Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien... kesäkuun salaperäinen
yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana
ailahtelevaa auteretta... kesäkuun äänetön yö. -- -- Helähtää vain
sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit.
Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu
kiilana pakoon... sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää
paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat...
kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä
tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää -- -- Ne ovat nuori Torild ja
Mirdja.
Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin:
Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä
kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri
siksi! -- Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan
tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän
tutunomaisen ensi tervehdyksensä. -- Sitten olivat nuoren taiteilijan
ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä
seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras
itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta
joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa.
He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin
sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä
kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla.
-- Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt!
puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei
naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä -- ei edes siellä
kaukana. Teissä on jotakin niin... niin... minä en osaa sitä
selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti
olla juuri sellainen -- jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja
haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei
pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan
kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi,
saavuttamattomaksi...
Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan
nopeuden jaksat ymmärtää, -- kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään,
lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli
Torildista kuin rakkautta se katse.
Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä.
-- Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä
ulpukkaa?
-- Ulpukka nukkuu.
-- Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja
onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee
ja se kuolee purppurat poskillaan... kun te olette sitä katsonut.
Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla,
yön tuoksua... Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön
tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan
lehdokin. Se olisi niin kaunista.
He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle.
Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään... väkevänä
kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily... Mutta kaikki oli ääretöntä
ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi
runoa.
-- Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä
olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen
huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen -- jo sammuminen.
Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein.
Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään.
Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. -- Sinä olet
samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten.
-- Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa.
He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä.
Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän
tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti
pitkä suudelma.
Torild päästi nopeasti irti.
Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä.
Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt!
Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen...
Mutta sittenkin?... Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä...?
Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että
Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse
rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus... oh,
sanoja vain!... Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä.
Torild sanoi hiljaa:
-- Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää
anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on
rakkaus -- se kaunein.
Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois.
Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli
tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti
yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja
kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi
mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen:
rakkaus -- se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen
ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus... Ja kuitenkin tunsi
Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle
saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin
naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä,
pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja
vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen
on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen... Kaikki saattaa olla
valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu.
Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää...
Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen
koviksi ja jäykiksi.
Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä,
pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat
toistaan rakastaneet.
-- Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka
näen, ett'ette minua enää rakasta? -- Tähdenlehto!
-- Te ette kadu?
-- Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte
vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te
ette ole sama enää...
Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan
mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. -- Tämä mies
ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai... liian matalaa. Mutta
Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan
mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat.
Mirdja naurahti itselleen ääneen.
Torild katsahti häneen kysyvästi:
-- Saatanko teidät jo kotiin?
-- Yö loppuu... "se kaunein" on lopussa.
-- Oletteko tyytyväinen?
-- Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt.
Te tunnustatte sen myös jälestäpäin...
He kulkivat ääneti, erillään.
Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo
taivaan rannalla.
Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli,
väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä.
Inhoittavaa!
Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä
oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras
mies oli tuo... Mirdjaa hävetti... Ja sitten hän häpesi uudestaan
omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta
yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan,
se oli kuin poispuhallettu.
Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko...
Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty
unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta
katsoa sitä silmään. Ilkeää!
-- Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies.
-- Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena
auringon nousun hetkellä.
-- Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. -- Älkää tulko
vakavaksi... yhdestä unelmasta.
-- Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa
solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. -- Entä jospa
sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti...
-- Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi.
-- Hyvästi!
Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti...
Yksi suutelo kauniina kesäyönä... mitä se nyt enää itsessään merkitsi
hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää:
lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen,
vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien
pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi
petetty? Kumpi filisteri...? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat:
minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe...
Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut.
Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi,
nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa
tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi
omilla aseillaan.