Mirdjalla on sangen usein pahoja päiviä. Tänään on taas yksi
sellainen ja tavallista pahempi vielä.
Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo
väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään
ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana
kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta
ilmaa.
Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa!
Eivät vaikene.
Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen
istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet
kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja
lempeäksi, -- suruksi.
Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi
hiljainen sielumusiikki...
Äkkiä taukoaa Mirdja.
Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi,
kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin!
Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu
kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don
Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään
mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt
olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä
ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa...
Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei
uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka
askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden,
kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain
ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin
varoittivat...
Ja hän oli sentään mennyt kihloihin!
Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen
kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin
löytänyt -- entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei
sitäkään. -- Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon,
koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan
sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa
myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa... Ja jokaisen sellaisen
kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota
rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. --
Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne
muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet
käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi
ja ottaisi... Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä.
Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas... Sillä elämä
odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat
omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa
Mirdjaa... Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin,
sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin,
sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi...
Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen
ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat
kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja.
Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea... Hän oli osannut
vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli
ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati
niin vartioivatkin Mirdjaa... Ei sillä saanut elää kuin omallaan
sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut
antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis
kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen
omaisuutta kohtaan...
Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia
rautavuoria tullaamatonta tavaraa... Ja ah, miten se painoi Mirdjan
sydämellä usein!
Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen.
Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin
kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua... Kuin elämän
sielun mikrokosmos...
Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla
vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta
siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki!
Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. -- Taas ruumiillistuvat henget.
Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas
koskettelevan hyväilyn...
Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän,
pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti
ylpeä. -- Se oli ollut kuin vihkimävesi... Niitä muita hän enää
tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen
pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat
tulleet onnellisiksi...
Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli
tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes
yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut...
Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän
takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä...
Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä
tunnustuskohtauksiaan.
Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille.
Näin hän kirjoittaa:
'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi
käydä kalliiksi. -- Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta
oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit
minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä
rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä
itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain
kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt
tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä
liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en
sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi.
Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan
unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet
minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa,
jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai
jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani.
Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa
toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan
tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet
minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta.
Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun
tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja
siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä
mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta
ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja
tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut
olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen
sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin
rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka
monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa,
etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi
välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on
ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana
ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata
alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea
miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää
aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina
kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina
vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia
tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni,
mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla
kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä
vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta.
-- Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme!
Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka
kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus
siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi.
Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus,
ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo
vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen
herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan
markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää
päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus
herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman
kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata
ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. -- Se on tavallinen ilotytön
kehitys. -- Sen olen kai minä jo läpikäynyt.
Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten
minä enää voi rakastaa?
Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi
herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi
ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä
saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos
minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä
koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä!
Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja
nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä
tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu.
Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna.
Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy
aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani
yksin, viemättä ketään mukaani.
Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule
vapahtajaa -- --'
Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä... Itseään,
Runaria ja koko maailmaa...
Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja
särkeväksi sekasorroksi.
Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille.
Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi,
saattaisi se jo olla moninkertainen valhe...
Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku
toinen...
Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt,
uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea
itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge
"-elämä...
Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen
itselleen ja Runarille ja Jumalalle.
Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä
houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi
on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua,
oikkua. Se kostaa itsensä...
X
Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut
kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä
hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan.
Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä
tyyneksi ja iloiseksi.
Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut
hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä
sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin
säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä
yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen...
Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys
hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan,
minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän?
Pikemmin kuoleman.
Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan
ollut paha ja unohtava lapsi!
Setäkin on syntynyt hänelle äkkiä uudeksi, ihmeen läheiseksi ja
ihmeen rakkaaksi taas. Ja hän saattaa puhella hänen kanssaan aamusta
iltaan kuten ennen lapsena. Saattaapa hän saada vielä ennen hänelle
aivan outoja hellyydenpuuskiakin. Lyödä äkkiä käsivartensa vanhan
miehen kaulaan ja puhua hänelle eriskummallisia rakkauden sanoja.
Ja sitten he soittavat yhdessä, kauan, kauemmin kuin koskaan ennen,
paremmin kuin ennen. Yhdeksi ainoaksi suureksi sointumereksi puhkeaa
sellaisina hetkinä äänetön Lumiluoto. Säveleet saavat sielun. Ne
puhuvat satuja toisilleen, hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä, hivelevät
ja hyväilevät toisiaan, ymmärtävät toisensa ja vaikenevat samasta
ajatuksesta; lähenevät taas ja sulkevat toisensa sitten pitkään
äärettömään syleilyyn -- niinkuin jäähyväisiksi.
Näin puhelevat setä ja Mirdja toisilleen joka ilta. Joka ilta soittaa
aavemainen Pirunmajakka Tschaikovskyn "Sérénade mélancolique'ia".
Pilkkosen pimeä on siellä sisällä, pilkkosen pimeä ulkona. Henget
soittavat ja meri vastaa kuin ennenkin, mutta joka ilta hiljemmin ja
hiljemmin. Sen käy tuskaisen vaikeaksi säestää noita kahta. Ei ikinä,
ei ikinä ole se kuullut noin palavia rakkaudentunnustuksia.
Mutta joka ilta yhä kaameammin ja kaameammin puristaa Mirdjan
rinnassa tuska, kuin elämän tyhjiin puserrus itse. Irtirepäisy! Hän
ei voisi lähteä pois tästä ihanuudesta täällä, ei elää ilman viulua,
Lumiluotoa ja setää. -- Hän on ollut hullu, hullu!
Mutta kun Mirdja tietää tunnelmiensa tarttuvan, hillitsee hän taas
itsensä, katkoo kaameat mielikuvansa ja hymyilee onnellista hymyä
sedälle. Näin itkee hän ilman kyyneleitä joka ilta -- --
Sillä mikään ei auta kumminkaan enää. Mirdja on päättänyt lähteä sen
vieraan luo, Mirdja on päättänyt sitä vierasta rakastaa.
Ja hän saa sanoa jäähyväiset Lumiluodolle, suloiset ja hirveät
jäähyväiset.
Eräänä syysmyöhänä iltana se lopullinen tapahtuu.
Aurinko on jo laskenut ja taivaan ja maan yhtymäkohtaa piirtää kapea,
luonnottoman punainen viiva.
Kuin elämän ydinsuoni itse on se Mirdjasta, ja mitä kauemmin hän
siihen katsoo, sitä punaisemmaksi se pusertuu, repeytyy tuskalliseksi
vertavuotavaksi haavaksi.
Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä.
Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt
omituisen vanhaksi.
Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi,
sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se,
mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi.
Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi!
Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja
elämäntehtäväsi...
Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko
maailman paha omatunto...
Mutta hänen täytyy lähteä.
Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä
soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun:
"Olin ennen ma erakon ainukki
ja erakko lauleli lastaan;
nyt laulaa hän laulunsa yksikseen
ja minä vain kaukaa vastaan.
Olin ennen ma erakon enkeli:
kivet allaan ei saanehet liestää;
nyt yksin hän kulkee ja kumartuu,
minä suutelen vierasta miestä..."