Kummittelee, kummittelee...
-- -- --
Tuuli vonkuu ja helvetin saranat naukuu... Noita-akat ratsastelevat
ilmassa vanhoilla luudantyngillä ja pikkuset pirunpojat kiristelevät
hampaitaan puiden latvoissa. Siinä on suhinaa, sipatusta ja
salamoimista.
Mutta se ei ole oikeata tämä, älkää luulkokaan!
Se on ainoastaan varjojen irvileikkiä, kadotettujen henkien veristä
maskeraadia... Väriä siinä on, mutta on myös halujen harmautta...
Tulta ja jäätä, kevyttä unta ja raskasta painajaista sekaisin...
-- -- --
Tätä kaikkea katselee Mirdja sielussaan ja ajattelee:
Ei ole kauan siitä, kun vielä luulin, että olin kivipatsas omalla
haudallani. Sieluton ja suunnaton möhkäle... Sammuneen hengen
hiilissä törröttävä musta risti...
Ja nyt onkin kaikki toisin.
Nyt kummittelee, totisesti nyt kummittelee! Kivellä alkaa sydän
sykkiä... Sen jäiseen kuoreen aukeaa kaksi syvää, tuskallista silmää
ja silmiin kihoaa tosia, inhimillisiä kyyneleitä...
Siis kaikki onkin ollut vain valekuolemaa tai unta ilman unia, johon
äkkiä lankeaa hyvin väsynyt... Ja eikö Mirdja ollutkin kerran hyvin,
hyvin väsynyt... silloin ennen, kauan aikaa sitten... Kerran eräänä
vappuyönä... jolloin hän tunsi jo itkeneensä yli voimain... Silloin
se mahtoi langeta hänen ylitsensä se uni... Ja siitä asti on hän
nukkunut ja aika on tanssinut hänen päällänsä kuin varjo...
Mutta nyt on herääminen tullut ja uudestisyntyminen ja tästä luetaan
käännekohta ihmisen elämässä...
Niin hän sanoi...
Lähteä taas eteenpäin, mutta jättää parempaa jälkeä kuin ennen,
kohottaa taas silmänsä tähtiin, mutta puhtaampiin ja pysyväisempiin
kuin ennen, syttyä taas tulen kipeäksi lieskaksi, mutta syvemmäksi ja
hiljaisemmaksi kuin ennen...
Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä
koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki
hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä
itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä
pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta -- -- voi että
minä vielä rakkautta itselleni huokaan!...
Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen... niin olen... kuin
rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä
kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa...
Kurkoittaa, kurkoittaa...
Yhä...yhä...yhä...
-- -- --