Mutta sen jälkeen oli Mirdjan rauha mennyttä.
Ensi kertaa tunsi hän, että Rolf oli ollut hänelle myrkkyä.
Hän ei voinut enää katsoa miestään tuolla tyynellä, iloisella
välinpitämättömyydellä, johon hän jo oli alkanut tottua. Runar tuli
taas hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi ajatuksekseen. Jok'ainoa
huomio, jok'ainoa tunnelma kärjistyi ja särkyi häneen.
Ja hän alkoi taas kysyä itseltään: Miksi minä olen hänen kanssaan
naimisissa? Miksi, miksi, miksi? -- Häneltä puuttuu voimaa, neroa,
rahaa. Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa?
Ja Mirdjan korvissa alkoi soida lakkaamatta Rolfin lause: "itseään
ala-arvoisemman he valitsevat."
Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta
muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua. Runarin pitäisi
olla sellainen, ett'eivät he voisi sellaista ajatellakaan, ei
ajatellakaan...
Ja Mirdja alkoi tarkastella Runaria kuin vierasta miestä... Minkä
vaikutuksen teki Runar ensikertalaiseen?
Hänen kasvonsa olivat kenties liian jokapäiväiset ja hänen ilmeensä
eivät puhuneet mitään ulospäin. Hänen silmänsä olivat hienot ja
hiljaiset, mutta niissäkään ei ollut mitään tavatonta. Ja koko
hänen olennossaan oli jotakin saamatonta, raskasliikkeistä,
kiusallista, aivan varmasti... Ja saamaton hän olikin, miksei ollut
hän ponnistautunut lahjojensa nojalla joksikin... vaan vajonnut
lahjattomien tasalle! Olihan pedagoogityyppi sitäpaitsi yksi niitä
kaikkein epämiellyttävimpiä. Kuka saattoi uskoa sen alla piilevän
mitään omaa ja erikoista!
Ja Mirdja huomasi, että Runariin oli todella tarttunut jo jotakin
peruukkimaista... jotakin salaisen varovaista ja täsmällistä,
joka epäilemättä olisi taiteilijan silmissä tehnyt säälittävän
ja naurettavan vaikutuksen. Virka oli tehnyt hänestä väkisin jo
porvarillisen hyveen esikuvan, varman ja luotettavan. Sille miehelle
oli enää mahdotonta nousta tai langeta... Mutta mitä teki sellainen
Mirdjalla tai Mirdja hänellä? Mirdja ei ollut keskitien miehiä
varten...
Nämä ajatukset eivät antaneet Mirdjalle enää rauhaa milloinkaan.
Kaduillakin saattoi hän jäädä tuijottamaan ihmisiin, arvostellen
heidän ulkomuotoaan ja sisältöään ja verraten heitä kaikkia
Runariin...
Näin kokosi hän päivä päivältä ominaisuuksia, joita Runarilta
puuttui, mutta jotka hänen välttämättä olisi pitänyt omistaa
ollakseen täydellinen. Ja niin loi hän itselleen vähitellen omituisen
koulutyttömäisen mielikuvan siitä miehestä, joka hänelle voisi sopia.
Ja se kuva ei ihmeeksikään ollut yhtään Runarin näköinen.
Mirdjaa kiusasi tämä itseäänkin, mutta hän ei jaksanut vapautua
ajatustensa yhtäjaksoisesta kerästä. Hän ei voinut muuttaa itseään.
Ja niin alkoivat taas uudistua vanhat kohtaukset heiluen katkerimman
kovuuden ja hurjimman hellyyden välillä.
Aivan itsestään ja mitättömästä ne alkoivat... Eräänä rauhallisena ja
kauniina sunnuntai-iltana, takkavalkean hohteessa, jolloin ihmiset
tavallisesti vähimmin myrskyävät...
Tällainen oli se ilta.
Runar istui tapansa mukaan kirjoituspöytänsä ääressä korjaamassa
vihkoja...
Mirdja istui nurkassa uunin edessä kädet polvilla, tuijottaen
Runariin.
Mirdja ei koskaan itse tehnyt mitään. Ja häntä kiusasi Runarin työ.
Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa
milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli
nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean
hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa
sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä
erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät
toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman
väkevää tuoksua kukassaan...
Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti... Runarin kynä rapisteli
yksitoikkoisesti -- -- --
Kukaan ei puhunut... Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä
lyhyessä umpeamassa...
Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten
yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa,
taivaaseen ulottuva laulu... Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin
lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut... Ja
Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka
kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman
suuri hukuttava silmänräpäys... Valo häikäisi hänet. Hän nousi
lähteäkseen... Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui
väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti... Ja nyt... Hän
oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui,
kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää
ja tappavaa suudelmaa kohti... Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi,
viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi,
kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat,
elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon
ulotusasentoonsa...
Ei Mirdjaa varten se aurinko...
Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso... ja kuule,
kuinka vielä soi...
Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä.
Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa.
Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä
harmaammalta ja katalammalta.
Hän katsahti Runariin...
Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin
äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille
ja -- löi, löi...
-- Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen.
Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.
-- Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä
ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee,
menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee,
muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on
kauheaa, etkö huomaa sitä itse?
-- Millä me eläisimme ilman sitä...
-- Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt.
Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes
halua tähdätä siitä ylitse...
-- Täytyy tuntea omat rajansa...
-- Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla
missään rajoja. Kuuletko!
-- Ja Mirdja polki jalkaansa. -- Kuuletko! Minun täytyy saada
olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä,
voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja
etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen
ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi
ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko...
Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta
sanaakaan.
-- Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja
uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme
toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä
lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin... Tee
mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala,
hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja
hallitse minut!
-- Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on
tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun
ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen.
-- Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä... Siksi juuri
tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että
tahtoisin, tahtoisin...! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa.
Ei mikään muutu, ei, ei!
Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi... Ja kadutti ja
säälitti... Hän jatkoi pehmeästi:
-- Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden... Kyllähän minä
ymmärrän... Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia... Jos
eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen
ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän
olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun
aseesi? Hallitse meitä molempia!...
Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen.
-- Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi
parasta käydä levolle... Muuten menee huominen päivä hukkaan.
-- Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä.
-- Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää.
-- Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin
lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja
umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi
on kaikki välinpitämätöntä...
Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö.
Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja
hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee
itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän
nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin...
Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen
taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä.
Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat
ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui
Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi
itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus.
Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää.
Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat
ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia,
polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia
itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille.
Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä,
hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin
edellinen. -- Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden
hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä.
Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen
sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan.
Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se
onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa
äärettömän kuluttavaa.
Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan.