Mirdja sanattomana, värisevänä vain seisoo...
Runar jatkaa:
-- Mutta minä en voi mennä pois sinun luotasi, ennenkuin olen tehnyt
sinulle tunnustukseni minäkin, paljastanut itseni, heittänyt pois
itseni, aivan kuten ne kaikki muutkin ennen. Sillä minä en ole yhtään
suurempi ja ylväämpi heitä, en kruunun kantaja enkä sinun lempesi
ritarin näköinen. Huonompi olen minä ollut niitä kaikkia entisiä,
jotka sinusta elämää ovat janonneet. Sillä jos he ovat olleet kuin
kerjäläisiä, olen minä ollut kuin varas. Valepuvussa olen minä
kulkenut ja oman heikkouteni viimeiseen asti salata tahtonut. Mutta
että sinä nyt menisit pois uneksimaan valheellisia unia minusta,
sitä minä en enää voinut nähdä. Minun täytyi tulla sinulta särkemään
se uni. Sillä minä en ole mikään poikkeus siitä pitkästä jonosta,
joka sinua on kumartanut, mutta minä tahdoin olla. Niin se on. Näes,
minä tiesin sinusta liian paljon etukäteen ja minä lähestyin sinua
siksi suurilla ennakkoluuloilla. Minulle oli tarkalleen opetettu,
kuka sinä olit: aivan suunnaton miesten viettelijä, aivan pirullinen
sielujen vampyyri, oikuissa ja näyttelytaidossa vallan voittamaton,
joka kutsuu ja työntää pois samassa silmänräpäyksessä, jolle sanojen
ja ajatusten häikäisevä esprit on kaikki, mutta ihmisten kärsivät
sydämet eivät mitään, viskeltäviä palloja vain... Niin... ja paljon
muuta vielä... Ja silloin minä vannoin, ettei ainakaan minusta
tulisi ikinä mitään palloa sinun käsissäsi. Ja vaikka sinun herkkä,
avomielinen käytöksesi jo heti alussa riisuikin minulta kaikki
varustukseni ja minä tunsin olevani sinua kohtaan aivan toinen
kuin mitä olin aikonut, en kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseäni
voitetuksi. Jonkinlaisen varovaisuuden, jonkinlaisen epäilyn varjon,
ikäänkuin sordiinin, tahdoin kumminkin alati pidättää itselleni
vastapainoksi sinun yhä kasvavaa vaikutustasi vastaan. Ei mitään
äärimmäisyyksiä ja ennen kaikkea ei mitään rakkauden tunnustuksia,
olihan siinä jo kuin pieni varaventtiili! Minä houkko, niinkuin et
sinä silti olisi huomannut, että minä rakastin sinua! Mutta niin
turhamainen ja ylpeä raukka minä olin, etten kenties koskaan olisi
uskaltanut sitä ääneen sanoa ilman tätä sinun kirjettäsi. Kurjaa
uljuutta todellakin! Sillä rohkeinta ja ylväintä on aina totuuden
tunnustaminen. Siinäkin olet sinä käynyt minua edellä nyt, Mirdja...
-- Älä ole siitä niin varma! On niin vaikea puhua totta, siksi että
on niin vaikea tietää, mikä on totuus... sanoo Mirdja hiljaa, omissa
ajatuksissaan kamppaillen.
-- Se on totuus, että minä sinua rakastan, Mirdja, se on totuus.
Niin suuresti kuin mies konsana voi ainoaa naistaan rakastaa...
Ilolla minä polvistun tuon saman alttarin ääreen, jossa syntisten
sydämet ennenkin ovat levon löytäneet. Sillä samanlainen syntinen ja
särkynyt ja heikko olen minäkin kuin ne muut, ja sinua juuri minä
elämäni pyhitykseksi kaipaan ja tarvitsen. Mutta minä en rukoile
sinua itselleni. Minä voin nyt mennä pois, -- ja keveällä mielellä,
kun tiedän, etten ole jättänyt itsestäni valheellista kuvaa sille
naiselle, joka minulle on korkein ja parhain. Niin usko pois, minulla
on helpompi nyt lähteä kuin minun oli tulla. Raskaasti sain minä
taistella kaikkien pimeiden voimien kanssa itsessäni, kun minä tätä
itsenöyryytys- ja hävitystyötä lähdin tekemään. Mutta nyt on taas
kaikki hyvin, eikö niin, ja sinun on niin helppo pyyhkiä minut pois
mielikuviesi joukosta, kun en minä ollutkaan se, joksi olit minut
kuvitellut, se ylväs ja ylpeä ja koskematon...
-- Tuhatkertaisesti olet sinä koskematon minuun verrattuna, sinä,
joka et koskaan ole jaellut rakkauttasi maantielle, et syöttänyt
sieluasi maailmalle etkä luottamustasi lumpunkerääjille, sinä, joka
aina olet soittanut sordiinilla, sinä, joka...
-- Mirjda, Mirdja, kuule minua, tuo ei ole totuutta vielä tuokaan!
Jos ei minulla olekaan ollut niin paljon ystäviä kuin sinulla ja jos
en minä ole voinutkaan löytää personallisia luottokohtia elämässä,
niin se ei todista laisinkaan, että minä silti olisin koskematon.
Päinvastoin oli minulla kerran aika, jolloin minä heittelin
sieluani sinne tänne kuin kuumehoureinen, kysymättä laisinkaan,
keitä he olivat, joille minä sitä heittelin. Elämä on näes minua
sangen pahasti pidellyt ja minä sitä. Vielä kolme vuotta takaperin
kuljin minä pitkin Seinen rantoja valmiina paiskautumaan sinne joka
hetki. Etkö usko! Katso tässä! Tämä todistaa, etten minä aina ole
soittanut sordiinilla. Runar heittää Mirdjan eteen pienen pakan
käsikirjoituksia.
-- "Sairaan miehen päiväkirjasta", lukee Mirdja.
-- Ne ovat juuri siltä ajalta. Olin silloin aikeissa tehdä sielustani
rahaa, näepäs. Mutta onneksi oli tuo kaikki minua vielä liian
lähellä, minä en voinut. Sitten menivät haavat kyllä umpeen, mutta
niiden kanssa meni paljon muutakin umpeen. -- No niin. Mitäpä siitä.
Minä olen jo ruvennut hieromaan sovintoa elämän kanssa... Tahdotko
lukea noista jotakin? Minä toin ne sinua varten. Minähän olen tullut
hävitys-työtä tekemään, naurahtaa hän surullisesti.
-- Mutta sitten perästäpäin, sinä kenties kadut paljastuksiasi...
-- Ei, en koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin nyt,
kun kerrankin saan olla se mikä olen. Kuin Jumalan edessä... Jos
kerran tahdot ottaa vastaan koko kurjuuteni. Uskallat ymmärtää
miestä...
-- Ja sinä luottaa naiseen.
-- Vain sinuun!
-- Minuun... ja ilman epäilyn varjoa?
-- Enemmän kuin Jumalaan.
Kummallinen tunne kuumottaa Mirdjan sielussa eikä hän osaa selittää
itselleen, onko se riemua vai tuskaa... Hän selailee kirjoituksia...
-- Yksi ystävä on minulla ollut ennen sinua, puhuu Runar, yksi, joka
on nähnyt nuo --
-- Kuka?
-- Norkko.
-- Hän!!
Melkein säikähtää Mirdja omaa huudahdustaan ja hän alkaa puhua vain
peittääkseen hämminkiään.
-- Kummallinen nimi tällä novellilla.
-- "Parisettaako" tarkoitat?
-- Niin, sillä on niin omituinen kaiku... Tule tänne sohvaan
viereeni, niin luemme sen yhdessä.
Ja Mirdja pitelee Runarin kättä ja lukee:
'Parisetta, minä rakastin sinua kerran, yhden hukuttavan, hullun
sekunnin elämästäni, enkä minä sinua koskaan unhota niinkuin kaikki,
kaikki muut, joille tuhlaat onnettoman elämäsi hekumoivat tuskan
hetket...
Etkö lienekin jo loppuun kulunut... Minun mieleni tekee uskoa niin.
Minun mieleni tekee uskoa, että sinä elit ainoastaan sen yhden
hetken minua varten, että minä jaksoin sinut tuhaksi polttaa, että
minä jaksoin sammuttaa sinun elämäsi bakkanaalia-soihdun. Sillä
minä tahdon vielä säilyttää sen saman julmuudessaan herkuttelevan
mielikuvan, joka minulla oli, kun minä sinut tapasin...
Minä olin silloin sairas. Minä olin elämästä ja elämään väsynyt. Minä
olin kuluttanut itseni yhdeksi ainoaksi herkäksi sykähdys-soluksi
ja minun sieluni tykytti tukehduttavalla nopeudella. Mutta minulla
ei ollut rauhaa eikä halua lepoon. Kulutusraivo kirveli ja poltti
yhäti vaan minun suonissani. Minä tahdoin palaa loppuun yhdessä
ainoassa hetkessä, yhdessä ainoassa öisessä liekissä, ja tuntea
silloin tuon äärimmäisyyteen asti kiihtyneen sielun nytkähtelevät
kuolinkamppaukset, sillä minä himosin sen tuntemuksen nautintoa.
Sillä minä olin silloin sairas. Ainoastaan syvyyttä ja synkeyttä,
syntiä ja sairautta minä elämästä hain, ja ennen kaikkea itsellään
leikittelevää kuolemaa. Kaiken valheellisen, kimaltelevan kuoren
tahdoin minä tieltäni särkeä päästäkseni tunkemaan sen tummimpaan
ydinsuoneen saakka, tuohon mädännäiseen, taudista tahmeaan
likaviemäriin, ja tunteakseni ylläni sen tukehduttavan henkäyksen.
Ja niinpä minä kuljin kuin houreessa, takaa-ajamassa kärsimystä ja
nautintoa. Etsimässä ja odottamassa sitä, joka minut tappaisi...
Silloin näin minä sinut, Parisetta.
Sinä tulit minua vastaan eräänä syksyisenä iltana ja sinä olit
keinotekoinen valo keinotekoisessa valaistuksessa. Mutta sinä olit
sentään valo, sillä sinussa oli tulta, tuota hornan liekkiä, joka
palaa vielä kuolemansakin jälkeen. Sillä kuollut sinun tulesi oli,
Parisetta! Sinun silmäsi olivat mustat ja pohjattomat kuin tulta
syösseen kraatterin kuilu, mutta niissä hehkui vielä kuin heijastus
infernojen viimeisistä värilyhdyistä. Pistävä heijastus, joka poltti
itselleen tien vaikka elämän ja kuoleman uhalla...
Heti ensi hetkestä rakastin minä sinua, Parisetta, sillä sinä olit
se, jota minä olin etsinyt. Kulutuksen ihana demooni, elämän uhri
itse, uhraamassa toisia, peikon portilla hiipivä musta äänetön
hämähäkki...
Sinulla oli heleänpunainen tukka, niin heleä, että sen väri
särki minun sieluani, ja sinun liikkeesi sitoivat hillityllä
himollisuudellaan.
-- Parisetta, minä kysyin, pelkäätkö sinä kuolemaa? Halveksiva hymy
leikki sinun hienoilla huulillasi.
-- Oletko sinä rikas? sinä kysyit.
-- Rahaako sinä odotit elämältä jo alussa, Parisetta?
-- Ah, alussa! Minä odotin itse elämää...
-- Ja se tuli -- ja oli rikas?!
-- Niin, ja köyhä...
-- Parisetta, minä olen yhtä rikas ja köyhä kuin elämä, riittääkö se
sinulle?
-- Hullu, mitä sinä tahdot?
-- Elää itseni kuoliaaksi -- sinun avullasi, Parisetta...
Sinun silmissäsi välkähti oudosti. Kuoleman rakkaus ja kuoleman viha
löivät niissä rohkean ristisalaman. Ja sinä vastasit:
-- Minäkin olen toivonut samaa, mutta riittänetkö sinä minun
vapauttajakseni!...
Ja minä seurasin sinua, Parisetta.
Pariisin kaduilla oli yö. Mutta sinun punainen tukkasi
säteili sähkövalo-autereessa kuin demooninen glooria ja sinun
kraatterisilmäsi heijasti infernojen viimeisiä lyhtyjä...
Minä seurasin sinua, Parisetta...
Ja kun minä vihdoin seisoin sinun kanssasi kahden sinun keltaisessa,
sulotuoksuisessa silkkialkoovissasi, valtasi minut taas entinen
sairas himoni tuhatkertaisella voimalla.
Sinä näit sen ja sinä katselit minua ylivoimaisella
välipitämättömyydellä. Sinun silmäsi säteili, sinun tukkasi säteili,
kaikki sinussa säteili sellaisella elämän varmuudella, niinkuin sinä
et koskaan olisi sen kulutusta nähnytkään, niinkuin sinä et koskaan
olisi kuolemaa odottanutkaan.
Mutta minä tunsin jo hukuttavaa hekumaa ajatellessani, että minä
tuon loiston saisin lopettaa, polttaa poroksi, sammuttaa -- ja
sammua sitten itse yhdessä sinun kanssasi. Minä en muistanut, että
keinotekoinen elämä ei sammu, se on vaan se toinen -- ja se oli jo
sinussa sammunut.
Mutta minä en tahtonutkaan muistaa sitä. Minä tahdoin uskoa, että
Parisetta oli oikea, kirkas, täysivoimainen elämä, ja minä se suuri
tuli, joka sen tappaisi.
Ja minä otin hänet kuin petoeläin saaliinsa. Minä suljin hänet
syliini tappavalla hurjuudella. Minä tahdoin nähdä, miten hän
hiileksi himmenisi; miten hänen silmäinsä säihky sammuisi, poskiensa
puna kalpenisi, miten koko hänen loistavasta ilmestyksestään ei pian
olisi jälellä muuta kuin raunio, kalpea, ruma, rääkätty varjo, ja
miten minä olisin tuon muutoksen aikaansaaja. Minä tahdoin suudella
pois kaikki keinotekoiset värit, repiä pois hänen päästään tuon
punaisen hiuskyltin, kaikki, kaikki valheelliset sulot tahdoin minä
hävittää.
Ja minä tein sen. Sillä minä olin sairas mies ja minä tahdoin nähdä
ainoastaan kulutuksen, sen, jonka hän kaikilta salasi. Minä tahdoin
sen nähdä, sillä minä rakastin sitä. Ja minä rakastin Parisettaa,
siksi että hänkin oli niin kulunut ja sairas ja siksi että hän
sentään jaksoi leikkiä elämän valolla ja voimalla...
Ja minä rääkkäsin sinua, Parisetta. Minä sanoin sinulle, sinä kaunis,
juhlittu Parisetta, että minä rakastin sinun rumuuttasi, sinun
alastomuuttasi, sinun likaisuuttasi ja kulumustasi, ja että minä
tahdoin nähdä rakkauteni...
Ja minä sain sen nähdä...
Kun minä jätin sinut, jäit sinä puolitajuttomana virumaan...
Sinun pehmeä, kalpea ruumiisi lepäsi rääkkäyksestä rampana. Sinun
valjuilla kasvoillasi oli kulutuksen kuolinmerkit. Ihanista
väreistäsi oli vain täpliä ja jätteitä siellä täällä. Silmäsi
loistavat tähdet olivat enää kaksi väsynyttä, elotonta ja ilmeetöntä
kalvoa... Ja riistettyäni sinulta kauniit punaiset suortuvasi, peitti
päätäsi ainoastaan joku tummea, kulunut haiven...
Kaunis Parisetta!
Niin, minulle sinä olit tärisyttävän kaunis alastomassa totuudessasi,
kaunis uhratessasi minulle kauneutesi -- ensi kerran elämässäsi
varmaan. -- Minä olin sinut siihen pakottanut ja sinä olit alistunut
minun voimani alle, sinä ylivoimainen!
-- Riitänkö sinulle vapahtajaksi? minä kysyin. Minä olen riistänyt
sinut irti vuosien vanhasta valheesta...
-- Mutta sinä olet vienyt minut uuteen... Voiko minunlaiseni nainen
uhrata kenellekään enemmän kuin kauneutensa? Se on jo yliluonnollisen
rakkauden uhri -- ja -- en minä sinua rakasta...
-- Miksi sinä sitten alistuit ilman pienintä vastalausetta, vaikka
sielusi sisin vihasi ja vastusti minun turmelevaa väkivaltaani?
-- Sinä pyysit rumuutta... olet poikkeus, -- muut hakevat kauneutta
-- ja minähän olen olemassa vain teidän mielitekojanne varten...
-- Mutta sinä itse, Parisetta, eikö sinulla itselläsi ole mitään
mielitekoja?
-- Miellyttää teitä...
-- Turmeltunut, alhainen hirviö ja eläin sinä olet, Parisetta!
Pilkallinen, keveästi voitonriemuinen särähdys heilui Parisettan
väsyneessä äänessä:
-- Sinunhan piti rakastaa minun rumuuttani. Sinunhan piti rakastaa
totuutta. Sinä narri! Oikuillasi leikittelevä, hullumpi ja
tyhmempi muita! Ikäänkuin kukaan teistä voisi minun totuuttani
rakastaa! Ikäänkuin minä en jo aikoja sitten olisi kaiken rakkauden
ulkopuolella!
-- Ah, Parisetta, totisesti hain minä sinua itseäsi sinun valheittesi
alta ja sinua itseäsi minä rakastin sinä hetkenä, jolloin sinä
rumaksi tulit...
-- Ken on vielä ikinä nähty metsästävän rakkaudesta otukseen!...
Joskin hän vielä uhrinsa nylkisi ja paloittelisi ja palaset
tieteellisesti tutkisi, niin olisiko se sen suurempaa rakkautta!
Eläimillä ei ole sielua...
-- Sinä olet syönyt yhtä monta sielua kuin ruumista, Parisetta, jos
lienetkin omasi kadottanut. Sillä sinun viisautesi on viisaampi kuin
yhden viisaus, sinun totuudentuntosi suurempi kuin itse totuus ja
niin on suuruutesi sentään suurempi alhaisuuttasi...
Ah Parisetta, Parisetta, toisena lähden minä sinun luotasi kuin minä
tulin. Parantanut sinä olet minut, sinä itse niin sairas, upottanut
omaan loputtomaan kulutukseesi minun mielipuoliset paloni; ja kaiken
sen sijalle olet sinä painanut totuutesi viileän, hiljaisen ja
surullisen uskon... Sinä olet vapahtanut minut...
-- Vaan minulle ei tule vapahtajaa...
-- Minä rakastan sinun muistoasi, Parisetta.
Parisetta, Parisetta, väliin vielä kun ilta-aurinko laskee ja sen
sammuvat säteet leikittelevät syttyvän sähkön pehmeässä kuutamossa,
luulen minä näkeväni sinun heleänpunaisen tukkasi säteilevän ja sinun
kraatterisilmäsi tuijottavan... Mutta minä en himoa sinua enää,
vaan pehmeisiin ajatuksiin onnettoman olentosi kiedon. Vaihdan tuon
ihanasti kiehtovan valhe-ilmestyksen siihen toiseen, kalpeaan ja
totiseen, jolla oli kulunut ruumis ja kulunut sielu, mutta joka puhui
totta... Ja minä siunaan sen kärsineitä ja rumia piirteitä.
Parisetta, Parisetta! Miten monta lienet hukuttanut, mutta minut sinä
olet pelastanut.
Vaan minä olen usein vielä kuulevinani sinun sammuvan, särkyneen
äänesi viimeisen kuiskauksen: "minulle ei tule vapahtajaa!"
Se oli Parisetta, joka puhui totta...
Sinä kuljet vielä heleä punakehä pääsi ympärillä ja säteilet...