'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä,
joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen
katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja --
unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme
me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä
aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden,
että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta
yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä
aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää
ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme
luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko?
Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit
jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan
arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani
antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin
pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen
elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä
olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina
filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle
ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut
mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt
ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi...
Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki.
Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä... ja sinusta erakko. Ja me
olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän
kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet
toisistamme -- sataan vuoteen -- aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan
kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet
maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten,
jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja
me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme
itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?...
Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän
personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme,
että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen,
täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät
toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja
paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä
kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua
aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt
minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä
sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä
minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet
ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa.
Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana,
tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman
pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni
ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä
eromme on välillemme asettanut.
Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni
runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten
kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna
ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita
ja minä uskoin niihin -- uskoin ensin. Aloin hakea aarteita
niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden -- liian monesta.
Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä
heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli
minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen
olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa,
surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka
todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole
kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä
myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja
luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää... Ja
onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa
sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee
sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä.
Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se
oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää
mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä
itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa
vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata!
Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana!
Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin
hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan
kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en
koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn
kannalta, en taidetta ensinkään... Tätä kesti useampia vuosia.
Mutta sitten sammui elämänvietti -- minä olin niin väsynyt, että
tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä
sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun
elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli
kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien
tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli
nainen... Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin.
Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja
minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet
miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan,
samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös
naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan... Tuo niin
perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten
mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan
lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle.
Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi,
sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän,
ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät
mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. --
Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen
ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä,
irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret
ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy
ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin
helposti. Minä nain hänet...
Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi
kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli
hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä
näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut
olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on
vaisto, tuo eläimien verraton kyky...
Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli
jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni.
Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi,
entä sitten... Minä jätin hänet.
Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet
sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin,
sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän
tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein
repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin
sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä
kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus.
Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas,
romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi
minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni
elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on
aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen
astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani,
minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin
kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana
elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan,
pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt
perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin -- minä sain vielä enemmän
kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin.
Mikä? kuka? ajattelet.
Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin.
En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä,
maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen,
vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan
voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä
räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin
mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä
poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä
rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat
elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään
muuta kuin itsensä ja elämänsä.
Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä
rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä...
jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin,
alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin
ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin
hulluna pidetään...
Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli... Mutta minulla on nyt toinen
Mirdja... Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän
minä sinulle...
Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi
suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea -- lasta. Sillä
siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni,
minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki... Vihdoin olen löytänyt
sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin... Ja
helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä
nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla
kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä
ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka
voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni!
Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt?
Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden
piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen
piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun
pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja
minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä
sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä
todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä
pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt
minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni,
mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää.
Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään
kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan.
Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen
edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa
särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi
kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties
vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän
itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän
on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän
on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen
kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni,
tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo
lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei
vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos
hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin
ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä...
Minulle ei ole sallittu nähdä unelmieni kehitystä. Minun täytyy
kuolla. Mutta Mirdjan lähetän minä sinulle. Minun unelmani tulee näin
särkemään sinun unelmaasi: sinunhan piti aina saada olla yksin...
Älä syytä minua. Sinä ymmärrät minut. Hän on minun hulluuteni ja
viisauteni, minun rakkauteni, minun kaikkeni... Minä en voi sellaista
heittää maailmaan... Kenties tulee hänestä se täydellinen ihminen,
sinä ja minä yhdessä, ja sitten vielä jotakin muuta. Sinä saat
toteuttaa minun unelmani... Nyt tiedät tarpeeksi. Täydennä itse
loput... Minun elämääni ei voida kirjoittaa, se täytyy elää...
Minä kirjoitan tämän nyt, kun elämä kuvina ohitseni kulkee ja
ajatukset pyrkivät järjestämään ja selittämään kaikkea, mikä on
takana, nyt kun se uusi ja tuntematon alkaa. Nuorena tulin minä
vanhaksi, nyt minä voisin tulla nuoreksi jälleen... Mutta että
minun nyt, nyt juuri pitää kuolla, nyt kun tahtoisin elää! Kenties
juuri siksi on rakkauteni Mirdjaan niin palavaa ja kiihkeää, kun se
on niin toivotonta. Sinulle uskon elämäni keskeneräiset langat...
Kevytmielinen ja hullu olen aina ollut... Sinun arvosteltavaksesi
jää, missä määrin olen ollut hullu.