
parkettilattia... Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää...
Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan
ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen
hetkensä tulleen... hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan
liikahtamaan... hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen...
Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli
ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi
hänen edessään ja nauroi.
-- Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras...
Tulin ilmoittamaan... Arvaapas kuka? Nero-Norkko... Muistatko
kuulleesi sitä nimeä?
Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän...
-- Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa... Joku
seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan...
Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä.
-- Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme.
Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä
puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas,
siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle,
että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se
lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi
kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen
luonteelleen, puheli Runar reippaasti.
Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja
koetti näyttää välinpitämättömältä.
Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin -- ja hän
olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine
mielenliikutuksineen.
Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän
sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä -- että
Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin...
Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin
odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt
kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet.
Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut
itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies,
vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä
itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy,
muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan
oli koonnut itselleen Runarin puutteista... Ja itsensä näköinen olisi
hän ennen kaikkea.
Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän
oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään... Mutta hänessä ei
myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei
mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän,
ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika... ainoastaan
harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja
luonnetta.
Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla,
mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen
olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa.
Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näki
Norkon.
Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi
hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut
mitään huomiota kiinnittää...
Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin
ei Mirdjaa olisi ollutkaan.
Hän on raaka ja sivistymätön mies... Sietämätöntä olisi olla hänen
seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää
koko päivänä.
Hänen oli niin kummallisen paha olla.
Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi
suuttumaltaan oli toivonut...
He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko... Kaiket
päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta.
Runarkin oli aivan kuin nuortunut... Eikä heillä tuntunut ollenkaan
olevan ikävä Mirdjaa.
Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh,
kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä
tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä...
Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa
elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka
aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella
heittämään hänet jo polvilleen...! Ei kukaan ensikertalainen ollut
vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan.
Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen!
Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"?
Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse
asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen...
Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt.
Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille:
-- Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa,
minä en voi sietää häntä... Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä
sinua rakastan...
Ja Mirdja itki...
Neljäntenä iltana sanoi Mirdja:
-- Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta
sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis?
-- Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi.
Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas,
yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka
elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne...
Sellainen oikea nainen...
-- Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja
hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä... Minä en ole
tuntenut ainoatakaan oikeaa naista... Minä olen nähnyt aina vain
itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar,
ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista,
jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen
kuva elämän ijän... Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä
rakastaa minua?
Runar sulki Mirdjan syliinsä.
Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä.
-- Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän
hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen?
-- Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan
naisten... Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele
tunteitaan...
-- Sehän on yksitoikkoista... Rakastaako hän vielä sisartasi?
-- Mutta hänhän on kuollut... Vaikka enpä luule, että hän ketään
muutakaan tulee rakastamaan... Hän on niitä... Hän uskoo yhteen
rakkauteen.
-- Ah, kuten oikeat naiset...
Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin.
Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat
he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta.
Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät
kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan.
Ensin he vaikenivat.
Sitten alkoi Mirdja jotakin sanoakseen:
-- Miksi ette ole julkaissut mitään niin pitkiin aikoihin?
-- Eipä ole sattunut pahempaa rahapulaa, joka olisi pakottanut.
Mirdja oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut puheen kääntyvän
"Odaliskiin" tai Mirdjaan itseensä.
-- Siltä kannaltako te otattekin koko kirjallisen toimintanne? Sepä
on arvotonta.
-- No mitäpäs julkaiseminen on muuta kuin kauppaa ja vielä sitä
kaikkein ilkeintä laatua. Niin totta kuin minä pidän sieluani
korkeammassa arvossa kuin ruumistani, niin totta minusta
julkaiseminen on suurempi synti kuin orjakauppa... Myydä itsensä
rahasta kaikille, ohhoh!
-- Mutta eikö ole synti sitten kätkeä kynttilänsä vakan alle?
Sielujakin täytyy antaa muille.
-- Antaa, mutta ei myydä, siinä on ero. Täytyyhän saada valita kelle
antaa, antaa arvokkaimmalleen, rakkaimmalleen, parhaimmalleen.
-- Miks'ette tahdo olla kuin Jumalan aurinko, paistaa sekä pahoille
että vanhurskaille...?
-- En minä tahdo olla hyvä jokaiselle, jollekin vain.
-- Tepä olette itara...
-- On sitä tullut tuhlatuksikin.
Nyt hän ajattelee "Odaliskia", päätteli Mirdja ja hän sanoi:
-- Kaduttaako teitä perästäpäin kaikki rahalliset pakkoluovutukset.
Kumma että tuollaisia mielipiteitä omaten olette koskaan edes nälän
hädässä levittänyt sieluanne kirjoissa.
-- En minä ole sitä tehnytkään.
-- No mutta tehän olette julkaissut.
-- Aivan ulkopuolelta itseäni.
-- Entä "Odaliski", ei Mirdja nyt malttanut olla huomauttamatta,
olihan se vahvalla tempperamentillä piirretty?
Norkko naurahti omituisesti ja yskähti, ja naurahti taas. -- Sitten
hän sanoi:
-- Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin
kaltaista... "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään
Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä
pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut.
Mirdja jäi sanattomaksi.
-- Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on
uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli
oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea... Siinä on teillä hieno
mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi
voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista... Hänkin on antanut vain
sille, jolle on tahtonut antaa...
Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan.
Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla
ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi
Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut
miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien
tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto...
Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi:
-- Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä
antaa.
-- Miksi niin?
-- Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet
ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä
mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain
koreita vaatteita.
-- Onko tämä syytös?
-- Ei, mutta minä olen Runarin ystävä ja minä olen nähnyt, että
hän rakastaa teitä suuresti. Ei saa tehdä onnettomaksi sitä, jonka
rakkauden on kerran ottanut vastaan.
-- Onko Runar sanonut olevansa onneton?
-- Siinä on taas nainen. Ei, ette te ymmärrä miehen mieltä, ette
vähääkään. Te ette laisinkaan käsitä asemaanne sellaisen miehen
vaimona... Sitä suuremmat velvollisuudet, mitä suuremman rakkauden on
saanut. Minä en koskaan uskaltaisi ottaa vastaa niin suurta rakkautta.
-- Eihän suuri rakkaus vaadi mitään.
-- Ei, siinä olette oikeassa. Mutta se kärsii sitä enemmän. Elää
sekunti sekunnilta rakastettunsa elämän omanaan. Suurimman rakkauden
saanut ihminen on suurin vanki, ellei hän tahdo olla hirviö ja
sielujen surmaaja.
-- Ja sentähdenkö ette uskaltaisi ottaa vastaan rakkautta? Mutta
uskallatte itse rakastaa... Eikö sekin ole sisällinen vankeus...?
-- Minä elänkin ilman rakkautta, se sopii minulle paremmin.
-- Mutta mistä te tiedätte, vaikka teitä varten eläisi jossakin
rakkaus ja kärsimys, josta ette tiedä mitään...?
-- Ei, sanoi Norkko jyrkästi.
-- Niin, te ette vaan tiedä.
Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi
luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti:
-- Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain
ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä.
Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin...
Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin
sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan.
-- Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella
murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä...
He vaikenivat.
-- Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken
kuluttua Mirdja. -- Ettekö voisi olla minunkin ystäväni?
-- En, vastasi Norkko kuivasti.
Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi... Joku hänelle aivan ennen
tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön,
pienen miehen läheisyydessä.
Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta.
Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut.
Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli
ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin,
Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa.
Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän
olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko
tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon.
Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein
sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja
Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan.
Sitten lähti Norkko.
Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään.
Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein
välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän
mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt
pois kylmänä ja suljettuna...
Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta
sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää,
onnellista elämää Runarille.
-- Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun
Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on
sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta
minusta hän ei pidä...
-- Hän on jörö vieraille... Hän tarvitsee aikaa...
Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä
mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. --
Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä
vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein
pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan
-- suurimman vangin.