Ensimäisinä viikkoina, jotka Mirdja vietti Lumiluodolla, hän vain
lepäsi, lepäsi ajatuksettomana ja tunteettomana, nauttien ainoastaan
yksinäisyydestä ja rauhasta. -- He kaksi vanhaa erakkoa...
Sitten sanoi Mirdja itselleen: mutta enhän minä olekaan vielä sadan
vuoden vanha, kuin eilen syntynyt minä olen!
Hänestä tuntui, että hän oli lapsi, jonka silmät vasta ensikertaa
avautuivat havaitsemaan Jumalan suurta, ihanaa luontoa. Kuin lapsi
hän oli. Tuntikausia saattoi hän istua meren rannalla polskien
paljailla jaloillaan vedessä tai hyppelehtiä kiveltä kivelle
punahiekkaisen, matalan poukaman ulommaiselle karille saakka. Ja kun
hän välistä putosi veteen vyötäisiinsä asti, saattoi hän jäädä siihen
nauramaan omalle irvistelevälle vesikuvalleen, ja yhä uudestaan ja
uudestaan täytyi hänen painaa keuhkoihinsa meren suurta suolaista
tuoksua, joka oli nyt niin lähellä, niin lähellä. Tai sitten hän
kiipeili rantavuorilla, huhuili metsään, huhuili merelle, huhuili
sedälle... Mirdja tahtoi ollakin vain pieni tyhmä lapsi, sedän piti
olla Mirdjan vanha, viisas ja hyvä setä, ei muuta. Lakkaamatta
kuletti hän setää mukanaan, lakkaamatta kyseli hän ilmasta, maasta
ja merestä, kaikesta taivaankannen alla, ei siksi, ettei hän olisi
tiennyt, mitä kysyi, ei edes siksi, että hän olisi tahtonut mitään
selityksiä, vaan ainoastaan sentähden, että oli niin suloista ja
turvallista panna kätensä sedän suureen vakavaan käteen ja kysyä:
"setä, miksi?" Sitäpaitsi Mirdja tiesi, että tämä leikittely oli
sedän harvoja nautintoja tässä maailmassa, että hänestä tuntui
hyvälle nähdä, että joku häntäkin näin tarvitsi. Ja ymmärtää setää,
se oli aina ollut Mirdjan suuri, salainen ylpeys. Sillä Mirdja tiesi
sedästä paljon erinomaisia salaisuuksia, hän yksin osasi selittää
monta kummallista asiaa, jotka kaikille muille jäivät ainaisiksi
arvoituksiksi. Sillä paljon taikauskoa oli ajan pitkään kerääntynyt
erakon maineen ympärille. Kansa ei sittenkään koskaan ollut
päässyt aivan vapaaksi salaisesta pelostaan. Etenkin oli kaikkien
silmätikkuna Lumiluodon päätyrakennuksessa kohoava pieni torni, jonka
kansa oli ristinyt "Pirunmajakaksi." Ei oikea ihminen sellaista
tarvitsisi, seitsemän huonetta päälletysten, kuin seitsemän kuoleman
syntiä. Ja aina pahimpina myrsky-öinä kuului siellä soittavan, ei
valoa, ei mitään ikkunoissa, ainoastaan sellainen laulu ja valitus ja
uikutus kuin sata ihmistä tyrskisi. Itse pääruhtinas se siellä vain
taitaa ulista. Näin tiesi huhu. Ja lapset, jotka kävivät marjassa,
olivat nähneet Lumiukon kävelevän ja höpisevän itsekseen jotakin,
joka ei ollut edes ihmisten kieltä, ja joka sanan perästä oli se
ottanut taskustaan paperipalan ja heittänyt tuuleen. "Mustaa taitoa
se harjoittaa", uskoivat toiset, mutta suurin osa ei ajatellut
niin syviä, vaan naurahtivatpahan vain kaikelle, "tietäähän nyt
heikkopäisen, mitä se tekee, ja vielä kun on rahaa niin, että vaikka
kultapalasia metsään nakkelisi, mutta siihen se sentään on vielä
liian viisas!" Tällaiset puheet olivat tulleet Mirdjankin korviin.
Oi, hän yksin olisi osannut kertoa oikean tarinan Pirunmajakan
salaperäisestä musiikista ja tuuleen viskatuista paperinpaloista. Ja
hänen olisi väliin tehnytkin mieli kiivetä Pirunmajakan ylimmälle
kattosakaralle ja kuuluuttaa sieltä koko maailmalle: kumartakaa,
ihmislapset, tätä tornia, täällä ei asu piru eikä hullu, vaan suuri
tietäjä ja taitaja, suuri filosoofi, jonka ainoa hulluus on siinä,
että hän on ilmaan hajoittanut filosofiansa, suuri soittoniekka,
jonka ainoa pirullisuus on siinä, että hän on soittanut ainoastaan
meren tuulille! Mutta sitten oli hänestä taas tuntunut, ettei koko
maailman kunnia ja kumarrus olisi voinut tuottaa hänelle niin
paljon ylpeää riemua kuin tämä oikeus yksin kaitsea ja ymmärtää
suuren ihmissielun suurta mystiikkaa. Ja tämä ihana oikeus oli
tuonut mukanaan hänen sieluunsa tuhatta tuiki hienoa velvollisuutta
tuota rakasta erakkosetää kohtaan. Ja niin oli heidän suhteensa
kummankin puolen kehittynyt joksikin aivan erikoiseksi, aivan
selittämättömäksi...
Niinpä oli Mirdja nytkin sedän ilmakehässä äkkiä ikäänkuin unohtanut
kaikki surulliset irtirepäisyt takanaan. Kaunista, herkkää suloa
tahtoi hänen sielunsa vain huokua tässä ihanassa paikassa. Ja kaiken
itse-ajattelun tappoi Mirdja yhteen ainoaa lauseeseen: minun on niin
hyvä olla sinun luonasi, setä, minun on hyvä olla...
Mutta ajan pitkään ei sekään käynyt... Väkisinkin heräsivät taas
ennalleen kaikki vanhat ajatukset ja muistot, kaikki itsekuluttavat
kyselyt, jotka joka kerta, kun Mirdja koetti päästää niitä
ilmoille, yhä tiukemmin vaan painuivat häntä itseään vastaan.
Tuhatsarvisena rautavyyhtenä ne painuivat, yhä pohjemmalle, yhä
tiukemmalle. Kaikki se elämä, joka oli takana ja se, joka oli
edessä, se ilkkui ja irvisteli hänelle ja kuiski: Sinä himosit minua
ja nyt sinä herjaat minua, sinä löysit minut etkä vieläkään luule
löytäneesi. Sinä houkko, ikäänkuin minä voisin olla muuta kuin sinun
omaa heijastustasi. Kun minua herjaat, itseäsi herjaat. Tyhjä,
ristiriitainen, irstas, ha-ha-haa! Minua et löydä ennenkuin itsesi
löydät. Kuka olet sinä, mitä etsit sinä, sinä, sinä?
Niin, kuka oli hän, miksi oli hän sellainen kuin oli? Oliko se hänen
syynsä? Eikö hänkin ollut elämän järkähtämättömien luonnonlakien
alainen, eikö hänkin, tietämättään ja tahtomattaan, elänyt ja
jatkanut menneitten polvien sukuperintöä? Olihan Rolfkin sanonut,
että hänen syntinsä oli perittyä. Kuuluiko ehkä Mirdja hullujen
sukuun? Hän muisti kuulleensa takanaan kerran kuiskailtavan, että
siinä se nyt menee sen hullun Astin tytär. Tai ehkä ne olivatkin vain
tarkoittaneet setää, silloinkin... Ja setä ei ollut kertonut siitä
mitään koskaan.
Taas alkoi Mirdjaa painaa alkuperänsä salaisuus, pahemmin kuin
koskaan ennen. Miten hän ei jo ennen ollut tullut ajatelleeksi
ruveta sieltä päin hakemaan selvitystä itseensä? Hän oli todellakin
kasvanut kuin mikä sieni ikään, kuin oman siemenensä siittämänä,
omien juuriensa kohottamana, kuin yksinäinen simpukka, kuin taivaasta
pudonnut ja tyhjästä luotu ihme, mahdottomuus... Hyvä Jumala, olihan
hänenkin kerran täytynyt syntyä kahden ihmisen rakkaudesta. Millaiset
olivat olleet nämä kaksi ihmistä, nämä kaksi ihmistä?...
Mirdja oli äkkiä muuttunut mykäksi. Hän ei voinut ajatella kuin yhtä
asiaa, ja hänen oli vaikea siitä puhua. Sillä setä ja veljentytär
olivat siinä kohden omituisia, ett'eivät he koskaan kysyneet mitään
toisistaan. He tiesivät, että kumpikin pyytämättä toi esille sen,
minkä suinkin saattoi toiselle antaa. Ja jos toinen vaikeni, vaikeni
myös toinen. Kuin pyhänkuvaa, hartaina ja kunnioittavina, he alati
toistensa sielua lähestyivät, he kaksi äärimmäistä individualistia.
He puhuivat yleensä kaikista asioista, mutta harvoin suoranaisesti
omasta itsestään. Mutta sentään tunsivat he toisensa niin hyvin, että
he kaikkein objektiivisimpienkin keskustelujen läpi alati kuulivat
toistensa sydämen-sykähdykset. -- Niin, Mirdja tiesi varsin hyvin,
että setä pyytämättä kertoi kaiken, minkä hän tahtoi kertoa. Mutta
miksi, miksi ei hän koskaan ollut puhunut enemmän veljestään?
Monta päivää kulki Mirdja mustana ja mykkänä. Sitten hän vihdoin
kysyi:
-- Setä, sano minulle, oliko minun isäni samanlainen kuin sinä?
-- Ei, tai kukapa sen uskaltaa varmaan sanoa, vastasi setä hiljaa.
-- Oliko hän samanlainen kuin minä?
Setä vaikeni.
-- Ah setä, sinä et tahdo sanoa mitään. Hyvä Jumala miksi, miksi?
Hänhän oli minun isäni. Ymmärrätkö, mitä se minulle merkitsee,
minulle joka olen suvuton kuin taivaan tähti tai meren simpukka? Sano
minulle edes yksi seikka, kuoliko minun isäni hulluna?
-- Kenties, en minä sitä tiedä, vastasi setä harvakseen.
-- Etkö sinä sitten todellakaan tiedä enempää kuin minäkään? Isäni
oli rauhaton sielu, matkusteli paljon, äitini ulkomaalainen ja kuoli
minun synnyttyäni, sen olet kertonut. Entä sitten, riittääkö se,
kun on kysymys minun isästäni ja äidistäni! Heillä on täytynyt olla
sielunsa, elämänsä, kohtalonsa, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Ja
minä, minä toteutan ja jatkan heitä nyt; heidän sielunsa seuraavat
minua alati, enkä minä edes tunne heitä. Minä onneton, minä onneton!
Mirdja purskahti itkuun.
Setä nousi hitaasti. Seisoi ja katsoi itkevään tyttöön kauan. Sitten
hän meni vanhan kaapin luo, avasi varovaisesti laatikon ja kopeloi
siellä hyvän aikaa. Kun hän palasi, oli hänellä kädessä vanha kirje.
Raskaasti laski hän kätensä Mirdjan pään päälle, ojensi kirjeen
hänelle:
-- Tässä on kaikki, mitä olen tiennyt, enemmän kuin sinä. Se on isäsi
viimeinen ja ainoa kirje minulle.
-- Isäni kirje! Miksi et ole antanut sitä jo aikaisemmin? kysyi
Mirdja tarttuen paperiin vapisevin sormin.
-- Sinun piti ensin itse löytää itsesi, lapset saattavat helposti
uskoa kummituksiin... Lue ja päätä, Mirdja. Nyt sinä et enää ole
lapsi.
-- Yksin tahdon sen lukea, sanoi tyttö.
Kuin takaa-ajettuna kiiruhti Mirdja omaan huoneeseensa. Maa poltti
jalkojen alla, kirje poltti kädessä, koko sielu poltti, koko maailma
poltti... Ja hänen täytyi kiertää ovi kaksinkertaiseen lukkoon, että
hän oikein, oikein tuntisi heidän olevan kahden, häiritsemättä,
tällaisena pyhänä ensitapaamisen hetkenä... Sielussa poltti, mutta
hän tärisi kuin pahimman pakkasen käsissä, kun hän hitaasti kääri
auki vanhat paperit ja alkoi lukea...