Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy...
Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen
poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien
kalpea, sinipunerva valaistus.
Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka
auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet
kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka
joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon...
Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä
menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin
on hän tehnyt joka päivä, koko kesän...
Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat
näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä
kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä...
Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan
kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille... Ah, miten suuresti
nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä -- ja miten hyvällä
omallatunnolla... Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa...
Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää
hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee...
Mirjda huhuilee itselleen... Ja suloisesti hivelee hänen korviaan
hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla...
Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä.
Mirdja säpsähtää ja pysähtyy. Miehen ääni, rikkonainen ja lepertävä...
Suuttumuksen puna ajautuu Mirdjan poskille. Kuka raakalainen häntä
uskalsikaan lähennellä?
Mutta samassa tuleekin vastaus itse: keski-ikäinen mies reppu selässä
ja loistavan kirjavat sukat jalassa.
Hänellä on hullunsekainen ilme harmaissa, jokapuolelle vilkkuvissa
silmissään, ja suuret teerenpilkut paistavat kuin iloiset napit hänen
kiiltävällä naamallaan.
Omituinen otus, ajattelee Mirdja.
-- He, päivää, ha-ha-haa-ts, panee vastaantulija päästäen nauraessaan
kummallisia, pehmeitä hammas-ääniä.
-- Hyvää päivää, vastaa Mirdja, tahtomattaankin myös naurahtaen.
-- Kaunis olet etkä ole ylpeäkään, sanoo taas vieras mies raapaisten
jalallaan ja tehden samalla mitä hullunkurisimpia kumarruksia. --
Minä olen entinen herra, mutta kukas sinä olet?
Mirdja huomaa nyt selvästi olevansa tekemisissä puolihassakan kanssa,
mutta seikkailu alkaa häntä huvittaa, ja hän vastaa samaan äänilajiin:
-- Mirdjaksihan minua kutsutaan... Mutta mistäs sinä olet kotoisin?
-- Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri,
yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä...
-- Kukas sinä sitten olet?
-- Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts.
-- Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä?
-- Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani
viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle,
ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein
juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa
ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti...
-- Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?...
-- Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä
puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset
kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan...
Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? -- Mutta ah fröken,
päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on
nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa...
Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän.
Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin
tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden
ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin... Mutta onko
maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen
päistä ovat ulos pusertuneet...?
-- Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä
antaa...
-- Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin... Vapaa valta
lämmitellä ja palella...
Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa...
Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa...
-- Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hän
Runarille.
-- Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla
tuulella...
-- Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa
pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on
kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan
nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt
tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on
särkynyt... Hän on hullu...
-- Hullut ovat aina epämukavia...
-- Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta
minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla
muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat
edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin
tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen...
Runar ei vastaa enää... "Mamman poika" jää heille yöksi.
Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat
ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes
itselleen tunnustaa -- mustasukkaisuus.
V
Viimeistä päivää maalla.
Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar
istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta
ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit
matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä.
Kaikkialla on vastassa hävitys...
Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta
he vaikenevat...
Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin
salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa -- uuden talven
kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama?
He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa...
-- Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy.
-- Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt?
-- Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun
ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko
sinulla nyt hyvä olla?
-- Ei... onko sinulla?
-- Ei...
He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä...
Sitten Runar hiljaa ja surullisesti:
-- Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla?
-- Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla
ollut hyvä olla...
-- Mutta paras olla milloin?
-- Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan!
Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa... Aina on ollut niin...
Muunlaista en muista... Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi ollut
hyvä...? Se mahtoi olla silloin... ennenkuin minä tulin.
-- Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla... Paras sinun aikanasi
sittenkin, Mirdja... Toista on sinun... Sinä odotit parempaa ja
petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt...
-- Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka
uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki
elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt.
Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin... mutta kuvitteluni
tuska on ollut hirvittävä... Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä,
jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken,
ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa...
Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut...
-- Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani
sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia
vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään,
joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin
liian lähellä jo... Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä
vaikenin ja annoin sinun tulla...
-- Antaisitko nyt minun mennä pois?
-- Itsesi tähden jos menet. Minun rakkauteni on nyt kasvanut eron
kestäväksikin...
-- Niin nyt, kun yhdessä-olon tuska on sietämättömäksi yltynyt...
Sitä kutsutaan pettymykseksi... Tietysti se nyt kestäisi eron.
-- Sinä et usko, että minä sinua rakastan. Usko se, usko se!...
-- Mahdotonta... Minä olen sinun elämäsi tyhjiinpuserrus ja tuska.
Mutta minä en tahdo sinulle pahaa, ystäväni. Minä lähden, unohda
minut, niinkuin ei minua olisi ollutkaan...
-- Ijankaikkisesti elät sinä minun sielussani, Mirdja, en ikinä voi
minä sinua unhottaa...
-- Tuottamani tuska on sinuun siis ijankaikkiset arpensa iskenyt...?
-- Sinä puhut yhä vielä niinkuin sille, joka ei sinua rakasta.
Iskujasikin olen rakastanut, Mirdja. Minun rakkauteni sinuun se on,
joka on ijankaikkinen...
-- Silloin olet sinä yli-inhimillinen. Milloin on ihminen ikinä vielä
omaa onnettomuuttaan rakastanut? Sillä nyt ne ovat tulleet...
-- Mitkä?
-- Särkeymykset.
-- Muistatko, mitä kerran niistä sanoit?
-- Tulkoot särkeymykset... se oli kokemattoman ylimielisyyttä.
-- Niin, kohtalo tulee kutsumattakin.
-- Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme
kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian
myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar,
vaikka minun pitäisi, minä en voi... Ja minä rakastaisin sinua, ellet
sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan
rakasta?
-- Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä...
-- Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä?
-- Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva
ihminen...
-- Se on totta... Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko
arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar?
-- Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet
tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin
yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me
taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä
itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös
toisistamme.
-- Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat
uuden ja oudon valaistuksen kaikelle... Kohtalossaan tulee ihminen
itseään vastaan... Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti...
-- Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja
hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin
taistelu...
-- Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta
sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai
se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat.
Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä.
Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt
ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin
aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua
kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin
ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä
oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme
toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia.
Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja
typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme
ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja
odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista.
Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme
ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa.
Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin
korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä
ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän
kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos
eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi
meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme
yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan
jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi
kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja
katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme
hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on
silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka
vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii
viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä
tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että
minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön
viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja
avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on
liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala...
Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:
-- Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä
olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema
tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko
omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää
meidät. Se on se -- eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei
sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi
uhrautua -- ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima... Näin
on ainakin minun laitani... Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin
erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä
melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen
uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar...
-- Minä rakastan sinua...
-- Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten
hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan
elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi.
-- Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu
mies...
-- Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa...
-- Mutta pahojen voimien palveluksessa.
-- Minä olen itse ollut se paha voima...
-- Älä sano, älä sano...!
Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli.
-- Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaa
Mirdja hiljaa.
-- Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle
kahle.
-- Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata
elämästä minun sielussani, et, et...
Kohtalo on tullut, näes... Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme.
Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella
panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta
kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö,
kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani,
minun armaani...
-- Me kulutamme toisemme loppuun... sinulla pitäisi olla kauniimpi
loppu, Mirdja, Mirdja!
-- Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan
enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei
ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun...
-- Uskotko vihdoinkin...?
-- Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani... Ja
se tuntuu niin hyvälle... Kuule kuinka syksy tulee... Tuulen
kohinassa... Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar... Anna
minun levätä sylissäsi, näin. -- Nyt on hyvä. Minä suljen silmät,
kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen
onnellinen nyt, Runar...
Hiilet mustuvat vähitellen.
Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus.
Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee
raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä...