Mirdjan oli paha olla, hyvin paha. Hän istui pienessä huoneessaan
katsellen merta, joka oli hänen ainainen ystävänsä ja enemmän vielä
kuin ystävä: hänen toinen minänsä, hänen parempi syvempi itsensä!
Siltä ainakin tuntui hänestä usein. Mutta nyt se oli kuin hänen
paha omatuntonsa. Se läikkyi, se tykytti ja löi, se katsoi häneen
lakkaamatta väliin mustana ja pehmeänä kuin suru, väliin julmana ja
pelottavana kuin ääretön upottava yksinäisyys. Se houkutti suurille,
raskaille avaruuksilleen Mirdjan pienen, keveän sielun ja se kasvatti
hermoja repelevän kaihomielen.
Sitten tuli hämärä. Se kypsytti sen kaihon, keskitti sen keinunnan
yhdeksi tunteeksi, tiivisti sen sumut yhdeksi kyyneleeksi.