Ja Mirdja parantui...
Todellakin oli hänestä tullut toinen ihminen.
Hän kulki nyt ulkona, liikkui erilaisissa seuroissa aivan niinkuin
entis-aikaan. Ja kaikkialla veti Mirdja huomion puoleensa tuolla
kiehtovan henkevällä tavallaan, joka oli hänelle niin ominaista.
Hän näytti aivan kokonaan kuin ihmeen kautta päässeen pitkällisestä,
raskaasta ja ärsytetystä mielialastaan. Kotonaankin oli hän alati
hymyilevä ja keveä, jopa vallatonkin. Ei mitään perhekohtauksia enää.
Runarkin oli kuin uutta Mirdjalle tässä uudessa asennossa ja koko
maailma oli kuin uutta.
Tuokin ikivanha ajatus, jonka hän vielä yhä uudelleen ja uudelleen
sai lukea kaikkien miesten silmissä ympärillään, tuo "madame ich
liebe sie", tuntui hänestä taas melkein huvittavalta.
Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan
valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut
ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut
vallanhimonsa.
Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus...
Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana.
Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui
kaiken syksyisen loan peitoksi.
Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin
nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli
astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle...
Hiljaista, puhdasta, tyhjää... Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan
edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä
valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten
olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa...
Mirdja astuu taas...
Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan
ihminen...
Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle
kummitus.
Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja... Mirdja säpsähtää
uudestaan...
Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä
oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet
taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen.
Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei
hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan.
Kummallisesti alkaa läpättää Mirdjan sydän odottamattomasta
mielenliikutuksesta ja jännityksestä...
He eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen tärkeään vuoteen. --
Mitä sanoisivat he kumpikin nyt?
Samassa häviää Rolf nurkkauksen taa toiselle kadulle. Ja Mirdja alkaa
juosta hänen jälessään.
Joku ohikulkeva naurahtaa hänelle, sanoo jotakin... Mutta Mirdja ei
kuuntele, juoksee vain.
Nyt on hän aivan Rolfin takana. Hän ei ole erehtynyt henkilöstä.
Mutta hän ei uskalla mennä hänen rinnalleen. Henkeä ahdistaa
niin kummasti, polvet vapisevat ja sormenpäissä asti pistelee
jälleentapaamisen jännitys.
Ja Mirdja alkaa kulkea Rolfin kanssa samassa tahdissa salatakseen
läheisyyttään. -- Tällaiselta mahtaa tuntua kainon rakastajan
sydämessä, ajattelee hän.
Vihdoin katsahtaa Rolf taakseen.
Silloin vasta uskaltaa Mirdja astua askeleen eteenpäin.
-- Minä olen juossut sinun jälessäsi, Rolf, hyvän matkaa, saa hän
hätäisesti esiinhuohotetuksi.
Rolf näytti hämmästyneeltä ikäänkuin ei hän oikein olisi tajunnut...
-- Sinä Mirdja...
He ojensivat toisilleen kätensä ja syntyi parin minuutin kiusallinen
vaitiolo.
Sivusilmäyksin tarkasteli Mirdja Rolfia ja hänestä näytti lyhtyjen
heikossa valossa kuin olisi tämä viime näkemästä paljon vanhentunut.
Hän huokasi...
Kumpikaan ei tiennyt millä alkaa.
-- Miten sinä olet täällä, missä olet ollut niin kauan, kun sinua ei
ole laisinkaan näkynyt ja mitä sinä teet nykyään? purki Mirdja sitten
äkkiä hermostuneeksi aluksi.
Rolf katsahti Mirdjaan kummallisesti ja sanoi sitten painolla:
-- Entä sinä itse, Mirdja, mitä sinä teet nykyään, kun osaat kysyä
kaikkea tätä?... Ennen sinä et koskaan kysynyt, mitä minä teen --
Mutta kenties kuuluu tämä kysymys nyt sinun nykyiseen asemaasi...
Elleivät kuulemani ole vääriä, olet sinä nyt kunnianarvoisen valtion
kasvatuslaitoksen lehtorin rouva. Sinä olet siis oppinut pitämään
silmällä, tekevätkö ihmiset tehtävänsä yhteiskunnassa...
Kaikki veri Mirdjan sydämessä sävähti poskille. Hän oli
tukahtumaisillaan suuttumuksesta ja mielikarvaudesta.
Jos loukkaus olisi tullut keltä muulta tahansa kuin Rolfilta, olisi
hänen ylpeytensä heittänyt sen satakertaisena takaisin. Mutta nyt
tulvahti hänen sieluunsa jotakin niin sietämättömän suruisaa ja
raskasta, ja kyyneleittensä välistä sai hän vain puserretuksi:
-- Voi Rolf, Rolf, miten sinä voit olla noin paha minulle, miten sinä
voit olla noin paha?
-- Ja minusta kun on tuntunut, puhui Rolf epämääräisesti eteensä
tuijottaen, minusta kun on tuntunut, että sinä itse itsellesi vasta
paha olet ollutkin, niin paha, että minä olen surrut mustan tukkani
harmaaksi vaan näinä kahtena vuonna. On omituista, jatkoi hän sitten
kuin itsekseen, miten kaikki minun ystäväni järjestään ovat joutuneet
hunningolle, kuten minä itsekin... Toiset ovat juoneet itsensä
pilalle, toiset rakastaneet itsensä haaskoiksi, toiset kieltäneet
jumalansa ja myyneet itsensä kilisevään kultaan ja -- toiset menneet
naimisiin. Mutta että sinä Mirdja valitsisit tämän viimeisen,
kaikista profaanimman ja ilkeimmälle haiskahtavan tavan mennä
"herunter", kas sitä minä en voinut aavistaa -- enkä minä käsitä
sitä vieläkään. -- Tarvitsitko sinä todellakin papin apua tullaksesi
rakastetuksi!
Ja Rolf naurahti lyhyeen.
Mirdjan koko sisin kuohahti taas Rolfia vastaan. Kohdella kuin
vierasta ja sentään tulla lähemmäksi kuin edes ystävälle oli
otollista!
Ja Mirdja vastasi ärsyttävällä äänellä:
-- Sinulla ei ole mitään edellytyksiä tietää, olenko mennyt
"herunter" vai enkö, vielä vähemmin millä tavoin. Mutta aina sinä
vain yhä näyt tahtovan takertua elämän ulkopuolisiin seikkoihin.
Kompastelet sen pikku kivissä ja jaksat ikäsi kaiken sättiä sen
pappeja ja lukkareita ja poliiseja, ikäänkuin he olisivat jotakin...
Sinä vihaat heitä kuin koulupoika.
-- Sinä vallan nyt erehdyt. Jos äsken tulinkin maininneeksi papin
nimen, ei se ollut mikään vihan ilmaus. Näes, ihminen muuttuu.
Koulupoikamaisuus on sangen ohimenevää. Minä olen jo aikoja sitten
lakannut rynnistämästä kallioita vastaan ja puimasta nyrkkiä pikku
kiville. Sellainen on epäterveellistä ihmiselle. Nyrkit eivät kestä,
näetkös. Ja mikä on, se on. Sen, joka ei ole aivan täydellinen don
Quijote, täytyy se käsittää lopulta pakostakin. Papit on, poliisit
on, hulluus on, valhe on. Se on totuus se, ja muuta ei ole. Mutta jos
ei tätä ainoatakaan jaksa ottaa toden kannalta, silloin ei auta muuta
kuin nauraa, lakkaamatta nauraa. Nauraa, kun näkee miten taitavasti
elämä valehtelee, sivistys valehtelee, ihmiset valehtelee... Ja
nauraa niille muutamille typerille, jotka tämän taidon puutteessa
jäävät leipää vaille! Muutamissa viroissa vaaditaan hyvinkin pitkälle
kehittynyttä valheen taitoa. Ja mitä erittäin pappeihin tulee,
ovat he kerrassaan suuremmoisia! Minulla on ollut monta hauskaa
hetkeä heidän kuolemattoman yhteiskuntasielunsa kustannuksella. He
ovat aikamme sivistyksen täydellisin prototyyppi. Ja jotkut hullut
ovat uskaltaneet väittää heitä tyhmiksi. Ikäänkuin ei nenästä
vedetty olisi vetäjäänsä heikkopäisempi. Sitäpaitsi menee papeilla
polvesta polveen paljon erikoisia virkaviisauksia. He tietävät
paljon hyödyllisiä asioita. He tietävät, että on varmempaa omistaa
pullea vatsa kuin ijankaikkinen sielu, ja he tietävät myös, mistä
tämän pullean vatsan paraiten voi hankkia. Joka sunnuntai lukevat
he kiitosrukouksen tuolle epäjumalaiselle suurkaksois-idiootille,
valtiolle ja kirkolle, ja joka arkipäivä leipovat he kokoon pienempiä
kaksois-idiootteja: mies ja vaimo, olkaa täydelliset niinkuin teidän
korkea esikuvanne valtio ja kirkko on täydellinen. Siinä on satiiria.
Ha-ha-haa! Viisasta väkeä, ei käy kieltäminen... Niin, niin, ainoa,
mitä tässä maailmassa tarvitsee osata voidakseen paksusti, on
valehdella, mutta sitä tulee sitten osatakin niin perinpohjin, että
se muuttuu aivan sisälliseksi moraaliksi. Se on maailman positiivisin
moraali, sillä se perustuu välttämättömyyden ja aineellisen hyödyn
lakeihin. Ja se on myös kirkon moraali... Mutta se ei ole sinun
moraalisi, Mirdja...
Mirdja naurahti tahtomattaan.
-- Sinä vanha parantumaton viisastelija. Aina sinä jaksat puhua
paradokseja. Kirkosta ja valtiosta. Vaikka sadan vuoden päästä
tavattaessa keskellä lumista katua. Mitä minua liikuttaa, seisovatko
he vai kaatuvat...! Sinulla ei ole siis mitään muuta minulle
sanottavaa...?
-- Minähän puhuin jotakin valheesta, sanoi Rolf raskaasti, minä puhun
aina liiaksi roskaa... Mutta minun piti vain kysyä sinulta sitä, mitä
en ymmärrä sinussa. Miksi sinä koetat valehdella elämälle? Sillä
vaikka sinä oletkin maailman paras näyttelijätär, ei sinulla sentään
ole valheen moraalia... Sinä et osaa...
-- Mitä olen sinulle valehdellut?
-- Et minulle, vaan itsellesi ja elämälle...
-- Mitä? Mistä sinä tiedät?
-- Enhän minä tiedäkään...
Rolf kääntyi pois Mirdjasta.
Lumi putoili yhä raskaampana ja sankempana...
-- Täällä ei jaksa enää kauan kulkea näin paksussa lumessa, äännähti
Mirdja.
-- Minä pyytäisin sinut kernaasti luokseni, mutta tällä hetkellä olen
aivan koditon...
-- Entä jos en tulisi, vaikka sinulla olisikin koti...
Rolf katsahti jäykästi Mirdjaan.
-- Eikö sopisi enää?
-- Eipä siltä näytä.
He astuivat palasen ääneti.
-- Luuletko, huudahti Mirdja sitten äkkiä, että minusta on hauskaa
tavata sinua tuollaisena? Sinä olet tullut vieraaksi ja kovaksi
minulle, Rolf. Voisi melkein luulla, että vihaat minua...
-- Oh, pikemminkin, että... Ei, Mirdja, se ei ole totta. Minä olen
sama sinua kohtaan. Sinähän osaat nähdä sieluihin... Älä takerru
ulkonaisiin seikkoihin siis sinäkään! Kuule Mirdja, kuvitellaanpa,
että minulla on pesä jossakin sentään. Ja sinä tulet minun luokseni
hetkeksi, nyt niinkuin ennen. Mirdja, älä kieltäydy, näetkö, täällä
ei voi puhella. Lumi hyydyttää mielen. Me menemme yksityiseen
huoneeseen jonnekin. Eikö niin...?
Rolfin ääni oli äkkiä aivan muuttunut. Omituinen, avuton hellyys
värähteli siinä. Nyt vasta tapasi Mirdja vanhan ystävänsä ensi
kertaa. Paikalla oli hän voitettu.
-- Minä tulen, sanoi hän.
Mutta koko ajan kun he kulkivat hotellia kohti, tunsi Mirdja kuin
salaista häpeää tai painoa siitä, ettei hän voinut viedä ystävää
luokseen nyt niinkuin ennen, ettei hänellä itse asiassa myöskään
ollut omaa kotia nyt, kun hän sen muodollisesti omisti. Kolmannen
sielu olisi siellä häirinnyt... Ja Mirdja tunsi itsensä kummallisen
kiusatuksi ja alennetuksi yht'äkkiä, kuin jollakin lailla vangiksi...
-- Tämähän on vähän kuin ennen, naurahti Rolf, kun he vihdoin olivat
istahtaneet pieneen sohvaan yksityishuoneessaan.
-- Niin, vastasi Mirdja alakuloisesti. Kaikki on kuin ennen
paitsi sinä itse, Rolf. Miksi sinä olet niin muuttunut? Minä olin
aina ajatellut kaikki niin toisenlaiseksi... Että me olisimme
muuttumattomia ystäviä, kohtaisimme toisemme siten kuin ainoastaan
kaksi sielua voi, joilla on synnynnäinen taipumus sulaa yhteen --
ja eroaisimme taas niinkuin ymmärtävän kosketuksen jälkeen ystävät
eroavat, vähemmän masennettuina kuin tavallisesti. Ja nyt on kaikki
niin toisin. Kuinka sinä voit olla minulle niin paha, puhui Mirdja
kuin rukoillen, niin pitkän ajan jälkeen ensi kertaa kohdattaessa?
-- Ystäväsi minä olen aina, mutta kuka on sinulle opettanut, että
ystävät aina ovat hyviä...! Tunnethan sinä minut... Kapakka-elämä
on minut turmellut, kaikkea olen oppinut, paitsi sitä tärkeintä:
valhettelemista -- siksi minä saatankin olla välistä niin raaka...
Kuule, minä olen ystäväsi, Mirdja, ja -- minä olen itkenyt tähtesi...
-- Miksi?
-- Sinä kysyt miksi? Tiedäthän sinä sen. Pakotatko sinä minut
uudestaan pahaksi... Johan minä sanoin. Etkö sinä saanut rakkautta
tarpeeksi menemättä naimisiin...?
-- Kuka on sanonut sinulle, että minä hain rakkautta...?
-- Haitpa mitä tahansa. Ei minkään etsinnän olisi pitänyt voida
eksyttää sinua siihen. -- Sinä mahdoit olla hyvin väsynyt silloin,
Mirdja parka, miten surullista...
-- Sinä erehdyt, minussa ei ole mitään säälittävää. Mitä voit sinä
tietää kahden sinulle kaukaisen henkilön suhteesta?...
-- Jumala paratkoon, en kerrassaan mitään. Mutta siitähän minä en
puhukaan, ainoastaan avioliitosta...
-- Joka sinulle sekin on vain abstraktinen käsite, muilta opittu
ennakkoluulo...
-- Pyydän anteeksi, se on minulle hyvin konkreettinen käsite,
kerrassaan epämiellyttävän konkreettinen. Luuletko sinä, että kukaan
ihminen on voinut elää minun ikäisekseni törmäämättä joskus yhteen
tuon yhteiskunnan konkreettisimman olomuodon kanssa? Ja minulle se on
tapahtunut, ikävä kyllä, vielä sangen usein. Ei voi elää ilmassa...
Niin että kyllä minä tunnen tarpeeksi sen puolen elämästä. Se on
sitä elämän hautajaispuolta, siihen ei pidä vaipua ennen aikojaan.
Ei, vasta se, jolla ei elämässä ole enää mitään tehtävää, jolla ei
ole työtä, ei rakkautta, ei toivoa eikä iloa, vasta se haudatkoon
itsensä avioliittoon. Silloin synti ei ole niin suuri. Mutta että
silloin kun elämä ja elämäntehtävä vielä on edessä, kun nuoruus ja
nuoruuden voimat palavat, kun ylpeys ja itseluotto vielä tykyttää
sydämessä, että silloin sitoo itsensä avioliiton jalkapuuhun, se
on anteeksi-antamatonta. Sillä silloin on lintu häkissä, ihminen
lopussa, sen jälkeen saa hän enää esiintyä vain miehensä vaimona tai
vaimonsa miehenä. Kaikki muut tiet ovat ummessa paitsi ne, jotka
vievät perhe-elämän arkihuoliin ja sunnuntai-visiiteille. Kaikki mikä
ihmisessä on ollut ylvästä ja korkeaa, muuttuu siinä tuokiossa myös
arkipaheiksi. Oh, niinkuin en tuntisi kaikkea tätä! Muistatko vielä
mitä vanha ystävämme Nietzsche siitä sanoo...? "Ach diese Armuth der
Seele zu Zweien, ach dieser Schmutz der Seele zu Zweien, ach dies
erbärmliche Behafen zu Zweien"...
Mitä lähemmäksi totuutta Rolf osui, sitä vihaisemmaksi kävi Mirdjan
halu peittää ja puolustaa itseään.
-- Että sinä olet saattanut nähdä yhtä ja toista surkeaa ja että sinä
yhä vielä osaat Nietzschesi ulkoa, sen kaiken minä kyllä uskon. Mutta
tämä ei laisinkaan oikeuta sinua tekemään vääriä johtopäätöksiä minun
suhteeni.
-- Sinä olet naimisissa...
-- Entä sitten. Kellä ihmisellä ei olisi suhteita johonkin...
-- Sehän on aivan toista -- mutta sinä olet naimisissa.
-- Sehän on vain nimi, muoto. Riippuu sinusta, miksi suvaitset kutsua
suhdettani.
-- Sellainen muoto ei sovi sinulle. Sinä olet tavallista
rikaslahjaisempi nainen. Ja nyt? Miten käy sinun lahjojesi?
-- Mitä sinä voit tietää naisesta ja maaperästä, jossa hänen lahjansa
paraiten itävät!
-- Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä,
joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen
loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on
maallisista olennoista hurmaavin... Ja ne muut naiset, heillä on
kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi
muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan
lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat,
ovat sentään ne kaikista säälittävimmät... Mutta se on heidän
kutsumuksensa, he eivät kelpaisikaan muuhun. Sinä sitävastoin...
-- Jätä minut jo rauhaan. Sinä et saa sääliä minua!
-- Sinä olet lentänyt ansaan.
-- Se ei ole totta...
-- Sinä olet kadottanut sisällisiä arvoja...
-- Päinvastoin. Olen löytänyt arvoja, joista minulla ennen ei ollut
aavistustakaan. Vai luuletko sinä, että nainen kartuttaa sisällisiä
arvojaan kuuntelemalla ohikulkevain miesten imarruksia, kuten minä
ennen tein? Tuoksua, haihtuvaa kauneutta he kyllä osasivat imeä
minusta, mutta ainoakaan ei olisi jaksanut seurata minua sinne, missä
sieluni raskas yksinäisyys ja pimeys alkaa... Perhoset, mitä olette
te antaneet minulle...!
-- Samaa kuin sinä meille. Sinä et muistakaan. Meillä oli laaja
sydän siihen aikaan. Mutta jos kerran rupeaa itaraksi, silloin on
paras mennä hirteen. Sillä elämässä maksetaan aina samalla mitalla
takaisin, jolla itse mittaa. Ja mitäpä on elämä, joka ei enää tuhlaa!
-- Sinä olet niin kummallinen, Rolf, tänään. Kaikki mitä sanot, on
katkeraa, kuin syytöstä epäilystä, mitä tahansa... Hyvä Jumala, mitä
sitten tahdot minusta?
-- Sitä kuin ystävältä; puhu totta! Miksi sinä tahdot olla ylpeä
minulle, kun minä kuitenkin tunnen sinut? Miksi et tunnusta,
että teit tyhmyyden, sinä oikuttelija? Oikut voivat kaikessa
rakastettavuudessaan käydä välistä vaarallisiksi omistajalleen...
-- Miksi sinä sitten et usko minua? Miksi välttämättä tahdot selittää
kaikki niin ilkeästi! Ja miten voit noin itsepäisen typerästi vaatia,
että minä muitta mutkitta tunnustaisin kaikki sinun tuulesta temmatut
kuvittelusi oikeiksi? Mutta sitä minä en voi tehdä. Minä en ole sinun
säälisi oikea esine. Ja mitä minun avioliittooni tulee, on se ollut
ainoastaan sielujen luonnollista valikoimista!
Mirdja oli kiivastunut.
-- Aivan oikein, tietysti... Mutta tiedätkö myös, mikä on sinun
sielusi luonnollinen valikoiminen? Se on sama kuin nerojen,
itsevaltijaiden ja kaikkien voimakkaiden henkien ylipäänsä: itseään
ala-arvoisemman he valitsevat. Sillä kun he valitsevat, valitsevat
he itselleen valtakunnan, ei muuta. Alamaisia, palvelijoita he
tarvitsevat, mutta toista aurinkoa he eivät siedä...
Mirdja tunsi, kuinka hänen sydämensä säpsähti. Tämä oli vaarallista
myrkkyä...
-- Viisas ihminen ei ikinä viihdy tomppelin kanssa. Minä en käsitä
sitä rotua, josta puhut. Sitäpaitsi, minä olen tuntenut monenlaisia
miehiä.
-- Jos sanot "omistanut", niin sanot oikein. Mutta minä en usko,
että sinä olet tuntenut heistä ainoatakaan, sellaisina kuin he
todellisuudessaan ovat olleet. Sinä olet aina tehnyt heistä naisia,
hentomielisiä ja uskollisia, joka on kerrassaan vastoin miehen oikeaa
luontoa. Ja et sinä sentään ole voinut heitä rakastaa, sillä ei
nainen koskaan rakasta naista miehessä... Sinä olet tuntenut miehet
toisenlaisina kuin muut naiset. Heitä, niitä muita, on petetty, lyöty
ja solvaistu, mutta he ovat osanneet rakastaa, jota sinä et ole
osannut. Sinä olet ikäsi elänyt rakkauden mysterian ulkopuolella...
-- Kaikki sinä luulet tällä hetkellä tietäväsi, hirveä ystävä.
-- Miksi en sitä tietäisi! Vai olenko erehtynyt? Sano! Sano minulle,
Mirdja, oletko koskaan antautunut miehelle sokeasti, heikkona,
voitettuna ja autuaana?
-- En -- se ei ole minun luonteeni mukaista.
-- Et, siksi että he ovat rakastaneet, ja sinä et. He ovat olleet
heikot, sinä vahva. On olemassa yksi suuruus sellainenkin, joka aina
antaa voiton toiselle ja itse jää alakynteen. Se on rakkaus. Siitä
sen tuntee, sinä voittamaton. Sinä et ole rakastanut ja sinä et
rakasta...
Rolf oli puhunut hiljaa, mutta merkillisen kiihkeänä ja liikutettuna,
ikäänkuin kaikkien heidän, voitettujen ja unhotettujen puolesta.
Mirdja alkoi heltyä uudestaan. Hän ei voinut vastustaa sanojen
lämmintä avosydämistä sävyä. Tämä oli kuin ennen.
Miksi sinun myrkyllinen puheesi sisältää niin paljon totta, että minä
en jaksa sitä tunnustaa! huokasi Mirdjan sydämessä.
Ja äkkiä kova jännitys laukesi. Mirdja lyyhistyi itkuun. Se oli
loukattua ylpeyttä, heikkoutta, katumusta, kärsimystä ja häpeää
yht'aikaa.
-- Mirdja, ystävä, älä toki itke, lohdutteli Rolf, minähän ainoastaan
sanoin mitä ajattelin: Ainoastaan, ettet sinä ole luotu vaimon
tehtävään... Sinullahan ei ole lasta...
Mirdja tunsi suuttuvansa uudestaan. Kyyneleet tyrehtyivät kiviksi.
Kummallinen raivo vapisutti häntä. Hän olisi voinut tappaa tuon
miehen. Hänellä ei ollut oikeutta tulla liian lähelle.
Hän vaikeni synkästi ja uhkaavasti.
-- Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se
on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista.
-- Sinä olet aivan hullu! Kaikkeen sinä sekaannut ja kaikesta sinä
puhut sekaisin. Minua ei sido mikään eikä kukaan, eikä saa sitoa!
huudahti Mirdja raivoissaan.
-- Se vapauttaisi samassa. Sinä olisit mallikelpoinen lehtorinrouva
huomaamatta sitä itsekään. Nyt sinä sitä vastoin kidut...
-- Sinä teet parhaasi kiduttaaksesi minua, sanoi Mirdja tyynesti,
mutta huulissa värisi vielä viha ja ylpeys.
-- Oletko Mirdja todella loukkaantunut? Sitten olet ymmärtänyt
väärin... Minähän olen sinun vanha ystäväsi...
-- Entis-aikaan. Nyt minulla ei ole muuta ystävää kuin mieheni.
Mirdja nousi lähteäkseen.
Rolf hätääntyi...
-- Älä lähde noin! minä rukoilen. Istu vielä hetkinen! Minä
tunnustan, kaikki on minun syyni. Minä olen vain roisto.
Kapakka-elämä on minut turmellut. Minä en osaa hienon ihmisen
kanssa enää käyttäytyä. Mirdja, koeta antaa minulle anteeksi, koeta
ymmärtää minua! Sinulla on yhä vielä sama asema minun sielussani
kuin ennen, kuin aina. Istuhan tähän viereeni, niin kerron sinulle
kaikki. Minä sanon, mistä ilkeyteni johtuu... Minun on vaikea sitä
sanoa... Minä olen ollut hänelle mustasukkainen, miehellesi, kuule,
mustasukkainen... Se tekee ihmisen alhaiseksi... Mutta minä kun olin
niin varma sinun saavuttamattomuudestasi, minä kun olin tuominnut
itseni ja kaikki miehet mahdottomiksi sinulle ala-arvomme tähden,
minä en voinut enkä voi vieläkään uskoa tästä yhdestä sitä elämän
rikkainta, nerokkainta, korkeinta ja voimakkainta, joka sinut jaksaa
tyydyttää... Ja se teki minut pahaksi. Minä ajattelin sinusta monta
kovaa ajatusta. Sitäkin ajattelin, että minä olin pettynyt sinun
suhteesi ja että sinä olitkin vain valhe, kuten kaikki muutkin...
Mutta ole mitä oletkin, joka pieninkin elämän-ilmaus sinussa on sinun
omaasi, sinua itseäsi... Ja jos minä en ymmärrä sinua, on sinun
olemuksesi vaatimus pysyä salassa miesten järjeltä. Ihminen ihailee
sellaista, jota ei kykene selittämään... Ole mitä hyvänsä, minä
ihailen sinua aina. Sinä et saa etkä voi pyrkiä pois itsestäsi. Sinä
et voi tehdä mitään, joka ei olisi sinua itseäsi. Sinun täytyy olla
muille käsittämätön, kaunis valhe, jonka tehtävänä on hurmata kuin
runouden. Sinä olet runo tässä kylmässä tosi-olentojen arkipäivässä.
Mitä olisi se ilman runoa, mitä olisi runo ilman valheen kultaisia
siipiä! Sinä olet yhtä tosi kuin valheellinen.
-- Ja valhetta sinä vihaat...
-- Mutta sinua Mirdja minä -- rakastan.
He vaikenivat kumpikin.
Katkeruus oli hävinnyt heidän väliltään. -- Minussa on jotakin
valheellista, sanoi Mirdja hiljaa, ja minä olen pyrkinyt siitä pois...
-- Se on onnettomuus, siten petät itsesi, älä pyri pois itsestäsi.
Sinussa pitää olla kaikki, muuten et olisi se mikä olet. Sinä olet
luotu ihanaksi runoksi, valheesikin on kaunista, ja kauneutta
pitää rakastaa enemmän kuin totuutta. Sinä lienet taistellut omaa
tarkoitustasi vastaan usein, ystävä. Sillä sinä olet liian kaunis
ollaksesi tosi, liian viisas uskoaksesi omaan valheeseesi, liian
suurisieluinen ollaksesi ajattelematta ankaroita ajatuksia... Kun
etpä vaan särkenyt itseäsi...
-- Sinä puhut niin paljon, Rolf, ja kiellät omat puheesi joka hetki.
Mitä mahtanet sinäkin lopulta tarkoittaa! Sinä olet valmis menemään
tuleen totuuden ja valheen puolesta yht'aikaa, ystävä parka, naurahti
Mirdja surullisesti.
-- Mutta nythän me puhuimme sinun sielustasi... Se on liian
monimutkainen kulkeakseen yhden tunnuslauseen alla... Ja se on ainoa,
jonka puolesta minä menisin tuleen... Mirdja, voitko antaa minulle
kaikki loukkaukset anteeksi?
Mutta Mirdja oli jo heltynyt.
Ja kun hän katsoi noihin suuriin rukoileviin lapsensilmiin,
jotka niin merkillisenä vastakohtana tuijottivat esiin vanhoista
turmeltuneista piirteistä, alkoi kummallinen liikutus puristaa häntä
kurkusta. Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka
sydän itkee? Hekin... Saattoiko hän loukkautua Rolfille siitä,
että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista, kun
hän kerran itse oli antanut hänelle sielunsa avaimet? Raukkamaista
itsesäilytysvaistoa, naurettavaa ylpeyttä! Olivathan he toistensa
ystäviä sittenkin...
Kuin raskas, tuskaisa käsi painoi Mirdjaa, ja hän alkoi itkeä
uudestaan, rajusti, hillittömästi...
-- Minä olen onneton! rakas Rolf. Kaikki on totta, sammalsi hän
nyyhkytystensä lomitse.
Ja Rolfiltakin putosi kyynel.
Mutta sitten muisti Mirdja äkkiä Runarin, joka istui yksin kotona.
Hän hätkähti kuin pahasta omastatunnosta ja hänen tuli vielä
vaikeampi olla.
-- Minä lähden jo, äänsi hän hiljaa. Ei tämä sentään ole kuin ennen...
Rolf ei puhunut enää mitään...
He lähtivät.
Kulkivat ja vaikenivat.
-- Minä olen sinun ystäväsi, sanoi Rolf, heidän erotessaan. Mutta
minä olen vaan minä. Sille ei voi mitään. Kullakin on oma tragediansa.
-- Minä olen syntynyt tragedienneksi, naurahti Mirdja, ei sekään ole
muiden syy... Minä näyttelin huonosti tänään, lisäsi hän hymähtäen.
-- Ja minä käyttäydyin kuin konna. Koeta unhottaa...
Rolf suuteli Mirdjaa kädelle ja lähti.