Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka
valvoo!
Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain
pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään...
Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi
hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa
nurkassa... Tuntikausia johonkin pisteeseen... kunnes pimeys vihdoin
alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi...
Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut
jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan -- niin -- silloin
se oli... Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi
kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan -- joulu. Silloinkin
makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa
niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui
silmistä... Ja silloin alkoi sataa tähtiä... Kirkkaita, punaisia,
keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan... Oi,
kuinka se oli kaunista ja hauskaa!
Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi
vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat
joulu-öitä silloin...
Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko
mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut
selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli
hän varma...
Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi
vuoteellaan ja odotti... Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei
vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili
kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä
jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan,
haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä,
tähtiä... Kaikki turhaa!
Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä
sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat
alkoivat erottua...
Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!...
Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni
ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan
oikein alkoikin...
Se oli sitä vanhaa... Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä
ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa
pimeydessä muuttuivat näyksi...
Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä
johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton
hermotautinsa... Mutta sittenkin! -- Ja juuri ehkä sentähden
kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin.
Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää
seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä
ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut,
eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään
vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar
ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka
hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui
ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu
ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä
tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin...
Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi
hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle,
ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli
hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä
ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan
ympäröinyt... Ah, ei sentään...
Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka
kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus,
joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä
kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden...
He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen
pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen
oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää
oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse
tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta
heidän kaikkein arimpaansa...
Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman,
hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia
haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan... Hän oli todellakin
tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää
sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden
että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä
alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja
tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen
toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi;
suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään
kohtaan... Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä... Sillä
hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe
enää koskaan erkanisi hänen elämästään... tuo jokapäiväinen, tappava,
pieni valhe...
Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon
pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä
pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta
ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa...! Tai oliko
pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta,
se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä
viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna."
-- Ja nyt tyttären. Ah, kirottu...!
Ss... hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin
voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin...
Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen
kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi
lyötynä jää hän siihen tuijottamaan...
Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin
ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä
pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut... Mutta Jumalan tuli
olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin
arvioimisia...
Kuva ei hellitä...
Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää
kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti... Mutta Anna täti istuu
vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää... Hän kohentaa tyynyä
ja muuttaa kääreitä... Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne
vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa
vanhanaikuisessa virkkauksessa...
Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen
itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta
hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää... Mutta Anna täti on nyt
voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee...
Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi
käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä
hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan
tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien
salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista... Nyt ymmärtää
Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin... ja
että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan.
Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi
kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen
kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi
ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän
äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen
tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää
kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!... Ja hänen
ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun...
Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen
rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa
jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas...
Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta.
Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään
tule muuttumaan koskaan...
Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys,
mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on
nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on
nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos
huoneesta...
Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys!
Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan,
hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa...
Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itse
Mirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. Itse
Mirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka oli
hänen verivihollisensa.
Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa
totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin
parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti... milloin
tahansa.
Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan
asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä
lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja
hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla...
Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia
sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin!
Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita
kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi
ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä
ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin
typeryyttä!
Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan
sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka
voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei,
ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen
ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat
lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan
valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta
alhainen ja tyhmä oppi sittenkin!
Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja
ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan
valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi
itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää
tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista
pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa
autuuttaan ainakaan hakenut...
Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja!
Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas,
itsekylläinen Mirdja!
Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas,
ihmisiä hallitseva Mirdja!
Kummallisia ajatuksia!
Mirjda naurahtaa.
Helvetit nauravat myös...
Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä?
Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?...
Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia...
Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus
sille, joka ajatuksissa valvoo...
Eikä ratkaisua millekään...