Mirdja oli näytellyt.
Sähköinen kauneus oli virrannut läpi satojen sydämien, virrannut kuin
ihme tuosta notkeasta, nuoresta ruumiista, tuosta selittämättömiä
värejä käyttelevästä äänestä, tuosta katseesta ja tuosta sielusta,
ennenkaikkea sielusta...
Kuin kohina kävi läpi väkijoukon...
-- Voittamatonta!
-- Uusi tähti todellakin!
-- Ei ole vielä koskaan kukaan ensikertalainen näin näytellyt...
Ja kun Mirdja myöhemmin ilmestyi juhlasaliin, kääntyivät kaikkien
katseet häntä kohti. Hänen menestyksensä oli todellakin ollut
täydellinen. Hän oli nyt illan primadonna kaikkien silmissä...
Mutta Mirdja itse ei näytä huomaavan mitään. Tai oikeastaan hän
huomaa, mutta hänen sielunsa on kalsea ja välinpitämätön suuren
yleisön suosiolle. Ei siksi, ettei hänessä enää kunnianhimo puhuisi,
vaan siksi, että se tällä kertaa on aivan erikoista ja personalista
laatua.
Sillä nyt ei Mirdja enää saata salata itseltään totuutta...
Yhtä ainoaa varten on hän tämän kaiken tehnyt... Sitä tuntematonta
varten, joka hänet jo etukäteen on tuntenut...
Häntä ainoaa on hän ajatellut alustapitäen jo lupautuessaan... ja
senjälkeen koko ajan. Hänestä on ollut kotoisin jokainen kunnianhimon
kuohahdus, jokainen ilon ja innostuksen tulvahdus hänen mielessään.
Häntä varten on hän harjoitellut, häntä varten koristautunut ja
sielunsa suureksi sytyttänyt, häntä varten noussut lavalle...
Niin, tänä iltana, jolloin hän itseään ylempänä on palanut, on
se tapahtunut ainoastaan tuon miehen tähden. Tuota ainoaa on
hän tahtonut ihanuudellaan huikaista, nerollaan hämmästyttää ja
kumarruttaa. Tuolta ainoalta tahtoo hän nyt kuulla riemuitsevan
tunnustuksen iltaisesta menestyksestään...
Siksi kulkee Mirdja tällaisessa ihmeellisessä unessa näkemättä ja
kuulematta ketään...
Kuin kaukaista kohinaa ovat hänelle ihmiset. Odotuksen humina sitä
yhtä kohden, joka kohta tulee tuoden laakerin ja palkinnon ja palavat
puheet...
Mutta ketään ei tule...
Hajamielisenä vastailee Mirdja oikealle ja vasemmalle...
Uni alkaa hälvetä... Pettymyksen tyhjyydessä hapuilee ajatus. Ja
alkaa laskeutua unien paikalle kylmään heräävään kalpea kaameus,
loukattu ylpeys ja ilkeys...
-- Minkä näköinen on herra Norkko? heittää Mirdja äkkiä kysymyksen
kuin ohimennen.
-- No, eipä juuri minkään näköinen. Mutta ettekö te tunne häntä,
neiti? Eikö hän todellakaan ole esittäytynyt? Ja teitähän hänen on
kiittäminen koko menestyksestään! Sehän on skandaali. Miten vähän
sillä miehellä on seuratapoja! Missähän hän nyt on? Runar Söderbergin
kanssa hän vielä äskettäin näkyi puhelevan. Mutta tuossahan on juuri
Söderberg. Saanko esittää: maisteri Söderberg, neiti Ast.
Mirdja kumartaa välinpitämättömästi keskikokoiselle, vaalealle
herralle.
-- No, missä on Norkko?
-- Hän lähti pois melkein heti ohjelman päätyttyä. Hän on hieman
omituinen eikä viihdy laisinkaan suurissa seuroissa...
Kuin samea laine läikähtää vastaus Mirdjan ylitse. -- Lähti pois!
Miten oli se mahdollista! Miten oli mahdollista, että he näin
vähän ymmärsivät toisiaan. Ja tuota miestä oli Mirdja tahtonut
inspireerata! Miten ylenkatsottavalle tyhmyrille oli hän sielunsa
tuhlannut! Miten ylenkatsottavaan tomuun oli hän henkensä puhaltanut!
Mutta sittenkin... Omituinen hän oli, kun hän lähti... Arvoitus,
selittämättömyys, ijankaikkinen haira ja odotus Mirdjan sielulle, ja
sentähden niin vihattava, vihattava...
Hyvin pieni ja hyvin ilkeä hymy lepää Mirdjan huulilla. Ja hän
virkahtaa kuin itselleen:
-- Nerojen ammattiin kuuluu olla omituisia...
Pitkään katsoo Runar Söderberg Mirdjaan, sitten sanoo:
-- Teidän äänessänne on jotakin, joka sanoo minulle, että minun
täytyy puolustaa poissaolevaa ystävääni. Näytte tekevän pientä
pilaa hänen epiteetistään ja luonteestaan... Väärinymmärrysten
välttämiseksi tahdon vain sanoa, ettei Norkko kuulu niihin, jotka
kantavat kylttinä kumpaakaan. Hän on yksinkertaisesti sellainen kuin
hän on, aivan parantumattoman luonnollinen, ja sentähden kylläkin
omituinen suuren yleisön laatuvaa'an mukaan. Mutta sehän lienee
kaikkien niiden kohtalo, jotka ovat itseään... Vai ettekö kenties
tiedä siitä tekin jotakin, neiti Ast, ettehän tekään ole kuin kaikki
muut...
Ääni, joka tämän sanoo on miehekäs ja soinnillinen, mutta niin
hillitty ja tyyni, että se melkein kuulostaa yksitoikkoiselta.
Ensimäisen kerran katsahtaa Mirdja uuden tuttavansa puoleen, joka
kutsuu itseään Norkon ystäväksi, ja sellaisena tietämättään heti
alkaa taistelun hänen mielialojensa salavirtaa vastaan. Hiljainen
ja hieno katse sillä miehellä, selittämättömän hiljainen. -- Kuinka
saavuttamattoman syvällä piilevätkään hänessä intohimon värähtelyt,
lienevätkö ne koskaan vielä pintaa puhkaisseet. Koskettamaton mies!
-- Näin ajattelee Mirdja. Mutta mikä oikeus hänellä on tulla muita
koskettamaan! "Ettehän tekään ole kuin muut." Todellakin etevästi
valittu johdatus!
Ja kuten maailman-nainen ikivanhaan imarteluun, hän keveällä,
välinpitämättömällä olkapään-kohauksella vastaa, teeskennellen:
-- Ooh, mistä te sen tiedätte?
-- Tehän annoitte itsenne lavalta, sanoo toinen hiljaiseen, pehmeään
tapaansa.
Mirdja suupielissä värähtää. Tämähän oli noiduttua. Milloin oli hän
tullut näin läpinäkyväksi? Tai tämä Norkko ja tämän Norkon ystävä,
olivatko he syntyneet vetääkseen häntä nenästä?
-- Ettekö te tiedä, hän naurahtaa, että näyttelijät ovat vain
ihmissielujen apinoita? Kaikkea he antavat ja omistavat paitsi
itseään, se on varma...
-- Mutta yhtä varmaa on se, ettei taiteilija koskaan voi panna
taiteeseensa enempää, kuin mitä hän itse omistaa. Ja mitään
taitelijaa ei löydy ilman taitelijapersonallisuutta... Mutta en
mitenkään uskottele olevani se, joka ensimäisestä taideteoksesta voi
nähdä taiteilijan sieluun... Ja mitä äsken satuin sanomaan teistä...
oli aivan ylimalkaista... älkää pahastuko... Teidän nimenne ei
sitäpaitsi ollut minulle tuntematon...
Mirdja katsahtaa uudestaan mieheen edessään. Ei mikään ole muuttunut
tämän kasvoilla. Sama pehmeä lepo, sama uneksiva hiljaisuus...
-- Kuinka en ole sattunut teitä näkemään koskaan ennen! pääsee
Mirdjan huulilta.
-- Olen ollut ulkomailla useampia vuosia...
Mirdjassa säpsähtää jotakin. Koko hänen oma kirvelevä etsimisensä
maailmalla alkaa äkkiä elää ja palaa hänen muistoissaan...
Minkätähden mahtoivat muut rajan yli tähdätä? Mitä mahtoivat
etsiä, mitä löytää ja tuoda mukanaan? Ja tuo mies hänen
edessään, mitä mahtoi hän kantaa povessaan tuon värähtämättömän
hiljaisuuden alla? Elämän pyhyyttäkö vai saastaa? Eheyttäkö
vai... vai oliko mahdollista, että Mirdjalla oli edessään yksi
onnettomuustovereistaan, yksi noista särkyneistä, joista hän
siellä kaukana oli kuvitellut itselleen sen uuden ja ihmeellisen
ihmiskunnan...
Ja Mirdja huomaa äkkiä, että he ovat kahden.
Hän huomaa sen siksi, että hänessä on tapahtunut ihme. Kovasta
ja pistävästä pintailvehtijästä on hän sykähtänyt syväksi ja
hiljaiseksi, melkeinpä araksi...
He istuvat pienessä syrjähuoneessa. Epäselvä, hämäräinen hälinä
elää ilmassa heidän ympärillään, ja ylitse kaiken, hiljaisena mutta
läpitunkevana, kuuluu suuresta salista valssin sävel, niin sydäntä
viiltävän suruinen...
Ja Mirdjan sydämessä alkaa pakottaa painavana liikutus, pakottaa
ulos kauan pidätetty nyyhkytys. Kaikki on tyhjää ja unohdettua
edessä ja takana, ainoastaan hetki, tämä hetki elää! Niin sen pitää
ollakin. Ja aatoksettoman antautumisen autuutta hänen hulluutensa
taas rukoilee... Heittää hetkeksi pois naamiot, panssarit, ja
väristä avonaisena, herkkänä ja heikkona toiselle sielulle, yhtä
avonaiselle... ah, sitä onnea! Mutta kuka enää ikinä uskoisi hänen
vilpittömyyteensä, hänen, joka osasi niin hyvin näytellä! -- Ja
tuossa miehessä hänen edessään oli kaikki niin syvällä, kaikki niin
raskasliikkeistä ja pysyvää, sen ilmaisi jokainen hänen piirteensä...
Mutta sitten kun hän kerran aukenisi ja syliinsä sulkisi, turvallista
olisi siinä levätä...
Vaitiolo heidän välillään on outo...
Väkivaltaa täytyy Mirdjan tehdä itselleen, pakottaa alas kyyneleensä
ja unensa:
-- Mutta sittenhän me olemmekin oikeastaan tietämättämme tavanneet
toisemme jo ennen, hengittäneet samaa ilmaa siellä avarassa
maailmassa, tuoneet sieltä yhteisiä muistoja... Tai ei, mitä minä
puhun! Muilla ei voi olla samanlaisia muistoja kuin minulla... Minä
ajoin takaa pelkkiä unikuvia...
-- Niin tekevät useimmat...
-- Sittenhän useimmat palaisivat siipirikkoina, löytämättä mitään.
-- Löytää aina jotakin, joskaan ei juuri sitä, mitä on etsinyt.
-- Jotakin! Minäkin luulin sitten lopuksi vielä löytäneeni jotakin,
mutta se jotakin oli myöskin vain unikuva, kenties kaikista suurin.
-- Te puhutte katkerasti ja kuitenkin omistatte jo kaiken sen, mitä
minä turhaan tähän asti olen etsinyt...
-- Mitä se on?
-- Itsenne. Sen osoittaa koko olemuksenne.
-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte... Teidän suussanne kuulostaa tämä
melkein ivalta. Tai te ette tiedä, mitä sanotte. Ainakaan ette ikinä
ole voinut etsiä sitä itseä, jonka minä omistan ja jolle minä kyllä
jo olen ehtinyt löytää nimen. Tunne-ihminen, jolla ei ole tunteita,
järki-ihminen, jolle järki on ansa, etsijä, jolla ei ole enää mitään
etsittävää, kaikkea yht'aikaa, ja omaan tyhjyyteensä lyyhistynyt!...
Kaunis löytö todellakin! Ja se olen minä! Pelastakaa minut itsestäni!
Se on kurjuus...
-- Koska saatatte puhua näin, osoittaa se vain, että olette vielä
liian kallis itsellenne. Teillä on vielä sittenkin jotakin etsittävää
ja löydettävää elämästä... jotakin teitä itseänne kalliimpaa... Siinä
on se pelastus...
-- Miten arkaan kohtaan te osaattekin iskeä... Mutta minä olen jo
vanha ja kokenut...
Mirdja vaipuu taas sanattomaksi. Toinenkaan ei puhu mitään...
Vihdoin jatkaa taas Mirdja:
-- Kuulkaa, sanokaa totta, annoinko minä itseni lavalta kuten te
alussa mainitsitte? Annoinko todellakin, noin vai erotuksetta
kaikille, jotka olivat lunastaneet piletin, kokonaan...?
-- Olkaa huoleti, neiti, te ette ole prostitueerannut itseänne,
ette millään lailla. Suonettehan anteeksi äskeisen ajattelemattoman
puhetapani. Sillä ei todellakaan ole mitään merkitystä...
-- Mutta sillä on merkitystä, Mirdja melkein ärjäisee, sillä te
olette lausunut ilmi minun salaisimman ajatukseni. Sillä kun minä
tulin tänne tänä iltana, tulin minä siinä mielessä, että minä itseni
antaisin lavalta. Niin juuri, sanasta sanaan niin. Mutta en kaikille,
vain jollekin, joka ymmärtäisi... für die Wahlverwandschaften... Ja
nyt minä kaikesta sydämestäni toivon, että te olisitte se ainoa,
se ainoa, toistaa hän kiivaasti. -- Niin, nyt on teidän vuoronne
ihmetellä, ja minun asiani pyytää anteeksi. Mutta nähkääs, te
olette tämän illan kuluessa enemmän kuin yhden kerran koskettanut
minun sieluani hyvin läheltä... Ensin se suututti minua, mutta nyt
olen siitä vain iloinen, sillä minä tunnen, että voin olla teille
avomielinen. Minä tunnen, että te ymmärrätte minua, vaikkapa vielä
sen itse kieltäisittekin, ja minä noudatan aina tuntemuksiani...
Älkää antako sen kiusata itseänne, älkää pakottako itseänne mihinkään
kohteliaisuusvelvollisuuksiin, olkaa itseänne, kuten minä olen
teille. Ja ajatelkaa sitten minusta mitä tahdotte! Ette varmaankaan
ikinä ole kokenut, mille tuntuu ihmisestä, joka näyttelijälahjoillaan
alati on leikkinyt, kun hänet äkkiä luonnollisuuden raju, valtava
pakko yllättää... Näyttelijäksi minä oikeastaan rupeaisinkin, lisää
hän keveämmin, mutta en voi... Minulla ei ole mitään pakkovöitä ja
sentään riippuu elämäni liiankin monista langoista...
-- Kohtalon langoista...
-- Kuka niitäkin kutoo? Jumala, sanotaan. Elämä, me kaikki, me itse,
eikä kukaan...
-- Niin, ikuista mysteriaa on elämä...
-- Ja jotkut väittävät, että se on vain heijastusta vielä
suuremmasta... ikäänkuin symbolismia...
-- Se on se suuri ja objektiivinen, sen uskonnon ja metafysiikan
valloittama maailma... Mutta subjektiivisesti sitä omaa sisällistä
pikkumaailmaa ajatellessa tuntuu minusta melkein turvallisemmalta ja
kodikkaammalta kutsua elämää jollakin muulla nimellä, vaikkapa sitten
impressionismiksi. Se on sentään jotakin niin vaihtelevaa, alati
liikkuvaa, yhden sekuntitunnelman värittämää...
-- Taas lausuitte ajatuksen, joka ei minulle suinkaan ole vieras...
-- Tepä minulle tämän ajatuksen nyt välitittekin. Sillä tulin juuri
muistelleeksi teidän äskeistä näyttelemistänne. Se oli todellakin
impressionismin voittoa sielujen yli, jos mikään, kuten aina on
todellinen taide. Siitä lähtee sellainen väri ja lämpö ja hohto, että
koko maailman se valaisee oman värinsä ja oman uskonsa mukaiseksi.
Sen tunsin minä niin selvästi tänäkin iltana. Niin kauan kuin te
näyttelitte oli koko minun maailmankatsomukseni kuin vahaa teidän
luovissa käsissänne. Kaikki, mitä annoitte, täytyi minun omaksua,
uskoa ja elää. Mitä merkillisin mielikuva-maailma, muuten niin
kaukainen ja epäoleellinen, muuttui äkkiä teidän kosketuksestanne
läheiseksi, ihanaksi todellisuudeksi...
-- Ihminen leikittelee niin mielellään kauniilla valheilla... Se lie
sitä ihmissielun sisintä, selittämätöntä kaipuuta saavuttamattomiin
unelmiin, joista ei koskaan saa kiinni, uskoihin, joihin on lakannut
uskomasta, kaikkeen siihen kauniiseen, jota ei missään löydy...
-- Mutta mikä on meissä todellisempaa kuin meidän mielikuvamme,
silloin kun ne kerta ovat astuneet esiin hämärästä unitilastaan ja
alkaneet loistaa!... Ja taiteilija on se suuri Jumala, joka voi antaa
mielikuvillemme elämän ja kauneudelle todellisuuden. Te ivasitte
näyttelijää vielä tuonoin, mutta se mahtoi olla vain siksi, että
teillä piilee sellainen alituinen itseivan kytö sydämessä. Sillä
kaikkien inhimillisten taipumusten joukossa en minä puolestani näe
ihanampaa ja monipuolisempaa kuin näyttelijän. Näyttelijällä täytyy
olla suuren ihmisen suuri sielu, teidän sielunne ja minun sieluni
ja kaikkien niiden satojen, joiden ohi me joka päivä niin outoina
ja kylminä kuljemme. Kaikki hän ymmärtää taiteessaan ja kaikki
ymmärtävät hänet, ja niinpä ihmiset löytävät toisensa hänessä, jolla
on uudestisyntymisen luova taito joka sekunti. Mutta senpätähden hän
sitten soitteleekin sielujen kielillä, miten ikinä hän tahtoo, ja
senpätähden hän onkin sielujen mahtavin hallitsija ja kasvattaja...
Teillä on ihanat lahjat...
-- Tuo kuulostaa tutulta, mutta mitä tekee lahjojen ihanuudella se,
joka ei osaa niitä käyttää? Johan minä sanoin teille, ettei minusta
silti tule näyttelijää... Minä en ole koskaan osannut enkä koskaan
opi tekemään työtä, en koskaan. Ja sentähden on jokaisen ammatin
ajatuskin jo minulle kauhistava...
-- Mutta vapaalla työllä ja ammattityöllä on toki suuri ero. Kuka
on vielä ikimaailmassa kuullut minkään taiteilijan valmistelevan
luomistyötään ammatin rakkaudesta tai viraston viisarin käskystä!
Päinvastoin ovat juuri taitelijat ne ainoat viisaat ja rohkeat
koko luomakunnassa, jotka ovat uskaltaneet leimata ammatin ja
ammatin-etsinnän ennakkoluuloksi. Sillä sitä se on.
-- Mutta tehän olette yhteiskunnalle vaarallinen, naurahtaa
Mirdja. Pitäisikö kenties minun tässä ruveta saarnaamaan teille
terveellisempää oppia? No kuulkaa siis... Mutta tiedättekö edes,
mikä yhteiskunta on? Se on meidän ammattivirastomme, erinomaisesti
ja etevästi kaikkien uusimpien keksintöjen mukaan järjestetty
kuritustyövankila, asetettu tänne rangaistukseksi kaikista
pahoista teoistamme ja mahdolliseksi autuuden lähteeksi uusille
tuntemattomille polville. Ja se teettää työn ja se elättää. Elättääpä
vielä oikein pulskastikin, sitä pulskemmin, mitä enemmän pakkotyötä
ja aisoitettua vapautta on lyödä pöytään. Se on tämän kartanon
kultaa. Ja hyvä järjestys ja hyvinvointi siinä vallitseekin, ja niin
suuri moraalinen rikos kuin ammatittoman elättäminen ei tule edes
kysymykseenkään. Ylellisyystavaroita ja korukaluja ei suvaita...
-- Lopettakaa, lopettakaahan jo toki! huudahtaa nyt Söderberg;
säästäkää minua, nähkääs minullakin on arat kohtani. Ja teidän
suussanne kuuluu tuo kaikki vielä monin verroin julmemmalta.
Jättäkää nuo katkerat ja kovat sanat pikemmin meille muille, jotka
jo parhaillaan kamppailemme vankilantirehtöörien kanssa ja jotka
nähtävästi jo piankin saamme antautua pakkotyön armoille... Meillä on
sentään useimmilla verrattain vähän menetettävää teihin verrattuna.
Mutta mitä teillä onkaan tekemistä yhteiskunnan kanssa? Ettekö te ole
siinä asemassa, että voitte elää vapaana siitä? Te ette tarvitse sitä
ja sille olette te todellakin liian kallisarvoinen korukalu. Mutta
yksilöt tarvitsevat sellaisia korukaluja. Ihminen ei elä ainoastaan
leivästä. Oi, Mirdja neiti, pysykää kauniiden sielujen lohtuna ja
pelastuksena! Siinä on teille ammattia tarpeeksi.
-- En liene ketään vielä pelastanut. Minulla on murhaajan omatunto...
-- Liikaa herkkyyttä teissä! Mutta sitä pitempi on teillä matka
siihen suureen yhteiseen omaantuntoon... murhatun omaantuntoon...
Teihin ei varmaankaan vielä milloinkaan ole mikään ulkonainen
väkivalta koskenut, teillä on ollut aina vapaus...?
-- Se on ollut kenties turmioni. Kenties olisi tehnyt juuri
minulle hyvää tulla pidellyksi täytymyksen lujissa kourissa,
välttämättömyyden rautapihdeissä...
-- Kuinka monta siinäkin on henkensä heittänyt...
-- Lahjani olisi se kyllä voinut tappaa, mutta luonteen olisi se
minulle antanut, rautapiirteisen ja kovan...
-- Olisiko se ollut niin suuri onni?
-- En tiedä...
-- Tai ehk'ette onnea kaipaakaan?
-- Tavallani sentään jotakin. Tukea jalkojeni alle, työtä, jota
kannattaa tehdä, sisältöä, josta jaksaa elää...
-- Oi, Mirdja neiti, olkaa kauniita sieluja varten!
-- Missä he ovat?
-- He löytävät teidät aina. Magneetti olette te heille.
Heimolaisuuden valinta puhuu satojen penikulmien päästä. Ettekö ole
kokenut sitä?
-- Minä olen löytänyt itseni heissä kaikissa, kuten teissä nyt. Minä
olen myös rakastanut jotakin heistä... kenties... mutta minä en ole
tullut toimeen koskaan ainoankaan kanssa...
-- Niin erilainen kuin minä siinä suhteessa! Sillä minä, minä olen
aina tullut toimeen kaikkien kanssa... mutta rakastaa en ole voinut
heistä ketään, lisää Söderberg leikkisästi.
-- Se ei ole totta tai siinä on vain puoli totuutta, Mirdja hänet
melkein jyrkästi keskeyttää. Te puhutte kuoresta ja minä ytimestä.
Sillä sisimmässänne käytte te yhtä yksinäisenä ja ymmärtämättömänä
ihmisten kesken kuin minä konsanaan. Te tulette toimeen siten, että
te pidätte itsenne poissa pelistä...
-- Te olette rohkea... Mistä te sen päätätte?
-- Oh, kaikesta. Yksin teidän sisäänpäin kääntyneestä äänestännekin,
jolla on niin itselleen helisevä tumma sointu. Teillä on kaunis
ääni, se on kuin musiikkia, mutta se ei ole muita varten. Ja minä
tiedän, että ainoastaan pitkän umpinaisen epäilyn ilmassa olette
voinut pakottaa sen alkuperäisen kuuman värin noin kylmäksi ja
välinpitämättömäksi. Nyt se kantaa jo täydellisen tasapainon
äänilajia, jolla ei vihata eikä rakasteta...
Mirdja vaikenee äkkiä. Toinen tuijottaa häneen niin oudosti...
Pitkään aikaan eivät he puhu mitään, kumpikaan. Vihdoin virkahtaa
Söderberg:
-- Naiset ovat tavallisesti lapsia, mutta te ette ole lapsi...
-- Myrsky- ja kiihkokausikin on jo takanani...
-- Varmastiko jo takana?
-- Varmasti.
-- Siitä luetaan käännekohta ihmisen elämässä. Usein muuttuu...
-- Niin, vanhaksi. Yhdessä päivässä voi tulla vanhaksi. Huomattuaan
että on polttanut siipensä...
-- Jotakin siihen suuntaan. Mutta kehitys ei katkea vielä siihen,
missä kultaiset siivet katkeavat...
-- Ne saattavatkin olla vain kissankultaa...
Molemmat vaikenevat taas. Tietämättään ovat he joutuneet aivan
syrjään muusta yleisöstä.
-- Mutta mepä istumme täällä hauskasti, aivan kuin kaksi
rakastavaista, naurahtaa äkkiä Söderberg.
-- Tai kuin kaksi vanhusta, lisää Mirdja.
-- Teitä ei huvita nämä ihmiset.
-- Ei.
-- Sallitteko, että saatan teidät kotiin?
-- Mielelläni.
Huomaamatta lähtevät he pois. Äänettöminä kulkevat sitten kauan
pimeää katua.
-- Kummallista, alkaa Mirdja vihdoin puhua, että minusta tuntuu kuin
olisin teidät aina tuntenut ja kuitenkin näemme toisemme tänään ensi
kerran... Liekö tämä nyt sitä heimolaisuuden valintaa?
-- Epäilemättä on tämä ilta minulle ollut niitä hetkiä, joihin aina
tulen muistossani palaamaan, kuten elämäni harvoihin keidaskohtiin...
Taas he astuvat vaiti, hiljaisina kuin kaksi ajatusta toistensa
vieressä. Aina Mirdjan asunnolle asti siten.
-- Tässä minä asun, sanoo Mirdja.
Mutta toinen ei puhu vieläkään mitään. Pysähtyy vain hänen eteensä ja
katsoo, hänen silmiinsä katsoo...
-- Miksi te katsotte noin, mitä te näette minun silmissäni?
Minä näen naisen, joka ymmärtää miehen, ajattelee Runar Söderberg.
Mutta hän ei lausu sitä ääneen. -- Ja ajatukset kulkevat vielä
edemmäksi: sellaista naista minä voisin rakastaa ja -- olla hänelle
ritari elämäni loppuun asti... Mutta tämän painaa hän alas vielä
tiukemmin...
Ja tyttö hänen edessään seisoo ja odottaa ja ajattelee samanlaisia
yötyperiä ajatuksia: tuollaista miestä, joka on noin tyyni ja syvä
ja tavallinen, noin hillitty ja hieno, tuollaista voisi pitkällä
rakkaudella rakastaa... Mutta heti hän lisää: Lapsellisuuksia! Minä
olen minä ja sinä olet tietysti samanlainen kuin kaikki muutkin...
He katsovat toistaan yhä ja vaikenevat.
Mutta tyttö muistaa äkkiä: minähän en osaakaan rakastaa...
Ja mies: minähän en enää etsi naista...
He puristavat toistaan kädestä ja eroavat.