On tumma elokuun ilta.
Mirdja istuu Lumiluodolla katsellen pimeästä ikkunastaan kuuvalossa
välähtelevää vettä.
Ja hän laskee sormillaan päiviä Lumiluodolla. Tasan kolme kuukautta
on hän juuri ollut täällä erämaassa, hakemassa selvitystä
kohtalolleen ja odottamassa merkkiä taivaalta. Niinkuin sellaista
muka voisi tulla! Hän oli jo melkein tällä aikaa ehtinyt unohtaa koko
asian...
Nyt oli kuitenkin juuri sellainen ilta, jollaista nuoret tytöt
tarvitsevat haaveittensa taustaksi ja mielikuvitelmiensa
lentopiiriksi... Niin, nuoret tytöt! Miten kaukana se aika tuntui
olevan!
Ja Mirdja muistaa selvästi erään tällaisen samanlaisen illan
toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin jo oli hän nuori tyttö ja
osasi haaveilla!
Päivällä oli hän seisonut laiturilla ja silloin oli purjevene
liitänyt hänen ohitseen, aivan läheltä. Ja veneessä oli istunut nuori
ylioppilas ja hän oli katsonut Mirdjaan ja hymyillyt ja heiluttanut
valkoista lakkiaan. Ja Mirdja oli hävennyt lyhyitä hameitaan ja
jäänyt katsomaan hänen jälkeensä... Sitten oli tullut ilta, juuri
tällainen samanlainen, jolloin kuu oli helakampi tavallistaan. Ja
Mirdja oli seisonut Lumiluodon ulommalla rantatiellä ja itkenyt,
käsivarret valkean koivun rungon ympärillä kierryksissä. Yöllä oli
hän vielä valvonut, koettaen yhä painaa mieleensä sitä valkoisen
lakin jäähyväistervehdystä, sitä aurinkoisilla laineilla ohi
liukunutta hymyä, ja vannoen niille ikuista rakkautta...
Miten hyvin hän vielä muistaakin kaiken tuon! Ja sen jälkeen on
hän kuitenkin ehtinyt jo niin paljon unhottaa. Sillä paljon, liian
paljon on tapahtunut sen jälkeen. Ja ihminen ei pysy nuorena tyttönä
vuosikymmeniä... Miksi oli hän ollutkin valapatto ensimäiselle
valalleen!
Niin, nyt oli hän todellakin liian vanha haaveillakseen nuoren
tytön unia kuutamossa. Liian kokenut. Ja -- olihan hän sitäpaitsi
kihloissa! Sen oli hän taas vähällä unohtaa. Mutta ei hän tahtonut
sitä ajatellakaan. Olihan se nyt kerta kaikkiaan päätetty asia.
Samahan tuo oli lopultakin, kenen kanssa meni naimisiin. Kenellekään
ei hän kuitenkaan voisi kokonaan itseään omistaa, ei ketään kokonaan
rakastaa eikä lakkaamatta muistaa. Kaikkia voisi hän lempiä, kaikki
unohtaa. Senhän hän jo tiesi kokemuksesta. Ja hänen täytyi sentään
mennä naimisiin. Hän ei nähtävästi voisi elää ilman erotiikkaa.
Yhteen oli siis pysähdyttävä. Hän säilyttäisi siten paremmin
nuoruutensakin...
Mirdja kohauttaa olkapäitään ilkeille ajatuksilleen.
Nytkö hän vasta alkaisi koota koskemattomuuttaan ja nuoruuttaan!
"Demi-vierges"!
Hän naurahtaa pahasti.
Prévostin kirja tuntui todellakin liian lähentelevältä.
Kunnianloukkauksesta olisi hän voinut vaatia kaksintaisteluun tuon
myrkyllisen kuiskailijan rinnassaan! Miksi se ei vaiennut, kun ei hän
tahtonut sitä kuunnella!
Mirdja liikahtaa hermostuneesti. Ei ollut terveellistä tuijottaa
liian kauan yhteen paikkaan. Mutta mihinkä hän sitten katsoisi?
Kuuhunko? Eihän se ollut edes kauniskaan. Pyöreäposkinen, naurava
ja kylmä... Miellyttävämmät silmille olivat sittenkin laineiden
kuohuviivat...
Tuuli vongahtaa silloin tällöin kuin palotorvi pitkään ja matalasti.
Meri kohisee levottomana. Pilven hattarat ajelehtivat taivaalla
vaaleina, utuisina ja repaleisina. Niihin pysähtyvät Mirdjan silmät
lopultakin! Kummallisia kuvia kiiti siellä ylhäällä ohitse... Keveitä
valovaunuja, virmoja, tuliharjaisia ratsuja.
Kuukin oli jo korkealla. Äänettömässä, raffineeratussa ylenkatseessa
tuntui jo kulkevan tuo kalpea hopeapallo. Vielä äsken oli se ollut
suurempi ja rumempi, matalampi ja räikeämpi. Melkein kuin leveän
toriämmän naama. Silloin oli se ollut Mirdjasta vastenmielinen. Mutta
se oli syntynyt verisenä ja intohimoisena jätinliekkinä, hehkunut
noustessaan taivaan rannalla kuin itse maailmanlopun lieska, kuin
tuntemattoman tulivuoren selkä...
Kummallinen kuu sentään!
Pilvet kaartelevat nyt yhä oudompina kuvina. Ja kuvat alkavat
elää Mirdjan sielussa. Hän unohtaa aivan, ettei hänelle enää sovi
haaveilla kuutamossa...
Valkoiset utu-olennot ratsastelevat valkeilla vaahtoavilla
orheillaan. Ne keinuvat ja leikkivät yhä lähempänä ja lähempänä. Ne
nyökäyttävät päätään Mirdjalle...
"Ah, en voi tulla, tiedätkö sa,
mik' on huoli rinnassa:
vankina nyt Preciosa
on Rinaldon linnassa!"
Kuinka olikaan tuo sävel päässyt hänen huulilleen nyt! Siitä
oli sentään jo niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli leikkinyt
mustalaisprinsessaa!
Mutta sehän hän olikin sentään. Tai ei edes prinsessa, vaan pieni
repaleinen kulkijatyttö maailman pitkiltä, pimeiltä rannoilta...
Kalpea kuuvalo-tanssijatar, saavuttamattomaksi luotu, uneksi,
varjoksi ja pettäväksi haaveeksi ihmisille...
Ah, mutta nyt oli hän vanki!