Ilta laskee.
Pää painuneena käsiin istuu Mirdja. Ja unet ja kuvat ja runot
kulkevat hänen sielussaan, niinkuin aina, silloin kun se jonkun
salaman jäliltä värisee...
Sydämensä rakastetulle hän yksinäisiä puheitaan pitää... Hänelle,
jonka hän on hyljännyt, oman huonon rakkautensa pelossa hyljännyt...
"Yksin väsynehin, heikoin hetkin,
jolloinka sielu
puuttuvi tahdon terästä,
silloin minä sinua kaihoten muistan,
hiljaa itken -- --
itken vielä vuosien perästä."
Niin laulaa unelmalleen hiljainen tyttö. Ja edessään ja takanaan
näkee hän toistaiseksi ainoastaan heikkoja hetkiä...
Ovelle koputetaan.
Mirdja säpsähtää. Hän vilkaisee peilistä punaisia silmiään ja vastaa
epävarmasti: sisään!
-- Sinä Runar, sinä tulet...
-- Niin... minä... Minun täytyy saada puhua kanssasi, Mirdja, minun
täytyy. Älä pelästy! Jos sinä tahdot, että eroamme sitten, niin
olkoon niin...