Sellainen isä, sellainen unelma ja sellainen rakkaus!
Kuumeessa ja houreessa tykyttävät Mirdjan aivot. Jo minä sukuni
tunnen! parkuu riemu ja tuska hänen rinnassaan. Ikuisten
uneksijoiden, taitelija-alkujen ja hullujen ylen mahtavaa sukua
minä olen! Jo minä sukuni tunnen ja sukuni tunsi minut, ja kaikki
hullut ovat minun ääretöntä valtakuntaani! Isäni sielun kautta
minä teitä hallitsen, hallitsen. Kaikilla teillä on ollut myrhaa
ja suitsutusta käsissä, kun te minua olette lähestyneet, kaikki te
olette kumartuneet minun edessäni. Voisi melkein luulla, että koko
maailmassa ei löydy muita kuin hulluja... Mutta silloinhan minä
olisin maailman mahtavin hallitsija. Ha ha ha...
Kauhistuu Mirdja omaa houreista nauruaan.
Hirveä oli tuo kirja hänen edessään, pelottava ja suuri. Oh, Nemesis,
Nemesis!
Menneitten polvien ennustus minua seuraa, menneitten polvien sielut
minussa elävät, kaikki pakanoina kuolleet vainajat ovat minun
lihassani nousseet ylös. Teidän elämäänne minä elän, teidän hukkaan
heitetyillä voimillanne minä hallitsen, teidän herjattua heimoanne
minä puolustan ja edustan. Ah, huokukaa hyvää minun ylitseni, kaikki
tuntemattomien maankiertäjien ja hourupäisten tuntemattomat haudat!
Lieskuu Mirdja edestakaisin lattialla, henkien näkyjen, sielujen
kanssa hän puhuu, ja silmät palavat sisäänpäin katseettomina
tulipalloina.
Tällainen olen minä Mirdja, vielä äsken orpo, nyt suuren suvun
jälkeläinen ja hallitsija!
Mutta aamupuolella yötä selittyy katse jälleen ulospäin näkeväksi...
Henget ovat hälvenneet ja Mirdja istuutuu ajattelemaan...
Yhden ainoan pisteen ympäri kierii ajatus, yhteen ainoaa pisteeseen
hän tuijottaa...
* * * * *
Setä istuu samaten ja tuijottaa. Koko yön on hän valvonut ja
odottanut, että Mirdja tulisi, kysyisi jotakin, sanoisi jotakin...
Mutta hän ei ole tullut ja hetki hetkeltä on setä käynyt yhä
rauhattomammaksi. Oi, mitä kaikkea hän on ehtinytkään läpi käydä
tänä yhtenä ainoana yönä, koko elämänsä on hän ehtinyt tilittää...
Sitten taas tarttuu ajatus tuohon kirjeeseen ja Mirdjaan. Ehkei hänen
sittenkään olisi pitänyt antaa paperia. Hulluuskin on tarttuvaa.
Täytyihän hänen myöntää itselleen, että vainajan päähänpisto oli
tavallaan siirtynyt häneen... Mitä se sitten vaikuttaisi Mirdjaan?...
Siinä oli sittenkin niin hämmentävän paljon totta siinä kirjeessä...
Ja vanhus alkaa taas muistutella mieleensä kirjettä, jonka hän
niin lukemattomia kertoja on lukenut... Siinä oli sittenkin paljon
totta... Mutta mitä siihen tulee, että he olivat niin erilaisia,
velivainaja ja hän... no niin, siitä lausunnosta saattoi paljonkin
tinkiä pois... etenkin nyt myöhemmin, kun kaikki oli selvillä hänelle
itselleenkin. Hän oli kyllä aikoinaan luullut itseänsä viisaammaksi
kuin veli, sentähden ettei hän muka vetänyt uniaan ja ajatuksiaan
todellisten tekojen maailmaan. Mutta ainoastaan itsepettäjä oli hän
ollut. Sillä kun hän silloin nuorenamiehenä vetäytyi yksinäisyyteen,
ei hänen sisin tarkoituksensa suinkaan ollut, ettei kukaan koskaan
saisi hänestä mitään tietää. Päinvastoin oli hän silloin juuri
unelmoinut maailman-kuuluisuutta. Hänen oli pitänyt kirjoittaa
jonkinmoinen filosofian encyklopedia. Mutta se filosofia ei ollut
milloinkaan tullut valmiiksi. Alkuperäiset maksiiminsa oli hän
aikoja sitten hajoittanut tuuleen, ja lopulta oli hän tunnustanut
itselleen, ettei hän ollut keksinyt mitään uudempaa eikä kestävämpää
teoriaa kuin tuhannet ennen häntä tai vielä musertavammin: hän oli
itse omalla elämällään kumonnut teoriansa. Tai siihen oli tullut
väliin hullun veljen hullut unelmat. Aivan satunnaisen erehdyksen
kautta hänen luokseen saapunut lapsi oli muuttunut hänen kohtalokseen
ja anastanut abstraktisten haaveilujen valta-istuimen. Filosoofi
ja filosofia saivat kuolin-iskunsa. Mutta sitä ei saisi Mirdja
koskaan tietää... Ja nythän se jo olikin vähäpätöistä: lapsi oli
kerta kaikkiaan muuttunut hänen kohtalokseen... Mutta alussa oli
hän todellakin ollut kuin pettymys, kuin paha laskuvirhe... Sitten
myöhemmin oli hänestä tullut ihana välttämättömyys. Jokainen
pilventakaisen maailman kuperkeikka nousi taas jaloilleen tämän
positiivisen elämän maaperässä. Tälle lapselle saattoi hän toki antaa
kaiken vuosien pitkän ajatustyönsä ja viisautensa. Se oli käsitteiden
heittämistä elävän elämän kiirastuleen... Se oli totuuden etsijälle
kuin koettelemus...
Ja niin tuli hänestä, ylpeästä teoreetikosta, nöyrä ja ihmeellinen
kasvattaja, joka äkkiarvaamatta uneksi samoja hullun veljen unelmia
jostakin uudesta, salaperäisen ihanasta olennosta ja täydellisestä
ihmisestä. Ja mitä enemmän tuo pieni ihmelapsi näytti ymmärtävän ja
omaavan nerokkaan kasvattajansa ajatuksia, sitä hullummaksi uskossaan
ja ylpeydessään kävi tämä. Tämä ihminen oli oleva hänen elämäntyönsä
suuri tunnustus. Ja he kävivät yhdessä läpi kaikki ihmiskunnan eri
kehitys- ja ajattelumuodot, ja setä teki kaksinverroin työtä, jotta
hänellä olisi aina jotakin uutta ja kaunista annettavaa kasvatilleen.
Mutta milloinkaan ei hän mitään tyrkyttänyt, ei mitään opettamalla
opettanut, jotta lapsi itsessään kypsyttäisi kaiken ja jotta hänen
oma pyhä yksilöllisyytensä saisi täyteen kukkaansa puhjeta, niin
harvinaiseksi, niin suureksi ja kauniiksi kuin suinkin.
Näin elivät he omituisen yhdessä ja irrallaan monta vuotta.
Toistensa sieluista he elivät. Ja kun Mirdja meni suorittamaan
ylioppilastutkintoa, oli hän moninverroin viljellympi kuin ketkään
hänen ikäisensä. Mutta silloin tulikin työtoveruksille ero. Mirdja
jäi kaupunkiin ja setä ymmärsi, että nyt oli hänen annettava sijaa
elämälle.
Nyt vasta kun hän taas istui yksin erakkona Lumiluodollaan, kuten
alkuaikoina, nyt vasta tunsi hän, miten hän oli muuttunut. Mikään
ajatustyö ei enää tuottanut hänelle iloa, päinvastoin. Se oli
vain Mirdjaa varten, mutta Mirdja oli poissa. Ja Mirdja oli hänen
onnensa, hänen elämän-sisältönsä ja kaikkensa, sen hän nyt varmasti
tunsi. Mirdjassa riippuivat alati hänen ajatuksensa. Mitä tulisi
hän tekemään elämästä ja elämä hänestä? Hänellä oli todellakin nyt
heidän molempien sielu, isän ja sedän. Tai itse asiassa, mitä eroa
heidän välillään olikaan! Samaa ainesta he olivat, uneksijoita,
unissakävijöitä, diletantteja kumpikin. Mitä sitten, jos ei hän
ollutkaan vienyt diletantismiaan maailman suurille markkinoille kuten
veli! Mirdja esti sieltä hänen filosofiansa ja filosofia oli estänyt
viulun. Ah, viulu, viulu! Hänen nuoruutensa suuri rakkaus! Pitkän
aikaa on se uinunut, ja kenkään ei tiedä sen tarinaa. Kenkään ei
tiedä, että usein vielä nyt yön yksinäisinä hetkinä, jolloin Mirdja
kulkee kaukana maailmalla, istuu erakko-setä tornikamarissaan viulu
polvella ja itkee... Itkee sitä, ettei hän nuorena miehenä tehnyt
kuin hullu veli. Miksei ottanut hän kainaloonsa viulua ja lähtenyt
avaraan maailmaan? Ehkä olisi hän nyt jotakin muuta! Mutta sitten hän
muistaa veljeään, naurahtaa epäuskoisesti omille ajatuksille. Hän,
vanha hupsu! Mutta ikävä hänen on ilman Mirdjaa. Ja salaa pimeässä
tornikamarissa nyyhkyttää hänen viulunsa niinkuin hukkaan menneelle
elämälle. Nyt ei kukaan tarvitse häntä enää, kun Mirdjaakin opettaa
jo elämä itse... Oi Mirdja, Mirdja, ei koskaan saa hän tietää, mitä
hänelle on uhrattu... Pitkät, pimeät ja surulliset ovat yksinäisen
sedän päivät Lumiluodolla ilman Mirdjaa.
Mutta aina kun Mirdja tulee, silloin on valoa ja iloa, silloin
lepattaa lippu Lumiluodon tornissa ja vanha viulu laulaa uudesta
keväästä.
Istuu setä yksin yön hiljaisuudessa, odottaa Mirdjaa ja miettii:
Minun ei sentään olisi kenties pitänyt antaa kirjettä, se on kuin
tähti-ennustus. Se voi viedä hänen järkensä. Mirdja on kyllä hyvin
viisas, mutta hänellä on meidän molempien sielu, hullujen sielu...
Istuu setä ja odottaa... Mirdja ei tule. Sinä yönä on isä sedän ja
Mirdjan välillä.
* * * * *
Seuraavana aamuna aikaiseen koputtaa Mirdja sedän ovelle:
-- Setä, miten olet saanut minun isäni kirjeen? Se on kummallinen.
Siinä ei ole postileimaa, ei paikkaa, aikaa, ei mitään mainittua. Se
on lähtenyt kuin itse ijankaikkisuuden helmasta. Miten olet saanut
sen?
-- Sain sen sinun kerallasi.
-- Miten se on mahdollista?
-- Sinut toi tänne hoitajatar, jonka haltuun isäsi oli uskonut sinut
ja kirjeen.
-- Missä hän nyt on?
-- Hän asuu täällä lähipitäjässä.
-- Setä, minä matkustan häntä tapaamaan.