He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa
ja uljuutta aivoissaan.
Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä
elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi... Täytyi...
Jostakinhan ihmisen oli taisteltava...
Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen
monta viileää ja viisasta ajatusta -- kaikkien ristiriitojen varalle.
Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen
asemansa.
Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni.
Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus.
Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta
mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän
jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien
yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan
hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää,
kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset,
ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut
välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain
solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään
personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin
ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä?
Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla
ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys
ruokapöydässä: "bonjour ma chère", -- "bonjour mon ami", kohtelias
suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla
pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta.
Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista!
Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa
sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin.
Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa
elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman
sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa
kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen
täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten
ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse.
Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut
olevansa orja...
Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa
ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana
pitää.
Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan
olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä,
ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei
mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita
hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei
koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä
hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet
häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä
epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan
päässyt vapaaksi.
Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia,
joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja
melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän
sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä
kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta
kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut.
Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä
ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut
olla terveellistä.
Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin.
Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he
palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan
vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja,
värisyttäviä tunnelmia... Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus
olisi sellaisessa kohtauksessa...
Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä.
Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin
kyllästyttävää ulkoa-opettelemista...
Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä,
joiden pitää kauan sietää toisiaan!
Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia!
Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän
välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan
loppuisi...
Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen
sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista
hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia
kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan.
Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja
kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää
ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi?
Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien
sielujen hallitsija?
Ah, kahden vuoden sisäisen alennuksen ja kurin jälkeen himosi hän
jälleen nähdä itsensä oikealla paikallaan, korotettuna, ihailtuna,
tuhansien turhien toivojen tavoittamana...
Ah, kahden vuoden sisäisen toivottomuuden jälkeen tarvitsi hän
takaisin itseluottonsa ja ylpeytensä. Sitten, sitten voisi hänestä
vielä tulla vaikka taiteilija...
Mutta ensin täytyi hänen nähdä taas, miten sielut hänelle kumartuivat.
Se parantaisi kaiken.