Mirdja kulkee ventovieraalla seudulla, kulkee yhdestä matalasta
majasta toiseen kysellen Kuutanaisen Loviisaa. Tässä kylässä piti
hänen asua.
-- Vai Kuutanaisen Loviisaa se rouva hakee, pyykille vissiin? Mutta
ei siitä enää ole työihmiseksi, se kun on jo niin pahasti vioittunut.
Tokko siitä enää nouseekaan. Kevättalvesta astihan se on makuulla
ollut.
Tämän kuulee Mirdja eräässä mökissä, jossa hänelle osoitetaan pientä
tuparähjää läheisen mäentöyrään alla.
Tuolla siis, tuollaisen katoksen alla lepäsi hänen
synnyinsalaisuutensa!
Mirdja astui sisälle köyhään huoneeseen. Ummehtunut likainen ilma
huohotti häntä vastaan ovessa. Se tuntui niin vastenmieliseltä,
että Mirdja vaistomaisesti pidätti askeltaan. Hän voitti kuitenkin
silmänräpäyksessä inhonsa ja veti oven jälkeensä kiinni, vaikka hän
mieluummin olisi jättänyt sen auki. Sairashan oli kuolemaisillaan,
oli hänelle sanottu. Täytyihän hänen saada heittää henkensäkin
tähän kurjaan, tukalaan ilmanalaan, jossa hän oli elämänsä elänyt.
Tällaista, tällaista ei Mirdja ollut osannut aavistaakaan...
Hän lähestyi vuodetta. Likaiset sänkyvaatteet löivät häntä vastaan
melkein sietämättömän löyhkän. -- Kuinka oli ihminen saatettu
jättää näin yksin ja avuttomaksi ja ilman hoitoa! Eikö hänen
lähellään asunut ainoatakaan hyvää ihmistä! Syvä sääli voitti äkkiä
kaikki muut tunteet Mirdjassa. Hän kumartui... Vanha vaimo lepäsi
liikkumattomana, silmät ummessa, valkoiset hapset sekavana takkuna
pään ympärillä, luiset kädet ristissä rinnalla...
Nuo kädet olivat siis Mirdjaa kannelleet, tuo kauhea, ryppyinen, ruma
suu häntä ehkä suudellut... Mirdja värisi... Mutta yksi tunne häntä
hallitsi: nyt oli hänen vuoronsa auttaa, hoitaa... tuo oli kaikki
kuin hänen laiminlyönti-syntejään...
-- Loviisa, oletteko hyvin sairas? sai Mirdja kurkustaan
ulospuristetuksi.
Vaimo avasi silmänsä tuijottaen tylsällä kummastuksella hienoon
neitiin edessään...
-- Minä olen Mirdja...
-- Herra Jeesus, mumisi sairas, onko se mahdollista... Mirdja,
Mirdja, Jumala teitä siunatkoon, te olette aina ollut enkeli...
-- Tarvitsetteko jotakin?
-- Enhän minä, mitä minä nyt enää, huohotti sairas. Poishan minä
jo pian pääsen ja hyvähän minun on nyt... se Mannun Tiltu siunattu
vei tuosta ne lapsetkin kitisemästä. Olkoon Jumala orpopahoille
armollinen. Eihän se taivaallinen isä sentään ijankaikkista ristiä
anna. Pelasti minutkin siitä helvetistä, johon minä tässä ajallisessa
elämässä jouduin. Taivas varjelkoon teitä sellaisesta, Mirdja.
Ettehän te vielä ole naimisissa -- tai taidatte ollakin. Mutta toista
se on herrasväen. Eihän ne sellaisia petoja olekaan. Ohhoh, se vasta
tietää, mitä maailma maksaa, joka saa elää niinkuin minä juopon
retkun kanssa kirouksessa ja nälässä, potkittuna kuin koira. Jumala
syntistä monella tavalla kurittaa. Mitä ylpeämpi lapsi, sitä kovempi
vitsa. Ja parempi se onkin niin. Kurita täällä, säästä siellä!
Kaikkihan täällä loppuu, maailmakin loppuu. Eihän ihmisen elämä ole
sataakaan vuotta. Minäkin jo pian pääsen pois tästä surun laaksosta.
Raskaalla kauhulla kuunteli Mirdja tätä luonnottoman pitkää
sanatulvaa ennen ikuista vaikenemista. -- Niin tällaistahan oli
elämä! Aina vain sama sävel joko karkeammassa tai hiotummassa
muodossa! Mitä olikaan kaikki se kärsimys, minkä Mirdja tähän asti
oli nähnyt tai kokenut, tämän rinnalla? Lapsen leikkiä, sulaa
nautintoa. Ei, ei! huusivat taas katkerat ja paatuneet ajatukset,
me olemme herkempiä, me kärsimme enemmän; tämä rääkkäyksen uhri
tässä ei osaa kärsiä hänen on hyvä olla, hänellä on rauha...
hänellä on alistumisen taito. Niin todellakin... eihän ihmisen
elämä ole sataakaan vuotta. Hyvä Jumala, sata vuotta hukkaan,
tarkoituksettomaan, alentavaan kidutukseen! Ja se ei ole vielä
mitään! Tämän vaimon nöyrä alistuminen pakolliseen, pahaan kohtaloon
vaivasi Mirdjaa.
Uskontoko tuollaisiksi mursi ihmiset? Ei, ei uskonto, vaan papit...
Ei, ei papitkaan... Noin hirvittävää valtaa ei heillä toki ollut.
Elämän kurjuus on ensin ja sitten vasta tulevat papit ja puhuvat,
ja heidän sanansa rapisevat kuin pienet pisarat syksyn suuren
mädännyksen yli. Se tietysti pahenee, mutta entä sitten; mädännys
on jo pohjalla, pohjalla... Mutta tuo lohdutus: "ei se ole mitään,
eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta", se oli heiltä, heiltä!
Ei mitään, hänen ainoa elämänsä! Ei ainoa, sitten tulee se oikea
ja kaunis... Mirdja naurahti. Samassa pelästyi hän itseään. Miksi
tuijotti hän kuin mielipuoli ja nauroi kuolevan naisen vuoteen
ääressä? Mutta elämän kurjuus oli todellakin liian suuri, jotta
hän sille olisi voinut itkeäkään. Jähmettyvänsä tunsi Mirdja sen
edessä. Mädännäisyyden ja hävityksen haju tunki tukehtavana hänen
sieraimiinsa ja toisella puolen tuijotti kuoleman kauhea, tuntematon
pimeys...
Mirdja oli vielä äsken tuntenut, että hänen piti kuolevaa auttaa,
mutta nyt se tuntui hänestä vain lapsellisuudelta. Luonnollista oli
hänestä nyt, että Loviisa makasi likaisessa, ummehtuneessa pirtissään
ja kuoli yksin. Mihin tässä riittäisi hänen apunsa tai kenenkään apu
hukkaan menneen elämän edessä, joka ei ollut edes saanut elämäksi
puhjeta, ei tähdätä ruumiin tarpeita pitemmälle, ei kypsyttää ihmistä
ihmiseksi...?
Mirdja värisi kuin kylmästä. Oliko hän vielä liian suuri idealisti,
sen liikavaloko vain tämän elämän äkkiä niin mustaksi varjosi? Miksi
häneen koski niin kipeästi tämän ruman vanhan vaimon edessä? Oliko
hän liiaksi itse untuvilla nukkunut? Mutta hän hoki sydämessään vain
yhtä ajatusta: hukkaan mennyttä, hukkaan mennyttä kaikki, tämän
vaimon elämä, hänen setänsä, hänen isänsä elämä ja -- hänen omansa.
On olemassa jotakin voimakkaampaa kuin ihmisen voima. -- Mutta kuka
oli opettanut, että se voima on hyvä! Pitikö sitä kutsua Jumalaksi?
Ah, hirveä, väkivaltainen luonnonvoima on Jumala, kun se heikkoa
ihmistä kurittaa ja omaa jumaluuttaan hänestä etsii...
Pää riipuksissa seisoi Mirdja sairaan vuoteen ääressä. Yhdessä
hetkessä oli hän ehtinyt toiseksi muuttua... Ja tänne oli hän tullut
oman sielunsa salaisuutta etsimään... tältä vaivaiselta... Eikö se
ollut synti?
-- Te hoiditte minua pienenä... ja te näitte isäni... muistatteko
häntä?
-- No, voi siunattu lapsi, mitä kyselee! No josko muistan, kuin
eilisen päivän muistan minä kaikki. Niin se oli herttainen se teidän
pappanne, ettei sellaista miestä enää toista synny. Ja niinkuin se
teitä lellitteli ja hellitteli! Että sen niin nuorena piti kuoleman!
Tuskin olisin minäkään joutunut sellaiseen kurjuuteen, jos pappanne
olisi elänyt, ei sen käsi ollut koskaan koukussa eikä silmä kovana,
ei huonointakaan kohtaan. Mutta oma syynihän se oli, kun menin
ottamaan sen Kuutanaisen. Sellainen se oli kuin itse helvetin
peräseinästä reväisty pääruhtinas. Mutta kuka sen silloin tiesi
alustapitäen? Ja kun ei iljennyt sitä Liisa-tyttöä sille Lumiluodon
herralle näyttää, se kun aina oli niin yksitotinen, ja äidin sydän
se nyt on sellainen... Niin se oli heikkoverinen se pappanne, ei
olisi luullut Lumiluodon herran veljeksi, ja vieraalle maallehan sen
piti kuollakin. Mutta te Mirdja olette kovin tullut pulskaksi ja
kauniiksi...
Kova yskä katkaisi puheen. Vanhus oli käynyt aivan hikiseksi ja nyt
yht'äkkiä tuli hän omituisen jäykäksi ja kieli kangistui...
Mirdja pelästyi... Joko se nyt tulee, se...? Varmasti oli
tämä syntiä. Loviisalla oli varmaankin muuta itsekohtaisempaa
ajattelemista sen suuren tuntemattoman edessä. Hänen viimeiset
hetkensä olivat säästettävät hänelle itselleen.
-- Loviisa, minä lähetän teille hoitajan, sanoi Mirdja.
-- Voi siunattu Mirdja, mitä minä enää mistään hoitajista piittaan.
Lähettäkää minulle vaan pappi! Jumalan kanssa vielä on tili
jäljellä...
Mirdja tunsi kuin iskun kasvoillaan. -- Niin, tietysti pappi!
Kuinka vähän hän ymmärsi ihmisen todellisia tarpeita! Kuinka vähän
hän ymmärsi ikuisuuskaipuuta tämän ihmisen rinnassa! Hän, joka oli
ajatellut ihmistä jumalan vertaiseksi, omaksi välittäjäkseen ja
esirukoilijakseen, omaksi papikseen!
Ah, painu alas, sinä korska Mirdja, joka vielä äsken ylpeili
suuresta, pakanana kuolleesta suvustasi! Sinä et ollut silloin
nähnyt, miten ihmiset kuolevat. Ah, painu alas, sinä korska Mirdja ja
opi, mitä ihmisille opetetaan: "Te olette maan tomu! Armosta olette
te autuaiksi tulleet, ette itse kauttanne"...
-- Te saatte, Loviisa, mitä tarvitsette, jääkää hyvästi.
Mirdja ojensi kätensä.
Kovasti tarttui siihen vanha vaimo luisilla keltaisilla sormillaan.
-- Enkeli te olette Mirdja, kuten isännekin... Jumala teitä
siunatkoon pitkällä onnellisella elämällä.
Mirdja astui ulos. Sokeudella häikäisi alkukesän aurinko ja puhdas
ilma melkein pyörrytti.
Tottuisihan sitä siihen ummehtuneeseenkin...
Täältä oli hän siis tullut itseään etsimään... Aina etsi hän vain
itseään, itseään... Hän ei ollut voinut mitään ottaa, sentähden että
hän oli tullut vain ottamaan... antamaan olisi hänen pitänyt tulla...
Mirdja käveli hitaasti. Ajatukset kulkivat itsepäisinä, napisevina...
Hän toisti mielessään sairaan viimeisiä sanoja: "siunatkoon pitkällä
elämällä"... Eihän ihmisen elämä ole sataakaan vuotta...
Jumala, Jumala, hän huokasi.
V
Kansanjuhla oli juuri alkamaisillaan, kun Mirdja saapui Kanniston
kentän kohdalle.
Varsin tätä varten oli hän kävellyt viisi kilometriä. Minkätähden
oikeastaan? Sitä ei hän itsekään osannut selittää. Mutta aina siitä
asti kun hän oli istunut kuolevan Loviisan pirtissä, aina siitä
asti oli hänen mielessään asunut outo. Joku sellainen kummallinen,
joka ei antanut rauhaa, joka teki hänet levottomaksi, itseensä
tyytymättömäksi ja epävarmaksi. Jonkun uuden ja tuntemattoman
ihmisyyden kynnyksellä seisoi Mirdja, pelottavan ja suuren, josta
hän ei ennen ollut tiennyt mitään, hän, joka oli kerskunut ihmisen
tuntevansa...
Mitä oli tuo n.s. kansa? Lintuperspektiivistä oli hän sitä tähän asti
mittaillut keveästi ja ohimennen, kuten ainakin väärennyshaluiset
pinta-ihmiset, ja siksi oli hän sen aina niin helposti voinut
sivuuttaa. Mutta nyt tuntui se tulevan häntä vastaan hänen omalta
tasoltaan korkeana ja syvänä kuin valtameren vyöry, pakottavana,
vaativana ja kovasilmäisenä kuin ratkaisematon elämänkysymys...
Mirdja hiljensi askeleitaan. Hänen edessään ja takanaan tulvehti
kansaa, tirskuvia tyttöjä kirjavissa juhlatamineissa ja seurapitoisia
miehiä, joiden hampaissa törrötti pahanhajuiset paperossit. Mirdjasta
tuntui kaikki sangen vastenmieliseltä ja hän poikkesi valtamaantieltä
pienelle yksinäiselle metsäpolulle. -- Mutta tuskin oli hän sen
tehnyt, niin se outo jo alkoi taas kolkuttaa ja vaivata. Tätä sinun
ei olisi pitänyt tehdä; kuinka voit sinä koskaan tunkea syvyyksiin,
jos kuorta jo kammoat, Mirdja, Mirdja, Mirdja...? -- Ja ajatustensa
painoon pysähtyi Mirdja...
Mutta kentältä alkoi kuulua virren veisuuta. Se kohosi suurena ja
hartaana ja vakuuttavana kuin lähteneenä tuhansista sieluista, jotka
puhuivat samalla suulla ja samaa asiaa... Ja sillä hetkellä ei mitään
muuta koko avarassa maailmassa! Ainoastaan se suuri puhe ja ääretön
hiljaisuus sen ympärillä...
Jumalan juhla, Jumalan juhla! huokasi Mirdja.
Ja yht'äkkiä rajun mielenliikutuksen lyömänä lankesi hän
polvilleen maahan kuin rukoukseen ja kuumat kyyneleet tulvahtivat
esille... Se oli hartautta ja se oli tuskaa... Se oli puristavaa,
kipeää kaihoa saada yhtyä tähän kansaan, tähän Jumalaan, tähän
jumalanpalvelukseen... Se oli ystävän ja ymmärtämyksen nälkää, elämän
sisällön ja sydämen sisällön huutavaa, ijankaikkista nälkää...
Mitä jos tämä kansa, tämä suurien alkuperäisten tarpeiden käsissä
taisteleva kansa, sittenkin oli jotakin Mirdjalle...? Mitä jos siinä
sittenkin piili juuri se ehtymätön elämänvoima, jota hän tarvitsi?...
ja eheys...? Hän menisi sen luokse... ja hänestä tulisi yht'äkkiä
suuri, uhraantuvainen ja hyvä... kaikkensa hän antaisi, sielunsa
antaisi... Ja kansan sielu se lämpenisi ja suurenisi myös hänen
kosketuksestaan, se korkenisi, se kirkastuisi, ja tuhansista silmistä
liekehtisi se häntä vastaan siunauksen sammumattomana aurinkona...
Tämä olisi personattominta kaikista personallisista suhteista,
vapainta kaikista uhrautuvaisuus-unelmien itse-orjuutusmuodoista.
Tämä olisi kuin salaista, tuiki-läheistä yhteyttä tuiki-kaukaiseen
maailmansieluun tai Jumalaan tai...
Mirdja nousi nopeasti. Melkein juoksujalkaa kiiruhti hän
juhlaportille ja osti pääsylipun sellaisella hätäisyydellä kuin olisi
ollut kysymyksessä hengenpelastus... Mutta heti astuttuaan aitauksen
sisälle oli hän jo muuttunut entiselleen. Häntä inhotti taas...
Paksu, likainen ilma työntäytyi tukehtavana hänen silmiinsä,
sieraimiinsa ja kurkkuunsa, tuo kansalle niin ominainen yhteistuoksu,
joka yhdessä silmänräpäyksessä avaa näköalat sen karkeisiin ja
niukkoihin elämän-ehtoihin: työn hikeä, likaisia vaatteita, tupakkaa,
lapsia...
Ihmiset tunkeilivat uteliaina yksinäisen, hienon vallasnaisen
ympärillä, toiset arastellen, toiset tahallaan työntäytyen ja
tuuppien.
-- Sooh, sooh, ole nyt vähemmällä, etkö sinä näe herrasväkeä,
kuiskutti eräs vaimo miehelleen aivan Mirdjan vieressä.
-- Alas herrat! ärähti mies raa'alla naurulla.
Mirdja oli kääntynyt selin puhujiin ja aikoi juuri jatkaa matkaansa
eteenpäin, kun taas pieni näytelmä sai hänet pysähtymään.
Järjestyksen valvoja oli iskenyt silmänsä pariseen ystävykseen,
jotka olivat heittäytyneet pensaan turviin pitkälleen käyttelemään
pyylevää taskumattia. -- "Täällä ei ole lupa juoda." -- "Emme me
siihen kenenkään lupaa tarvitsekaan." -- "Älä räysää tai pääset
ruunun ruokkoon, tällaisessa paikassa ei saa juoda..." -- "Kuka minua
voi kieltää syömästä ja juomasta mitä minä tykkään ja missä minä
tykkään, tai luuletko, etten itse omalla työlläni ole ansainnut sitä,
häh? Katsopas näitä kämmeniä, ei ne ole varkaan näköisetkään. Mutta
ei taida kelvata rehellisen työmiehen kouraa koetella..." -- "Ei,
konstaapeli tarkoittaa että meillä pitäisi olla oma klupi, juomisia
ja mässäyksiä varten, kuten herroillakin. Mutta nyt onkin uusi aika
tullut ja koko maailma on tästä lähin työmiehen klupi ja tämä juhla
on työmiehen juhla ja sinä, sinä poliisi, olet meidän palvelijamme,
sillä me maksamme sinulle palkkaa, me myös. Kenenkä verellä ja hiellä
sinä luulet, että hopiaiset nappisi ovat kiilloitetut, ellei juuri
meidän, ja kaikki herrojen komeus, kenenkä kurjuudella se on ostettu,
ellei juuri meidän, ja tuokin tuossa tuo ryökkynä hepenissään..."
Äänet hävisivät yleiseen hälinään. Päihtyneet kuljetettiin pois.
Mutta Mirdjasta tuntui kuin olisi koko kohtauksen painopiste
äkkiä siirretty hänen niskoilleen ja kuin nyt sadat ja yhä uudet
sadat katseet kateina ja syyttävinä olisivat laskeutuneet hänen
päälleen. Ne putoilivat kuin polttavat kipinät hänen liiaksi
hienolle hipiälleen, hänen liian valkoisille ja pienille käsilleen,
ne hypistelivät karkeasti ja pahansuopaisesti hänen pukunsa
ylimyksellistä väriä, ne repivät kallisarvoista sulkaa pois hänen
hatustaan, ei ainoatakaan kohtaa jättäneet ne koskemattomaksi... Ja
ne huusivat kaikki: "Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, millä olet
ansainnut pehmeän elämäntapasi, rikkautesi ja yltäkylläisyytesi?
Sinulla ei ole työmiehen kouraa, varkaan kämmen sinulla on. Meille
kuuluu sinun rahasi, sinun kauneutesi, sinun sirot muotosi, sinun
hieno hipiäsi..."
Melkein hätääntyneenä silmäili Mirdja ympärilleen omien
ajatuskuviensa ahdistamana. Ahneet ihmissyöjäkatseet nielivät häntä
yhä jokapuolelta. Hänen aineellista hyvinvointiaan he himoitsivat ja
pyysivät kaikki, ei ainoatakaan ollut, joka olisi tarvinnut hänen
sieluaan... Ja hän hullu, joka oli aikonut antaa sielunsa...
Äkkiä kääntyi Mirdja ympäri, pisti kukkaronsa ensimäisen lähellä
seisovan käteen ja kiiruhti pois katsomatta taakseen.
Pois, pois! huusi hänen sielunsa. Te, jotka niin vähän onneksenne
pyydätte, te ette tarvitse minua. Ja mitä minulla olisikaan
annettavana teille, joilla on vielä jälellä uskon ja kuvittelun
ihanat lahjat! Te olette sentään ne ainoat ihmiset, joilla on
voimaa elää. Myrkkyä olisi minun sieluni teille, te tervesieluiset!
En koskaan, en koskaan voi minä teille mitään antaa enkä teiltä
mitään ottaa, ja oikeaan on osunut teidän vaistonne, kun se sokean
vihan minuun on teissä synnyttänyt. Sillä me olemme vihamiehiä
synnynnäisesti, auttamattomasti. Valhetta oli minun lähestymiseni
äsken, valhetta minun uskoni teihin, valhetta yhtähyvin minun
altruistinen avun-tuontini kuin minun egoistinen avun-etsintäni
teidän luotanne, valhetta, valhetta! Minä en ole teitä varten ettekä
te minua varten. Me olemme erilailla sairaita. Me emme voi toisiamme
auttaa emmekä ymmärtää...
Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja
pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti
painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada
yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon
aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta. Sillä hän oli
muukalainen, hän, Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti. Ei ollut se
hänen kansansa tuo, joka hänen sairasta mieltää pilkkasi, ei hänen
isänmaansa tämä, jota hänen jalkansa polki, ei hänen Jumalansa, joka
asui noiden juhlalippujen alla. Vieras oli täällä Lumiluodon kalpea
ja kaunis neiti, sairas ja koditon. Missä oli hän syntynyt? Missä oli
hänen isänmaansa? Missä olivat hänen veri- ja henkiheimonsa? Nämä
täällä eivät olleet kumpaistakaan.
Ja taas alkoi Mirdja kulkea. Raskas ja katkera oli hänen mielensä
ja maanpakolaisen tyhjyys tykytti hänen ylpeässä ja yksinäisessä
sydämessään.