Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä
pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen
ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa
rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä
pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä.
Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! -- Mitä jos
hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta
Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä
rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan
aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin
paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä,
melkein kuin veli, kuin setä... Mutta rakastaa -- -- --? Ei,
sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän
viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin
hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt
mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon
ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. -- Sen
hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!
Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi,
helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin
vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi
jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli
maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja
sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys?
Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva
ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan
tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä
sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä
oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi
tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa
itseänsä koonnut.
Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän
vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä
koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja.
Pimeään, pimeään hän tuijotti... Ainoastaan hänen oman sielunsa
silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä
fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja
näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o.
kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu
kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja
kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä
läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui,
lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin
ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi
Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja
sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin
kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä
ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius,
jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja
Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka
itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan
heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli
Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui
nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä
ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen
ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja
paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän
ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä,
ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän
arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja
sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja
aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että
mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas
huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen
edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia,
ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut
hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä
olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän
aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon
viisaita asioita.
-- Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen
huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut -- -- --?
-- Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta
myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä
koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua
raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja,
heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät
uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään
kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran
humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan
pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja,
sinä...
Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän
ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli
viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja
hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea
voidakseen kaikki ymmärtää ja -- parantaa... Ja kun ruokapöydässä
puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä,
katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun
seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat
heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot
ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä!
meillä on eri sielut ja eri siveys!
Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan
aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi:
asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin
huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä.
Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt
pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te
siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri
siveys!
Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli
ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa
silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta
viisitoista vuotias! -- Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja
itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien
palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla
harteillaan ja käsivarret ojennettuina... Yön kuulakkuus vain
viilentämässä lemmensairaita sanoja...
Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä... Olemattomat oliot vastaavat ja
draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät
hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni:
"Oi kivinen sydän kukkakuoren alla!
Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?
Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus!
Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas!
Sikiö rietas..."
-- Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän
Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet
läksyjäsi?
-- Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja
ärsytetty ilme silmissään.
-- Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää
pedagoogisesti täti Malenius.
Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen
sielusta, te poroporvarit!
Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä
sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä
ihmistä!
Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja
silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä
luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän
käskyjensä kanssa!
Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee
Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties,
että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä
uinuvan minän... He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt
ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.
Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä.
Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä
makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu...
Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi
keinon...