Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta
sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa
itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua.
Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan... Ja se panee
värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan...
Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi... mutta
niillä kahdella onkin kuumetta...
He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan
ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun,
ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä
toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko.
Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja
uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän
täytyy...
-- Sinä... varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä:
himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä
työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut.
-- Niin, niin... Runar vain nyökkää.
-- Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä,
seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys
kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana
pakottanut... Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä
oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin
tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa
avaruuden takaisille ystäville... Ja uutta, aina vain uutta olen minä
ikäni kaiken elämältä pyytänyt...
-- Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin?
-- Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla
painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen
uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä...
Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan,
jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut
toivoa ennen: rauhaa... Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä
kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa
yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta
kokonaisen ja elämän-kestävän... Tai oikeastaan, jos tahdon
olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon
vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin
vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin
ihmiselle... Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo
vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa
päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä.
-- Entä kaikki ne vanhat?...
-- Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois!
-- Oikusta?
-- Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai -- kenties tyhmyydestä.
Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla
aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin
täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen...
-- Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun.
Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin
kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki...
-- Runar!
-- No, ei suinkaan se ole sinulle mikään uutinen, että ihmiset
ovat yleensä suuria filisterejä. Sielun salaisimpia vaikuttimia
tuodaan aniharvoin esille, etenkin jos niiden jaloutta vain
jollakin tavoin sopii epäillä. Tai jos se tehdään, tehdään se
sitten oikein paraadilla, tunnustuksien muodossa, joiden suuri
ansio on siinä, että ne aina todistavat tekijänsä erinomaisen
syväksi sielunanalyytikoksi ja ennen kaikkea rohkeaksi, joukon yli
kohoavaksi, ennakkoluulottomaksi totuuden palvelijaksi ja neroksi...
Mutta tässä he tekevät oikein, ihmisparat!...
-- Mutta todellista ystävää ei sentään pelaa pois väärillä
korteilla...
-- Sitä oikeaa, lisää Runar pienellä ivalla.
-- Sinä et luota naiseen...
-- En minä tiedä. Minulla ei ole siinä asiassa mitään kokemusta.
-- Sinä et luota minuun?...
-- Sinä osaat pettää, sanoo Runar hitaasti.
-- Sinä et luota minuun?!
-- Sinussa on vaarallista satanismia, ma diablesse! naurahtaa Runar.
-- Minä olen kevytmielinen ja hetkellinen, on minulle sanottu. Minä
osaan sen jo. Mutta minä en ole koskaan halpamainen. Uskotko edes sen?
-- Uskon kyllä...
-- Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en
koskaan petä... en koskaan... Minä osaan olla myös suora, niinkuin
ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti,
peljättävästi...
Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti.
Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä.
-- Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista,
unen ystävästä, unen naisesta...
-- Unta... Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin
epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän
vielä ei tunne... Mutta sinä...
-- Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!... Mutta
kenties epäkypsä...
-- Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?...
-- Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin
keventääkseni elämääni...
-- Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä
raskaammaksi...
-- Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on
totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata
aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse... Mutta sitten siihen
pitääkin uskoa...
-- Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö?
-- Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma,
jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta...
-- Paitsi minulla... Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin
sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki
tarkoituksettomalta...
-- Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta
ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei
mielellään suvaitse "Weltschmerziä", -- historia... sinä tiedät... Ja
sieltä olen minä löytänyt...
-- Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta
langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta... Kovin
laimistuneita nuo vanhat heittotermit...
-- Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta
kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan
täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta,
kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi
tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää
ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt
jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta
harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria
edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin
tekee iloisella mielellä työtä...
-- Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee
taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio,
että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin
uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen
vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin
levätä... Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin
minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran
maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa
asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina
joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia
päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan
säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen,
kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin
epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta...
-- Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko
ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä... Ja minut
valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria
silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin
tällöin kuin korkeasilmäiset majakat...
-- Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia
valonheittäjiä?
-- Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä
neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa
vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne
historian silmissä pienet yksilöt...
-- Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä!
Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan
sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä
itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse
he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan...
Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan
ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen... Jotka ruoskitaan
ja runnellaan ja syödään elävältä!... Ah, sinä et näytä muistavan
taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan,
vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden
unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus
tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!... lisää Mirdja
vähän katkerasti.
Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu
kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen:
-- Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia
uneksuman...
Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen.
-- Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä.
Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin
henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän
hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi
puhaltanut... Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä,
päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar... Puhu minulle vielä,
kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan?
Toverista, ystävästä, naisesta... Niinhän sinä sanoit. Eikö totta?
Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni... Kerrothan
minulle sen, Runar...
-- Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon
sielun unelma... Mutta minulla on usein sellaisiakin... Niin, minä
kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä,
kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen
pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän
pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta
kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä... Mutta
koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille
ei anneta leipää... Hän on tuomittu... Mutta sitten tapaa hän
aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita
kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen
taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on
mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi
heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden
rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin
kohoavat he saavuttamattoman korkealle... Muistoa on heille enää
alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo... Suurena tykyttää heissä
ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä
kehityksen ketjuun... He jaksavat sen, sentähden että heitä on
kaksi... Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta... sen
täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa...
-- Niinkö sinä olet kuvitellut...? Ja että nainen voisi hukkuvasta
tehdä sankarin...?
-- Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja
syvempi, sellainen... niin, sellainen kuin sinä Mirdja... Sinä voit
tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen
korkeimmalle huipulle kohota...
-- Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan!
Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse
tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini,
sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon... Sitten minäkin
kenties voisin kohota joksikin... Minullakin on vain heikon sielun
unelma...
-- Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman,
joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin
kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa
elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy
sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi
olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina
ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita... Ja sinä
tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä
olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä
itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee
tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se
puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja
ihana...
-- Oh, Runar... Mirdja melkein vaikeroi.
Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis,
se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua.
Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä
lähestyä piti... Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse.
Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä
suitsutusta enää... Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua
noin!... Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!...
Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän
korkealle katsoa tahtoi, tahtoi... Kuin tukeensa tai kenties -- kuin
rakkautensa unelmaan...
Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin.
-- Minä olen väsynyt, hän sanoo.
-- Minuunko?
-- En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!...
V
Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan?
Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli
valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle
rakkaudelle... Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas
yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen.
Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja
pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan
ollut etsittävissä... Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli
hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen
polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että
hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut
sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien
sydämien kunnioittaja...
Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet
löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut... Ehkäpä
voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa...
Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan.
Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle
rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei
kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa.
Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti...
Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti,
peljättävästi...
Nyt, nyt oli se hetki tullut.
Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja:
'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua...
Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan
sieluuni päästää. -- En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta
astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut,
jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus...
Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä
ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin
silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja
kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi
jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä
henkeni herkuksesi uhraisin!
Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja
kärsi, sillä minä rakastan liian paljon...
En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on
tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa,
joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet...
Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun
valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki
kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat...
Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä
sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena
pysyisit!...
Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä.
Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli
kahlekoirien omistaja...
Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä
itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja
siksi en ole sinun arvoisesi.
Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on
vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin,
ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni... Se on sitä
varten luotu...
Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä
minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin
samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen
kunniantuntoni vaatimus!
Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on
ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni.
Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani
mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka
pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut.
Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota
kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas,
minun ystäväni!'
Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta...
Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen... Kuin
olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin
itseänsä kalliimpaa...
Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta
otsa ja silmä kirkkaana...
Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei
päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin...
Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia
toisistaan nyt koko elämänsä ijän -- hyviä unia.