* * * * *
Mirdja on lopettanut lukemisensa.
Huoneessa on jo pimeä ja kumpikin istuu omiin ajatuksiinsa
vaipuneena. Sillä ilmassa on nyt sitä sielujen arkaa pyhä savua,
jossa on vaikea puhua...
-- Miten paljon kauniimpia olivat sentään miehet ennen aikaan, puhuu
vihdoin Runar, enemmän itselleen kuin Mirdjalle. Laulajaisissa
keväthämärinä öinä he kulkivat. Romantiikan hienoilla tuoksuilla
ja kauneuden väreilevillä autereilla he sielunsa rakastetun
ympäröivät... Ja nyt, nyt tuomme me hänelle huomenlahjaksi elämän
ruman totuuden, kovan, karkean ja likaisen kosketuksen ensimäiseksi...
-- Miten paljon kauniimpia olivat naiset ennenaikaan, puhuu
Mirdja. Miten rumia olemme me, jotka puhumme ja ymmärrämme sitä
rumaa totuutta! Miten rumia olemme me nykyajan viisaat naiset!
Ah Parisetta, emmekö me olekin jo kuin sinä kaiken rakkauden
ulkopuolella! Voineeko mies enää naista yhtä paljon rakastaa kuin
ennen, noina utuisina kevätöinä, noita utuisia neitoja...?
-- Kenties enemmän kuin ennen...
-- Oh tuskin, tuskin! Ei ole meissä enää sitä rakkauden kauneutta ja
kauneuden rakkautta, mikä oli ennen. Ajattelepas noita entis-ajan
ihmisiä, miten ehjiä ja täydellisiä he sentään olivat meihin
verrattuina. Miehet voimakkaita ja rohkeita, naiset hyviä ja
lempeitä... Kaunista olisi ollut jo heitä katsellakin! -- Mutta he
kukoistivat siksi, että he eivät ymmärtäneet ajatella, he onnelliset!
Sillä ajatus on epätervettä ja rikkirepivää ja se on turmellut
meidät. Sillä ajatus ei ehjennä elämää, sen tekee ainoastaan usko.
Katsopas entis-ajan ihmisiä! He eivät tunteneet itseään eivätkä
toisiaan, eivät he elämästäkään paljoa tienneet, mutta kaiken sen,
minkä tieto oli jättänyt tyhjäksi, täyttivät he uskolla, ja kauniina
ja tasapainoisina he pysyivät. Ja entäpäs nyt, millaisia olemme,
kun ajattelu mielin määrin on tehnyt meissä työtään? Heikkoja,
arkoja miehiä, oikullisia, vaarallisia naisia, ja kaikki niin
kuoleman-väsyneitä. Missä on nyt tuo terve, itsetiedoton ero miehen
ja naisen välillä, tuo kaiken rakkauden ja kauneuden salaperäinen
lähde?... Minä ajattelen usein näin ja silloin minä aina ikävöin
kadonneiden aikojen kaukaisia satutunnelmia, niiden valkeita,
haihtuvia unelmia keväisissä öissä, niiden lapsenkauniita uskoja,
koko sitä rakkauden suurta tulkitsematonta runoutta, joka vain kahden
silmän välillä tuoksui... "L'amour sans frases" -- Kauniimpaa oli
elämä ennen. Mutta se riippuu meistä naisista. Miksi me emme voi olla
valkeita, me, joille on annettu tehtäväksi kutoa ne valkeat unet
elämään!
-- Te kudotte nyt kestävämmät kuteet.
-- Ei, ei, Parisettoja me olemme! Tai hulluko minä olen, kun
meistä puhun? Itseäni minä vain tarkoitan. Minä olen Parisetta!
Enkö minä sitä sanonutkin sinulle jo heti alussa, että olimme
jossakin maailmalla jo ennen kohdanneet toisemme! Mutta kuinka
sinä et tuntenut minua heti kaksoissisarestani? Ja kuinka sinä et
tiennyt, miten Parisettan kanssa on meneteltävä? Varovasti, -- ei
koskaan! Mutta nopeasti ja ohimenevästi. Tultava niinkuin sattuma
jonakuna ilosta läikähtelevänä iltahetkenä, jonkun suuren juhlahumun
odotuksessa; silloin käy niin helposti ilakoida hänen kanssaan
unohduksiin muutama hetki. Otettava häneltä kaikki, mitä hän hetken
jumalattarena voi antaa kauneutta, sielukkuutta, iloa tai hekumaa,
annettava tulisoihtujen sohista ja rakettien räiskyä, annettava
kaiken sen riemun palaa, josta ei kukaan enää kysy huomenna, mistä
se tuli ja minne se meni... Ja sitten on mentävä pois hänen luotaan
ennenkuin juhlatulet sammuvat ja hänen oma sisäinen yönsä alkaa...
Ilotytön velvollisuus on jaella iloja; kuka jaksaisikaan hänen
surujansa kuunnella tai hänen raskasta arki-ilmaansa hengittää! --
Mutta minäkö sinulle tätä opettamassa! Jonka sinä kyllä tiedät. Minun
piti sinulle vain sanoa, että minäkin olen samaan kohtaloon tuomittu.
Minä olen mukava, henkevä ja kiihottava noin joskus harvakselta,
mutta ah, ei kukaan jaksaisi minun kanssani aina! Minulla ei voi olla
rakkautta eikä ystävää, hänellä olisi liian raskasta...
Mirdja ääni värähtelee katkeruutta ja tuskaa...
-- Tiedätkö Mirdja, ystävä on olemassa juuri ihmisen raskaita hetkiä
varten, ja se joka rakastaa, tahtoo jakaa itse kuolemankin...
-- Mutta Parisettat ovat kuolemattomia! huudahtaa Mirdja rajusti.
Se joka vielä rakastaa tai vihaa, voi sekä tappaa että kuolla itse,
kuten ihminen voi, mutta välinpitämättömyys tekee kuolemattomaksi. Ja
sellaisen ihmisen kanssa on elämä ijankaikkinen, mutta sellainen kuin
helvetissä: ijankaikkinen kidutus. Sinä et tiedä, miten minä osaan
kiduttaa. Minä en osaa enää rakastaa muulla lailla. Mene pois minun
luotani, Runar! Mene pois!
-- Niin, minä menen pois, koska sinä niin tahdot. Sillä vaikka minä
en enää koskaan puhuisi sinulle rakkaudesta, tuntisit sinä sen
sentään, ja sinua vaivaisi kenties se, kun et kuitenkaan voi siihen
vastata...
-- Niin, minua vaivaisi se, kun en voi siihen vastata...
Ja Mirdja puhkeaa itkuun.
-- Armas ystävä, mikä sinun on? Olenko viipynyt luonasi jo liian
kauan?
-- Aivan liian kauan, Runar, niin kauan, että minä en jaksa sinusta
enää erota. Ja kuitenkaan en voi pyytää sinua jäämään, sillä minulla
ei ole mitään sinulle annettavaa. Kaikki olen minä jo ehtinyt hukata.
Vaikkakin olen koko elämäni säästänyt ja puolittain vain omaani
hellittänyt, olen minä siinä ehtinyt jo loppuun kulua. Ja nyt kun
kerran tahtoisin antaa kaikki, huomaan ettei minulla ole jälellä enää
mitään. Miksi ei minulla ole mitään sinulle annettavaa rakas, rakas
Runar, sillä kaikki, kaikki tahtoisin sinulle antaa! Minä rukoilen
sinua, älä jätä minua sentään, minä olen niin väsynyt ja yksinäinen
ja köyhä...
-- Minun rakas, armas Mirdjani, kuiskaa Runar. Me ymmärrämme
toisemme. Meillä on kummallakin kulumusta takanamme. Mutta me olemme
yhdessä voimakkaat. Me parannamme toisemme ja voitamme elämän
yhdessä, minun kallis ystäväni...
Mirdjan pää painuu Runarin rinnalle ja Runar suutelee häntä.
Ja outoa onnen suloa vapisee suuri mies, niinkuin hän vasta ensi
kertaa suutelisi naista.
Mutta Mirdja lepää hänen sylissään hiljaa ja silmät ummessa kuin
äärettömän väsymyksen vallassa. Hyvä hänen on, vaikka nyyhkytykset
vielä rintaa halkovat, ja niin äärettömän turvaisaa. Suuri ja
vahva on Runar, jättiukko, joka häntä, pientä väsynyttä lasta,
hartioillaan äkkijyrkänteiden yli kantaa. Suojaamassa on häntä Runar
kaikelta, itseltäänkin, ja elämän hirveältä prostitutsionilta. --
Ah, uskollinen on Mirdja hänelle elämänsä viimeiseen hengähdykseen
asti... Ja aina häntä rakastaa kuten nyt... Mutta onko tämä nyt
rakkautta, tämä hiljainen aistiton hehku? Tämähän on kaikki kuin
vanhaa... Mikä romu hän on! -- Ja Mirdja säikähtää itseään taas...
-- Minusta tuntuu, puhuu hän, kuin ei minulla elämää olisi ollutkaan
tätä ennen. Mutta nyt kun se kenties voisi alkaa, ei minussa enää
ole sen eläjää. Minä tahtoisin sanoa sinulle niin paljon hellää ja
hyvää ja onnellista, sanoa sinulle, että minä sinua ijankaikkisella
rakkaudella rakastan. Mutta minä en uskalla. Sillä minä epäilen
kaikkea. Minun uskoni ovat aina olleet valhetta, mutta epäusko on
taas tyhjyyttä. Sinä näet, mikä minä olen, siitä voit päättää, mitä
kaikkea olen elänyt. Itseäni minun epäillä täytyy. Sano Runar,
uskotko sinä että minä vielä voin rakastaa?
-- Elämä on kuluttanut sinusta pois haaveet, enemmänkin kuin mitä
totuudelle on välttämätöntä. Mutta jos sinä kerran sanot, että
sinä kaikkesi minulle tahdot antaa -- tiedätkö, antautumisessa on
ihmeellinen totuus -- niin uskon minä sinuun. Ja sinun kokenut
rakkautesi on minulle tuhat kertaa suuriarvoisempi kuin kaiken
maailman ensilemmet. Suurempi sisältö on sinulla kuin itse
rakkaudella.
-- Miten hyvää tekevät sinun sanasi, armas, sinuun minä tahdon uskoa,
sinua rakastaa, sinulle olla tosi kuin Jumalalle. Ehkä siinä on
eheys. Ja sinusta virtaa minuun uutta voimaa, sitä minä tarvitsenkin.
Ennen olin minä sekä sairas että väsynyt, enemmän sentään sairas kuin
väsynyt; nyt olen enemmän väsynyt kuin sairas. Mutta minä en tahdo
muistaa entisyyttä. Ja taivas onkin kohtaloni kevennykseksi suonut
minulle unohtamisen ihanan lahjan. -- Runar, kuule, lisää Mirdja kuin
äkisti pelästyen, kuule, minusta tuntuu kuin särkeymykset tulisivat
meidänkin välillemme ja tuska... Ne kuuluvat niin minun saattooni.
Mitä sitten? Heitätkö minut pois?
-- Se mikä särkeymyksistä ja tuskasta jää jälelle, on yhä kestävämpää
ja todempaa. Kärsimysten läpi me toistemme sisintä ydintä etsimme.
-- Ja löydämme.
-- Ja silloin me vasta oikein omistamme toisemme.
-- Tulkoot särkeymykset!
Ja Mirdja lepää taas hiljaisena ja autuaana sen miehen sylissä,
jolle hän jo oli sanonut ijäiset jäähyväiset. Hän tahtoo sitä yhtä
rakastaa, sitä yhtä seurata ja hänen kauttaan ehjäksi taas tulla...
Väsynyt Mirdja parka!
-- Mutta minä epäilen vielä...
-- Heitä epäilykset!
Mirdjan pää painuu jälleen hänen syliinsä.