I
Arnold Ast on vanha.
Arnold Ast on uneksija ja erakko.
Meren kalseilla rantakallioilla kohoaa Lumiluodon yksinäinen
valtakunta.
Uneksijan oma se on, unista rakennettu ja unilla omistettu. Sillä
onnellinen on ihminen vain unissaan ja Arnold Ast on onnellinen...
Niin uskovat ainakin aallot, jotka ovat seuranneet hänen elämänsä
juoksua nuorukaisesta mieheksi ja miehestä vanhukseksi. He tuntevat
hänet, sillä aaltojen ystävä on ollut Ast. Lempeänä on hänen
käsivartensa useasti levännyt vesivarsojen valkeilla harjoilla, se
on niitä silitellyt ja hyväillyt, ja välistä on hän kertonut heille
merkillisiä salaisuuksia... Ja hän on salaisuuksia täynnä, tuo
erakko, tietäjä hän on ja viisas. Hyvä tietäjä hän on. Kuinka ei
olisi hän onnellinen!
Niin uskoo myös lähitienoon kansa, joka tietää kertoa hyvinkin
satasen kummallista juttua tuosta hassakasta "Lumiukosta", jota
nimeä Arnold Ast on saanut kantaa heidän keskuudessaan aina ensi
saapumastaan saakka. Se tapahtui kolmekymmentä vuotta sitten, ja se
oli kauhea, kaikista pahoista taivaan merkeistä mainio vuosi koko
kalastajakansalle. Myrskyjä, haaksirikkoja ja yletön lumentulo,
joka oli peittää alleen kaiken köyhän kansan. Ja sitten lisäksi
kuin taikurin kädestä ilmestyy samana vuonna eräälle rantatöyräälle
eriskummallinen ihmis-asunto kuin jääkarhunluola ja linnunpesä
yht'aikaa, ja vielä eriskummallisempi ihminen alkaa näyttäytyä
seudulla. Sellainen outo, jolla on tukka valkea kuin kinosten harja
ja suu mykkä kuin tontun. "Se ei hyvää ennusta", sanoivat vanhat, "se
on tämän lumentulon haltia itse." Mutta sitten näiden kolmenkymmenen
vuoden kuluessa olivat kaikki jo ehtineet rauhoittua. Ei mitään
lumen- eikä vedenpaisumuksia ollut sen koommin ollut. Lumiukko ei
enää herättänyt mitään suurempaa huomiota. Kaikki tunsivat jo hänen
tapansa. Hän ei ollut tehnyt mitään kolmeenkymmeneen vuoteen, ei
koskaan kalastanut, ei ampunut vesilintuja, ei muokannut maata, ei
mitään. Vähän päästään löyhä hän oli tietystikin. Mutta olla niin
rikas, ettei tarvitse tehdä mitään kolmeenkymmeneen vuoteen! Oh,
miten mahtoi hän olla onnellinen!
Taas on kevät. Tuuli soittelee valkoisella vaahtokanteleellaan, meri
korkeana kohisee.
Lumiluodon linnan katolla lepattaa levoton lippu.
Juhlavaate on lippu, iloisten seurojen sanansaattaja, majakka
kunniakulkueille! -- Nyt se lyö ja lepattaa, tuulta pieksää ja
pingottuu, eikä ketään kuulu. Yksinäisyys sitä vain kivettynein
silmin katsoo. Sitäkö se kunnioikin, erakkuuden verimerkkinäkö se nyt
kohoaa?
Mutta laineet lähenevät sitä ylpeinä, korskuvina, pitkässä rohkeassa
rivissä, ne tietävät paljon erinomaisia salaisuuksia...
"Lapsi on taas tullut", kohisee vanha valkopartainen aalto. "Eihän
hän ole enää lapsi, hän on jo oikea nainen, mutta mistä sinä sitä
huomasit, sinä vanha tuhatvuotis tonttu", lipattaa keveämpi läike
valkopartaisen olalla.
"Kumpi on heistä viisaampi, mies vain nainen?" utelee pieni
viheräsilmäinen laine.
"Nainen, nainen! Hän tulee kaukaa ja on oppinut elämältä. Nainen on
aina viisaampi kuin mies, elämä on aina viisaampi kuin erakkuus..."
"Mies, mieshän toki! Yksinäisyydessä puhuu itse Jumala. Mies on
oppinut itse Jumalalta."
"Siksikö hän on niin harmaa? Jumala ottaa opistaan kovan hinnan."
"Ja kaataa kesken. Ihminen ei ole mikään tuhatvuotistonttu..."
Lakkaamatta puhelevat aallot... Ne likenevät, mutta väistyvät taas ja
painuvat alas. Ne eivät koskaan ole kysyneet liian äänekkäästi...
"Me tiedämme sentään paljon erinomaisia salaisuuksia", kohisevat ne
mennessään.