Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö... Talvi ja yö... Taas
uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun!
Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika...
Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta.
Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää
sydän. Me ihmiset... Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme,
omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden
tuska... Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja
irtirepäisyn hirveä tuska... Me ihmiset... Tai oikeastaan te miehet
ja me naiset... Ei, ainoastaan minä, minä!... Keitä ovat nuo toiset?
Onnellisempiako? Kenties...
Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy
hänen päästä... talviyöhön!
Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien
käärinliinojensa alla... se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja
hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on
se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin... elämä?
Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän
juoksee lukien lakia itselleen:
-- Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun
hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne
heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle...
Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään.
Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen
astuntansa tahdin... Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja
kuinka monella sitä astuukaan harhaan...
On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti...
Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta
aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi
liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella.
-- Aioitko sinä kotiin?
-- Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia.
Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu... Hän seisoi ja kuulosti. Sydän
tykytti kuuluvasti...
Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta... "Missä olet, pikku Mirdja?"
Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi
kutsunut. -- Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei
voinut olla kukaan muu!
Mirdja käveli ääniä kohti.
Rolf se on, on, on... Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut
tuntemattomia.
Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet.
-- Tuo on kaunis!
Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan
hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi
hiljaa:
-- Rolf!
Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui... kuka?
Ainoastaan yksi... yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen
huulensa vastasivat kuulumattomasti:
-- Mirdja!
-- Tuletko luokseni? puhui näky.
-- Minä tulen.
Rolf unohti muun.
He ajoivat pois.
Hämmästyneinä jäivät jälellä olevat toisiinsa tuijottamaan.
* * * * *
Rolf ja Mirdja ajavat Mirdjan asuntoa kohti. Kumpikaan ei puhu
sanaakaan.
Rolf tuntee, että tämä ei ole paikka puhua, ei vielä... Tämä ei
ole hyvänpäivän-tutun tapaamista... Jotakin merkillistä, kuin
henkiseikkailua, kuin näkyä tämä on.
Molemmat istuvat syvissä ajatuksissa.
Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä
menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen
entisyys ja enemmänkin kuin entisyys... Yhä vieläkin, näin
jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti
tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota
kapakkafilosoofia... Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin.
Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta
samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä,
sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä...
Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena
hänet ystäväkseen valinnut...
Ajuri pysähtyi.
Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. -- Ole kuin ennenkin, kuin
kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven.
-- Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen
ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä
olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko,
mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä
olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin -- -- Mutta miten
sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan
vieläkin, miten sinä...?
Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli
omituisesti.
-- Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. --
Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti
tapahtunut. Minä olin lapsi silloin.
-- Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen,
valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet
yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso,
sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt
sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan
näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä
hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä...
Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin.
-- Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi,
silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä -- ja hänen sielunsa tunnusti
hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit
minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri,
ymmärtävä sielu.
-- Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä.
Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas
puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. -- Kenties sitten taas -- ei
koskaan -- kuka tietää! Tämä ainoa yö!
-- Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä
haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut
vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa.
Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi
sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä
sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua
ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha
ystävä?
-- Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi -- ei
muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja
minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut...
-- Miksi?
-- Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi
itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten
minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle...
-- Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin.
-- Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta -- ja
sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon.
-- Enhän, kun ylpeyteni nautti.
-- Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit,
kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän
herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa
ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon
raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni...
-- Sinua mieluimmin kaikista muistelen.
-- Kaikista! Ja niitä on niin paljon...
Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti:
-- Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä
sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät -- ja kuitenkin on sinulla
taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en
tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat
juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet,
mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille
on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet,
sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat
itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki,
heittää pois itsesi -- ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin.
Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista
aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen
julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa
altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä
itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on
sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen
pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja
naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se
lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja
tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä
olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea
almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät,
sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat
ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden
he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella
jännityksellä he sen muruset laskevat. -- Sinussa, Mirdja, ei ole
loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet
antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä
voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain
pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on
entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri... Mirdja, minun
ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita
kuolevaisia...
Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari,
jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen
kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista
kunnioitti ja rakasti.
Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun
riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa
ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras,
vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut...
Hän naurahti surullisesti:
-- Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja
kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää.
-- Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on
maasta... mutta olkoon Jumalan sana rauhassa... Mutta tunnetko sinä
minut ja tunnetko itsesi? -- Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin
kaikki muut naiset... Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi
paremmin kuin minä?
-- Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin
monimutkainen...
-- Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen.
-- Ovatko kaikki pahat sitten viisaita?
-- Ei, mutta kaikki hyvät ovat tyhmiä.
-- Oh, sinä filosoofi!
-- Minä! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän filosoofeja.
Se on näes yksi pelastuskeino, jonka ihminen elämän kurjuudessa
itselleen on keksinyt: viisastella pois surunsa ja ilonsa ihanaksi
välinpitämättömyydeksi ja kohtalonymmärtämykseksi. Se varjelee
meitä liikanaisesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta, lohduttaa
meitä, kun olemme joutuneet katuojaan, antaa meidän hymysuin
katsella kauneutemme ja voimiemme vähittäistä kuolemaa, koko elämän
rappeutumista. Viisastelu huulilla voimme me elää ilman vaimoa ja
rakastettua, ja -- miksei, elää heidän kanssaan. Mutta, lisäsi hän
hiljemmin, se ei riitä ammatiksi. Minä alan jo joutua virkaheitoksi;
vanhat sukkeluuteni alkavat kulua enkä minä jaksa tylsissä aivoissani
valmistaa tarpeeksi uutta syöttiä uuden elämän eteen... Minä olen
kulunut ja vanha jo -- hoh-hoh --
-- Lasien ääressä ainoastaan palaa sinun ikuinen nuoruutesi.
-- No, hitto vieköön! Siinä edes ajatus ja kieli laukeaa siteistään.
Siinä on ikuinen nuoruus, se on totta, ainoa ikuinen nuoruus! Kaikki
ihmiset ovat silloin veljiä ja ystäviä, ja kurjimmat ja eniten
kärsineet saavat silloin marttyyriuden jumalaisen sädekehän, saavat
sen korotetun aseman, mikä heille oikeastaan kuuluu... siinä on
inhimillisyyden tuhatvuotinen valtakunta... Tiedätkö, kenen seurasta
nyt juuri tulen? Eero Selinän ja Mauri Etson... minä ymmärrän heidät
niin hyvin.
-- Miksi siitä juuri minulle mainitset? Mitä se minuun kuuluu! ärähti
Mirdja kiivaasti, mutta tyyntyi aivan heti. -- Ja entä sitten...?
-- He rakastavat sinua vielä.
-- Minä en pidä siitä, että vakoilet minua, sanoi Mirdja, mutta
samalla välähti hänen sielussaan suuri kiitollinen lämpö Rolfin
uskollista sydäntä kohtaan. -- Humalaiset rakastavat koko maailmaa,
jatkoi hän.
-- Humalaiset puhuvat totta, sanoi Rolf vakavasti. -- Minä sanon
sinulle vain, että kuka sinua kerran on rakastanut, hän rakastaa
sinua aina. Katso, juuri sen minä ymmärrän, että sinua niin voi
rakastaa, ainoastaan sinua ja ainoastaan siten... yksin... Sen pitää
ollakin niin, ja se on hyvä niin... parempi on rakastaa yksin kuin
kaksin.
-- Miksi?
-- Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus... "Chagrin d'amour
dure toute la vie."
-- Niin, minä muistan...
-- Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet,
miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain
siteeraan ja kopioin.
-- Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia!
-- Sinä, sinä...! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on
tullut... Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä
edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa,
unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös
ne harmaat, pitkät arkipäivät... ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman
unelmia ja uskoa.
-- Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä
ilman unelmia ja uskoa...?
-- Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt
sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi.
-- Pitkä kuolema... miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi
pellinnyöriin?
-- Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset,
jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän
sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka
mitä... Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset!
Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten
virkahti hän väsyneesti ja hiljaa:
-- Myönnät nyt, että olen raakkitavaraa...
-- En, sillä sinä olet harmaan jokapäiväisyytesi harmaa vihollinen.
-- Itseni vihollinen...
-- Niinkuin minä...
-- Uneksija sittenkin...
-- Niinkuin minä...
-- Ystäväni!
-- Ainoa ystäväni!
He tarttuivat toistensa käteen ja niin he istuivat ääneti kauan,
kauan.
Ensimäinen harmahtava kajastus ennusti aamua.
-- Taas se harmaa arkipäivä, se erottava päivä...! huokasi Rolf.
-- Miksi erottava?
-- Elämä huutaa eroa, meidän elämämme, sinun elämäsi.
-- Mutta me olemme heimolaisia.
-- Erilleen tuomituita.
-- Miksi erilleen, miksi, miksi?
-- Älä kysy enää, minähän olen sanonut jo kaikki... tai ties... siinä
on sitten myös jotakin muuta.
He vaikenevat.
-- Oletko koskaan ikävöinyt ketään? kysyy Rolf arasti.
-- En ikinä, en ketään... tai korkeintaan itseäni joskus... vastaa
Mirdja leikitellen, mutta naurussa kiiriskelee kova ja luonnoton
kaiku.
-- Niin, et ikinä, et ketään... mutta huomenna sinä itket minua...
minä tunnen sinut.
-- Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta
liian vähän... minä itken vielä huomisenkin ylitse.
He vaikenevat taas... Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö... Suurina
ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti.
Äkisti nousee Rolf:
-- Hyvästi!
-- Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi?
-- Se on pakko, minun ystäväni.
-- Ystäväni, ystäväni! -- kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsi
Rolfin rannetta. -- Niin samanlainen kuin minä.
-- Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen
vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin
sinä... Niin se on... hyvästi!
-- "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni
hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa.
-- "Chagrin d'amour dure toute la vie", vastaa Rolf samaan tapaan.
Yksi kädenpuristus vain, yksi katse, yksi hymy, ja sitten... ovi
sulkeutuu.
Kokoon lyyhistyy Mirdja yksinäisyytensä painosta.
Miksi sinä menit taas luotani maailmalle? valittaa hänen sydämensä.
Sinä, sinä, joka minun sieluani kannat... Minä itken sinua huomenna,
huomisen huomenna, aina...
* * * * *
Mutta seuraava päivä oli tulvillaan aurinkoa ja hankien kimmellystä
ja kulkusten kilinää ja ihmissilmien sähköistä iloa... Ja Mirdja
unohti itkeä.
"GAUDEAMUS IGITUR..."
Millainen on vapunpäivän ilta tai paremmin sanoen yö tutun hotellin
suuressa salissa?
Liikkuvat siellä valkoiset lakit kuin levottomat vaahtopyörylät
valomeressä, putoilevat siellä ruusut ja konfetit kuin kukkaissade
onnellisten kuolevaisten ylitse ja korkeimpana kaikkea sorinaa
laulavat lasien satakielet.
Keinotekoinen valo, keinotekoinen kesä, keinotekoinen viserrys
ilmassa, keinotekoinen kaste yli kaiken... väkevän viinin kuuma ja
kostea välkähtely.
Sillä me olemme keinotekoisista voimista elävä rotu.
"Gaudeamus igitur
juvenes dum sumus..."
Kaikkialla liitelevät irtipäästettyjen ilojen hengettäret, kaikkialla
nauraa vallaton vappu.
Mutta tiedättekö, hyvät ihmiset, missä pöydässä sittenkin viihtyy
se ainoa oikea vappu, se perintövappu? Ainoastaan siinä, mihin Rolf
Tanne on istahtanut. Hän se yksin osaa kulkea vanhat vappuvaltit
kourassa, hän se yksin ymmärtää olla perintövappujen lipunkantaja.
Nytkin on hänen ympärilleen erääseen salin nurkkauksen kokoontunut
sangen vankka kantajoukko, pitkä pöydällinen väkeä, nuorta ja vanhaa,
oikein niitä parhaita civiksien civiksiä. Mutta paitsi "onkkelia",
joksi Rolfia tavallisesti toveripiirissä kutsutaan, kuuluu hyvän
ja mallikelpoisesti kokoonpannun viftipöydän välttämättömyyksiin
vielä karakteristinen kolmisointu: "Morre", "Morpheus" ja "Orpheus"
s.o. Etso, joka pitää huolen alusta ja lopusta, nimittäin tilaa ja
maksaa, kalpea Selinä, joka on aina väsynyt, ja pikkunen ja punakka
Riku Tapela, seuran iki-iloinen improviseeraaja, joka ei koskaan ole
väsynyt.
Vappuyönä ei puutu ketään "onkkelin" pöydän täysi-istunnosta. Yksin
Yrjö Särkkäkin, joka sangen harvoin ottaa osaa ylioppilas-elämään, on
eksynyt nyt joukkoon parin vanhan toverin seurassa. Mieliala on jo
korkealla.
"Vivat omnes virgines
faciles formosae..."
-- Viime vuonna oli Mirdja mukana. Hän on jättänyt meidät nyt,
virkahti äkkiä eräs kovalla äänellä. Siitä sai keskustelu käänteen.
-- Hän on tietystikin kyllästynyt näyttelemään rykmentintytärtä
ylioppilasnulikoille. Hän avanseeraa. Tänään istui hän primadonnana
eräässä taitelijaseurassa.
-- Vaihtelu huvittaa, lisäsi kolmas.
-- Niin, etenkin häntä. Mutta taitelijoiden daamiksi on hän muuten
aivan omiaan. Hänessä on väriä ja temperamenttia.
-- Hän on itse aivan harvinainen taiteilijaluonne. Hänestä voi tulla
jotakin.
-- Oh, kuninkaan alkuja on maailma täynnä.
Sana antoi toisen, ja pian olivat melkein kaikki mukana keskustelussa.
-- Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalarin
Bengt Iron kanssa, viskasi eräs.
-- Älä sano Iroa puolihulluksi; hän on meidän ainoa
impressionistimme. Taitelijat ovat aina eriskummallisia.
-- A propos eriskummallisuudesta, niin oletteko nähneet tänään
Mirdjan uutta kesähattua? Se on kai sitä kaikkein uusinta
Iro-impressionismia. Mirdja on sivuuttanut jo sen poroporvarillisen
kannan, jolloin lakki ja vappu kuuluvat yhteen.
-- Lakit ja hatut on pientä, mutta hiis vieköön, ne pirun
tyhjäntoimittajat ja kerskurit taitelijat vievät meiltä Mirdjan.
"Ei mistään saa niin raitista vettä
kuin nevalta lähtehestä.
Ei mistään saa niin rakasta heilaa
kuin toisen tähtehestä",
alkoi kuulua pöydän toisesta päästä epätasaisesti painostettu
rallatus. Se oli eräs aivan nuori keltanokka, jolle vappu jo oli
liiaksi käynyt päähän ja joka puolestaan hänkin tahtoi jollakin
sukkeluudella höystää yleistä keskustelua. Yrjö Särkkä istui laulajan
vieressä, ja äkkiä, ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, mitä
tapahtui, oli hän noussut ylös, tarttunut poikaa niskaan ja pistänyt
hänet pöydän alle.
-- Tuollaisen ei pidä edes koettaa olla sukkela!
-- On minun laululleni ilmassa tilaa, kuului raivostunut ääni pöydän
alta.
-- Ei ole tilaa raakuuksille.
-- Se koira älähtää, johon kalikka sattuu.
Syntyi kova elämä. Naurettiin, puhuttiin, kiisteltiin sekaisin.
-- Yrjö, mitä sinä nyt turhasta! huudettiin.
-- Ei kannata olla ritari sille naiselle!
-- Ritari sille naiselle aina viimeiseen veripisaraan asti! huudahti
Yrjö.
-- Hän on gentlemanni, vaikka on hyljätty kosija!
-- Ei kannata, sanon minä.
"Café avec" kiersi voittokulkuaan. Inspiratsioni kohosi yhä
välittömämmäksi. Mutta viisastelu oli nyt kerran iskenyt hampaansa
Mirdjaan ja humalaisen itsepintaisuudella pysyi se siinä kiinni.
"Neiti Ast, neiti Ast
antoi suuta armahast",
hyräili taas joku hampaittensa välistä matkien erästä tuttua
varieteelaulun säveltä.
Rolf oli tähän asti vastoin tapaansa pysynyt aivan ääneti, kuunnellut
ja ryypännyt ja ryypännyt ja kuunnellut vain, mutta nyt hän rykäsi:
-- Pojat, sallitteko minulle puheenvuoroa?
-- Hiljaa, "onkkeli" puhuu, hiljaa!
-- Minä olen vanha veteraani tässä piirissä. Jokaisen vapun, niin
pitkälle kuin muistan, olen viettänyt teidän kanssanne huolimatta
siitä kuinka kaukaa kulloinkin olen saanut matkustaa. Mutta vappu on
minun vuosipäiväni, minun nuoruuteni vuosipäivä. Ja, hyvät ystävät,
te tunnette minut. Minä en ole liian arka, mitä keskustelu-aiheeseen
tulee, sen te tiedätte. Mutta yhtä minä pyydän, että jos me laulamme
varieteelauluja... skål för Wein, Weib und Gesang!... niin, jos me
laulamme varieteelauluja ja lauletaan vaan, niin jätetään Mirdjan
nimi siitä pois. Sitä minä vain pyydän; onko se liikaa? Hän on
meidän toverimme ja -- minun ystäväni... Hän on ainoa nainen koko
maailmassa, joka voi kohota olemaan miehen ystävä, ja se ei ole vähän
se. Siksi minä sanon, kuten veli Yrjö: meidän tulee olla hänelle
ritarit viimeiseen veripisaraan asti. Kun te herjaatte, on se vain
mustasukkaisuuden tai nolatun ylpeyden henki, joka teidän suunne
kautta puhuu. Niin se on. Te olette jokainen olleet rakastuneet
tyttöön ja olette kenties vieläkin joku. Mutta te ette ole sitä
tyttöä varten eikä hän teitä varten. Muita teidän tavoittaa pitää,
jos te naisen itsellenne tahdotte, ja kuitenkin minä sanon teille,
että ne muut eivät ole kelvollisia Mirdjan kenkien tomua suutelemaan.
Mikään pyhimys hän ei ole, ei toki, Jumala paratkoon, mutta hänessä
onkin eri veri. Minä tunnen hänet. Poissa olevan toverimme malja!
Mirdjan malja!
Lasit kilahtivat kiihkeästi. Rolfin silmä oli kostea.
-- Minä olen sanonut vain sen, joka sydämelläni oli. Älkää antako
häiritä itseänne, veljet!
-- Oikein, "onkkeli", oikein! huudahti Yrjö.
Mutta muitten huulilla lepäsi hetken vielä vaitiolon hartaus. Niin
hellämielisiä ja herkästi liikutettuja ovat Bakkuksen lapset.
Mutta yön ja viinin henki on hetkellinen ja kaksisiipinen. Yhtä
valheellinen kuin suora, yhtä valkea kuin musta, yhtä raskas kuin
kevyt, yhtä rivo kuin viaton. Se on kummallinen henki; se nauraa
ja itkee yht'aikaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on se jo taas
kaikki unohtanut.
-- Mirdjan malja! huusi Mauri Etso. Kaksinkertaisesti Mirdjan malja,
sillä Mirdja juuri on opettanut minut juomaan. Se on tosi se. Minä
jäin janoiseksi hänestä. Minä en ole sitä koskaan sanonut, mutta minä
sanon sen nyt. Minä en sano pahaa hänestä, ee-en! Mutta siitä asti
minä vaan juon enkä saa janoani sammutetuksi.
-- Että kehtaatkin tunnustaa ruvenneesi juomaan naisen tähden. Oletko
lapsi, että sinua vielä Mirdja riivaa?
-- No, juon juomisen tähden sitten, mutta sanonpa vaan, että siitä
asti on minulla pohjaton jano. Maljanne, hyvät herrat!
-- Hoi, Bellman junior, sinä oopperakellarien Orpheus, joko olet
virityksessä? Laita nyt Morrelle joku hemmetinmoinen opetus- ja
varoitusviisu. Hän on sen tarpeessa.
Pikku Riku virnisteli.
Tuotiin lisää viritystä... Lasit kilahtivat taas.
Improviseeraaja vilkutti merkitsevästi silmää Morrelle ja veti esille
kitaran, jota hän aina uskollisesti kuletti mukanaan kuin sylikoiraa.
Hiljalleen alkoi hän näpäytellä sitä ja hyräillä:
"Sanokaa, veljet hyvät,
filosoofit syvät,
miten voipi olla
hunningolla
naisen, naisen tähden
kaikkein nähden,
kun maailma on täynnä naisia
kaiken-kaikenlaisia."
Jo nauravat kaikki, kilkuttavat tahtia laseilla ja säestävä
lopputoisintoa. Ainoastaan Selinä istuu ääneti tuijottaen
absinttilasiinsa välinpitämätön väsymys kasvoillaan.
-- Ei, laula se persialainen serenaadisi!
-- Ei, ei, vaan juomalaulu!
-- Tai se laulu ostonaisista...
"Ostonaiset on halpoja,
nukkuvat ilman salpoja..."
-- Miksi aina tuohon ijankaikkiseen vanhaan tyyliin? huutaa nyt
Särkkä. Tuollainen naishalveksinta on sekä tyhmää että raakaa!
-- Peevelikö sinua tänään riivaa, Särkkä! Taidat jo olla hyvällä
alulla kehittyä mamseliksi... Ja mitä erittäin naishalveksintaan
tulee, niin voi olla, että se on raakaa, mutta tyhmää se ei ainakaan
ole, sillä sen minä sinulle sanon, että jos tahdot kunnioittaa
itseäsi, niin halveksi naisia! -- Tämän sanoi eräs vanhempi civis
sellaisella koomillisella ponnella ja paatoksella, että Särkkäkin
rupesi nauramaan.
Hei Tapela, tule nyt esiin jo sen persialaisesi kanssa!
"Kuulitko jo tuloni,
sa tulisilmä suloni,
sa hekumani hely ja keima,
sa suloinen, suloinen Zuleima.
On mulla syvä pikari
ja sulla hyvä tikari,
jää jälkehemme lemmen verileima,
sa suloinen, suloinen Zuleima."
-- Miksi sinä olet niin äänetön tänä iltana? puhuu laulun kestäessä
Selinälle Rolf.
-- Itsellesi tarkoitat sen kysymyksen, sinä olet todellakin outo
tänään. Milloinpa minä olisin puhunut juuri mitään! Minä kun tuijotan
tuohon absinttiin edessäni, on se jo kuin esimakua Nirvanasta.
Kaikki on niin pientä ympärillä. Katso nyt, miten se vaihtaa väriä
ja vilkuttaa välinpitämätöntä silmää, ja sen lumousta eivät nuo muut
ymmärrä, ainoastaan me kaksi.
-- Me kaksi separatistia, individualistia, ilvehti Rolf.
-- Mitä saastaa nuo toiset juovatkaan, kiihtyi Selinä, ei, sen minä
sanon, että vaikka minä olisin miljonääri, en vaihtaisi absinttiani
sampanjaan.
"Car nous voulons la nuance encore,
pas la couleur, rien que la nuance,
la nuance seule fiance
le rêve au rêve et la flûte au cor."
-- Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa
laulaa, kun kuolet: "La Finlande a perdu son Morphée."
-- Sinua saan kiittää siitä nimestä, naurahti Selinä.
-- Kuule, älä naura, se on hyvin paha ennustus, siinä on jotakin
hirveää, fatalistista. Minä voisin ehkä sanoa siitä jotakin, minä
olen vanhempi sinua, ja meillä on yhteistä Verlaine ja absintti...
Ai, ai, kun ei sinun vain kävisi kuin minun... Sinä olet nuorempi
minua, niin se on, niin se on... Kuule, saanko sanoa sinulle
ajatukseni?
-- Sano ajatus. Minulta alkaa ajatus jo vähitellen hajota
tylsyyteen... sitten on rauha.
-- Malta, malta poika, ei se aivan niin pian käy... sinä olet
nuorempi minua... Mutta minä sanon sinulle vain sen, että mies,
joka puhuu vivahduksista, ei ole enää oikea mies, ja se, joka jää
katsomaan absinttilasin sineen, vaikka taskussa on miljoonia, ei ole
enää oikein terve. Tjaa -- sinä et ole oikein terve etkä ole oikea
mies! Ja kun kerran mies alkaa tuntea nyanseissa tai nainen ajatella
maksiimeissa, silloin ovat asiat jo hullusti. Se tietää, että
hullujen huoneilla on tulevaisuutta tässä maailmassa. Ymmärrätkö?
Mies voi kestää elämänkäsityksensä juuri siksi, ettei hän sekoita
siihen tunnettaan, ja nainen säilyttää sen tunne-arvot siksi,
ettei hän käsitä mitään... Mutta yhdessä molempia!... Ei, silloin
tulee se suuri "Übergang" ja "Untergang", josta Nietzsche puhuu...
yli-ihminen on lähellä, mutta sitä ennen tulemme me lyödyiksi. Sinä
ja Mirdja esimerkiksi, varokaa... ja minä itse... no niin... minä
en myöskään ole oikea mies, sillä minä voin itkeä kuin akka, mutta
minä olen jo vanha... Samaa sairasta ja kelmeää sukua me kuitenkin
olemme, suuret intohimot meiltä puuttuvat, mutta sen sijaan on
meillä tuhatväreisesti sensatsionikykyinen hermo-elämä, yhdessä
vivahduksessa voimme me elää tappavan tuskan ja tukehtavan riemun.
Heikontunut suku me olemme, eikö totta?... Mutta Mirdja, Mirdja, hän
on sekä heikko että voimakas, yht'aikaa mies ja nainen.
Persialainen serenaadi oli aikoja sitten vaientunut, ja useimmat
olivat Rolfin huomaamatta kiintyneet kuuntelemaan hänen puhettaan,
niiden joukossa seuran pikkunen punakka Bellman.
-- Kuule, "onkkeli", sanoi hän lyöden Rolfia olalle. Sinä sanoit,
että Mirdja on yhtaikaa mies ja nainen. Se ei ollut oikein viisaasti
sanottu, minä olen kerran tuhmistanut itseni samalla ajatuksella.
Minun täytyy kertoa teille pieni episoodi, jota en ole kellekään
vielä kertonut. Se on Mirdjasta ja minusta. Asia on se, että minäkin
olin kerran rakastunut Mirdjaan, oikein korvia myöten rakastunut...
-- Rakastunut! naurettiin, nyt sinä pahuus syötät kaskuja taas.
-- Harrasta totuutta jokainen sana! Niin, minä olin siis rakastunut
ja täydellisesti inhimillisten luonnonlakien alainen. Tulin
hentomieliseksi, rupesin laulamaan hiutuvia lemmenlauluja ja
käyttäydyin hyvin narrimaisesti kaikin tavoin, kuten muutkin
vilpittömät Amorin palvelijat. Mirdja oli tietysti lopulla hyvin
kyllästynyt vetistelemisiini ja kerran sitten tokasi hän vihlaisevan
pilkallisesti: "Pitääkö miehen välttämättä olla kuin nainen ollakseen
suuri runoilija?"... Voitteko ajatella myrkyllisempää rakkauden
esinettä! Minä tietysti heti vetäydyin nahkaani, koko sairauteni oli
kuin pois puhallettu ja uljaasti paiskasin minä vastaan: "Pitääkö
naisen välttämättä olla kuin mies ollakseen suuri nainen?"
-- Bravo, bravo!
-- Jaa, mutta se ei ollut mikään sattuva vitsi. Siitä minun juuri
piti huomauttaa. Sillä Mirdja on sittenkin nainen ja on niin pirusti,
sanokoon "onkkeli" mitä tahansa.
-- Siihenkö se satu loppui?
-- No, siihen se loppui... meistä tuli sitten hyvät ystävät.
-- Sen lopun sinä ainakin valehtelit, huusi Morre. Jos nainen on niin
pirusti nainen, niin ei teistä ikinä tule ystäviä!
-- Oletko sinä todella aina ollut Mirdjan ystävä, vain ystävä,
ymmärrätkö? kysyi Selinä Rolfilta.
-- Minä vannon sen! tuohon käteen!
Selinä vaikeni taas jääden viheriäiseen tuijotukseensa.
Äänet sortuvat jo epäselviksi. Toiset unohtavat omat kysymyksensä,
toiset uupuvat kesken kertomustaan. Lähestytään jo kaikin Selinän
uneksimaa Nirvanaa.
Yön ja viinin henki on unhotuksen henki...
Mutta Selinä itse, Nirvanan kelmeä apostoli, ei voi unhottaa... Hän
muistaa vielä kaksi asiaa nimittäin lauseen: "jos tahdot kunnioittaa
itseäsi, niin halveksi naisia", ja sen, että nainen merkitsee hänelle
yhä vielä Mirdjaa, kaikesta huolimatta yhä vielä Mirdjaa, ja eikö
tullekin aina merkitsemään sitä samaa... Miten hän onkin taistellut
nämä pari vuotta vain kahden vastakkaisen ajatuksen ja kahden
vastakkaisen tunteen välillä...! Niin, niin, nainen on Mirdja...
Mutta miksi halveksisi hän Mirdjaa? Siksikö että hän oli sfinksi?
Pikemmin sitten itseään, siksi että hän oli ollut naurettava...
Nainen oli tehnyt hänet naurettavaksi... Nainen on Mirdja. Mutta
Mirdja ei ole nainen, hän on Jumalan valkoinen ihme-olento, joka
kantaa hänen sieluaan... Ryöstäjä, pettäjä!... Vaiti, vaiti, pikku
pirut! Mirdja ei ole nainen. Mirdja on Mirdja... Ja mitä merkitsee
halveksinta tai rakkaus tai mikään! Ei mitään... suuren vapauttavan
tylsämielisyyden edessä...
"POST JUCUNDAM JUVENTUTEM"
Saman vapunpäivän iltana kulkee Mirdja kadulla yksin.
Ulkopuolella tuntee hän elävänsä kaikkia noita ihmisiä, jotka hänen
ympärillään tungeksivat. Ne huutavat ja hoilaavat ja leikittelevät
paperileluilla.
Kerrankin kolistatte pussista toistenne silmille koko arvottoman
paperihely-sisältönne, te onnelliset!
Mirdja kulkee eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän vaivaa häntä
vastaantulevien leveä karnevaalitunnelma, heidän remahteleva
naurunsa ja itsekylläistä iloa tihkuvat silmäteränsä. Kuin kaukainen
tanssisävelten humu vanhoilta ajoilta kangastaa hänen korvissaan...
Ei, ei se kutsu enää niinkuin ennen... Mirdja on jo liiaksi
tanssinut... Mirdja on jo vanha... Eikö lienekin hän jo sadan vuoden
elämän elänyt?
Mirdja jouduttaa askeleitaan. Hän on luvannut viettää tämän illan
ystävänsä Bengt Iron luona... Ystävänsä! Kummallista, kummallista!
Jos hän olisi lausunut tuon sanan ääneen, olisivat kaikki ihmiset
kohauttaneet olkapäitään ja heidän kasvojaan olisi valaissut
ilkeämielinen hymy. Kumpikin olivat he toki maan-kuuluja eroottisesta
joustavuudestaan... Tuo kaikki oli totta... mutta kuitenkin... tai
kenties juuri sentähden... Miten olisivat he muuten voineet kestää
toisiaan niin hirvittävän kauan?...
He olivat kohdanneet toisensa jossakin suuressa maailmassa
sattumalta, tai miksei, laskujen avulla, kuten yleensä suuressa
maailmassa kohdataan. Kylmää ja kiehtovaa, myrkyllistä ja säkenöivää
oli heidän ensi kosketuksensa ollut, kohteliasta ja kyynillistä
yht'aikaa.
Hyvin muistaa Mirdja vielä heidän sotataitoisen lähentymisensä.
-- Teillä on huono maine, Mirdja neiti: teistä kerrotaan, ett'ette
säästä sieluja, mutta siksi te olettekin yhtä viisas kuin
viehättävä...
-- Ja teistä kerrotaan, ett'ette säästä edes ruumiitakaan, mutta
siksi te olettekin -- taiteilija...
-- Minä vannon, en ole koskaan ottanut ruumista ilman sielua.
-- Ettekä sielua ilman ruumista! Todellakin liian täydellistä, liian
ehjää ja tervettä ollakseen uskottavaa!
-- Mutta te näette, rakastettava neiti, minä en ole kuollut
rakkaudesta.
-- Entä sitten, te itse-imartelija! Monet muruilla ruokitutkin elävät.
-- Elävät miten elävät: jalkapuussa ja sairaina... Jalkapuuta minä
vihaan.
-- Miten terveellinen lisä teidän sieluunne olisi täyttymätön toive.
-- Kenties silloin myös teidän... Älkää luulotelkokaan minulle
kuuluvanne muruilla ruokittuihin...
Tällaista oli jatkunut vielä hyvän aikaa, mutta yhä tyynemmässä
ja syvennetymmässä äänilajissa. Miksi me rimpuilemme? olivat he
äkkiä kumpikin tunteneet, ja kuin yhteisestä sopimuksesta olivat he
heittäneet sanaleikittelyt syrjään ja suurina ja hartaina toistensa
sieluun tuijottaneet, paljaaseen sieluun...
Mutta sitten Iro oli kuin äkillisen hulluuden valtaamana tarttunut
häntä ranteeseen huudahtaen:
-- Mutta mehän olemme ystäviä jo kehdosta alkaen, te olette
harvinainen taiteilijaluonne, te Mirdja, Mirdja...!
Silloin oli Mirdja melkein närkästynyt. Tuossa hänelle niin vanhassa
lauseessa oli hän ollut näkevinään vain yli-ylpeän salonkimiehen
armoittavaa itse-ihailua, ja jälleen kopean, pilkallisen itseryhtinsä
kannattamana oli hän vastannut:
-- Te pyydätte olla kovin ritarillisia, te miehet. Mitä te vaaditte
naiselta? Ette mitään, tai korkeintaan heijastuksen itsestänne,
ollaksenne valmiit upottamaan hänet omien ansio-nimienne tulvaan!
Miten liikuttavan luonnollisesti luovuttaakaan mies vaimolleen
tittelinsä... Mutta te, herra harvinainen taiteilijaluonne, olette
vähän liian rohkea heittäessänne sen ensimäiselle tuntemattomalle.
-- Te ylpeä ihminen, oli Iro vastannut, olisiko minun pitänyt ensin
kymmenen vuotta ääneti kurkottaa teille sieluani ja sitten vasta
puhua? Te tiedätte varsin hyvin, että joskus voi sattua, että tuo
ensimäinen tuntematon onkin elämänvanha tuttu... Sitäpaitsi teidän
täytyy uskoa minuun nyt, minä puhuttelen teitä toverina enkä naisena,
ja minä paljastan pääni ja sanon: taiteilija, joka loistaa omalla
valollaan!
Ja heistä oli sitten tullut niin hyvät ystävät. Ajatuksissaan
on Mirdja jo saapunut aivan atelierin ovelle... Se tuli vastaan
kuin odottamatta. Hajamielisenä silmäili hän ympärilleen tuntien
pakottavaa tarvetta jollakin lailla järjestää ajatuksiaan.
Hän astui pimeään käytävään ja istahti portaille melkein oven
eteen. Miten useasti hän olikaan tästä kulkenut, kuin kotiinsa
kulkenut!... Tuhansittain muistoja piili tämän pimeän porraskäytävän
varjokoissa... ja kauniita muistoja kauttaaltaan... Muistoja
hetkistä, jolloin hänen sielunsa oli ollut uljainta taitelija-uskoa
tulvillaan, jolloin itseluottoinen työ-into oli polttanut aivoissa
ja mielikuvitus autuaana lennellyt yli-ihmisten ilmatarhoisssa...
suuruuden-unelmien muistoja... Toistensa titaanivoiman innostajia
olivat he osanneet olla, Bengt ja Mirdja. Ja he olivat kertoneet
toisilleen kaikista sielujensa epätasaisista oikuista ja
kummallisista kokemuksista ja päässeet siten vähitellen omituisen
lähelle toisiaan... omituisen lähelle... Välistä oli Mirdja kysynyt
itseltään, eikö tätä kaikkea kaunista ja eheää olisi saattanut
nimittää rakkaudeksi, mutta hän oli aina sitten työntänyt sen
ajatuksen luotaan ja tuominnut itsensä mahdottomaksi; hänellä ei
todellakaan enää ollut oikeutta olla naivi... Ja hänellä ei ollut
sitä paitsi mitään syytä lopettaa tätä suhdetta. Hän tahtoi olla
nyt vain taitelijatoveri, ystävä... Ja kuitenkin tiesi hän varsin
hyvin, että hän liiankin usein muistutti Bengtille olevansa nainen,
kiihotti häntä tahallaan ja nautti nähdessään, miten toinen imi
silmänsä kiinni hänen punaisten huultensa hienoon viivaan, kuitenkaan
uskaltamatta niitä suudella...
Kerran heidän ensimäisiä kertoja yksin ollessaan atelierissa oli
Bengt kysynyt:
-- Etkö pelkää?
-- Minä en koskaan pelkää, oli Mirdja vastannut keveällä
ärsytteleväisyydellä.
Ja Bengt oli silloin ottanut Mirdjan käden, silittänyt sitä ja
sanonut:
-- Voimakas sinussa omaa voimaansa kunnioittaa ja tottelee sinua
ylpeänä, kuin omaa ritari-tuntoaan, sinä kumma, kumma tyttö...
Niin, Bengt oli aina, todellakin aina ollut ritari, mutta Mirdja oli
nähnyt, että hän kärsi... Ja viime viikkoina oli hän käynyt oudon
kalpeaksi ja sairaan näköiseksi.
Hermostuneita askeleita kuului atelierista. Bengt odotti... Ja odotus
on hivuttavin kaikista tuskista... Mutta Bengt saisi aina odottaa...
Odota, odota, rakasta, rakasta! huusi Mirdjan sielussa, ja hän painoi
päänsä oveen vääntelehtien salaisesta julmasta nautinnostaan.
Ihanaa on noin pitää ihmisten sieluja vallassaan heidän tietämättään,
ihanaa, ihanaa!...
Huu! -- Oliko hän Bengtin ystävä! Eikö kaikki ollut valhetta alusta
loppuun, tämäkin, kuten ennen...? Bengt oli mies...
Mirdja naurahti hiljaa, avasi oven kuulumattomasti ja katsoi sisälle.
Bengt ei enää kävellyt. Hän seisoi selin. Puolihämärästä kuulsi esiin
hänen tumma, liikkumaton silhuettinsa.
Miten kaunis mies oli Bengt! Miten ylhäinen oli viiva, joka yhdisti
pään ja olkapään! Liian kaunis mies! Se panee aina helposti
epäilemään miehen neroa... Sitä paitsi oli kai todellakin Bengtin
neron laita niin ja näin, mutta sivistynyt oli ainakin hän sen
sijaan, ei yhtään viljelemätöntä kohtaa, ei muokkaamatonta maata...
Bengt katsahti äkkiä taakseen kuin hypnoottisen voiman vetämänä.
-- Sinunko silmäsi ne sieltä vetävätkin?
-- Sinä olet liian kaunis mies, Bengt Iro, puhui Mirdja ovelta
melkein juhlallisesti. Kreikkalainen kanon ei enää sovi
nykyaikaiselle ihmiselle. Ruumiin kuva ei saa olla sielun kuvan
etusijalla: se on liian helppotajuista kauneutta.
-- Itseesi voit ainakin silloin olla tyytyväinen, sillä sinun
kauneutesi on ainakin sitä kaikkein vaikeatajuisinta lajia
taivaankannen alla. Jokainen piste sinun ruumiissasi kuvastaa
sielua ja sentään ei siitä saa kiinni. Se voi todella tehdä ihmisen
hulluksi. Se kutsuu ja kiihottaa, nolaa ja masentaa samassa.
Ajattelin itseäni nyt etupäässä taitelijana. Ja arvaapas, mitä mietin
tässä juuri kun tulit? Samaa kuin niin monesti ennen: että olisinpa
minä se mies, joka osaisi maalata sinut, huomaatko, todella osaisi
maalata sinut! Minusta tulisi nykyään elävän taiteilijamaailman
suurin mestari. Aina minä maalaisin sinua. Sinä olisit minulle samaa
kuin Monna Lisa Leonardolle, Helene Fourment Rubensille, Saskia
Rembrandtille tai mrs Siddal Rosettille. Mutta mitä ovat heidän
naisensa sinuun verrattuina! Sinä sybariitti ja madonna, sinä,
joka olet kaikkea yht'aikaa etkä sentään mitään, joka olet joka
päivä uusi! Et voi aavistaakaan, millaisen fantasiatoiminnan sinä
nostatit minussa tänäänkin, kun yhdessä ajoimme läpi kaupungin.
Sinun pehmeää punaa hiiluva pukusi ja leveä hattu sitoivat sinussa
esiin taas jotakin -- aivan ennen aavistamatonta, jotakin niin
kumman kaunista ja kiehtovaa. "Minun ruhtinattareni, minun ihana
puolattareni!" puhuin sinulle itsekseni. Sinä katsahdit minuun, sinun
ruumiisi solut väreilivät yhtenä ainoana pehmeänä aaltoiluna. "Minun
notkeanilkkainen pantterini, minun silkkijalkainen pedonpentuni!"
kuiskasin uudestaan, ja joka hetki täytyi minun luoda sinusta
itselleni uusi kuva. Hyvä Jumala, voiko sellaista maalata, sellaista
lakkaamattoman vaihtelun yhteyttä yhteen kuvaan! Se olisi valiotuoksu
kaikista taideteoksista! Ja sentään se on minun kunnianhimoni
polttavin unelma. Mutta miksi vain unelma, unelma?... Miksi en
voisi...? Hyasintteja sinun vierellesi, väkevälemuisia liljoja
sinun polvillesi... mutta se vielä merkitse mitään... Sinusta
itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän
sekuntitunnelmat, sen liikakiihottuneet sensatsioniheijastelmat,
opiumihuumaus, absinttihulluus, koko tuskaisen aisti-elämän herkkä
mystiikka, sen kauneuskiihkoinen, sairas tunnehourailu ja... kaiken
vastakohta. Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat,
ne ovat pikemmin kiveä kuin tulta. Rubiinin kyyneleinen kuumuus,
opaalin kelmeä oikullisuus ja smaragdin sitova viherä leikkivät
niiden pinnoilla, väliin pistäen kuin kipinä, väliin kylmentäen kuin
jääkristallin lahjomaton kovuus... Oh, Mirdja, miksi sinä teet minun
puheeni valheeksi! Miksi pehmeästi ja hukuttavasti ja salaperäisesti?
Ei kiveä, vaan suota ovat sinun silmäsi, ruskeanviheriää suosammalta,
pehmeää kuin valkoinen suohöyty, sala-upottavaa kuin heinittynyt
hete. Miten se sitoo ja vetää ja kutsuu...!
Hämärä tummeni, takkavalkean loimottelu kirkastui yhä. Kaksi ihmistä
näkyi kivettyneinä ensi yllätyksensä alkuasentoihin...
Vihdoin liikahti Mirdja. Kirkkaasti nauraen tuli hän Bengtin luo ja
löi häntä keveästi olalle:
-- Hullu poika, olenko minä kenties sinun mallisi! sanoi hän.
-- Ihminen kuvittelee mielellään hämärissä... Tämä oli minun runoni
sinulle. Ja enhän ole niitä usein tehnyt, sen voit myöntää, ystävä.
Enkö ole ollut hyvä toveri? -- Kiitos, että tulit. Aloin jo epäillä,
että olit eksynyt jonnekin muualle...
-- Sinun luonasi on paras... Mutta miten täällä näyttääkin hauskalta,
kun ei ole muuta valoa kuin takkatulen liekehtely...!
Bengt hymyili.
-- Minä olen valmistanutkin sinulle juhlaa. Näetkö, tuossa on booli?
Uskotko, että se on hyvää?
-- Tiedän, että olet mestari monella alalla.
He vaikenivat molemmat ja tuijottivat tuleen.
-- Kaksi vuotta olemme jo tunteneet toisemme...
-- Onko siitä jo kaksi vuotta? huokasi Mirdja.
-- Onko se liian pitkä aika sinusta?
-- Minä en ole vielä kenenkään kanssa tullut toimeen niin pitkää
aikaa... tiedät miksi...
-- Minä tiedän... samoista syistä kuin minä.
-- Olemmeko me sitten jo eläneet erotiikan ohitse ja kohdanneet
toisemme vasta sen ulkopuolella, tai miten on selitettävissä
suhteemme pitkä tasainen sopusointuisuus?...
-- Erotiikan ulkopuolella... ei, ystävä, ei se ole niin... Emmehän
me ole neutreja kumpikaan. Jos me olemmekin eläneet kuin toverit,
olemme sillä vain vetäneet erotiikkaa nenästä. Minä olen tosin
kantanut sinua käsivarsillani, kun metsässä jyrkänne on sattunut
vastaan, kantanut sinua, kuten vain veli voi kantaa. Minä olen
juurta jaksain ja likeltä tutkinut sinun ihanan ruumiisi viivoja,
tutkinut sinua, kuten ainoastaan puhdas taitelija voi tutkia, mutta
sentään yhtäkaikki on se sisin ja salaisin minun sielussani, minun
silmässäni, pyytänyt ja himoinnut sinua, sinun huuliasi, sinun
varttasi, koko sinun olentoasi ja... sinä olet kyllä nähnyt sen.
-- Minä olen kyllä nähnyt sen...
-- Sinä olet tuntenut, miten minun kantava käsivarteni on värissyt
pidätetystä intohimosta...
-- Minä olen tuntenut sen...
-- Ja sinä olet ymmärtänyt...
-- Minä olen ymmärtänyt...
He vaikenivat taas molemmat... Sitten Bengt aivan hiljaa melkein
vieraalla äänellä:
-- Kenties et ole kaikkea ymmärtänyt sentään... Monesti olen
itseltäni kysellyt, miksi en voisi sinua suudella, olit sitten
ystäväni tai mikä tahansa. Eivätkö kenties ystävät suutele toisiaan!
Tai eivätkö kenties nekään suutele, jotka rakastavat...? Ja kuka
takaa, ett'emme me rakasta...? Mutta minä en ole tehnyt sitä siksi,
että olen empinyt antaa suhteellemme murhaniskua. Sillä sitä se
olisi. Kenties joku hetken rakkaus ensin, kenties ei sitäkään...
Ja tämä on ollut niin kaunista. Kitsas olen minä ollut, oikea
hyötykeinottelija... Muistuu tästä mieleeni eräs Bourget'n novelli
nimeltä "Flirting Club." Sellaisen olivat muodostaneet muutamat
vanhat, jo elämän kaiken hekuman tuntevat elostelijat, jotka
kylläisyytensä keskestä vielä kaipasivat jotakin tuntematonta
kiihotinta. He tahtoivat nimittäin kerrankin kokea keskeytymätöntä
nautintoa, alituista sensatsioni-nousua ilman laskua, alituista
hermoväreilyn vähittäiskiihotusta ilman katkaisevaa huippukohtaa.
Siksi olivat he perustaneet klubin, jossa saivat seurustella ihanien,
henkevien naisten kanssa, nauttia heidän sulojensa hurmaavasta
läsnäolosta, mutta pysähtyä aina kosketuksen rajalle: he saivat
rakastaa olematta koskaan rakastajia. Mutta pitää olla dekadentti
ja elostelija pitääkseen enemmän liköörin tuoksusta kuin itse
likööristä, kuten Bourget sanoo. No niin, tuota tuoksua olet sinä
ollut minulle, tuota alituista kiihotuksen ja rakkauden nousua.
Kaikkein dekadenttisinta ja herkullisinta erotiikkaa olet sinä ollut
minulle, Mirdja, ollessasi toveri, ystävä. Nyt ymmärrät...
-- Itseämme voimakkaammat olemme me tainneet olla... Tai oikeastaan
sinä olet ollut voimakas.
-- Ja sentään et tunne minua siksi, joksi sanot. Muistatko, kerran
uskoit voivasi sellaista rakastaa ja -- minua sinä et rakasta...
Bengt oli sanonut tämän mitä jokapäiväisimmällä äänellään, tasaisesti
ja varmasti; ei pienintä aristelevaa värähdystä, ei pienintä
soimauksen vivahdusta, ei edes kysyvää sointua siinä ollut. Kuin
luonnollisimman asian maailmassa: minua sinä et rakasta... No niin,
tietysti se olikin niin, tietysti, tietysti... Tai oikeastaan kenties
Mirdja tätä sittenkin rakasti, tätä hienoa ja voimakasta henkeä, joka
jaksoi ylläpitää sopusointua hänenkin sielussaan... Hulluutta! Niin
kauniilta oli tuntunut aina ennenkin ennen rikkoutumista. Tietysti
oli Bengt oikeassa, tietysti. Mutta hänen ei olisi pitänyt sanoa
sitä; tämä tuntui aivan yhtä pahalta kuin jos hän olisi väittänyt
päinvastaista. Tai oliko tämä sittenkin vain joku ansa...
Mirdja puristi huulensa yhteen, ja välinpitämättömästi naurahtaen
äännähti hän:
-- En!
Mutta äkkiä, rajusti kuin ukkosen lyömänä, lankesi hän polvilleen
repäisevään itkuun ja hänen päänsä painui tiukasti Bengtin polvea
vastaan. Miten kauheaan kohtaloon oli hän itsensä tuominnut! Mikä
korkea oikeus-istuin hänen rinnassaan vaati hänet kieltämään
onnensa ja rakkautensa! Miksi, miksi? Muserrettuna nyyhkytti hän
rakastettunsa jaloissa.
Bengt nosti Mirdjan ylös kuin lapsen, silitti hänen päätään hyväillen
ja rauhoittaen:
-- Mutta rakas ystävä, rakas ystävä, enhän minä pyytänyt sinulta
mitään, en tahtonut mitään... kaikkihan on hyvä juuri näin...
Silloin Mirdjan rinnassa yhä valtavammin nyyhkytti: ei ole hyvä
näin, ei ole hyvä näin... Me rakastamme toisiamme, niin se on, me
kaksi kadotukseen ja kadottamiseen tuomittua... Mutta kun me emme
tahdo kadottaa toisiamme, koetamme me vetää itseämme nenästä ja
uskottaa itsellemme, ett'emme rakasta. Sillä me tiedämme, että meidän
rakkautemme on aina vain hetken asia, ja sitten ei ole enää mitään.
Niin se on, niin se on! Mutta tätä ei voi myöskään jatkua, tätä
tappavaa hermokiihotusta. Ei ystäväni, en voi sinua sillä hinnalla
itselleni pidättää ja rakkautemme loppua en siedä nähdä, minun
ystäväni, minun ystäväni, nyt on minun vuoroni olla voimakas...
Ja äkkiä valtasi suuri tyyneys Mirdjan sielun ja hänen otsalleen
laskeutui itsevoittajan ylväs, riemuisa rauha. Hän oli määrännyt
heistä väistymään toisen.
Liikkumattomana nojasi kättään uuniin äänetön, kalpea tyttö... Liekit
heijastuivat hänen poskillaan, silmillään ja huulillaan, ja sentään
oli hän kalpea.
Maalari katsoi, katsoi... Hän nieli, ahmi, imi noita valoja sieluunsa
ja siellä alkoi käydä kuin kirkas oboen ja viulun soitto...
Näin on todellakin hyvä, näin. Hienointa hekumaa olet sinä minulle
kalpea, kumma tyttö, puhui hän itselleen.
-- Se ei sinua loukanne, puhui hän ääneen, jos taitelija minussa
sinua rakastaa ja unelmoi. Sinun kauneutesi on yliluonnollinen.
Kuin nykyaikaisen ihmisen kauneus-unelmain apoteosi sinä olet.
Näin minä sitä ajattelen, kun sinä siinä edessäni seisot: kalvas,
ihana nainen, josta antiikin lemmen voima on loppuun kulunut,
silkkisessä varressa nuokkuva narsissi, kelmeät huulet, riutuva
sielu, joka kaikkea maisteltuaan vielä värähtelee sammumatonta,
toivotonta nautinnonhimoa, mutta kaiken ylitse lepää raskaana äänetön
melankolia, tuo kaikki sovittava, pehmentävä, utuinen ja salaperäinen
ilmakehä... Sinä et usko enää nektaria löytyvän noille huulille!...
Sinä et usko...
Ja äkillisen kuolettavan intohimon väristämänä kohotti hän ojoon
käsivartensa sulkeakseen syliinsä Mirdjan.
Mirdja käännähti notkeasti ja voimakkaasti ja luisui pois hänen
käsistään kuin leikkivä kissanpentu. Sitten pysähtyi hän keskelle
lattiaa ja tuijotti maalariin huulilla kevyt pila ja silmissä vielä
epämääräinen surumielisyys... Monet äänet yht'aikaa puhuivat hänen
sielussaan viisautta... Huusi siellä Selinän äänellä: "Kirottu,
kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden
kaikki-syöpä ja polttava intohimo." Selitti siellä Bengtin äänellä:
"Sinusta on antiikin lemmenvoima loppuun kulunut, kelmeät huulet,
riutuva sielu on sinulla... sinä et usko nektaria löytyvän noille
huulille, et usko..." Lisäsi siellä hänen oma äänensä: "Sinussa ei
ole intohimoa, sentähden ei sinulle löydy nektaria, kalpea, kelmeä ja
kulunut epäilijä sinä olet, ja jos sinä sentään antaudut, niin sinun
olemuksesi lakkaa, sillä sinun intohimosi on valhetta, valhetta,
valhetta."
-- Mirdja, sanoi maalari, sinun ruumiisi luisuu pois minun käsistäni,
kuten sinun sielusikin... Kuten sinun sielusi, toisti hän hitaammin.
Juuri kun luulen, että minulla on jotakin sinusta ja yritän sitä
tuntea, kosketella, omistaa, väistyt sinä pois kuin petollinen
unikuva ja minulle jää aina vaan pettymys ja tyhjyys. Ei mitään,
ei mitään ole minulla sinusta, vaikka minulla on niin paljon... Ja
silloin tulee välistä kuin hulluus minun ylitseni ja minun tekee
mieli huutaa sinulle: anna minulle edes ruumiisi, merkiksi, että
tahdot antaa minulle sielusi, jota en saa... Ymmärrä sellaiset
hetkeni, Mirdja, ystäväni...
Ymmärrän minä sen, että tätä voi vaatia ja antaa ainoastaan rakkauden
intohimo, joka sokenee rakastettunsa edessä. Miten sinä petät
itseäsi tai koetat pettää! "Minun rakastettuni, minun rakastettuni!"
huutaisit sinä minulle nyt, jos sinä olisit rehellinen. Mutta minun
sieluuni pääsisi tuo sana ainoastaan ajatuksen pitkiä tuntosarvia
madellen, siksi en voisi ottaa sitä vastaan, jos minä olisin
rehellinen. Nyt on aika minun lähteä, ajatteli Mirdja. Ja hitaasti
kuin itsekseen hän puhui:
-- Minulla ei ole sitä kokonais-antautumisen suurta tunnetta, joka
pyyhkii pois kaiken muun ja unohtaa säilyttää itsensä ja minulla ei
tule sitä koskaan olemaan, sen tiedän. Minä tahdon aina säilyttää
itseni itselleni. Minä en edes etsi antautumista, vaikka se kenties
olisi onni, sillä antautumisessa minä kadottaisin itseni...
-- Siinä sinä vasta itsesi löytäisit, niin totta kuin olet
nainen. Etkö ymmärrä itseäsi sinä, joka ymmärrät kaikki muut? Tai
tahallasiko sinä sisimpäsi aina salassa pidät! Mutta minähän en
ole mikään vieras, selitä minulle olentosi arvoitus. Paljon olet
minulle itsestäsi antanut, mutta minusta tuntuu, kuin en sittenkään
olisi saanut mitään. Tässä on jotakin kummallista, ja kaksi pitkää
vuotta olen jo sitä ajatellut pääsemättä siitä selville. Päivin on
se laskeutunut kuin sumu aurinkoni eteen, öisin puristanut minua
rinnasta kuin painajainen ja -- minulla ei ole vieläkään mitään
vastausta. Oletko niin rikas, että suurimmat antisi ovat vain
mitättömiä murto-osia loputtomasta olemuksestasi, vai etkö olekaan
mitään? Vain muotoko, ihana pettävä pintailmestyskö sinä olet, vai
pohjattoman syvyytesi tähdenkö en pohjaasi tapaa? Oletko sinä syvyys
vai pintakuohu, oletko sinä elämän raskaus vai keveys? Silloin kun
minä näen, miten sinussa tanssii ja laulaa, leikkii ja helmeilee
valkeat ilojen vaahdot, ne keveät ja herkät, ne ajatuksettomat ja
lapsenkauniit, niin minä ajattelen, ettet sinä syvyyksiä koskaan ole
nähnytkään, noita alkuaikojen ristiriitaisten kaaosten vyöryjä, joita
Jumalan henki liikuttelee ja joissa ihmisen usko ja epäilys toisensa
verivihollisina kohtaavat. Mutta sitten minä katson sinua silmään ja
peruutan sanani: siinä ne vyöryvät juuri ne jumalien kaaokset; minä
katson siihen kauemmin: minun uskoni ja epäilyni sekoittuvat siellä,
ne taistelevat, repivät toisiaan, tappavat toisensa ja minä jään yhtä
hölmöksi. Mitä hyvänsä saatat sinä minulle silmilläsi uskottaa. Juuri
kesken niiden kirkkainta naurua saatan minä äkkiä säpsähtää niiden
pyhää totisuutta, ja minä kuiskaan: suruttarelle olette te vihityt,
te syvät ja ihanat silmät... Kuumeisella kiihkolla olen todellakin
pyrkinyt sinua kohti ja aina vielä olen yhtä kaukana sinusta kuin
alussa. Liikasisältösi vaiko muotokantavuutesi vuoksi, en tiedä.
Tässä kaikessa on ollut paljon suloa, mutta välistä, se täytyy minun
myöntää, on se ollut minulle tuskaista tuskaisempaa, ja silloin on
minusta tuntunut, ettei mikään väkivalta sinua kohtaan olisi liian
suuri. Minusta on tuntunut, että voisin puristaa sinua niin, että
veresi seisahtuisi, jos sitten saisin määrätä: sano minulle, mikä
sinä olet!
Koko ajan oli Mirdja seisonut liikkumattomana kuin kuva nojautuen
uuniin ja pää riipuksissa valkoisten käsivarsien risteyksellä.
Mutta Bengtistä tuntui nyt kuin olisi hän muistuttanut katkennutta
neilikkaa, katkennutta, kaunista neilikkaa...
Yhtä ainoaa ajatusta oli Mirdja Bengtin puhuessa ajatellut. Nyt se
oli kypsä, järkähtämätön oikeudenvaatimuksessaan. Mirdjan täytyi
lähteä. Tämä oli ollut luonnollinen purkaus kaikkien pitkäin,
salattujen rasitusten jälkeen. Mutta tämä vaati jotakin käännettä;
entinen ei voisi jatkua enää. Bengt ei kestäisi enää Mirdjan
puolinaisuutta ja -- Mirdja ei voisi antautua. Hänen täytyi lähteä.
Mutta tätä ajatellessa puristui sydän tuskasta kokoon, ääretön,
outo hellyys kuin rakkaus tulvahti hänen sieluunsa ja hän tunsi
olevansa heikko. Millä pakkokeinolla ajaisi hän itsensä eroon! -- Ja
hänen äänensä värähteli vaivoin hillittyä mielenliikutusta, kun hän
kuiskasi:
-- Älä kysy, mikä minä olen, enpä sitä itsekään tiedä... tai... minä
olen kaikkea, mitä uskot... Mutta älä ajattele enää minua, anna
vaahtojen heittelehtiä keveinä ja herkkinä, anna syvyyksien levätä,
missä lepäävät, tummina ja koskemattomia, murheessaan kaikkiviisaina,
niin kaikki on kuin ollakin pitää... älä ajattele minua...
Mirdjan ääni alkoi pettää. Levottomana, melkein hätääntyneenä
kuunteli Bengt sen särkyvää, surullista sointua. Hän luuli
loukanneensa.
-- Minä olen aasi, hän huudahti, joka typeryyksilläni kiusaan
ihaninta naista maailmassa! Miksi en salli hänen olla se Jumalan
kuusipäiväisen luomistyön ihme, mikä hän on! Terve, sinä Mirdja!
Kuin elämää itseään katson minä sinua kasvoihin. Mutta me ihmiset me
kiusaamme Jumalaa, me kiusaamme elämää, me kiusaamme sitä, jota me...
kaikkea, jota me suurimpana ja parhaimpana pidämme...
Mutta Mirdja oli Bengtin sanoissa koko ajan keksivinään toisintoja
jostakin entisestä, ennen eletystä... Paha enne, paha enne! Sitten
seuraisi jotakin, myös ennen elettyä tietysti. Ei sitä -- ei! Mistä
saisi hän voimaa lähteä pois ajoissa!
-- Mirdja, jatkoi Bengt pehmeästi, outo väristys äänessä, sinä et
voi antautua, sanoit, ja että kaksi ihmistä voisi elää yhdessä ja
jostakin yhteisestä, tulee aina toisen antautua; minä antaudun
sinulle...
Sinä kurja, sinä kurja! huusi Mirdjan sielussa. Nyt tulee se aina
uudistuva, se vanha. Ja se on oma syysi. Elämä voi kovuudessaan
antautua, itse taivaan Jumalan kerrotaan kerran antautuneen, mutta
sinä, sinä, joka uskallat kaikki ottaa, et uskalla kaikkea antaa,
sinä, joka luulet osaavasi kaiken, et osaa antautua. Sinä, joka uskot
ymmärtäväsi kaikki, et ymmärrä omaa olemustasi.
Ja äkkiä suurenivat Mirdjan silmäterät mustiksi ja polttaviksi kuin
tulivuoren kuilut ja hänen sielunsa hulmahti uhmaavan äkkitunteen
tuleksi... Pari sekuntia värisi hän oman sydämensä odaliskina, sitten
pudotti hän käsivartensa Bengtin kaulaan ja imi huulensa kiinni hänen
huuliinsa.
Heidän ruumiinsa pusertuivat toisiinsa kahden vuoden kieltäytymisen
hukuttavalla intohimolla.
-- Sinä rakastit minua sentään, kuiskasi vihdoin Bengt.
Se herätti Mirdjan entiseksi. "Sinä rakastit minua sentään." Sanojen
hellässä riemussa oli hän kuulevinaan jotakin salaista, kovaa
voiton-iloa... sinä olit samanlainen kuin muutkin naiset; nyt minä
voin mennä ohitse. Se oli ainakin tuleva sitten, pian aivan pian.
Tätä vastaan oli Bengt juuri taistellut kaksi vuotta. Mirdja oli itse
tehnyt kaikki tyhjäksi. Nyt oli hänen ainakin pelastettava loppu.
-- Minä sanoin vain jäähyväiset, virkahti hän luonnottoman kylmästi.
-- Jäähyväiset... nyt...! Oi Mirdja, miksi puhut pilaa?
-- En puhu pilaa, minun täytyy lähteä.
-- Kuinka voit olla noin julma? Mitä on tämä kaikki?
-- Älä sano, että olen julma, nyt kun ensikerran annan sinulle
jotakin arvokasta...
-- Minä en ymmärrä...
-- Sinähän moitit minua siitä, etten koskaan oikeastaan ole antanut
sinulle mitään. Nyt annan sinulle takaisin oman itseni -- ja jätän
sinut.
-- Mirdja, älä leiki... minä rakastan sinua.
-- Niin, sinä sanoit jo äsken, että taiteilija sinussa rakastaa
minua. Jos minä jäisin, särkyisi sinulta se usko piankin. Kun minä
nyt lähden, jätän sinulle jälelle ainakin kauniin taitelijaunelmasi.
Ja niin totta kuin sinä olet taitelija, tulet sinä siinä löytämään
itsesi.
Mirdja alkoi uudelleen heltyä ja hän tunsi taas olevansa heikko...
Pois hänen täytyi lähteä, heti. Nyt eivät he enää voisi vetää
erotiikkaa nenästä. Jos hän nyt jäisi, jäisi hän vain kokemaan kaiken
harmaata sammumista ja liian olisi hän ylpeä vastaan-ottaakseen
edes yhden sekunnin ajalla jotakin siitä kohtelusta, jolla
kylmentynyt mies tavallisesti armoittaa naista, joka on häntä ensiksi
suudellut... Nyt oli hän pakottanut itsensä eroon.
Kiireesti vapisevin sormin alkoi Mirdja asettaa hattua päähänsä.
Jäykästi ja liikkumattomasti tuijotti häneen Bengt. Hän ajatteli
heitä molempia... Kuin kivitaakan alla hervottomaksi, elottomaksi oli
hän lyyhistynyt...
Mirdja katsahti häneen lyhyesti kuin ohimennen ja katosi ovesta.
Maalarin pää retkahti käsiin kuin kuolleen miehen. Koko yön hän niin
istui eikä hän huomannut, miten tulen liekit vähitellen sammuivat ja
aamun sarastus alkoi valottaa, sillä hän näki edessään vain sielunsa
äärettömän yön ja yksinäisyyden.
Mutta Mirdja vietti suurimman osan yötä istuen kostealla kivellä
kaukana kaupungin ulkolaidalla. Miten oli hän sinne joutunut?
Hän tuskin tiesi sitä. Kuin hullu oli hän syössyt alas portaita,
kuin hullu oli hän sitten juossut, juossut ihan henkensä edestä,
tietämättä itse edes minne. Vihdoin oli kaukainen laulu alkanut vetää
häntä, ja niin oli hän joutunut suuren ulkoravintolan pihamaalle ja
jäänyt siihen kuuntelemaan viimeisiä vappuyön laulajaisia.
Kaikki tuntui nyt niin järjettömältä. Pakottaa itsensä eroon --
ilman jäähyväisiä! Mutta hän ei ollut voinut sanoa mitään; hän olisi
sortunut siihen paikkaan, kyyneliinsä sulanut, Bengtin polvissa
riippunut... Ja nyt vielä olisi hän tahtonut palata, palata Bengtin
luo. Bengt raukka! Onneton oli hän varmaan. Miksi ei saattanut hän
mennä hänen luokseen, nyt niinkuin satoja kertoja ennen? Ei, nyt se
oli mahdotonta! Hän itse oli tehnyt kaiken mahdottomaksi. Hän hullu,
hullu!
Yksinäisyys ja kylmä värisytti Mirdjaa ja ääretön väsymys, väsymys
tähän elämään, tähän kaupunkiin, tähän kaikkeen ja itseensä, etenkin
itseensä. Työtä varten oli hän tullut tänne, mutta elämä oli niellyt
kaiken, tämä yksitoikkoinen ja kirjava, ristiriitainen ja tyhjä
elämä. Mutta miten päästä sitä pakoon, kun se alati pulppusi esiin
hänestä itsestään? Miten päästä itseään pakoon? Mutta täältä hänen
ainakin täytyi lähteä pois ja aivan heti, sillä muuten hän kenties
jo huomenna hiipisi uudestaan sen miehen ovelle, jota hän tänään oli
suudellut. Ja se ei saisi tapahtua, ei!
Oli aika jo jättää nämä turhat melut ja taistot ja tuskat. Pois
vanhan sedän luo hiljaiselle Lumiluodolle! -- Se ajatus teki hyvää.
Mirdja nousi hitaasti. Jäinen hyhmä lepäsi hänen vaatteillaan.
Sairaaksi saattoi hän tulla tällaisesta ja -- kuolla. Mille tuntuisi
nyt kuolla yksin huhtikuisiin lumisohjuihin kapakan takapihan
laidalle? Ei, pikemmin sitten sedän luona ihanalla Lumiluodolla!
Ja Mirdja alkoi kävellä hitaasti kohti kaupunkia.