I
Runar Söderberg on opettajana eräässä pääkaupungin koulussa. Alati on
hän kalpea ja vaitelias...
Opettaja ei varmaankaan ole oikein terve, päättelevät oppilaat.
Vastanaineen väsymystä, naurahtaa yksi ja toinen hänen tovereistaan.
Mutta kaupungin rouvat tietävät, että Runar Söderbergillä on
sopimaton rouva...
Ah, miten sopimaton rouva! Kukapa ei tuntisi hänen vanhaa huonoa
mainettaan! Kukapa ei tietäisi että hänen keltaisella silkillä
peitetyn pintansa alla tykytti petollinen, rietas ja itsekäs sydän!
Kukapa ei ymmärtäisi, että avioliitto hänen kanssaan oli sulaa
hulluutta ja onnettomuutta! Mutta että juuri tuon kelpo Söderbergin
piti joutua hänen lopulliseksi uhrikseen. Miten saattoikin viisas
mies olla noin sokea valitessaan itselleen vaimoa! Ja niinkuin ei
muka hänellä olisi ollut varaa valita. Vaikka itse kuun tyttären
taivaalta olisi hän saanut. Sellainen hieno ja siivo mies, edessään
varma virka-ura ja takanaan kunnianarvoisen pitkä ja kaunis
sukuluettelo! Mikä hirveä isku mahtoi tämä mesallianssi olla hänen
vanhemmilleen! Perheen ainoa poika vielä lisäksi!
Ja suuri päivittely ja sadattelu ja siunaus käy läpi satojen
lämminsydämisten ja puhdashenkisten kotien noiden kahden vastanaineen
ympärillä.
Mutta ne kaksi itse eivät tiedä siitä kaikesta mitään. He elävät vain
omaa suljettua elämäänsä.
Ja millaista on sitten tämä elämä, josta kaikki puhuvat, mutta jota
kukaan ei ole nähnyt?
Ah, huhu on arvannut liiankin oikeaan. Mirdja on sangen sopimaton
rouva.
Päivät pitkään kävelee hän vain edestakaisin huoneessaan ja vääntelee
käsiään tuskasta. Heidän yhteisessä kodissaan!
Tämäkö nyt oli sitä suurta sielun eheyttä, sitä elämän ja rakkauden
tasapainoa, sitä ihanaa yhteispyrkimystä ihmisen tarkoitusta kohti,
jota hän oli tavoitellut! Tämä ijankaikkinen istuminen neljän seinän
sisällä, tämä hiljainen, määrätön virkaileminen ainoastaan miehensä
vaimona!... Tuhansille muille naisille se kuului riittävän elämän
sisällöksi, tämän yhden suhteen ylläpitoon keksitty ammatti... Mutta
mitä oli se Mirdjalle? Samaa nähtävästi kuin miehelle. Alistettua
jollekin suuremmalle, välikappale, ei päämäärä, elämän täydennys,
ei elämä itse... Ja sittenkin oli hän pudottanut itsensä yksinomaan
tämän suhteen varaan, heittäytynyt kuin hullu mielikuvitelmiensa
repeäviin verkkoihin... Ja ajautunut hirvittävän kauas päinvastaiseen
suuntaan siitä, mihin oli pyrkinyt...
Hän oli uneksinut uskollisuuden ehjentämästä elämästä, valoisasta
ja voimakkaasta mies-ystävästä, ja lennosta hänen kanssaan
kaikissa yläilmojen saavuttamattomissa korkeuksissa, -- ja hän oli
valinnut itselleen työkameelin, kalpean koulunopettajan, ja tämän
kera poroporvarien tukehtavan matalan ilmapiirin ja yhteiskunnan
aasin-aisat, kaiken sen, mitä hän enin vihasi tässä matoisessa
maailmassa...
Siihen oli hän lopultakin nyt tullut, Mirdja parka. Ja
järkähtämättömän säälimättömästi tuijotti häneen nyt koko hänen
olemassa-olonsa paljas, ankara totuus, nyt, kun kaikki viimeisetkin
unet olivat särkyneet. Pahemmin kuin koskaan ennen kiusasi hän
nyt mieltään julmilla ajatuksilla, ruoskien niillä itseään oikein
sydämensä kiivaasta, kesyttömästä himosta, ja ruoskien niillä
Runaria... Ja mitä kipeämmäksi heidän kärsimyksensä kävi, sitä
hillittömämmäksi vaan kävi hänen himonsa ruoskia...
Tähän hukkui ja hupeni heidän elämänsä, se elämä, joka oli aiottu
niin kirkastavaksi ja ehjentäväksi...
Tai nyttemmin oli Mirdjalla oikeastaan aina kaksi eri sielua.
Toinen oli kova, ivallinen, katkera ja julma. Se haavoitti ja
puri lakkaamatta kuin raivohullu koira. Ja se toinen kärsi niin
sanomattomasti sen toisen puremista, kärsi heidän molempien puolesta,
mutta etenkin Runarin... Sillä se toinen oli hellä ja hieno ja
uhrauksiin altis...
Näin kului aika näiden molempien vihamielisten sielujen
alituisessa, mielettömässä taistelussa. Etenkään se pahempi ei
milloinkaan vaiennut. Levähtämättä purki se sydämettömiä, särmäisiä
viisastelujaan ja purki kaikki kuuluville. Runarinhan täytyi saada
tietää kaikki. Se oli suoruutta. Siksipä se ei myös unohtanut
pienintäkään julmaa viittausta tai ilkimielistä lisäystä tehdäkseen
suoruutensa vieläkin vaikuttavammaksi. Se tiesi kyllä, ettei Runar
ollut syypää mihinkään, mutta Runar oli sittenkin tiellä, välikappale
pahan kohtalon käsissä, ja siksi se ei voinut sietää sen miehen
muotoa edessään. Ja se toinen, joka häntä rakasti, se nyyhkytti
vieressä hiljaa koko ajan...
Kuin ijankaikkisuudeksi pitkittyvää kuolinkamppausta on Mirdjan
sisäinen elämä.
Ja Runar, se hiljainen ja hillitty Runar, käy päivä päivältä yhä
hiljaisemmaksi. Kaikki mikä hänessä aluksi Mirdjan rakkauden
paisteessa oli puhjennut esille, painautuu jälleen yksinäisen surun
painosta alkuperäisiin syvyyksiinsä. Ja mitä enemmän Mirdja puhuu,
sitä enemmän vaikenee Runar. Mutta Mirdjasta se on kuin heikkoutta,
kuin julmuutta, kuin typeryyttä, kaikkea pahaa yht'aikaa, ja hän
kiihtyy siitä vaan vielä enemmän. Mutta kun taas Runar puhuu tai
koettaa lohduttaa, tuntevat he molemmat, että se on vielä suurempi
typeryys...
Näin elävät he kaksi hermosairasta ja raskasta ihmistä alati
samalla lailla päivästä päivään. Kiusaten ja kiusaantuen... Mutta
kaikki on kotoisin Mirdjasta, sillä Mirdjaa kiusaa kaikki. Mirdjaa
kiusaa Runarin läsnäolo ja Mirdjaa kiusaa Runarin poissaolo. Ja
Mirdjaa kiusaa sekin, että hän tekee työtä... Tuollaista työtä:
ammattityötä, leipätyötä, rahatyötä... Mutta pyytää jäämään häntä
Mirdjan kannalle, tuolle veltolle, työttömälle tyhjäntoimittajan
kannalle, ijankaikkiselle diletantin kannalle, sehän olisi ollut
sulaa hulluutta! Sillä eniten kaikesta kiusaa Mirdjaa kuitenkin se,
ettei hän itse voi tehdä mitään... Mutta tässäkin asiassa kääntää hän
kärjen Runariin: Hänestä olisi sittenkin tullut taiteilija, ellei
Runar olisi tullut hänen tielleen eräänä heikkona hetkenä... Ja
hänestä tulisi vieläkin taiteilija, ellei Runar olisi hänen tiellään
nyt... Mutta siinä hän nyt on, on... Niinkuin kohtalo itse, jota ei
enää voi kiertää, niinkuin elämän ajatus itse, joka on ajateltava
loppuun ja joka työntää tieltään kaiken muun, niinkuin jokin, josta
ei enää koskaan pääse vapaaksi, jota ilman ei edes enää saata elää...
Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien
silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta.
Mutta talvi kuluu loppuun näinkin.
Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden,
niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä
valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää
toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan.
Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan
ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta
tarinasta.
Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän
ensimäisen yhteisen talven aikana.
Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi.
Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia
luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy...