Ja hämärissä itki Mirdja -- -- --

Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä

pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen

ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa

rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä

pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä.

Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! -- Mitä jos

hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta

Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä

rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan

aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin

paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä,

melkein kuin veli, kuin setä... Mutta rakastaa -- -- --? Ei,

sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän

viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin

hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt

mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon

ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. -- Sen

hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!

Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi,

helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin

vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi

jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli

maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja

sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys?

Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva

ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan

tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä

sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä

oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi

tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa

itseänsä koonnut.

Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän

vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä

koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja.

Pimeään, pimeään hän tuijotti... Ainoastaan hänen oman sielunsa

silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä

fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja

näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o.

kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu

kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja

kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä

läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui,

lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin

ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi

Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja

sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin

kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä

ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius,

jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja

Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka

itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan

heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli

Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui

nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä

ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen

ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja

paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän

ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä,

ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän

arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja

sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja

aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että

mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas

huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen

edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia,

ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut

hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä

olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän

aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon

viisaita asioita.

-- Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen

huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut -- -- --?

-- Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta

myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä

koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua

raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja,

heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät

uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään

kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran

humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan

pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja,

sinä...

Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän

ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli

viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja

hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea

voidakseen kaikki ymmärtää ja -- parantaa... Ja kun ruokapöydässä

puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä,

katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun

seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat

heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot

ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä!

meillä on eri sielut ja eri siveys!

Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan

aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi:

asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin

huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä.

Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt

pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te

siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri

siveys!

Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli

ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa

silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta

viisitoista vuotias! -- Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja

itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien

palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla

harteillaan ja käsivarret ojennettuina... Yön kuulakkuus vain

viilentämässä lemmensairaita sanoja...

Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä... Olemattomat oliot vastaavat ja

draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät

hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni:

"Oi kivinen sydän kukkakuoren alla!

Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?

Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus!

Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas!

Sikiö rietas..."

-- Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän

Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet

läksyjäsi?

-- Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja

ärsytetty ilme silmissään.

-- Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää

pedagoogisesti täti Malenius.

Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen

sielusta, te poroporvarit!

Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä

sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä

ihmistä!

Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja

silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä

luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän

käskyjensä kanssa!

Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee

Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties,

että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä

uinuvan minän... He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt

ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.

Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä.

Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä

makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu...

Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi

keinon...

Mirdja: Romaani · 第 6 / 47 题