Mauri Etso on voimakas, varma ja eheä, lemmessään verenväkevä ja
kiihkeä.
Mirdja on soleva ja notkea, kuuma ja kiertyvä kuin itämaan villi
viini. Hän tahtoo nauttia ja hän nauttii. Hän tahtoo kokea elämää
lemmen henkäilyssä ja hän antautuu sille. Hän himoaa hetkien huumaa
ja hän antaa niiden puristautua värähtelevän elämänjanoisen sielunsa
ympärille villillä syleilyllään. Mutta Mirdja on nainen ja rakastaa
voimaa. Ah, miten suuresti hän nauttii tulla nostetuksi väkevillä
jätin käsivarsilla, nauttii tulla johdetuksi, talutetuksi kuin
lapsi, sylissä kannetuksi kuin itsetiedoton halpa rakastajatar ja
tuntea silloin, miten hiipii fyysillinen heikkous sormenpäihin asti
suloisena raukeutena...
Ja Mauri Etso sanoo Mirdjalle: "Sinä tulet tänä iltana sinne ja
huomenna sinne..." ja kuin taipuva vesa on tyttö. Ihanaa on Mirdjasta
miehen rautaisen tahdon hypnotismi, ummessa silmin hän tottelee, kuin
päähän on hänelle noussut naisellisen heikkouden hekuma. Hulluja
huutaa hänen sairaan nautinnonhimon päihdyttämä sielunsa Etsolle:
-- Rääkkää minua, potki minua, kuluta minut kuoliaaksi! Syö minut
pala palalta! Ole kuin temppelin ryöstäjä, pyhien solvaisija ja
rosvo! Ole julma ja väkevä ja omaasi etsivä ja vie minulta kaikki,
jotta tuntisin suuren myrskyn kulkeneen ylitseni! Vastauksesi
hyväilee Mauri Etson silmä Mirdjaa kuumasti ja käskevästi ja Mirdja
on onnellinen. Kuin houretta, kuin unien kestipitoa on hänen elämänsä
Mauri Etson rinnalla. Mutta Etso ei ole mikään uneksija ja lyhyitä
ovat aina unien uhkuvat kestipidot. -- Tämä on houreesta heräämisen
historia:
-- Sinä olet siis minun, ijät päivät minun? kysyy Etso tavallisella
itseluottavalla käskijäuskollaan.
Pilvi kohoaa Mirdjan otsalle: oliko jo lopussa välitön tunnenarkoosi
ilman kyselyä eilisestä ja huomisesta? Tämä kuulosti melkein kuin
kutsumus järkeis-saivarteluun, kutsumus sotaan... Ja äkkiä on Mirdjan
sielussa jotakin muuttunut ja hänen korviaan viiltää sanojen kova,
säälimätön lemmenvaatimus. Viivähtäen hän vastaa:
-- Minä olen sinun nyt...
-- Minä tiedän sen, mutta tahdon tietää enemmän. -- Etson silmät
katsovat pistävinä.
-- Niin minäkin, mutta minä en tiedä muuta, Mirdja loukkaantuen
vastaa.
-- Mistä tuo varovaisuutesi? Miksi säikyt kohtalomme ijäisyyttä?
Siinä se taas oli tuo kauhea ontto sana "ijäisyys."
Poroporvari-sielujen vaalilause, niiden, jotka eivät ymmärrä
sekuntien tunne-ijäisyyttä, silmänräpäysten ihanaa kauneusmusiikkia!
-- Mauri Etson komea, kookas olento lyyhistyy Mirdjan silmissä äkkiä
tinkiväksi tusinasieluksi, pitkäsormiseksi onnen juutalaiseksi,
ja kuin taikakosketuksesta herää hänessä taas se entinen, se
oikea Mirdja, ylpeämieli ja voimakas, joka keveällä ylimielisellä
halveksinnalla miehiä hallitsee -- kuten heikompia hallitaan. Etso
onkin vain tavallinen mies, yksi noista heikoista, muistaa Mirdja,
kun hän muuttaa ryhtiä ja lausuu:
-- En tahdo leikkiä totuuden kanssa.
Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle
vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen
tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin,
pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti
häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento...
Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys... täytyi hyväillä hänet
entiselleen, suudella hänet taas naiseksi... Ja sulkien Mirdjan
syliinsä puhuu hänelle Etso:
-- Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä
siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä
lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi,
älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän
peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on
kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus!
-- Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää
Mirdja työntäen Etson pois. -- Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni
iva leikkii kylmillä huulilla.
Pahasti silloin kuohahti Etsossa:
-- Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on
tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua
ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on
niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö
se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet
heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat
minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä
edes, mitä se on...
Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit
puristuksissa oli puhunut... Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin
kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen
ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut
ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää
viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen
halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä,
brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne...
Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot!
Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä,
täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen
onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää
häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla... Ja vallaton riemu
tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies
päästään hölmöksi kuin koulupoika! -- Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan
tyynesti, aivan intohimottomasti:
-- Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä
on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta
totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa
vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja
määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin
nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia
minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia.
Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä
silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä
päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään,
sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä
minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan
sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa?
Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei
jaksanut nähdä sen lävitse sieluun.
-- Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta
kertaa muille... Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken
helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja
katkerasti.
Mirdja naurahti.
-- Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon
vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen
vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin
tuhat valheellista?...
-- Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden
kokemuksen nojalla.
Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä
kymmenen vuotta koe-esineenä... koe-eläimenä... Ja hänen silmäinsä
ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana,
rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena,
kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista
lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin
mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu,
jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin
mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten
naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat
himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen,
luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten
nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli
sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. -- Hän sanoi melkein jyrkästi:
-- Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä
mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket
elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet
jo syntyessään...
-- En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri
silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä.
-- Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi,
että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se
on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva.
-- Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja
antaa aina...?
-- Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa.
Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme
laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä
kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme...
-- Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä,
eikö se ole sinulle mitään?
Mirdjasta tuntui kuin olisi toinen huutanut hänelle: koirani, mun
koirani, eikö sinulla olekaan koiran luonnetta! Mutta viisastelu oli
nyt kerran käynnissä ja hän huomasi kyllä, ettei se lainkaan pysynyt
loogillisuuden rajoissa, mutta vähät asioista, asenne oli tässä
pääasiallista, repliikkien täytyi jatkua ja hän vastasi:
-- Se on minulle juuri kaikki. Mutta todellisesti uskollinen
itselleen ja ympäristölleen on vain se, joka aina hetki hetkeltä,
päivä päivältä, vuosi vuodelta kunkin sekunnin totuuden uskaltaa elää
ja tunnustaa. Elämän kehitykselle uskollisena oleminen on korkein
uskollisuus.
-- Mirdja, sinä vaihdat ja sekoitat käsitteet. Uskollisuutta on se,
joka samanlaisena ikuisesti pysyy, uskottomuutta se, joka hetken kera
häviää.
-- Lyhytnäköisiä yhteensovituksia, valheellisia muotoja, joita
palvellakseen ihmiset ovat itseltään itsekunnioituksen riisuneet
ja elämältä sisällön varastaneet; ikäänkuin ei ikuisuus olisikaan
vain häviävien hetkien saattoa ja ikäänkuin ei hetki jaksaisi
sisältää ikuisuutta. Mutta tyhmät, sokeat ihmiset, mitä he tekevät?
Odotellen ikuisuutta heittävät he pois hetken toisensa perästä
elämän ala-arvoisina murto-osina, kunnes he siten ovat heittäneet
pois koko elämänsä, siis koko inhimillisen ikuisuutensa ja tehneet
siitä sisällyksettömän tyhjyyden. Tai sitten ottavat he tosin
vastaan hetken ja sen sisällön, mutta eivät ymmärrä antaa sille
ikuisuus-arvoa ja siten katkovat he palasiksi ihanimmat langat,
joista se kudotaan. Tämä kaikki siksi, ett'eivät he tiedä että hetki
ja ikuisuus ovat erottamattomat...
-- On tosiaan vaikea keksiä järkeä sinun pitkästä sanatulvastasi,
mutta se ei ole sinulle viaksi luettava, päinvastoin se todistaa
vain, että sinä olet nainen ja...
-- Se todistaa vain, että sinä olet tyhmä.
-- No niin, ei maksa sinun kanssasi ruveta kiistelemään pitemmältä.
Mutta mitä sinun viimeiseen vertaukseesi tulee, tahtoisin siihen
lisäksi sanoa vain yhden seikan, sen nimittäin, että ei ole
elämän kudosta koskaan kirjavista, sieltä ja täältä haalituista
katkelmista paikattava, yhdestä ainukaisesta jatkuvasta langasta
on se kudottava, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Mutta niinkuin
jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki
abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani
vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan,
vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa
voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. Heitetään pois kaikki
filosofeeraukset. Mitä se hyödyttää? Me olemme taas kuin ennen
ja sinä olet taas sama kuin ennen; minun rakas villi viinipuuni,
niinhän? Ja minä lupaan sinulle, armas, että koko elämäni tahdon
sinun olentosi säikeistä kutoa, yksinomaan sinusta ja sinulle.
Kaiken, kaiken saat, mutta kaiken tahdon minä myös omistaa, kuuletko,
kaiken. Minun rakkauteni vaatii, että sinäkin elämäsi kankaan kudot
minusta, aina ja ainoastaan minusta... Tunnetko sinä rakkautta:
kaikki tai ei mitään!
-- Kaiken saan, sanot... mutta onko sinulla sitten minulle muuta
annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla
ivalla puhui. -- Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle"
voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista
lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin
käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa
rakastanut. Ah, miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka lupaatte
kutoa koko elämänne yhden ainoan naisen epätäydellisestä olennosta,
joka kumminkin aina on kohdattava järjen ja ajatuksen ulkopuolella!
Miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka olette kokonaan unohtaneet
pois hänestä ihmisen! Se on mukavinta, niin, tietysti. Teidän
rakkautenne saa määrätä ja vaatia, ja nainen saa sen arvaamattoman
onnen totella teitä. Ja niin murhaatte te hänessä vähitellen ihmisen.
Mutta minun ihmiseni tahtoo elää ja tiedätkö, mitä se sinulta vaatii
voidakseen yksinomaan sinun kauttasi elää: sinun pitää unohtaa, että
olet uros ja olla ensi sijassa ihminen ja sellainen ihminen, joka
samalla on nero ja yhdistää itseensä maailman kaiken henkevyyden,
viisauden, rikkauden ja voiman, sanalla sanoen koko elämän, sillä
ainoastaan avaran maailman ja kuohuvan elämän ytimistä voi minun
ihmiseni elää... mutta sinä olet raaka ja typerä...
-- Backfish-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko
elämänsä ijän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri
siksi, että olet "nainen", vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti
vainoat.
-- Sinulla ei ole minulle mitään anteeksi-annettavaa etkä sinä
voi minua koskaan ymmärtää. Mene niiden luo, joita sinä voit sekä
ymmärtää että anteeksi-annolla armoittaa... maailma on täynnä
naaraita!
-- Mirdja, Mirdja, sinä olet hullu, sinä...
-- Oh, älä jatka, minäkään en jatka enää. Kaikki oli vain leikkiä,
mutta sinähän et pidä leikistä... niin että paras on kai lopettaa.
-- Niin, minun täytyy tunnustaa, että en pidä myrskyisistä
kohtauksista naisten kanssa. Parasta on siis, että väistyn siksi
aikaa, kunnes sinun ajatustesi pahin ryöppy on rauhoittunut.
-- Sitä saat turhaan odottaa.
-- Se olisi vahinko. Mutta minä en nyt ota asiaa näin vakavalta
kannalta. Niinkuin sanottu, olen minä siitä välittämättä ja koetan
asettua sinun kannallesi. Merkiksi siitä, että kaikki on taas
ennallaan, tulet sinä sitten minua hakemaan.
-- Sitä saat turhaan odottaa.
-- Minä odotan.
Ja Mauri Etso kumarsi keveän jäähyväiskumarruksen niinkuin yhden
päivän erolle kumarretaan.
* * * * *
He seisoivat kauan, seisoivat liian kauan toistaan odotellen kuin
kumpikin omassa päässään siltaa. -- Ja kun sitten eräänä päivänä,
jolloin vanha ylpeys jo oli ehtinyt haihtua, Mirdja vihdoinkin alkoi
katsella tietä edessään, huomasi hän, että silta jo oli nostettu pois
ja outo hirvittävä kuilu ammotti heidän välillään. Silloin käsitti
hän, että kaikki oli lopussa ja hän rupesi murehtimaan Etsoa, kuten
ihmiset kuolleitaan murehtivat, hillityin ja painavin ajatuksin...
Hän koetti selvittää itselleen elämän ja kuoleman kummallista
yhtymää, mitä kaikki oli ollut ja miten kaikki oli tapahtunut...
Hän oli tahtonut kokea elämää... Hän oli luullut, että kuumista
sieluista ja kuumista suuteloista voi nauttia melkein kuin
herkullisista illallisista ja sitten unohtaa ne. Hän hölmö,
vaikka elämä ei ymmärtänyt leikkiä... Ja niin oli hän antautunut
seikkailemaan Mauri Etson kanssa. Miksi juuri hänen? Hän
oli uusi kokemus, ja sitten oli hän niin miehekäs ja Mirdja
oli niin kuoleman-kyllästynyt Einon naisellisen hiutuviin
lemmenlaarituksiin... ja samoin filosofeerauksiin Rolfin kanssa...
nehän olivat vain filosofeerauksia aina... Ja sitten oli Mirdja
ennenkaikkea kyllästynyt seisomaan heidän molempain piedestaalilla
ja niin oli hän heittäytynyt toiseen äärimmäisyyteen: Etson
astinlaudaksi oli hän itsensä kuvitella tahtonut. Mutta valhetta
sekin, valhetta; ja valhetta itse viimeinen kohtauskin, ratkaisu...
Hän oli soimannut Etsoa vanhoista lauseparsista, ikäänkuin hän
itse olisi omillaan ratsastanut! Ei niin ainoata omintakeista
ajatusta. Kiusanhimo ja viisastelu oli häntä tuona iltana
johtanut, jonkunlaisia toisintoja Rolfin aatteista oli hän aseiden
karkaisimiksi käyttänyt. Siinä kaikki. Ja oikein sisimmässään
tunsi hän itsekin pyytävänsä ikuisuutta siltä tunteelta, jota
hän rakkaudeksi nimitti. Ei, kaikki johtui vain siitä, ettei hän
rakastanut Etsoa. Kuinka olisi hän muuten viitsinyt tarttua yhteen
ajattelemattomaan sanaan? Eikö tunteiden yksinoikeus juuri ollut
käyttää kaikkia maailman sanoja! Ja rakkauden täytyi sittenkin
olla elämän sisältö ja suurin. Ei mitään siitä ollut Etso hänelle
ollut. Kevytmielisyyttä, huvin halua, päähänpistoa oli kaikki ollut.
Ja kuitenkin kuuli Mirdja nyt tunteensa huutavan ja valittavan
kipeästä kaipuusta. Kuin tyhjää oli koko elämä. Mistä tämä?... Jos
sittenkin... Mutta eikö ihminen muista usein sellaistakin, jota ei
rakasta, ikävöi vastenmielisiä vaikutuksiaankin takaisin? Se on
tottumuksen valtaa. Tai tässä? Kenties vain naisen himoa miestä
kohden ylimalkaan. Miksi ei Etson sijassa olisi saattanut olla
yhtä hyvin joku toinen mies? Ja sellaista kutsua rakkaudeksi! Ei
milloinkaan enää päästäisi Mirdja sitä ajatusta sydämeensä, sitä
sanaa huulilleen, ehkä hän siten eläisi sen kysymyksen ohitse ja
-- säästäisi muita! Mutta ihme, Mirdja ei päässyt irti Mauri Etson
kuvasta. Se katsoi häneen pakottavasti ja pitkään ja hän sulki
silmänsä janoten hänen huuliaan, hänen ääntään, hänen voimakkaita
käsivarsiaan!... Oh, miten tämä uusi kosketus oli taas hänet
tahrannut, jättänyt jälkiä... Uusi kosketus ilman rakkautta...!
Jumala, Jumala, noinko hän heittäisi itsensä pois kenelle tahansa
hetken oikusta, hetken nautinnosta, ja he voisivat sitten kerskata
omistaneensa Mirdjan, miehet...
Mirdjan teki mieli vihata Mauri Etsoa, päästäkseen vapaaksi
itse-vihastaan, mutta hän ei voinut. Hänen sydämessään vain ja
nyyhkytti ääretön tyhjyys, elämän lyhytaikainen mitättömyys ja
kaiken, kaiken turhuus. Ja yhä pehmeämmäksi ja hiljaisemmaksi vaan
kävi hänen mielensä, kuten kuollutta murehtijan käy.
Lopulta ei hän muistanut enää muuta kuin että hänellä oli ollut
rakkaus, jonka hän oli heittänyt pois. Ja silloin tällöin sitä
muistellessa saattoi hänen mielensä heltyä aivan itkunsekaisen
suruisaksi.
Niinpä oli Mirdjalla eräänä talvisena hämäränä myös sellainen
heltymisen hetki. Hän seisoi ja tuijotti ikkunastaan ulos ja ikävöi.
Kaikki viisastelut olivat jo aikoja sitten lakanneet ja kaikki vanha
oli saanut uuden mielikuvituksellisen muodon. Ylpeästä ja kylmästä
leikittelijästä oli Mirdja omassa mielessään muuttunut onnettomasti
rakastuneeksi.
Ja hän seisoi ja kaiverteli ikkunaruutunsa jäähopeaan outoja sanoja
Etson haamulle. Sellaisia, joita voi antaa ainoastaan sille, joka ei
enää vedä niistä tilille.
Minä rakastan, rakastan...
Ah, se oli vain hautasiunaus!
Mutta paljon jälestäpäinkin saattoi tuntua vielä siltä kuin
ei vainaja aina olisi levännyt oikein rauhassa. Pitkät ajat
kuiskuttelivat kalmiston menninkäiset murehtijan korviin
paljon levottomia satuja. Mutta vähitellen kävivät ne yhä
kuulumattomammiksi, kunnes vihdoin vaikenivat kokonaan.
Eikä Mirdjallakaan enää ollut pahaa omaatuntoa. Olihan hän lopultakin
siunannut vainajan.