Kuka on tuo kalpea nuori mies, joka säännöllisesti joka ilta korkean
absinttilasinsa takana ulkoravintolan parvekkeella istuu?
Silmä katsoo puoleksi tylsänä, puoleksi uneksivana, ja harvoin
innostuu hän ottamaan osaa toisten keskusteluun.
Mirdja tähtäilee häntä, unohtuu tuijottamaan häneen... ja pian ei
hän näe enää ketään muuta kuin tuon kalpean tuntemattoman... Kalpea
tuntematon on kuin hänen aivoihinsa painettu kaiverrus, hänen
sieluunsa syöpynyt ainainen unikuva. Ja hän tuntee hänen ulkomuotonsa
aivan yksityiskohtia myöten, erottaisi heti tuhansien joukosta.
Otsalla lepää kaksi pimeää ryppyä, silmäluomet ovat vähän, aivan
vähän pöhettyneet kuin kuumeessa valvotun yön jälestä ja suupielissä
istuu pari pientä hiottua pirunpoikaa hyvin vaiti, hyvin piilossa...
Pää on vähän eteenpäin kumarassa, ryhti vähän riippuva, mutta
jokainen liike on kuin synnynnäisen keikarin ja hänen pienet vikansa
vain ikäänkuin pitävät koossa yhteisvaikutusta lisäten sille modernin
väsyneisyyden pehmeää viehätystä.
Sellaista miestä pitää Mirdja silmäinsä edessä yötä ja päivää.
Mirdja kohtaa hänet usein, yhä useammin, ja hän koettaa lukea
jotakin noista kasvoista, joiden ilme ei ihmeeksikään koskaan
ole samanlainen. Väliin ovat ne kaksi ryppyä otsalla mustat ja
jyrkät, väliin sulavat ne kasvojen tavalliseen harmauteen melkein
huomaamattomiksi, väliin vaeltaa paksu sininen pilvi aivan silmien
alla, väliin kuultaa se koko kasvoilta kuin pimeä verileima...
väliin ovat suupielen pirut tulleet aivan esille, niin että niiden
hävyttömät pikkusarvet näkyvät, väliin taas nukkuu kaikki, kaikki...
Se on omituista. Ja sen miehen silmät katsovat Mirdjaan aivan kuin
sokean, aivan kuin ne eivät huomaisikaan. Miksi ne katsovat häneen
kuin sokean silmät? Katsovatko ne kaikkiin niin? Miksi ne katsovat
niin? Kipeällä kärsimättömyydellä katsoo Mirdja ihmistä edessään. Hän
himoaa sen sielua, jonka salaisuutta eivät silmät ilmaise. Ne silmät,
ne ovat enemmän kuin verhotut, ne ovat kuin sokean... Kuinka jaksaa
pakottaa silmänsä sokeiksi omalle sielulleen?
-- Kuka on hän?
Ja Mirdjalle vastataan:
-- Eero Selinä, rappiolle joutunut maisteri. Kun hän suoritti
kandidaatin, oli hän vielä hirveän nuori ja hirveän lahjakas. Sitten
alkoi hän kirjoittaa tohtorin-väitöskirjaansa ja sitten alkoi hän
juoda absinttia ja nyt ei hän tee mitään, ainoastaan tylsistyy päivä
päivältä tietysti. Mikä vahinko! Sellaiset lahjat...
-- Minä tahtoisin tutustua häneen, sanoo Mirdja.
-- Ei kannata, hyvä neiti, hän on hirveä naisten vihaaja, aivan
mahdoton.
-- Miten hirveä kaikessa!
Ja Mirdjan sielussa alkaa kyteä vain yksi ajatus: saada Eero Selinän
sielu itselleen.
Minä tahdon katsoa sisään noihin sokeata-leikkiviin silmiin, minä
tahdon katsoa sisälle tuohon hirveään sieluun, joka on suljettu
kaikilta, ja pitää vallassani tuota miestä, joka vihaa naista! -- Ja
se ajatus poltti ja kiihotti kuin suuruudenhullu itserakkaus, kuin
kunnianhimo, kuin vallanhimo, kuin rakkaudenhimo Mirdjan sielussa
yötä ja päivää.
* * * * *
Vihdoin oli Mirdja päässyt niin pitkälle, että Selinä oli alkanut
puhua itsestään.
Miten kauan oli Mirdja saanutkin tehdä työtä ennenkuin oli saanut
hänet edes avaamaan suutaan! Ei koskaan vielä ollut kukaan mies ollut
Mirdjalle niin välinpitämättömän epäkohtelias kuin Selinä. Tämä olisi
epäilemättä vaikein valloitus Mirdjan elämässä.
Ensin ei Selinä ollut yhtään huomaavinaan hänen läsnäoloaan. Sitten
hän oli heittänyt jonkun välinpitämättömän sanan hänelle niinkuin
heitetään rauhanlunastus-lantti kerjäläiselle. Se olisi voinut
käydä loukkauksesta, mutta Mirdja ei ollut huomaavinaankaan; hän
oli päättänyt päästä perille tuosta sielusta. Hän tutki tuota
miestä salaa, kaukaa, joka hetki, joka sekunti. Hän tiesi olevansa
aktiivinen puoli, mutta hänen ensimäinen keinonsa oli: herättää niin
vähän huomiota kuin mahdollista eikä hyökätä ollenkaan.
Vihdoin oppi Mirdja katsomaan yhä selvemmin ja selvemmin vaikenevan
ritarinsa sieluun. Ja hän pelästyi ja ihastui. Se oli kuin ääretön
musta kultakaivos, jonka ovelle oli kirjoitettu ikuisen hiljaisuuden
ja liikkumattomuuden käsky: kaikki on turhuus. Ja Mirdja tunsi,
että avaimet tähän sieluun olivat kalliisti ostettavat. Hän ei
saisi olla kitsas; hänen tuli oma sielunsa lunnaiksi heittää.
Ja Mirdja kaivoi itsestään vähitellen esille kaikki, mitä hän
aavisti äänettömän ystävänsä sielussa; kaikki elämän tuskansa ja
pettymyksensä, kaikki välilliset ja välittömät kokemuksensa ja
pessimistiset maailmanviisautensa. Ja hän alkoi puhua itsestään,
aivan huomaamattomasti, luonnollisesti kuin parhaalle ystävälleen
ilman vaikutushalua, ilman tutkiskelua luotosta tai ymmärtämyksestä,
ilman vastatunnustuksien vaatimusta... Mirdja ei kysynyt mitään
ja Selinä ei puhunut mitään. Sattui vain välistä, että hän unohti
absinttilasinsa ja saattoi Mirdjaa... Ja tarkastella hän alkoi
Mirdjaa... Kuka oli sitten tuo tyttö? Oliko hän tyttö? Ja kuitenkin
miehen rikkirevityt rohkeat ajatukset ja elämänkatsomus... Saattoiko
miehellä olla jotakin yhteistä yhdenkään naisen kanssa? Ja sittenkin,
eikö tuo juuri kertonut hänen oman sielunsa tarinaa? Ja hän katsoi
taas epäillen: tahtoiko tuo kenties jotakin hänestä? Ei, se ei ollut
mahdollista. Mutta itse hän heitti itsensä pois hänelle... Tunsiko
hän vaistomaisesti hengenheimolaisen? Saattoiko nainen olla ystävä?
Ei, ei sekään voinut olla mahdollista...
Sata samantapaista kysymystä nousi Selinän mieleen eikä hän enää
voinut olla ajattelematta Mirdjaa. Ja joskus sattumalta lisäsi hänkin
puolestaan jonkun sanan heidän yhtenäiseen sielunanalyysiinsä, josta
Mirdja puhui...
Sitten oli Selinä nyt vihdoinkin puhunut itsestään, yhden ainoan
lauseen vain: "je suis perdu"! Mutta hän oli sanonut sen sillä
tavalla, sellaisella hirveällä, katkeralla kohtalokkuuden tunteella,
että se oli melkein kuin paljastus. "Ja minua ei voi mikään, eikä
kukaan pelastaa", oli jyrkästi nauraen lisännyt ikäänkuin heti
torjuakseen pois Mirdjan mahdollisesti heräävän lohduttamishalun.
Mutta Mirdjan sielussa huusi ja ilakoi: onnellinen, onnellinen olen
minä siitä, että välinpitämätön naurusi oli vain valhe ja että sen
alla sinun sydämesi vielä verisyyttään vavahtelee, onnellinen,
onnellinen olen minä siitä, että onnettomana sinut löysin, sillä minä
ja ainoastaan minä yksin koko maailmassa voin sinut pelastaa. Minulle
on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja minä tahdon antaa
sinulle takaisin sinun elämäsi, minun ystäväni, minun ystäväni!
Mutta Mirdja vaikeni, sillä jos hän olisi näyttänyt sielunsa
suuren voiton varman riemun, olisi toinen mennyt pois eikä tullut
enää koskaan takaisin -- ja se ei saanut tapahtua nyt, ei vielä.
Sillä Mirdja oli päättänyt leikkiä ihmeitten tekijää... hän oli
päättänyt sulattaa yhdeksi heidän sielunelämänsä, tartuttaa siten oma
voimansa toiseen, oksastaa itsestään elämänmehua toisen kuivuneihin
soluihin... Mutta toinen ei tietäisi siitä mitään, ei huomaisi
mitään ennenkuin hän olisi täysin terve... ja sitten, sitten olisi
Mirdjan tehtävä lopussa. -- Ja Mirdja tunsi povessaan paisuvan
niin äärettömän voiman ja elämänrohkeuden kuin ei koskaan ennen.
Kuin Jumalan salaa vihitty apostoli hän oli uhraaja hiljaisten
hyvien töiden alttarilla, voima-ihminen, joka omasi oikeinkäytön
ihmeteltävän salaisuuden...
* * * * *
-- Niin paljon kaunottaria virtaa ohitsesi ja sinä tahdot karata
pois... Etkö sinä tunne jotakin omituista, jotakin pidättävää ja
sulattavaa, jotakin kuin auringonpaistetta välähtävän otsallesi ja
ohimoillesi heidän hymystään tai olisitko kenties naistenvihaaja?...
kysäsi Mirdja Selinältä kuin ohimennen ja leikillä, kun tämä
välttämättä halusi päästä pääkadulta hiljaisemmille.
-- Kuinka voi vihata sellaista, jota halveksii? virkahti Selinä.
-- Oh, sinä herkkusuu, niinkuin en minä tietäisi, että halveksinta on
sielun hienointa hekumaa. Sen kannan minäkin valitsisin, jos samalla
tahtoisin olla aseissa.
-- Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa?
Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella
sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö,
millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko
yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta
joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden
ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän
kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s.o. perhetyttöjä; edellisiä,
jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt
häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja
tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään. Erotus on itse
asiassa vain siinä, että nämä viimemainitut ovat paljon typerämpiä
ja luonnottomampia kuin edelliset. Ja ajattele sitten meitä miehiä,
joita koko elämä, koko yhteiskunta kaikkine hyveineen lähestyy
tällaisen tekopyhän ja typerän naisen hahmossa! Voimmeko me ottaa
vastaan siltä mitään? Emme, tuhat kertaa emme! Jos me sanomme: me
olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymmillä:
me kiitämme sinua, Jumala, ett'emme ole kuin nuo dekadentit ja
kadotetut, maan pilkka ja pahennus! Ja sitten -- ihmisrakkaus on
ensimäinen numero tekopyhyyden ohjelmistossa -- sitten lähetetään
meille lentokirjasia, joissa suositellaan sairaan ravinnoksi
yleisesti moraalia vahvistavaksi tunnettua raakavoimaa ja aatteilla
kyllästettyä triviaali-terveyttä...
Mutta me parantumattomat dekadentit me olemme ylpeätä väkeä, me
kilpistämme kuoremme koviksi ja pistäviksi, niinkuin ne, jotka itse
itsellensä riittävät, sillä me emme voi koota ilettävän myötätunnon
almuja rahvaalta, jolle meidän sisälliset normimme ovat ainainen
arvoitus. Ja koska meidän vallassamme ei kuitenkaan ole vaientaa sen
ijänikuista möly-ääntä, väistymme me syrjään ylpeässä ylenkatseessa.
Niin olen minä aina tehnyt, erotuksetta olen heidät kaikki työntänyt
tyköäni. Katso, minullekin on kurkotettu sääliä ja rakkauden tekoja.
Ah, miten toisenlaisena tulit sinä Mirdja kuin kaikki ne muut -- et
sinä kumpaakaan kurkottanut, siksi minä tunnen, että sinun läsnäolosi
ei ole loukkaus, kuten niiden muiden. Sinulle voin alentumatta,
itseäni solvaisematta, tunnustaa sen, mitä en kellekään vielä,
paljastaa kovan kuoren alla piilevän itseni. Niin minä olen vain
herkkä värisevä ihmissydän, sairas, joka kuumeesta tykyttävin ohimoin
harhailee pimeässä, houreessakulkija, joka katkerana hapuilee ohi
linnojen porttien, yksinäinen sielu, joka kaikkien väärin-ymmärtämänä
on hukkumaisillaan elämän pohjattomaan tyhjyyteen. Oh, Mirdja, minä
olen dekadentti, mutta tämän on aste, jolla itse viattomuus on
turmelusta ja turmelus viattomuutta ja jota vastaan kaiken maailman
viisaus ja moraali on voimaton!
Selinä oli puhunut katkonaisesti, kiihkeästi ja hiljaa, niinkuin
se, joka ensimäisen kerran omien sanojensa outoa kaikua kuuntelee,
arastelevana ja huumaantuneena yht'aikaa.
Mutta minä olen voimakkaampi kuin kaiken maailman viisaus ja moraali,
ja sinä alat tuntea sen jo... puhui Mirdjan uhkaylpeä sielu, mutta
hän painoi puheen alas ja virkkoi:
-- Miten hyvin minä tunnen sinussa itseni! Sairautta, sairautta
kaikki, mutta minkälaista? Eikö se iske ihmiseen juuri silloin, kun
hänen sielunsa kehitys jollakin tavoin epäsuotuisten olosuhteiden
vaikutuksesta pääsee taittumaan liikakehitykseksi? Ja eikö se
useimmiten tapahdu juuri sieluissa, jotka aines-osiltaan ovat
kauneimpia, herkimpiä, hienoimpia ja runsaskykyisimpiä! Mutta
sitä eivät käsitä ne, jotka tuota hienoa mosaiikkikudelmaa, tuota
tuskallisuuteen asti hiottua kauneuskimaltelua, plebeijihengen
karkeatekoisilla aatteilla tahtovat parantaa. He eivät käsitä...
-- Että parannuskeinoa ei ole vielä keksittykään, ei meille. Muille
voidaan lausua vapauttavat sanat, ei meille. Me emme usko enää
mihinkään.
-- Minäkin olen kokenut mielikuvien pettävyyttä, nähnyt uskojen
tyhjyyteen ja itsepetokseen raukeavan, tuntenut pessimismin
auttamattomasti ja ankeasti painautuvan ylitseni ja minä uskon
vielä...
-- Usko ja uskonto, hentomielisyyksiä naisia ja lapsia varten!
Sinäkään et pääse pois sukupuolestasi.
-- Minä uskon vielä, että kullakin kehityskannalla, oli se minä
tahansa, on oma ihanteensa, tai edes jonkinlainen tarkoitus, joka
järjellistyttää elämisen. Täysverisin pessimisti on aatteellisempi
kuin kukaan idealisti. Tunnustaessaan sairauden ja pahan, tunnustaa
ihminen samalla sen vastakohdan. Ja täysverisin dekadentti, joka
seisoo kuolemaan tuomitun kehityksen viimeisellä huipulla, eikö
hän voi ilolla elää vain siksi, että hän on paikallaan kehityksen
kulussa, sortumaan syntynyt, tietäen jälkeentulevan elämän nyt
olevan kypsän luomaan taas uusia parempia kehitysmuotoja! Ei mitään
käsitettä ilman vastakäsitettä. Ja enempää ei ihminen tarvitsekaan
voidakseen elää!
-- Ihminen ei elä vain käsitteistä.
-- Usko hyvään on kuoleman elämä; pyrkimys hyvään on elämän terveys.
-- Miksi me pyrkisimme ja pyristelisimme, me kehityksen ja kohtalon
ketjuun vangitut? Elämä voi pyrkiä meidän kauttamme johonkin, Jumala
voi pyrkiä... mutta me, me...?
-- Sinun katkeruutesi nauraa minun uusidealismilleni, mutta
tiedäthän, etten minäkään enää ole vallan naivi ensi-eläjä... Ja kuta
pitemmälle kehityksessä pääsemme, sitä epämääräisempänä, aavempana
ja autereisempana väikkyy määrä. Lakeoilla virtaa lippunsa taakse
yhdistynyt yksisieluinen kansa, huipuilla kulkevat yksinäiset ja
ylhäiset ja pettävin välimatkoin viittoo heille avaruus, mutta
kuitenkin se viittoo...
Mirjda oli äkkiä improviseerannut itselleen aatteet ja kannan ja
kuvat, kokonaisen kauniin sadun, ja hän oli puhunut vakuuttavasti
ja lämmöllä, ikäänkuin hän itsekin olisi uskonut siihen mitä
sanoi. Taikka tahtoi hän kenties saada heitä molempia epäilijöitä
vakuutetuksi...
Mutta Selinä pudisti päätään kuin epäuskoinen:
-- Pitäisi olla fantasti hapuillakseen avaruuksissa, joita ei
tunne... ja fantastilla pitää olla innostusta ja minä en usko
siihenkään.
-- Usko työhön!
-- Työhön minkä tähden?
-- Työhön työn tähden, olemassaolon lievityksen tähden!
-- Minä en voi tehdä työtä eudemonistisessa tarkoituksessa, olen
kokenut sen, se raukeaa tyhjiin... ja sitä aatetta en löydä, minkä
vuoksi kannattaisi tehdä mitään. Mitä hyötyä siitä on? Kuka iloitsee
tai onnellistuu minun työstäni, minun elämästäni? En minä itse.
-- Minä.
-- Sinä?
He mittasivat toisiaan kuin kaksintaistelijat.
Jos minä yleensä johonkin uskoa voisin, uskoisin sinuun, mutta en
tahdo enää pettyä, en uskoa, sanoi Selinän sielu.
Jos sinut joku pelastaa voi, pelastaisi sinut rakkautesi minuun,
mutta silloin minunkin pitäisi rakastaa sinua, huokasi Mirdjan sielu.
Sinun tähtesi minä voisin elää, puhui Selinän katse.
Minä en jätä sinua, sinä sairas ritarini, vakuutti lujana Mirdja
silmä.
-- Tahtoisitko, että minä eläisin? sanoi Selinä, puhu totta!
-- Tahtoisin, sanoi Mirdja.
Ja Selinä tarttui Mirdjan molempiin käsiin ja suuteli häntä
liikkumattomille huulille.
Kuin hartautta ja pyhää suitsutusta oli ilmassa... hiljaisena henkenä
korkeassa temppelissä värisi Mirdja... Sen täytyi tapahtua. Se oli
ainoa keino parantaa.
* * * * *
Siitä päivästä alkoi heidän varsinainen suhteensa: Selinä oli sairas
ritari, joka heikkona ja ruhjottuna leppoisan päivän armoilla
makasi; Mirdja oli aurinko, joka lämmitti, loi ja paransi. Ja
ne olivat heidän ihanimpia hetkiään, heidän molempien. Tai onko
maailmassa mitään suloisempaa tunnetta kuin elämääntoipuvan, ja
onko riemuitsevampaa, hienoissa huomioissa ja omanvoimantunnossa
hekumoivampaa sieluntilaa kuin sairaanhoitajattaren? Joka päivä uusi
kukka puhjennut auringolle, uusi usko nostanut päätään, uusi toive
lähtenyt lentoon, uusi mielikuva kirkastunut. Jokainen päivä täynnä
luonnontutkijan yllätyksiä, salaisia iloja, selittämättömiä hurmioita.
Selinä oli tullut avomieliseksi ja välittömäksi kuin lapsi.
Suloiselta tuntui hänestä jättää väsynyt sielunsa omien
lepoasentojensa mielivaltaan. Ja hän kevensi sen taakkaa, kertoi
elämästään, sen pienistä, tyhjistä iloista ja sen suurista
yksintuskista hiljaisina öinä.
-- Paljon oli minussa katkeruutta, kertoi Selinä, paljon epäilystä,
ja enemmän vielä tylsyyttä ja harmaata halveksintaa, mutta kaikki on
sulanut pois sinun katseesi alla. Sinä olet voittanut. "Usko hyvään
on elämä", niinkuin sinä sanoit. Sinä olet se hyvä, johon voin uskoa,
sinä se elämä, jota voin elää. Kaikki, mikä on ollut sinua ennen, on
kuin varjoa; kaikki sinun jälkeesi kuolemaa.
Mutta sellaisina hetkinä tunsi Mirdja aina salaisen piston
rinnassaan... se oli kuin epäsointu, kuin pilvi, kuin enne. Kuinka
jaksaisi hän aina olla sairaanhoitajatar, aina kantaa tätä raskasta
edesvastuuta toisen elämästä... ei koskaan olla heikko, ei koskaan
levähtää, ei koskaan velttona heittäytyä mielialojensa oikuille?
Sillä sinä hetkenä he vajoaisivat molemmat. Mutta tämä oli sittenkin
niin kaunista, olla sairaan miehen uhrautuva ystävä, Mirdjan elämän
valkehin teko oli tämä ystävyys. Sillä toiselta puolen tunsi hän
vaistomaista inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea mädännäistä ja
madonsyömää kohtaan, mutta hän oli voittanut sen tunteen ojentaakseen
auttavan käden sairaalle miehelle. Ja hän oli palkittu: helmiksi ja
hohtokiviksi muuttuivat hänen koskettaessaan sairaan tummina kihoavat
veripisarat, kultaa paistoivat avonaiset haavat... ei koskaan, ei
unissaankaan ollut Mirdja nähnyt niin paljon ihanuutta kuin sen
sairaan miehen sielussa. Mutta se oli samalla kärsimystä koko ajan,
ja yhä useammin alkoi Mirdjaa painaa katkaiseva väsymys. Se oli kuin
pelastaa hukkuvaa, kun limaiset meriruovot rumilla käsivarsillaan
kietoutuvat kiinni valkoisten jäsenien ympärille yrittäen vetää
alas, tukehduttaa ummehtuneella huohotuksellaan... kuristaa tahmeaan
syleilyynsä... Minun täytyy saada olla jo heikko, minä en jaksa enää!
vaikeroi sellaisina hetkinä Mirdjan sielu. Ja silloin sattui, että he
molemmat tuijottivat synkkinä lattiaan puhumatta mitään. Mutta kun
Mirdja huomasi levottoman, onnettoman ilmeen ystävänsä kasvoilla,
vavahti hän ja kiiruhti iloitsemaan aaveet pois.
Kerran sanoi Selinä:
-- Minulle oli aina sanottu, että nainen ei voi rakastaa muuten
kuin säälinsä lävitse ja siksi olin minä sulkenut itseni naisen
rakkaudelta. Säälin suudelma olisi pahempi kuin ostettu. Kirottu,
kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden
kaikkisyöpä ja polttava intohimo! Todellinen rakkaus on aina
voimakasta ja iloista, itselleen elävää aistirakkautta, ja se on se
ainoa oikea. Sano, Mirdja, rakastatko sinä minua itsellesi...?
Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei
voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi:
-- Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä.
-- Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista,
sanoi Selinä.
Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä
ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää... ja kuitenkin
tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi
uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää
yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä
että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään,
mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä
tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin,
elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen
fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs
rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta...! Millainen olisikaan se
mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama
uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä
olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille
miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja
ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän
asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar,
milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin...
murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja
riemuitsevaa olisi heidän lempensä!... Mutta tämä, tämä ainainen
kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen
yksin-painiskelu... oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta
elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta
miten? --
Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin
parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa
varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä
pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä
pois... Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei
työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi
hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli
hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt
valhetta kuolevalle kuten lääkäri?... Hänen täytyi kuitenkin lopuksi
repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt!
Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten
tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken
voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan
nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat
valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden
valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen.
Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman,
julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä
hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi,
ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi
tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää.
* * * * *
Tänä iltana piti Selinän tulla Mirdjan luo. Heillä oli tapana pitää
pieniä laulu-iltoja keskenään. Ja nyt sen suuren, sen kauhean, sen
oikean piti tapahtua.
Selinä tuli jotenkin myöhään. Mirdja oli odottanut tuskallisella
jännityksellä.
-- Miten sinä olet kaunis ja kalpea tänä iltana, sanoi Selinä
Mirdjalle. Mutta sinussa on samalla jotakin peljättävää ja suurta
kuin suru, kuin meri tuolla ikkunan edessä...
He lauloivat Griegiä. Pohjoismainen raju synkkyys, koko hänen
vuorenpeikko-mystiikkansa suli ihmeellisesti yhteen hämärtyvän illan
ja meren kanssa. Kuin uusi ijankaikkinen sielu siitä syntyi.
Meri kimalteli ja kohisi. Painui aurinko, lankesi hämärä.
Ja aina he vielä lauloivat.
Meri oli ihana ja suuri.
-- Griegin musiikissa on paljon itsekkyyttä, sanoi Mirdja pannen
Griegin sivulle.
-- Kuten kaikessa kauniissa täytyy olla, sanoi Selinä. Suuret tähdet
syttyivät lämpöiselle syystaivaalle. Ja yhä he vielä lauloivat.
Selinä lauloi Mirdjalle:
"Fylgia, Fylgia, pois älä käy,
kun mun murtavi halpuus maan,
sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy,
kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun,
min kauneus loi tähtivalkeain
haaveissa vaeltamaan..."
Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän
sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän
paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi.
Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta!
Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän!
Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi,
ei kuulisi mitään... ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan
huudon, joka soi kuin parahdus.
-- Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi...?
Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli.
He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista.
Vihdoin sanoi Selinä käheästi:
-- Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano,
sääliäkö?
-- Ei, ei, ystävyyttä.
-- Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä
vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella
sääliä ha-ha-ha!
-- Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet
minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä!
-- Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää
esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas
on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!... Sinunhan piti
olla sukupuolesi ulkopuolella... Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin
naisen... Mirdja raukka! -- Niin meidänhän piti laulaa, se on totta.
Siis jatkan... luvallanne, neiti --
"Ootko ihminen?
Et, vaan Pajazzo..."
-- -- -- -- --
"Ah, naura Pajazzo,
tee temppusi parhain,
onneni murtunut leikiksi lyö!"...
Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili
Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja
tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin,
ettei enää mitään ollut pelastettavissa.
Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus.
Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon... Liikkumattomana,
yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen
tuomion kulkevan ylitsensä... Tuo oli hänen työtänsä tuo... hänen,
jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla.
Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys!
* * * * *
Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän
poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki...
Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin
ijankaikkisuuden kellon lyönnit.
Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö.
Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä
ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja
ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt.
-- Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei
rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee -- eikä kuolema; ne
ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa... Katso, minulta
jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta
anteeksi. -- Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut
minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös... Katso, ei se sinun
syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa... Ai, ai, se
on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä... et
sinäkään... Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun
ensi kerralla tulee välttää... Minä sanon ne sinulle; ensiksi:
laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla...
hän ei saa suudella potilaitaan -- ee -- ei! -- Se on numero yksi.
Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella
eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti.
Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia
itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, -- jättää sen työn
poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, -- jättää sen
työn Jumalalle... Ja sitten -- ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan
tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako
minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii
mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja
prameuden --
"Mua mitä haudan yössä hyödyttää,
jos aarre-arkut jälkeheni jää,
jos mua laulu, aikakirjat kiittää
ja muistohoni urhomaineen liittää...?"
Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan
häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön
seuraus... Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli
ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli
kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt
olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet
muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa.
-- Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en
siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä,
loukkaa... Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten
silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi... Ja ennestään
noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen
merenkulkijan... Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun
venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja,
itsesi tähden... Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä
tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun
kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo.
Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys...
-- Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä.
Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen
äskeisen... Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä
takaisin katkerana, musertavana... Jos taas on jotakin, jota minä
en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies
koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!...
Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat,
niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän,
että sinä et voi minua rakastaa.
-- En itselleni.
-- Niin, et itsellesi, -- ystävä. -- Mutta minä olin jo niin lähellä
kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi
voinut minut pelastaa.
-- Minun sairas ritarini.
-- Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle
mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta
voiman ja minun on nyt lähdettävä -- sinun tähtesi. -- Sinulla on
ollut raskasta elää minun kanssani.
-- Raskaampaa erota...
-- Älä puhu, älä puhu!...
Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi
niin, että Mirdja hiljaa kiljahti...
Siinä jäähyväiset.
* * * * *
Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään.
Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat,
minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia.
Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän
kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas
helposti... Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki
ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen
ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan
täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta...
Selinä oli matkustanut, sanottiin.
Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka
olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa.