Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin
lähellä.
Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen
painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä
väkisinkin tahtoo asua...
Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät
alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar,
jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät
puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi.
Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien
niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille
hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten
ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista -- ja
tällaista se tulee olemaan aina...!
Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen...
Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon.
Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes
hetkellisen harrastuksen... Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen.
Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä
leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä... Mirdja vaan tuijottaa
siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa
kuin siitä lehtimadosta.
Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen
suuhunsa, kun hän huomaa madon.
Mirdja naurahtaa pienen julman naurun.
-- Minä näin sen kyllä, hän sanoo.
-- Etkä sanonut mitään...
-- Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä...
-- Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua
leikilliseksi.
-- Olenko paha nyt, kun vihdoinkin alan oppia sinun suuren taitosi
vaieta, äänettömyyden ikuisen kaunopuheisuuden...?
Mirdjan ääni on katkera ja ärsyttävä ja asema alkaa taas käydä
kiusalliseksi.
Samassa tulee palvelija sisään tuoden postin.
Se on kuin pelastus. Jännitetty tunnelma särkyy ja kumpikin syventyy
omaan postiinsa.
-- Mirjda, sanoo Runar hetkisen kuluttua, tahdotko lukea tämän?
Mirdja heittää pikaisen syrjäsilmäyksen Runarin ojentamaan kirjeeseen.
-- Jobin posteja taas, hän murahtaa.
-- Pappa ja mamma taitavat tulla meitä ensi viikolla tervehtimään,
jatkaa Runar.
-- No enkö sitä arvannutkin! Tarkastusmatkalle taas tietystikin.
Oh, millaista näytetavaraa olen saanut olla tämän vuoden! Se on
inhoittavaa!
Tumma puna ajautuu Runarin kasvoille.
-- Miksi sinä tahdot tahallasi ottaa kaikki asiat niin pahalta
kannalta! Ymmärräthän kyllä... He rakastavat meitä ja...
Paha hymy Mirdjan huulilla katkaisee Runarin lauseen.
-- Niin, tietysti minä ymmärrän. Mitä olen minä muuta saanut tehdä
kuin ymmärtää ja ymmärtää aina siitä asti, kun menimme naimisiin.
Mutta nyt minä en tahdo enää ymmärtää mitään. Ymmärrys tappaa
ihmisessä kaiken hänen omaperäisyydestään kumpuavan toimintakyvyn.
Ymmärrys tekee ihmisen liikkumattomaksi patsaaksi... Ja tätä
holhousta, tätä holhouksen suurta rakkautta, minä en enää jaksa
ymmärtää. Kuoliaaksi se minut kuluttaa... Ja sitäpaitsi, mitä
liikuttaa minua kaiken maailman rakkaus! Mitä on minulla tekemistä
sen kanssa? Minä olen mennyt naimisiin vain yhden ainoan kanssa...
-- Sinä olet ikäsi elänyt ilman minkäänlaisia sosiaalisia siteitä.
Kaikkein luonnollisimmat tunteet ovat sinulle tuntemattomia.
Siksi saatat sinä puhua noin. Mutta koetahan kuvitella, että
sinullakin olisi isä ja äiti, ja he tulisivat... sanoo Runar hiljaa,
puristetulla äänellä.
-- Heidän tulonsa olisi toinen. He olivat vapaan elämän vapaita
mustalaisia, jommoiseksi minäkin olen syntynyt. Ja juuri sentähden
minä en jaksa tätä enää, minä en jaksa!
Mirdja on kovasti kiihdyksissä.
-- Mutta Mirdja... rakas Mirdja, mikä sinua tänään vaivaa? Runar
koettaa lähestyä, mutta Mirdja työntää hänet rajusti pois.
-- Tänään vaivaa! naurahtaa hän katkerasti. Tietysti sama kuin eilen
ja huomenna, sama kuin aina, aina... Tai etkö sinä huomaa mitään,
etkö sinä näe, että minä tukehdun? Oh, millaisessa hirvittävässä
tyhjyydessä ja vankeudessa olen minä kitunut koko tämän pitkän vuoden
sinun kanssasi! Ja sinä et näe vieläkään mitään, et enempää kuin
alussakaan, sinä onnellinen sokea! Joka et huomannut edes häpeän
punaa minun kasvoillani siinä inhoittavassa toimituksessa, jota
vihkiäisiksi kutsutaan, ja johon sinä minut pakotit...
Runarkin kuohahtaa:
-- Sinut pakotin! Kuinka sinä saatat puhua noin? Kuinka sinä saatat
sanoa, että minä pakolla vihitytin sinut itseeni? Ja sinähän todistat
aivan itseäsi vastaan. Tähän asti et ole tunnustanut itsellesi
pakkoa löytyvänkään tässä elämässä. Kaiken pakon olet aina leimannut
alennukseksi, josta ihmisien kuolinhetki lasketaan, mutta joka on
ainoastaan heikkojen kuolema, ei sinun...
-- Minunkin... minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut
sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani,
itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä
entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen
oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa
lukea minun kuolemani alkaneen...
Pitkä vaitiolo.
Sitten aivan soinnuttomasti Runar:
-- Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut
ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on
ollut enemmän kuin jumalanpalvelus... Mutta kenties olet oikeassa
sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea... Ja silloin, sinä
hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta
kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden -- ja
minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta...
Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys... Mirdja näkee sen ja
hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä
vain yltyy... Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää
julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: -- Niin, välitinhän minä
vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon
niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme
muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä
suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on
vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle
ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin
ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan
parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa
lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa,
tietää sielun varmaa murtumista... Mutta sinä tunsit minut siksi
hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon.
Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä
ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että
minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä
kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on
eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä.
Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä
saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa
ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu
luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden
käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan
koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat
pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden
ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä
ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen
ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat
ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön
vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja
ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään
ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!... No
niin, -- mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen
vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö
nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja
kuolettavin synti? -- Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan
olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian
suuri...
Mirdja katsoo hämärän halki Runariin...
Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen
olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen
julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan.
Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen
alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla
hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että
hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin,
noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat
ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään
syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton
on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan!
Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty
mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin
mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä
olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen
elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä,
joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen
täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä
tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota
samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka
aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan
ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä
nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä
huono vaimo oli Mirdja... Millaista raakaa rakkautta hän taaskin
unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa
sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa... Mutta Mirdja oli huono
vaimo... Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja
sovitella...? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä
tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus...
Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen
ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen
katseittensa alla -- kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön,
hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan
ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen
tähtensä kärsi... Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut
julmuutensa sovittaa.
-- Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan.
Rakas, rakas Runar.
Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille.
-- Mirdja...
-- Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaa
Runaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa...
-- Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua... onko se totta?
Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki
kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin...
Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi... Sano, tahdotko että
menen pois -- nyt vielä?
-- En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima
minua johtaa... Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse
omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni.
Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä... Parempi olisi sinun mennä
luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin
sinä. Sinä olet minulle kaikki...
Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen.
Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä.
Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen
kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä
ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat
epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää
heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama,
joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat
verroin vihamielisemmiksi toisilleen...
Ja sen he tietävät... Mutta entä sitten!...
Kesäkuun yö kuluu... Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää
hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse...
Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa,
sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella,
aina viimeiseen asti...
He istuvat ja istuvat... Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan
epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi
istahtanut heidän sielulleen...
-- Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä
ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa?
-- Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla
niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea
yht'aikaa... kuten ihmisen elämän-unelma itse...
-- Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina.
Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä
näet nyt.
-- Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo...
Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja...
-- Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa
olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut
päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi,
silloin on kaikki ratkaistu...
-- Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle
myrkkyä...
-- Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy.
Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa...
-- On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät
ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä...
-- Mutta mies on luotu hallitsemaan naista...
-- Ja sinä kaikkia miehiä.
-- Mutta minä olen sittenkin nainen... Niin, se on todellakin
merkillistä... ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa,
mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä... todellakin...
Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde...
-- Ei...
He vaikenevat.
-- Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja
ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin.
Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä
saattanut kaikkea aavistaakaan... Kuule Runar, meidän välillämme on
ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö
sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää... jotakin, jota
ei ole saanut sanotuksi... Vain hillittömien kohtausten läpi olet
sinä saanut oikullista sieluani tavailla... Minä en ole voinut olla
avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä
ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana.
Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti... Nyt vasta tunnen, että
voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä
voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni
tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme... Se
oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat...
Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa...
Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä... miten me
kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi
kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan,
pimeän ja valheellisen... Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta
minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä
ja ehjällä rakkaudella antautua...
-- Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua...
-- Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois
kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me
vihasimme... Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut
ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt
tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana,
ylivoimaisena... Ja se kaikki tuli sinun kanssasi... se oli se
sinun elämäsi raskas puoli... Sinä olit kyllä viitannut siihen
kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä
täysin ymmärtää. Nyt vasta... kokemuksen kautta. Nyt osaan jo
nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota
elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja
siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura,
näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa,
pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa... Niin, rakkaudessa sen
sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä
elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan
prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja
yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa
ja vuodattamaan siunausta pääni päälle... Oh! kun tuo ajatus
ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen
puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena
mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka
voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen
kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli
toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus
ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en
tarvinnut välittäjää... Ja mitä erittäin rakkauteen tulee -- no niin
-- ja sinuun... Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä
vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun
oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen
ja julkisen omaisuuden luovuttamisen... Ja se tapahtui todellakin.
Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota
elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt
se tuli. -- Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein
katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut
oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen
ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa.
Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut
yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien
orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä,
mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai
kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi
tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa
käännekohdassa... Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen,
ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan
kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati
olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he
olivat, senkin minä näin -- ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä
vastaan -- ja sitten he olivat vanhoja... Heidän sielunsa olisi
särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän
tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen
kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta
rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja
ihmeellinen ja pyhä... Ja silloin minä aloin taistelun itseäni
vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle
sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain
muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat
tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten
aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon
käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää,
oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä
eikä koskaan enää tule takaisin -- Tuo oli kyllä viisasta, minä
käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania
parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi
ja heidän tähtensä... Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen
tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun
sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt... Mutta vasta
silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta
isäsi edessä, huomasin minä sen... Hän mustassa papinkauhtanassaan
luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan
juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui
minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten
silmiä kuin likainen räsy... Korkealla kävi minun vihani sillä
hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla
kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein
pahin: itsehalveksiminen... Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen
olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin
ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta,
ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä
näistä pienimmistä"... Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat,
joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät... Miksi se olikin
isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan,
aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan... Oi Runar, anna
se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan
sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin
ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään
kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla,
ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja
vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti,
uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs
ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle
prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti
voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin
toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava
kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden... Mutta
nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme
tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa.
"Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala
yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten
paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua
kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin
sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä
olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen
valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita
rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla,
älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun
osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi
lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous,
näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta.
Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja
uskollinen... Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit... Minä olen
loukannut taas sinua... Miksi olenkaan puhunut!
-- Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas,
jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut... Siten katoaa se kova
ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme
jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin
vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan
minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta
rakastan, vanhempiani... Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin
on kohtalo...
Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen
selviksi ja kiinteiksi... Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta,
melkeinpä teräviltä...
Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan:
-- Sinua kiusaa heidän tulonsa nyt. Kirjoitanko ja kiellän heitä
tulemasta?
-- He tulevat sinun luoksesi, sinä kaipaat ja tarvitset heitä, mitä
on minulla tekemistä sen asian kanssa, kunhan vaan itse saan pysyä
poissa pelistä...
-- Minä en tahdo heitä nyt tänne. Minä kiellän heitä tulemasta...
-- Ja millä perusteella?
-- Vaikka millä...
-- Siinäpä se. Aina valheita, aina verukkeita. Millä samealla
vyöhykkeellä sinä oletkaan heidät alati ympäröinyt! Ei pieninkään
totuuden pilkoitus ole sitä koskaan halkaissut. Ja nyt olet sinä
vienyt minut omalle radallesi. Olet valhetellut meidän molempien
puolesta, teeskennellyt meidän molempien puolesta, esittänyt meidät
kokonaan toisiksi, kuin mitä olemme. Minä en jaksa tätä enää.
Tällainen keinottelu on rikos elämän pyhää kehitystyötä kohtaan.
Tulkoot vanhempasi! Valhettele sinä, jos tahdot, yhä edelleen! Nyt
minä tahdon puhua totta.
-- Kuule Mirdja, minä en ole ikinä pyytänyt sinulta valhetta,
ainoastaan ymmärtämystä, hienotunteisuutta heitä kohtaan. Meidän
on näes helpompi ymmärtää heitä kuin heidän meitä. He ovat
puoli vuosisataa meistä jälessä. Meidän ei tarvitse tahallamme
heitä loukata, vetää esille kaikkia ristiriitaisuuksia heidän
läsnäollessaan. Se on aivan turhaa ja sydämetöntä sitä rakkautta
kohtaan, joka meidät tälle valistuneemmalle kehitykselle on vaalinut.
Meidän on asia ymmärtää...
-- Ainoastaan ymmärtää, oh, niin vähänkö se vain olikin! keskeyttää
Mirdja katkerasti, ja ärsytys värähtelee suupielissä. Niin vähänkö
vain! He ovat sangen tervetulleita, minä osaan jo läksyni: vain
pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen
naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä
saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista
tädille, yleensä pieni kaunis satu, pieni muodollisuus, pieni
hienotunteisuus vain, ettei heidän sydämensä särkyisi, aivan niin!
Mutta minä, tämän pienen ymmärtämyksen esittäjä, minä! Eikö minun
tuskani, minun itsehalveksintani, minun salakavala myrkytykseni, eikö
se ole mitään? Ei, ei! Minulla ei ole oikeutta pyytää ymmärtämystä,
hienotunteisuutta, oman elämän oikeutusta!
Mirdja puhkeaa hysteeriseen itkuun.
-- Rakas, rakas Mirdja, rauhoitu ystäväni rakas! Minä ymmärrän sinut
niin hyvin. Minä en tarkoittanut mitään sellaista. Mutta mitä tehdä,
me olemme molemmat niin syvästi onnettomia...
-- Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä
hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi
värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö
minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt,
silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi,
ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden,
säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän,
mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt
sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin
olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla
taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin.
Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti
luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi
ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka
käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin
vielä hymyillä!... Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet
sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien
verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei
ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan
sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen
tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on
sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on
auttamattomasti eri veri, eri veri...
Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä
toivottamatta hän katoaa.
Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina
riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee
eroamista...
Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat... Ajattelevat ja
kärsivät taas...