Nyt minulla on kaikki, mihin olen pyrkinyt: yksinäisyys ja vapaus ja
väkevä, välkkyvä elämä ympärilläni.
Mutta ei se olekaan mitään. Sillä koko maailma heijastaa ainoastaan
meitä itseämme. Se, mitä me elämän sylin sykkäilyksi luulemme, on
vain meidän oman sydämemme levotonta lyöntiä. Ja niin kauan kuin minä
olen minä, on maailma minun kaltaiseni. -- Niin se on.
Nyt se viittaa minulle parhaillaan, se suuri, se ihana, se
tuntematon... Ja minä ojennan käsivarteni sitä kohti: minä tulen!
Mutta koska minä olen minä, en tulekaan, vaan jään seisomaan:
Miksi sinun riemusi on noin kulunut ja vanha, sinun tuskasi noin
yksitoikkoinen, eikö sinulla ole mitään minulle annettavaa, sinä
haalistunut, tyhjänpäiväinen elämä?
Mutta se on siksi, että elämä kantaa minun omaa naamiotani.
Ja kantakoon vaan, kantakoon vaikka pirun naamiota; minä olen
kyllästynyt sensatsioneihin ja himoan ainoastaan työtä.
Ja yksin minä olen, niinkuin olen tahtonut. Yksinäisyydessä piilee
sittenkin ainoa todellinen ihanuus, todellinen vapaus. Tietää,
ettei seurapeto pääse hyökkäämään niskaan odottamatta, ei edes
parhaimman ystävän muodossa. Jospa voisinkin aina tarpeen vaatiessa
ärjäistä heille: mene hiiteen! Mutta mitä sitten...? Tai ehkä se
olisikin ollut parasta. Sillä kun katselen taaksepäin, en voi
olla huudahtamatta: niin äärettömän paljon sisältöä ja tällainen
on tyhjyys ympärilläni, niin äärettömän paljon rakkautta ja näin
värisevän yksin minä kuljen! Ja pitäisikö minulla lisäksi olla
omantunnonvaivoja jostakin? -- Onko se minun syyni, että te niin
särkyvää rotua olette, todellisia porsliinileluja, te miehet! Yksi
ruumiinliike voi tuottaa teille tuskaa, yksi äänenpaino voi tehdä
teidät hulluiksi... Kuinka jaksaisin minä yksin olla varuillani aina,
varokaa itse! Ja sentään olette te ne ainoat, joiden kanssa voin elää.
Viimeiset sanat, jotka kuulin lähtiessäni, olivat: onko hauskaa olla
noin kaikkein kiertämä ja kumartama?
Herjaaja, herjaaja!
Mutta nyt tahdon olla yksin.
* * * * *
Jättiläiskaupungin tulet loistavat kuin tuhansien salaisten
infernojen värilyhdyt ja vielä useammat tuhannet ihmissielut lentävät
niihin kuin kärpäset ja polttavat siipensä tai kenties palavat
kokonaan.
Tämä uudistuu ympärilläni joka hetki ja minä olen ruvennut
ajattelemaan, että kenties ihminen vain elääkin siksi, että hän tulta
kohden lentäisi ja tuleen hukkuisi.
Eikö lie tulenkestävä ihminen yli tarkoituksensa ampunut!
Katso, miten kaunista on niiden elää, jotka kirveleviä palohaavoja
potevat, jotka kulkevat sydän tulvillaan tuskaa ja itkevät itsensä
nukuksiin, ja katso miten kaunis oli niiden kuolla, jotka yhdestä
tunteesta uskalsivat itsensä heittää pois ja hypätä liekkeihin!
Todellisia ihmisiä he!
Ja vielä äsken minä vihasin heitä. Ja minä ojensin käteni noita
kylmiä ja järkeviä kohti, joita sanotaan maailman olevan tulvillaan,
mutta joita minä en ollut tavannut, ja minä rukoilin:
Teidän välinpitämätöntä ryhtiänne, teidän kovaa
koskettamattomuuttanne minä himoan. Ihanaa olisi olla kylmä kuin jää,
ei, jääkin sulaa, vaan kova ja kaunis kuin kallion kupeessa kimaltava
timantti, ihanaa olisi kestää itsensä. Salli minun tulla kovaksi,
kohtalo, kovaksi niinkuin sinä itse olet! Ja joskin minun täytyisi
sydänpisarani hangelle vuodattaa, niin salli niiden paikalla kiveksi
kiteytyä, jotta ne pistäisivät ohikulkijaa silmään ja leikkaisivat
säteillään kuin rubiinit, sillä minä en tahdo, että kenkään näkisi
minun tuskani höyryävää vuotoa!
Näin minä rukoilin ja se oli kauhea rukous.
Sillä mikään ei ole maailmassa ihanampaa kuin suurena tuskana
tulvehtiminen. Sen minä opin tietämään sinä hetkenä, jolloin
rukoukseni tuli kuulluksi ja kaikki tunne minussa sammui. Tai
voisinko kenties vielä kateutta tuntea niitä kohtaan, jotka suuria
tunteita tuntevat!
Kuin muisto olen minä itselleni, enkä minä ymmärrä, mitä minussa
tapahtunut on.
Kaikki sisäiset intohimot ja ulkonaiset pyyteet, kaikki erotiikka
ja oikkujen suloiset ailahtelut, jotka ennen minun ydintäni olivat,
tuntuvat nyt vain valheellisilta varjoilta ja kuvitteluilta, joiden
aika on ammoin ohitse. Vaisu välipitämättömyys on tappavana myrkkynä
vähitellen tunkeutunut koko olemukseni läpi. Ja useasti lankeaa
ylitseni kauheita hetkiä, jolloin hämärä, äärettömissä hapuileva
tylsyys minut lyö. Asia valuu pois tajunnasta, sana jää kesken, ja
kuin lamautuneina painuvat tajuttomat aivot alas. Se on hirveää ja
panee aavistamaan pahinta. Mistä se johtunee? Kulutuksestako? Miten
vähän ihminen sentään kestää!
Väliin ajattelen, ettei minua enää itse asiassa olekaan. Minä olen
kuin luonnon-atoomi, voimapiste, joka on voimansa kadottanut. Mutta
mitä hyödyttää minua kaiken maailman filosofia!
Miksi piti minun osata kuluttaa itseni loppuun, kun en kuitenkaan
osannut heittää itseäni pois!
Olen väsynyt, väsynyt omaan väsymykseenikin.
Miksi piti minun elää itseni yli, Jumala?
"Itse olet itsesi pahin vihollinen." Se on totta. Minä muistan
tämän niiltä ajoilta, jolloin luimme Rolfin kanssa Nietzscheä. Mutta
erityisesti olin silloin rakastunut lauseeseen: "Verbrennen musst du
dich wollen mit deinen eignen Flammen. Wie wolltest du neu werden,
wenn du nicht erst Asche geworden bist."
Silloin en sitä niin ymmärtänyt kuin nyt. Nyt olemme mekin kaksi
polttaneet itsemme tuhaksi oman sielumme sinisellä liekillä. Mutta
tuskinpa siitä tuhasta enää mitään nousee...
Ah, miksi minä yhä ajattelen toisten ajatuksilla? Siksikö että
olen nainen vai siksikö että olen keskinkertaisuus? Ja enkö lie
tuntenutkin aina vain toisten tunteilla, minä tusinatunteilija.
Neroko vain ajattelee ja tuntee omaansa...? Mutta minä en ole vielä
kertaakaan tavannut neroa...
* * * * *
Minusta tulee nyt todellakin taitelija, ensi luokan taitelija. Nyt
minä vasta olenkin kypsä taiteelliseen työhön. Turhaan minä valitin
puuttuvani tunteita. Minä omaan päinvastoin juuri ne harvat ja
valitut, jotka ovat omiaan tekemään ihmisestä suuren taitelijan.
Minussa on itserakkautta ja kunnianhimoa. Ja ajatus, että minä
ennen pitkää saan itselleni kaikki ne sielut, jotka täyttävät
maailmankaupunkien loistavat oopperasalit, antaa minulle työ-innon,
joka lähenee intohimoa. Työ on minun täydellinen onneni. Tai kukapa
sen tietää? Mikä on oikeastaan onni?
"Höchtes Glück der Erdenkinder
ist nur die Persönlichkeit."
Olenkohan minä persoonallisuus? Ainakaan sitä persoonallisuuttaan
ei pitäisi niin rajusti metsästää kuin minä olen tehnyt. Parempi
sitten pyydystellä "onnea" sellaisenaan, mutta siitä minä en
ole koskaan välittänyt. Itseäni etsimässä minä vieläkin olen,
vaikka itsetietoisuus juuri on elämäni särkenyt. Sillä minkä minä
voin sille, etten koskaan ole osannut katsoa itseeni, hartaasti
ja uskonnollisesti kuin hiljainen jumalankuvankumartaja! Vaan
luonnontieteilijänä olen itseäni alati lähestynyt, levittänyt
kaikkein sisimpäni tutkintopöydälle ja armottomasti sitten kaikki,
jokaisen solun hajalle leikannut särkien siten kaikki, jokaisen
tunteen ja tunnelman, jokaisen tahdonilmauksen ja toimintahalun,
jokaisen uskon ja innostuksen. Ja vielä pahempikin olen minä ollut
itselleni, kuin itsemurhaaja olen minä ollut. Jokainen itseeni
tähdätty ajatus on ollut kuin päästään leikattu luoti, joka on
räjähtänyt sielussa ja revellyt pirstaksi kaiken.
Sellainen olen ollut, ja kun tätä ajattelen, tuntuu minusta kuin
olisi kaikki, mitä minä elämän kiihkeäksi paloksi olen luullut,
ollutkin vain kuoleman kaipuuta, haudan hiljaista, itsetiedotonta
himoa.
Mikä minä oikeastaan olen?
* * * * *
Olen useasti kuullut soimattavan itseäni sairaloisista
omituisuuksista. Mutta nyt minä vasta ensi kerran itse itseni
sellaisesta tapaan... Tai miksi muuksikaan voisin nimittää rajua
äkillistä rakkauttani erääseen kuvaan...
Sillä nyt minä olen löytänyt itselleni kappelin ja pyhänkuvan, jota
minä rakastan.
Jumalani, miten nainen sentään voi olla kaunis! Tekisi välistä
mieleni olla mies vain sentähden, että voisin enemmän nauttia
naisesta, niin, ja miksei silloin myös itsestäni. Eikö lie parempi
osa sillä, joka nauttii, kuin sillä, josta nautitaan?
Mutta minun madonnani, jota rakastan, ei olekaan mikään oikea madonna
eikä oikea nainen.
Minä löysin hänet aivan sattumalta suuren gallerian pimeimmästä
nurkkauksesta. Sattumalta kohotin silmäni hänen puoleensa. Kullakin
ihmisellä on oma Medusansa ja hän oli minun. Siihen paikkaani minä
kivetyin. Ja siitä asti en tee muuta kuin katson häntä ja palvelen,
tuota kylmää ja liikkumatonta epäjumalaa.
Sillä kylmä ja liikkumaton hän on kuin kivi, vaikka hän ohitse
kulkevan näyttää, ja vanhassa kultaisessa kehyksessä hän asuu.
Opaalilta kuultavat hänen pitkät, hienot ja läpihohtoiset sormensa...
Ja kuka tietää, mikä hänen katseensa on ollut? Auringonpistoko vai
kyynel? Nyt se on ainakin vain pieni selittämätön helmi... Sillä
kaiken hänessä täytyy olla kallisarvoista; jokainen piste hänen
pinnallaan on muuttunut läpäisemättömäksi jalokiveksi...
Jos minä olisin hänen sijassaan, tuo ylimyksellinen aave, jonka
hysteerinen kauneus vielä kuolemankin jälkeen kultapuitteissa
kummittelee, en todellakaan löytäisi arvokkaampaa ilmestymismuotoa
kuin hänen.
Ah, kalpea narsissi, koskemattomaksi olet sinä kivettynyt silkkiselle
varrellesi!
Pyhimys olet sinä todella!
Vai ettekö ole ihailleet muutkin, kuten minä, Crivellin ihmeellistä
vanhaa pyhimysnaista?...
Mutta minä en ole tyytynyt vain siihen. Minuun on mennyt hurja himo
saada hänet itselleni. Ja minä olen alkanut varastaa häntä, väärentää
häntä, kuljettaa häntä kotiini pala palalta. Kaiket aamupäivät olen
katsellut häntä ja kaiket iltapäivät olen koettanut palauttaa hänen
jalokivettynyttä ihanuuttaan maalikankaalle. Minä en ole mikään
maalari ja kuin unissakirjoitusta on ollut työni. Mutta jotakin olen
kuitenkin saanut hänestä itselleni...
Ja olisin kenties saanut enemmänkin, mutta nyt on kaikki lopussa
auttamattomasti...
Yhden ainoan kerran elämässäni olen ihaillut naista ja silloinkin on
-- mies tullut väliin.
Niin, mies on ryöstänyt minulta madonnani, enkä minä edes tiedä, kuka
se mies on.
Sen minä vain hänestä tiedän, että hänellä on musta kulunut mekko
päällä, herkät viiksettömät huulet ja ilkeät sanat huulilla.
Viisi päivää olin saanut madonnani edessä istua. Sitten hän jo tuli.
Silloin näin hänet ensimäisen kerran.
Seuraavana päivänä tuli hän taas ja viipyi galleriassa yhtä kauan
kuin minäkin. Minä tiesin, että hän koko ajan seisoi minun takanani,
mutta minä en tahtonut katsoa häneen.
Kolmantena päivänä uudistui sama. Silloin minä en voinut olla enää
katsahtamatta häneen. Ja samalla mies sanoo: "Te mahdatte olla
äärettömän itserakas ihminen, joka jaksatte yhä istua ihailemassa
omaa kuvaanne..." -- Minä hämmästyin, mutta en ilmettäkään muuttanut.
Minähän olin ulkomaalainen eikä minun tarvinnut siis häntä ymmärtää.
Mutta sinä päivänä ajattelin minä sitä miestä enemmän kuin madonnaa
enkä voinut vetoakaan maalata.
Neljäntenä päivänä en mennytkään tavalliseen aikaani galleriaan vaan
paljon myöhemmin. Hän istui jo siellä minun kuvani edessä, tällä
kertaa maalisalkku levällä edessään ja sivellin kädessä.
Oh, sinä minun päähänpistojeni varastaja! sanoin hänelle sydämessäni
ja minä olin niin hermostunut, että koko ruumiini värähteli. Minä
aioin mennä hänen ohitsensa, mutta kun hän huomasi minut, nousi hän
nopeasti tuoliltaan, tuli luokseni ja sanoi: "Hyvä neiti, ken te
lienettekin, sallikaa minun maalata teidät!"
Ja kun minä en vastannut, jatkoi hän kuin itsekseen yhä katsellen
minua: "On todellakin harvinaista nähdä naista, jolla on malaaria.
Jumala on ollut suurempi dekadentti kuin Crivelli luodessaan
teidät..."
Minä katsoin häneen niinkuin en olisi mitään ymmärtänyt ja lähdin
pois.
"Te ymmärrätte minua, älkää teeskennelkö!" huudahti hän silloin
seuraten minua yhä.
Mutta silloin jouduin minä kuin äkilliseen sielun hätään. Minä lensin
punaiseksi kuin koulutyttö ja kyyneleet tulivat silmiini. Tein
torjuvan liikkeen kädelläni ja riensin pois kuin hullu.
Paljoa minä en ymmärrä vieläkään siitä kaikesta, mutta sen minä
tiedän, että sillä hetkellä minä pelkäsin sitä miestä. Sillä en
koskaan, koko elämäni ajalla, ole minä tuntenut sellaista halua jäädä
jonkun miehen luo kuin juuri tuona hetkenä, jolloin minä kuin henkeni
edestä häntä pakenin.
Se oli ensimäinen kerta, jolloin minä pakenin miestä...
Mutta sen jälkeen on minussa jotakin muuttunut...
Ja madonnaa en minä enää tahdo nähdä...
Se on Medusa...
* * * * *
Pitääkö minun nauraa vai itkeä nyt?
Miten hirvittävän oikein minä tunsin, kun sinut Medusakseni
ristin, sinä julma, kivenkova pyhimys! Mikä saatanallinen sattuma
heittikään minut sinun silmiesi eteen! Ha-ha-haa! Voiko kukaan
kohtaloaan välttää! Kuin rikkirevityn sukuni kammottava, liikkumaton
predestinatsioni seisoit sinä äkkiä edessäni pakottavana ja
läpitunkemattomana. Ja koko ajan kun sinun ilmestykselliset silmäsi
katsoivat minuun, valmistivat korkeat kohtalottaret pitoja minun
pääni päällä, kahleita ne kalkuttivat, ansoja asettelivat, unikukkien
hulluutta helmoillaan huiskuttelivat; ja hornassa heittivät iloiset
pikku pirut arpanappulaa kadotetun suvun viimeisestä... Kun minä
vihdoin sinun silmiesi alta sain lähteä, olin minä rampa ja hullu ja
sokea ja petollisilla juomilla juotettu, ja nöyrästi lähdin minä oman
onnettomuuteni asialle.
Ja itse minä rikoin kaikki. Mutta minun osani on sittenkin
vähäpätöinen... Se oli kohtalo...
Sillä minä en voi mitenkään selittää sitä, mikä on tapahtunut. Joku
minua ajoi... Se oli kohtalo...
Kun minä tuon kahden viikon hulluuden jälkeen vihdoin taas ilmestyin
laulun-opettajani luo, olin varsin valmistunut kuulemaan moitteita,
sillä olin jäänyt pois tunneiltani sanaakaan ilmoittamatta. Olin
ollut hullu, sen tiesin.
Ukko luuli minun olleen sairaan, ja vaikka hän olikin pahastunut
epäkohteliaisuudestani, oli tämä sentään verrattain onnellinen
ratkaisu asialle. Mutta silloin valtasi minut äkkiä totuuden
perkele ja minä paiskasin hänelle vasten silmiä kaikki: etten
yksinkertaisesti ollut viitsinyt tulla tunneille, kosk'ei minulla
ollut laisinkaan inspiratsionia ja koska mielenkiintoni oli kokonaan
toisaalla.
Tätä minun ei olisi pitänyt sanoa, sillä nyt joutui minun hyvä
opettajani todellakin raivoihinsa. Ja silloin sain minä kuulla
kunniani. Oppilas ei saa puhua mitään inspiratsionista tai
indispositsionista. Oppilaalla ei saa olla muuta intressiä kuin
oppitunnit, ei muuta vapautta kuin opettajan käskyt. Ja koska
minun luonteessani oli tuollaisia kaikkiturmelevia oikkuja, täytyi
hänen tästälähin pitää minua sangen kovalla, ja minun oli sokeasti
toteltava, jos mieli mennä eteenpäin. Ja hän sanoi lopuksi:
-- Minä en olisi niin ankara teitä kohtaan, ell'ette olisi minun
paras oppilaani ja ellei teidän tulevaisuutenne olisi minulle niin
kallis. Kuinka teitä tuollaisilla taipumuksilla varustettuna koskaan
uskaltaa kiinnittää mihinkään suurempaan tehtävään? Yht'äkkiä tulee
mademoiselle'ille inspiratsionin puute ja hän jää yksinkertaisesti
pois, sillä hyvä! Ei, neitiseni, minun täytyy sanoa nyt kerta
kaikkiaan, että jos tällaista vielä kerran tapahtuu, en todellakaan
enää voi pitää teitä johtoni alaisena, sillä minä en siedä nähdä,
että tuollainen kyky menee hukkaan aivan silmieni alla.
Minä seisoin ja kuuntelin ja ymmärsin, että se puhe oli järkevää.
Mutta mitä ankarammaksi ja johdonmukaisemmaksi se kävi, sitä useampia
perkeleitä meni minuun... Ja lopuksi minä kuuntelin häntä vain
puoleksi, ja pimeässä uhmassa minä ajattelin pimeitä ja ylpeitä
ajatuksia.
Pitäisikö minun sinun käskystäsi puristaa kuoliaaksi koko ihmiseni,
siten muka puristaakseni esille sen suuren taiteilijan, joka minussa
mahdollisesti piilee. Sitä en ikinä tee, enkä kenenkään pakotusta
minä tottele. Ja jos minussa kerran elää se suuri taiteilija, niin
mikä olet sinä minua vangitsemaan! Eikö meidän vapautemme ole
rajaton ja te tahtipuikkoa heiluttelevat peruukit ainoastaan meidän
astinlautojamme lavalle!
Ja minä pahojen henkien palvelija vastasin siihen viisaaseen
puheeseen:
-- Olen pahoillani, mutta minun on mahdotonta ehtoihinne suostua,
sillä en voi edeltäpäin sitoutua noudattamaan järkähtämätöntä
järjestystänne. Mahdollisesti minulta joskus taas saattaa puuttua
inspiratsioni... Minä toivon, että minun sijalleni löydätte toisen
yhtä etevän, mutta helpommin taltutetun oppilaan.
Niine hyvineni minä lähdin ja sillä tiellä minä yhä olen. Taas ilman
työtä, ilman sisältöä, ilman tulevaisuutta. Mutta minä en enää voi
kääntyä takaisin. Kerran olin jo vähällä sen tehdä, mutta silloin
taas muistui mieleeni isäni, joka ei myöskään koskaan oppinut
tekemään työtä eikä pakottamaan mielialojaan ja josta siksi ei
koskaan tullut suurta taiteilijaa... Mitä minä tekisinkään ankaralla
opettajalla! Voiko mikään ankaruus maailmassa tappaa ihmisestä
perinnöllistä diletantismia...?
Se oli vain kohtalo...
Mutta ylen raskaisiin ajatuksiin olen minä taas vaipunut. Se on kuin
pettymystä, toivottomuutta...
Ja yhtä asiaa en minä voi kieltää: minun on tuskaisen ikävä sitä
suurta laulajatarta, jonka minä yhdestä ainoasta oikusta olen
heittänyt pois.
* * * * *
Minä harhailen yksin pitkin hämäriä, kirjavia katuja.
Minä etsin Jumalaa ja kirkkoa, missä voisin hänelle polvistua.
On kummallista tuntea, että kaikki, mikä minussa on, ikäänkuin
säikähtää minua, enkä minä saa kiinni jumaluudesta, en eheydestä, en
elämäntehtävästä enkä itsestäni.
Ja minä käyn ja hoen itselleni: Väärin käytettyä aikaa, tyhjiin
tuhlattua lahjakkaisuutta!
Miksi syntyä taitelijaksi ilman keskityskohtaa s.o. ilman taidetta?
Onko elämässä mitään sen surullisempaa? Käyttämättömiin asti
monipuoliseksi hajaantuneen henkisen pääoman sirpaleilla herkutteleva
tyhjäntoimittaja minä olen, velttoudesta ja itseluoton puutteesta
hedelmätön syrjästäkatsoja, latsarooni, päämäärätön vetelehtijä,
säälittävistä jätteistä koottu kaikenlainen -- Ja voisinko minä
ollakaan mitään kokonaista? Tuskin. Minä olen isäni tytär.
Niin isä! Mutta meitä ei tuo suuri keskitien rahvas voi koskaan
ymmärtää. Ja sentään olemme me tuomitut elämään sen multasieluisista
säännöistä ja sen leveäleipäisestä ymmärryksestä!
Miten hirveää kidutusta mahtoi sinunkin elämäsi olla, minun isäni,
joka olit pakotettu jumalaista kipinää rinnassasi kantamaan ja koko
ajan kuulemaan ääntä, joka sinua siitä syytti ja soimasi: mitä olet
tehnyt elämästäsi? Hukannut, hukannut! sinä vastasit.
Oh, miten se tunne painaa! Sillä minä kuulen yhäti sen saman äänen,
vaikka minä koetan torjua sen pois, hukuttaa, eksyttää, kätkeä sen
kuin raukka. Mutta kovimmankin haarniskan takana se sisin, se elää,
se henkii, huutaa tuskasta eikä kuole. Mutta minulla on murhaajan
omatunto. Ja yhä uudelleen ja uudelleen tekee mieli ottaa se esille,
hyväillä sitä ja lohduttaa, vaikka kukin hively on kuin tikarin pisto
ja sen herkin vastaliike kuin tuomion tuska minun sielulleni.
Edessäni on kirkko. Minä kuulen sen sisältä hiljaisen, tumman,
urkumatalan sävelen:
Crucifixus etiam pro nobis...
Sanotaan että katolilaisuus on särkyneiden uskonto. Minä en tiedä,
mutta minusta tuntuu ihanalta, ettei kirkon ovi koskaan ole
suljettuna väsyneeltä vaeltajalta.
Tässä minä nyt seison ovensuussa ja tuijotan lekottaviin
vahakynttilöihin ja välkähtelevään, Jumalalle vihittyyn kultaan...
Minäkin soisin voivani polvistua ristiinnaulitun edessä ja itkeä
siinä elämäni tyhjyyden uskonnon äärettömäksi, salaperäiseksi
sisällöksi... Mutta minä en voi.
Minä seison syrjällä, ja minulla on ainoastaan yksi asia, jota
tahtoisin kysyä kirkon hiljaisilta pyhimyksiltä...
Jumalan äiti, oletko koskaan nähnyt minun äitiäni polvistuviesi
joukossa?...
* * * * *
Nyt matkustan minä määrättä määrätöntä maailmaa. Suurien kaupunkien
halki olen minä kulkenut, suurien virtojen vitkallista painuntaa
olen minä seurannut. Mitä ja minkä nimellisiä ne ovat olleet, se on
minulle yhdentekevä. Sama elämä on niissä kaikissa tykyttänyt, sama
syksy... Niin, taas on syksy. Ihmeellistä, että minä kaikista vuoden
ajoista vain huomaan syksyt. Syksy oli, kun Lumiluodolta läksin, ja
eikö se liekin seurannut minua koko ajan...
Ei syki syvyyttä elämän mikään niinkuin syys,
tulisimman rypälen ja verisimmän tertun pöytään se pyys,
kattoi se kaarilampuilla taivaan yölliset salot,
heitti se kestivieraiden rintaan vilut ja palot.
Keveänä karkeloi lehti ja ilmojen tuuli.
Soivat jo tahdit tanssihin kuolevan kertun.
Sairas se sielu ja kalvas se huuli,
joka söi sen verisen tertun...
Tällaista minä sanelen puoli-ääneen ohiliitäville maisemille.
Tämmöisessä yksitoikkoisessa ja yksinäisessä junan jyskytyksessä
menee aina ajatukseni väkisinkin riimiin, ja minun sieluni alkaa
laulaa hiljaisia lauluja...
Mutta paperille en minä tahdo mitään kirjoittaa, jotta en tulisi
kiusaukseen mitään painattaa...
Sillä minä olen lukenut aivan tarpeeksi paljon huonoja runoilijoita
tietääkseni, että he ovat sielujen vaiva ja vitsaus, ja tarpeeksi
paljon hyviä, tietääkseni, että joka ainoa ajatus tai tunnelma, joka
minussa puhkeaa, on jo ennen eletty ja paljon ihanammasti laulettu
kuin mitä minä osaisin, s.o. minä kuuluisin ehdottomasti noihin
edellisiin... Ja se on turhaa; jäljittelijöitä on maailmassa jo
tarpeeksi.
Sitä paitsi en minä ole syntynyt lyyrikoksi vaan dramaatikoksi.
Kaikki suhteet, jotka olen elänyt, ovat olleet draamoja. Mutta minun
asiani ei ole luoda niistä taidetta...
Miten vähästä ihmiset rakentavatkin tuulentupia, kuten minun
sielustani... Mitä ei olisi minusta toivottu, missä ei petytty!
Ja itse olen ottanut osaa kumpaankin. Se ei kuitenkaan estä minua
tulemasta kovaksi ja pilkalliseksi joka kerta, kun toisen huulilta
kuulen jonkun alati uudistuvan ylistyksen, joka jo satatuhatta kertaa
on osoittautunut tyhjänpäiväiseksi ja vanhaksi.
Tässä pari päivää sitten tapasin erään nuoren miehen, jonka ennaltaan
tunsin. Hän ei ole mikään sellainen luonne, josta nainen voisi
pitää, mutta hän soittaa viulua... Ja aivan sattumalta me sytyimme
samanlaiseen tunnelmaan, vuokrasimme musiikkihuoneen ja aloimme
sävelissä puhua toisillemme. Me olimme todellakin innostuneita,
kokonaisen vuorokauden me yhdessä soitimme. Eli paremmin sanoen: hän
soitti ja minä lauloin; hän improviseerasi säveleen, minä sanat. Se
oli todellakin kaunista. Kuin huumauksessa me olimme. Mutta sitten
alkoi hän puhua minusta, ja kaikki särkyi.
Hän ehdotti, että julkaisisin improviseeraukseni ja yleensä
kaikki runokuvitelmani. Yhdellä iskulla löisin silloin itselleni
maailman-maineen. Ja tämä olisi aivan varma, sillä niin suuresti
minä muistutin sitä ja sitä kuuluisuutta, -- ja hän luetteli minulle
hyvinkin kymmenen eri nimeä.
Tämä kaikki tuon miehen suussa oli minusta niin typerää ja samalla
hullunkurista, että heti paikalla havahduin kaikista sävelien
lumoista aivan arkipäiväisen viisastelun valoihin. Ja naurahtaen minä
vastasin:
-- Ai, ai muistutanko minä todellakin kaikkia noita suuria sieluja?
Se on aina pienten sielujen epäämätön tunnusmerkki. Jolla on jotakin
uutta tarjottavana maailmalle, hän ei muistuta ketään muuta kuin
itseään. Ettekö te tiedä sitä, te, josta tulee taiteilija... Te
ajatte todellakin ihmeteltävän huonosti asiaanne. Sitä paitsi olette
tässä puolen tunnin sisällä kehoittanut samaa ihmistä rupeamaan
yhdellä haavaa laulajaksi, näyttelijäksi ja kirjailijaksi ja vielä
lisäksi luvannut hänelle joka ammatista diploomit etukäteen. Se
on sangen varomatonta ja ennenkaikkea tyhmää. Ihminen ei voi olla
suuri kuin yhdessä asiassa kerrallaan, tai ehkä te luulettekin,
että naisen korkein kunnianhimo tähtää ainoastaan kymmenennen
luokan taiteilijaa... Ei, hyvä herra, älkää puhuko enää mitään. Te
esiinnytte paljon enemmän eduksenne, kun soitatte...
Mutta se nuori mies ei soittanut enää. Hänkin oli havahtunut...
-- Älkää ymmärtäkö minua väärin, minä yhä jatkoin, jos te puhuttekin
tyhmästi, ei sen tarvitse estää teitä soittamasta hyvin...
Mutta silloin hän nousi ja lähti.
Ja minä käsitin, että hän pakeni minun ilkeyttäni...
Sellainen minä olen aina...
* * * * *
Yhteen uskoon minä alan vaipua, isäni uskoon.
Minä olen syntynyt vain ollakseni ihminen, en mitään muuta... Ihminen
joka elämän sisältää...
Mutta siksi olen minä syntynyt väärään aikaan.
Hullu olit sinä totisesti, minun isäni, etkä sinä aikaasi ymmärtänyt,
kun sinä minut sellaiseksi rukoilit.
Pari tuhatta vuotta takaperin olisi minun silloin syntyä pitänyt.
Meidän aikanamme ei ole enää lupa ihmisen elää, -- ihmisen, joka ei
ole muuta kuin ihminen. Kaikkein vainotuimmaksi ja pilkatuimmaksi
hän joutuu. Meidän aikanamme pitää olla spesialisti. Se merkitsee:
mahdollisimman käytännöllinen työjako-kone. Se merkitsee:
mahdollisimman yksipuolinen. Ei ymmärrettävä, ei kehitettävä mitään
muuta elämässä kuin yhtä, alusta pitäin määrättyä asiaa, mutta sitä
sen sijaan niin erinomaisesti, että menestyksellä voi kilpailla
useamman tuhannen samanlaisen viisaan kanssa. Mutta tietysti vain
ensimäisen palkinnon saanut on käyttökuntoinen!
Voi meitä muutamia harvoja ihmisiä, joilla ei ole mitään muuta
suosittelua noilla suurilla vuossataismarkkinoilla esiintuotavana,
kuin että olemme käyttäneet aikamme saavuttaaksemme mahdollisimman
tasa- ja monipuolisen elämän-ymmärtämyksen!
Mitä ihmettä me teillä teemme, te tyhjäntoimittajat! huutavat
spesialistit ja ajavat rämisevillä työrattaillaan meidän ylitsemme.
Sillä sitä loistavampi on heidän uransa, mitä täydellisemmin he ovat
ihmisensä hukanneet.
Yksi ainoa laji spesialisteja kuitenkin löytyy, joiden suuruuden
ehtona on heidän ihmisensä säilyminen. Ne ovat taiteilijat.
Sentähden onkin taiteilijan olemus täydellisintä ja suurinta, mitä
luomakunnassa löytyy, ja vain ani harvat jaksavat sen saavuttaa.
Moni uupuu tielle ja joutuu silloin oman taiteensa ammattipiiskalla
kuritettavaksi... Se on todellakin surullinen kohtalo. Minä olen
nähnyt niin paljon näitä epäonnistuneita... Ja minä itse sitten?
Mutta nyt lienen ainakin siitä surkeudesta pelastettu...
Mutta tarvinneeko kukaan minunlaistani ihmistä, joka on kaikkea
eikä mitään? Puolinaisuus on olemukseni nimi. Tähän asti olen sille
kaikki antanut, pitäneekö minun tästä lähin ruveta tinkimään kaikki
takaisin...?
Uskallanko nyt sanoa, että olen itseni löytänyt?
* * * * *
Välistä minusta tuntuu kuin olisin oman itseni marttyyri. Kuin olisin
koko maailman loiston ja onnen kieltänyt ollakseni uskollinen omalle
perikatoon säädetylle olemukselleni, ollakseni hyvän omantunnon
apostoli.
Välistä minusta taas tuntuu, kuin ei minulla olisikaan hyvä omatunto.
Kuin olisin parhaimman itseni hylkinyt, häväissyt, salakavalasti
murhannut...
Ja minussa onkin kaksi Mirdjaa. Toinen elää ja toinen kummittelee.
Kun toinen nauraa ja leikkii ja on kova ja säälimätön, niinkuin
kaikki, jotka ovat päättäneet elää, itkee se toinen surun ja
hellyyden avuttomia kyyneleitä, se kummittelija...
Epäilemättä on hän se parempi Mirdja.
* * * * *
Nyt kun minä luulen tietäväni mikä minä olen, en minä enää etsi
itseäni. Poispäin minä itsestäni pyrin, toisia kohti, jotka kenties
ovat samanlaisia kuin minä.
Minä luulin ensin, ettei sellaisia olisikaan, mutta niitähän on
tuhansia ja yhä uusia tuhansia. Heitä pitää vain oikeista paikoista
etsiä. Elämän yöparmailta pitää heitä etsiä. Ja heidän mutkaisista
poluistaan luen minä oman kohtaloni.
Syrjäytettyjä, väärin-ymmärrettyjä, herjattuja ja syntisiä he ovat;
sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka ovat voineet heittää pois
tulevaisuutensa yhdestä oikusta, kieltää lahjakkuutensa mitättömästä
mielijohteesta ja arpoa muille onnensa yhdestä silmäniskusta.
Ja köyhiä he ovat; sillä he ovat kaikki sellaisia, jotka eivät
koskaan ole myyneet itsestään hiuskarvaakaan spesialistien suurilla
rahamarkkinoilla, tietäen vallan hyvin, että heidän ihmisyytensä
olisi tullut myydyksi polkuhinnasta kahdennenkymmenennen luokan
tavaraksi lajiteltuna. Siksi ovat he säilyttäneet itsensä. Ja siksi
ovat he niin äärettömän köyhiä kaikessa rikkaudessaan, siksi niin
äärettömän onnettomia kaikessa onnessaan.
Mutta Olympon jumaliksi olisitte te kelvanneet ennen, te yksinäiset
ylpeät!
Teitä minä nyt etsin ja kaipaan, teidän seuraanne himoitsen ja teidän
luoksenne käyn, olkoon kuinka pahamaineinen tahansa se paikka, missä
kulloinkin olette.
Sillä minulle te olette uusi ja ihmeellinen ihmiskunta, jota minun on
paljosta kiittäminen.
Sillä te olette laajentaneet minun itserakkauteni ihmisrakkaudeksi,
niin että minä voisin syliini teidät kaikki vetää; niin minä teitä
rakastan. Ja kun minä näen, että minä ymmärrän teitä ja että teidän
pimeä katseenne valkenee, kun minä lähestyn, täyttää minun sieluni
sellainen autuus ja lämpö, jota en ikänäni vielä ole tuntenut.
Uuden elämän tarkoituksen olette te minulle opettaneet. -- Ja minä
muistelen vanhoja ystäviäni, joita minä vain sen verran ymmärsin,
että saatoin näytellä ymmärtämystä...
Paremmaksi ihmiseksi olen minä tullut teidän kauttanne, te
hunningolle joutuneet, syntiset ja syrjäytetyt. Ja minä luulen
tuntevani sen paremmuuden salaisuuden, sellaisena kuin teidän hukkaan
mennyt elämänne sen opettaa:
Elämän riemusta se suuri tyhjyys, elämän tyhjyydestä suuri suru,
elämän surusta se suuri hellyys ja hellyydestä sääli pohjaton, sääli
surun suuri, tuskassaan ja lemmessänsä rajaton -- -- --
* * * * *
Ihailen teitä, te korkea-otsaiset ja kova-silmäiset, te elämän
Caesarit, jotka kohtaloita käskette ja maailmoja luotte ja
lakaisette. Jotka voimanne ihanuudessa olette jumalien vertaiset,
rajoittamattomat tekojenne mielivallassa, murtumattomat sydämenne
syttymättömyydessä.
Ihailen minä teitä, te valtavat ja vapisemattomat, te elämän Caesarit!
Mutta te heikkosydämiset, te elämän lennättämät leijat, mitä sanoisin
minä teistä? Teistä, jotka olette luodut yliluonnollisia ilmamatkoja
varten, mutta jotka pahan ilman sattuessa painatte päänne lokaan.
Teistä, joilla on niin kaunis ja arka sielu, että se yhdestä
epäsoinnusta särkyy ja jotka siis melkein aina olette särkyneitä.
Teistä, te arat, heikot ja heltyvät, te siipirikot siivelliset,
te tahratut ihanuudet, te sattuman paiskelemat ja perhosväreillä
maalatut tietäjät, niin, mitä sanoisin minä teistä?
Ihaillako teitä?