I
Taas on Mirdja tuossa tutussa pikkukaupungissa, joka on hänen
kotimaansa suurin.
Ei mikään ole muuttunut hänen poissa ollessaan. Samat vanhat
elämänmuodot, samat kyllästyttävät, yksitoikkoiset ihmiset, sama
harmaa arkipäivä kaiken ylitse.
Ei, tässä maassa ei ollut ikänä elänyt boheemeja eikä
boheemifantasioja; ja kuin pois puhalletut olivat ne äkkiä Mirdjankin
mielestä. Hän ei saattanut edes enää ymmärtää, kuinka hän oli voinut
kulkea siellä ulkona sellaisissa unissa. Hulluutta ne olivat olleet
kaikki: kuvittelut resignatsionista ja ihmisestä ja spesialistista ja
ihmisen ymmärtämisestä. Noin matka-stimulanssina saattoivat ne vielä
käydä, mutta täällä, mitä tekisi hän niillä täällä? Ei yhtään mitään.
Täällä vallitsi alituinen harmaa arkipäivä. Ja sen, joka täällä
tahtoi elää, täytyi arki-askareita toimitella...
Tämän tiesi Mirdja jo ennestään. Mutta nyt tiesi hän vielä jotakin
muuta; hän tiesi, että hänenkin vuoronsa tulisi antautua... Hänenkin
täytyi välttämättä saada jotakin kouriin tuntuvaa elämän sisältöä,
oli se sitten mitä tahansa. Hänenkin täytyi tahtoa jotakin, tehdä
jotakin, ja uskoa sitten ainoastaan tekojensa näkyväisiin tuloksiin.
Hänenkin oli jo aika tulla realistiksi. Pois kaikki lapsellisuudet ja
pilventakaisuudet tästä lähin!... Koska hän nyt kerran oli tehnyt sen
tyhmyyden, että oli tullut tänne takaisin...
Sillä pimeä ja pikkumainen oli hän ollut jättäessään kesken työnsä ja
tullessaan takaisin...
Tällä haavaa vaivasi Mirdjaa kuitenkin ensi sijassa se, että hän oli
pakotettu vielä jäämään joksikin aikaa tähän kaupunkiin, josta hän
kernaimmin olisi lähtenyt pois aivan heti paikalla. Lumiluodolle
olisi hän lähtenyt. Mutta nyt sitoi häntä lupaus. Hän oli luvannut
esiintyä... Ja tämäkin seikka kiusasi häntä, sillä ehkä se sittenkin
oli ollut tyhmää...
Mutta missään tapauksessa ei hän enää voinut päästä siitä. Kaikissa
lehdissä oli jo ilmoitettu, että viikon päästä pidettävissä suurissa
arpajaisissa Mirdja Ast tulisi laulamaan ja näyttelemään päähenkilön
osaa paljon lupaavassa "Odaliskissa."
Kun lähetystö oli tullut pyytämään Mirdjaa tähän, oli hän ensin
jyrkästi kieltäytynyt. Mutta sitten oli vähitellen tullut esille
sangen paljon hellyttäviä asianhaaroja. Ensinnäkin oli se hänen
oma osakuntansa, joka toimeenpani iltaman, toiseksi vallitsi sillä
hetkellä kaupungissa täydellinen puute esiintymiskelpoisista
lauluvoimista ja kolmanneksi piti uuden kappaleen olla varsin
kiitollinen esittää.
-- Kuuluisa säveltäjämme Toivo Salava on tehnyt siihen musiikin, ja
vielä kuuluisampi nuori kirjailijamme Nero-Norkko on kirjoittanut
tekstin, vakuutettiin suositukseksi.
-- Kuka, mikä? hämmästeli Mirdja.
-- Sehän on totta, neiti on ollut ulkomailla, eikä siis voi tuntea
kaikkia meidän uusimpia nerojamme.
-- Taitaisi käydä vaikeaksi pitää lukua niistä kaikista, vaikka ne
vallan vierestä nousisivat. Aika on paha. Neroja aivan sataa...
-- Ei, mutta totta puhuen, tämä Nero-Norkko on herra, johon kannattaa
tutustua. Hänen kirjoihinsa nimittäin. Sillä sangen harvapa se taitaa
olla, joka hänet personallisesti tuntisi. Eipähän häntä salongeissa
näe. Jostakin maalta hän niitä novellejaan meille lähettelee. Hänen
olinpaikastaan ei ole paljon tietoa kellään. Tätä nykyä hän kuitenkin
on sattumalta kaupungissa ja luultavasti saapuu hän katsomaan omaa
kappalettaan. Ei hänen nimensä kuitenkaan Nero-Norkko ole. Se on
ainoastaan joku vanha, toverien antama haukkuma-nimi, joka äkkiä
jollain tavoin on päässyt leviämään. Niin, että nyt ei kukaan puhu
muusta kuin Nero-Norkosta, vaikka hänen kristillinen ja samoin
kirjallinen nimensä onkin Kaarlo Norkko.
Mirdja otti käsikirjoituksen vastaan sangen epäluuloisesti. Erään
maalais-Norkon nerontuote! Mahtoi se olla ihanaa. Ja keksiä sille
nimeksi "Odaliski." Epäilemättä tietokirjasta löydetty! Jonkun
nälistyneen kansakoulun-opettajan romantiikkaa kaikki tyyni
tietystikin! Mutta se oli aivan omiaan arpajais-yleisölle...
Mutta sittemmin oli Mirdja kuitenkin lupautunut ja vieläpä lisäksi
oikein sisällisellä riemulla.
Niin, menepä selittämään ihmissielun selittämättömiä käänteitä!
Itsekään ei Mirdja oikein uskaltanut tehdä itselleen selvää
niistä vaikuttimista, jotka olivat suostuttaneet hänet laulamaan
"Odaliskia." Kappale oli kyllä kiitollinen, se oli totta. Mutta ei se
tainnut olla vain sitä...
Ehkä hän sittenkin oli tehnyt tyhmästi. Ehkä taas jonkun hänelle niin
tavallisen hullunteon.
Ja Mirdja alkoi taas selailla käsikirjoitusta...
Musiikki oli todellakin kaunis, sitä ei käynyt kieltäminen, ja
kuvaelmat verrattomalla koloristisella tyylillä piirretyt...
Itämaisessa ilmakehässä lepää muhamettilainen paratiisi haaremeineen
ja mustine orjineen, palmuviuhkoineen ja helmeilevine marjoineen.
Lepää... Mikään ei värähdä... Haaremi nukkuu, ja mustat miehet
seisovat kuin patsaat. Ijankaikkisesti samassa asennossa näyttävät
riippuvan viuhkat, kuten taivaallinen tulipallokin niiden yllä,
alustaansa kiinnikasvaneen näyttävät kultaiset maljat. -- Ja kuten
itämaalaisten onnen unelma, liikkumattomana ja hiljaa, lepää
divaanillaan sulttaani, kaiken tämän ihanuuden herra...
Mutta odaliski tulee ja hänen kanssaan elämä... Alkavat leyhytellä
viuhkat ja kohota maljat, alkavat välkähdellä ja palaa loppumattomat
peilit ja kullat... Ja mustien miesten kiilteiset pinnat heijastavat
hänen valkeiden jäseniensä sammumatonta aurinkoa...
Mirdja käänsi lehden ja luki puoliääneen:
-- Minä en ole orja.
-- Erehdyt, kaunis, tyttö, ihminen on aina orja... kohtalonsa orja...
-- Ihminen, mutta ei nainen, nainen on ihmistä voimakkaampi...
-- Ivaat itseäsi, kaunis paholainen.
-- Aiotko olla paholaisen voittaja?
Mirdja heitti paperin käsistään ja alkoi hermostuneesti kävellä.
Hän oli sittenkin tuntenut oikein. Tämä kaikki oli hänelle sangen
läheistä, enemmänkin kuin läheistä: häntä itseään... Mistä oli tuo
mies löytänyt hänet? Millä voimalla oli hän luonut uuden Mirdjan, tuo
salotonttu? Käsittämätöntä...
Äkkiä seisahtui hän.
Aiotko olla paholaisen voittaja? toisti hän ajatuksissaan.
Ei! huudahti hän sitten ylpeällä ja ylimielisellä hymyllä, mitä
minä enää turhia pohdin! Koska sattuma nyt kerran on lahjoittanut
minulle näin mainion roolin, tahdon minä sen myös näytellä. Mutta
älä ihmettele sitten sinä, joka tietämättäsi olet minun kuvaani
tavoitellut ja yhtä tietämättäsi saanut minut luomistoveriksesi, älä
ihmettele sitten, jos tutun muotosi alta löydätkin tuntemattoman
sielun! Sillä sinä hetkenä, jolloin minä astun lavalle, on sinun
sielusi lakannut ja minun alkanut. Tämän ainoan kerran, ensimäisen ja
viimeisen elämässäni, tahdon minä itseäni näytellä, omassa itsessäni
loistaa ja ihmeellinen olla, eikä sinun odaliskillasi saa muuta
sielua olla kuin minun. Ja minä takaan sinulle, että sinä iltana,
jolloin minä sinun muhamettilaista paratiisiasi hallitsen, sinä
iltana ei tule olemaan paholaisen voittajaa!