Rolf istui pimeässä ja poltteli paperossia, kun Mirdja astui sisään
hengästyneenä ja koputtamatta.
-- No, sepä hyvä, että tulit. Aioin juuri lähteä ulos. Kuten tiedät,
on minun mahdotonta viettää näitä pitkiä syysiltoja yksin kotona.
Mutta mikä sinua vaivaa?
-- Mikä onnellinen sattuma, että olit kotona! Minulla on sinulle
jotakin tärkeää kerrottavaa. Minun on niin paha olla, minä olen ollut
niin paha... Minun täytyy kertoa sinulle kaikki.
Ja Mirdja kuvasi kaikki alusta loppuun: lyhyen lemmenhuumansa,
pitkän epäilynsä ja havaintokautensa, odottamattoman lopun ja oman
julmuutensa.
-- Sano Rolf, mitä luulet sen kaiken oleva? Onko se rakkautta?
Pitääkö minun etsiä käsiini Eino?... Mutta minä en voi pyytää
anteeksi, en edes katua, tai peruuttaa sanojani... Hän oli naurettava
ja hullu...
Tai luuletko, että hän on tappanut itsensä? Luuletko?
-- En, sanoi Rolf naurahtaen lyhyeen. Se oli vain penikkataudin
pyörrytystä.
-- Rakastanko minä häntä?
-- Sinun pikkuinen ilkeytesi häntä kohtaan ei sitä ainakaan kiellä...
-- Sinä siis luulet, että rakastan?...
-- Miksi pyydät minulta vastausta noin vaikeassa yksityiskohtaisessa
asiassa? Sinähän tiedät, että minulla on omat piintyneet ajatukseni
tämän maailman menosta, ja voi olla sangen vaarallista, että istutan
sinuun kaikenlaisia ennakkouskoja ennenkuin itse olet kokenut elämää.
Mutta jos nyt kerran tahdot välttämättä tietää, mitä minä luulen...
-- Puhu Rolf, puhu!
-- Silloin minä sanon: et sinä rakasta häntä. Sinä olet vain vielä
tottumaton kuulemaan rakkaudentunnustuksia ja siksi sellainen
sinua huumaa näin alussa. Sinä tulet tottumaan kyllä, sen minä
ennustan sinulle, sinä tulet kuulemaan niitä koko elämäsi ajan.
Minä tiedän sen, sillä minä tunnen miehet. Tuota hivuttavaa loistoa
sinun silmissäsi ja tuota keveänä keinuvaa pehmeää hekumaa sinun
käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu
bajadeeriksi. Ja sentään on sinulla miehen voimakas-lentoinen ja
rikas henki, jota ei koskaan voi hallita, kuten niitä ikuisesti
naisellisia. Sinua ei voi ottaa ja jättää. Sinä tulet olemaan hyvin
vaarallinen itsellesi ja muille, hyvin vaarallinen. Mutta älä usko
minua, usko ainoastaan elämää! Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi.
Ja koko ajan tulet sinä unelmoimaan ruhtinasta, mutta löytämään vain
alamaisia, matoja, jotka sinun jaloissasi ryömivät, kuten hän äsken,
ja miks'ei, kuten minä, kuten me kaikki...
Mirdja kuunteli kuin omaa kuumaa, ylpeää sydäntään. Niin, niin sinä
tunnet minut: ruhtinasta minä unelmoin!
-- Mutta eikö rakkaus sitten olekaan muuta kuin ylpeä unelma, kuin
valhe, kuin haihtuva mielijohde?
-- Koe itse, koe itse! Niin kauan kuin ohitse rakkauden kuljet,
katsoo se sinuun kuin totuus, mutta heti kun pysähdyt, muuttuu se
valheeksi... Mutta miksi minä puhun; minulla on omat piintyneet
ajatukseni elämän menosta. Älä usko minua, elä ja koe itse!
-- Eikö sitten löydykään elämän-kestävää rakkautta?
-- Jos olisit mies, vastaisin sinulle vanhan ranskalaisen laulun
sanoilla:
"Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,
Chagrin d'amour dure toute la vie."
Sen, jonka saa, sen jättää ja unhottaa; jota ei saa, sitä suree
ikänsä kaiken.
Siinä on don Juan tarina, vanha kuin elämä itse ja kenties ei
suinkaan sielusi vastaisuudelle aivan vieras. Mutta muista: don
Juan saa käsiinsä kaiken, paitsi unelmaansa, rakastamansa saa hän
omikseen, ei rakkautta...
-- Oletko sinä kokenut kaiken tämän?
-- Jotain siitä jo näin vanhana tietää. Silloin kun sinut ensiksi
tapasin, olin jo sivuuttanut nuo n.s. nuoren miehen rakkauden-ilot,
ne unelmattomat ja hetken-kestävät, mutta sittemmin olen saanut
takaisin unelmani, sen saavuttamattoman ja elämän-kestävän -- sinun
kauttasi, Mirdja.
-- Minun kauttani...?
-- Sitä, jota ei saa, suree ikänsä kaiken. Kauniin uskon olet minulle
takaisin antanut, saavuttamattomuudellasi...
-- Mutta jollei se olisikaan totta tuo minun saavuttamattomuuteni?
Jos sinä saisit minut itsellesi, omaksesi, kuten mies saa naisen...
Entä sitten? Sinä jättäisit minut ja unhottaisit...?
Rolf liikahti kärsimättömästi ja melkein kiivaasti hän vastasi:
-- Minähän puhun unelmasta, etkö sinä ymmärrä, vain unelmasta,
joka ei koskaan voi eikä saa olla muuta, kuuletko, ei saa olla!
Minä olen saanut tässä maailmassa enemmän kuin tarpeekseni
todellisuus-arvoista, ne eivät ole minulle enää mitään arvoja.
Mutta unten kultaisia niisiä minä tarvitsen, enkä minä kuulu
niihin, jotka toivoisivat itselleen taikasauvaa voidakseen muuttaa
ne kourankestäviksi köysiksi, -- ellen hirttonuoraa mahdollisesti
kaipaa. Ja äsken, en minä puhunut meistä, en itsestäni enkä sinusta,
ystävä. Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja
voimakkaan, -- ja minä -- minä olen tällainen saakelinmoinen, jota
sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten
tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole
miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla
häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä
vaatii miehen ja naisen rakkaus.
Syntyi pitkä äänettömyys. -- Sitten sanoi Mirdja hiljaa kuin
itselleen puhuen:
-- Ja kuitenkin on sinussa enemmän voimaa, enemmän miestä kuin
Einossa. Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on
nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä
eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin,
miehen tulee hallita naistaan...
Ja Mirdjan sielu toisti yhä uudestaan selvää ja kovaa ajatusta: nyt
minä sen ymmärrän, minä en voisi häntä rakastaa...
-- Onko sinun vielä paha olla?
-- Ei, sinä lohdutat minua aina, sinä ymmärrät minut paremmin kuin
minä itse.
-- Mutta mehän istumme pilkkosen pimeässä. Emmekö lähde ulos vähän
vielä puhelemaan? Minun tekee mieleni irroittua itsestäni, tahi
toisin sanoen, jutella edelleen roskaa. Tämä pimeä on siinä suhteessa
kyllä erinomainen vapauttaja, mutta -- on muutakin varmempaa...
He lähtivät ja pian istuivat he ravintolassa, sähkövalossa ja
musiikissa.
-- Naiset eivät yleensä voi ymmärtää, miksi me miehet istumme
kapakassa ja miksi me juomme. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten
ihanaa on nähdä sieluja paljaina edessään, puhui Rolf.
-- Minusta tuntuu, sanoi Mirdja, kuin ei missään voisi istua niin
kahden kuin tällaisessa suuressa hälinässä. Ei seiniä, ei määräävää
taustaa, ei mitään muuta kuin sinä ja minä, me kaksi ihmistä ja suuri
elämä tuolla ympärillä, kaukana ja sentään niin tiukasti lähellä.
-- Oikeastaan tahtoisinkin minä nukkua pois kaikki päivät, nukkua
päivät ja valvoa yöt! Silloin me vasta voimme elää, me uneksijat.
Me tarvitsemme niin ihmeellisiä asioita elääksemme, me uneksijat!
Me tarvitsemme ponnahtaa ylös mielikuvituksen siivillä, rakentaa
ilmalinnoja, nähdä niiden syttyvän ja sammuvan usmaisissa
äärettömyyksissä, aavistaa maailmoja ihanampia kuin mikään silmä on
nähnyt, -- ah, mitä kaikkea me tarvitsemmekaan voidaksemme elää tässä
probleemien raskauttamassa maailmassa! Mitä rumempi ja värittömämpi
on meitä ympäröivä todellisuus, sitä kiinteämmin tuijottavat
sielujemme silmät mielikuviemme kaunomaailmoihin. Ne haihtuvat tosin
taas, mutta keveinä ja kimmeltävinä; me emme tapa niitä: emme tee
niistä leipää emmekä koeta niitä toteuttaa. Se on niitä varten, jotka
eivät osaa uneksia...
-- Mutta joilla on kyky tehdä työtä.
-- Tylsämielisten kyky! Kyllästymätön kyky hankkia itselleen
loppumattomia pettymyksiä!
-- Eikö uneksija sitten voi lentää korkeammalle kuin siivet
kannattavat, eikö hänkin voi pettyä?
-- Epäilemättä, juuri uneksija on luotu lankeamaan lennostaan.
Maljasi!... Ja sinun suostumuksellasi, Mirdja, pidän minä nyt puheeni
loppuun. Se on yhä vaan heistä, joita minä uneksijoiksi kutsun. --
Kaikki ovat he arkahermoisia kuin mimosat ja monimutkainen on heidän
sielun-elämänsä. Tuhatta tuntematonta vivahdusta se sisällään kätkee,
tuhatta hourun-outoa raffineerausta, joista ei tusina-ihminen tiedä
mitään. Kasvihuone-taimia he ovat, luodut aukeamaan keinotekoisessa
kosteassa lämmössä, eksoottisten kukkien päihdyttävässä
läheisyydessä, solakoiden palmujen suojassa, johon ei milloinkaan
mikään raaka viima ole päässyt tunkeutumaan. Täällä meidän koleassa
ilmanalassamme tarvitsevat he alati peitettä ja varakattoa, ja siksi
he kulkevatkin läpi pitkien talvien Mefiston punainen narrinkaapu
hartioilla ja kaikki-ivaavan epäilijän nihilisti-naamari kasvoillaan.
Mutta silloin kun me tahdomme sen nostaa, sanomme me: kippis! Ja
silloin me, jotka muuten olemme ne maan pienimmät, olemme voimakkaita
kuin kirkas tulenliekki, joka puhdistaen iskee noiden tympeiden
ihmisten sinisen veren läpi. Sillä hekin iskevät meihin aina, aina,
ja heidän valheensa kalahtelevat meidän päämme päälle kuin sapelin
iskut. Mutta me olemme kaikki lyöneet poikki yhteiskunnan hirvittävän
Medusapään ja meillä on kaikilla oma Pegasuksemme, joka rajuna
kiitää yli Medusan ruumiin. Tällaisina hetkinä se juuri kiitää! Ja
mitä painaa koko ijäisyys tällaisen hetken rinnalla! Eikö se anna
voimaa kestämään elämän harmautta ja kurjuutta, näkemään nälkää ja
käymään repaleissa ja kantamaan ilolla hulttion ja heittiön nimeä!
Tuon loiskansan vuoksiko, joka miljoonina samanlaisina eksemplaareina
ryömii samanlaisiin koteloihin, senkö vuoksi kannattaisi uhrata
tällaiset hetket!
-- Sinä et ole tyhmä mies, Rolf, sanoi Mirdja. Voit lyödä kortit
sekaisin, jos tahdot, ja huikaista paradoksaalisilla sanaleikeillä...
Ja sitten on sinussa jotakin välitöntä, mukaansa tempaavaa paatosta
välistä... Se pulppuaa esiin kuin runo...
-- Kuin kiusatun katkeruus...
-- Miksi et huuda ulos tuota kaikkea? Miksi et ole ruvennut
sanomalehtimieheksi, niin pyörittelisit kynäsi kärjellä koko
yhteiskuntaa kuin vieterivauvaa vain...?
-- Ja sinä, miksi et ole ruvennut jonkun ruhtinaan tai diplomaatin
rakastajattareksi jollakin sopivalla historiallisella aikakaudella,
niin pyörittelisit koko tätä pientä maapalloa pikkusormesi ympäri!
-- Mutta ruveta yhteiskunnan palvelukseen ja pyöritellä sitten! Oh,
se on sangen vaarallista peliä. Yhteiskunta on kuin mukaansa vetävä
pyörre, kuin kiusaaja, kuin: "tämän kaiken annan minä sinulle, jos
lankeat maahan ja rukoilet minua." -- Ja luuletko, että mitätön
sanomalehtimies jaksaa sanoa: "mene pois minun tyköäni perkele!" Ei,
hän on vain laumarakki, joka nuolee käskijänsä kättä, karkaa kiinni,
kun usutetaan ja haukkuu niin, että ääni on käheänä. Järjestetty
rakkisysteemi on sanomalehdistömme.
-- Minä ajattelin jotakin aivan muuta. Ajattelin yksilöä, joka
säkenöivien sana- ja ajatusleikittelyjen häikäilemättömässä
asekäyttelyssä saisi tilaisuuden nauttia itsestään. Haavoittaa,
ärsyttää, masentaa ja voittaa kiihtynyt vastustaja tyyneydellä ja
ennenkaikkia halveksinnalla ja pysyä itse haavoittumattomana, se
olisi sentään omanvoiman-tunnon ihanaa, itsekästä nautintoa.
-- Se olisi ideaali. Mutta tiedätkö, mikä on yleinen laki, ja
yleiset lait ovat aina epämiellyttäviä ja raakoja! Emme me vielä ole
niin kehittyneitä, että voisimme pysyä tuollaisten yksilöllisten
erikoishienouksien kannalla. Mutta omanvoimantunnosta ei tosiaankaan
silti ole puutetta, ikävä kyllä! Päinvastoin luulee jokainen olevansa
sankari, kun hän vain oikein osaa temmeltää poroporvarillisessa
innostuksessa, mauttomissa typeryyksissä ja turhuuksissa kuin klovni
ikään. Ajattele tätä: olla klovni ja tuntea itsensä sankariksi! Tai
ehkä he kaikki ovatkin marttyyreja, jotka ovat alkaneet ihannoivina
ja uljaina, mutta kumartuneet ylivoiman alle. Se on inhimillistä!
Minä en tahdo sanoa heistä pahaa. Minä paljastan pääni kaiken
inhimillisen edessä. Me useimmat kuolemme voitettuina... ja kun minä
ajattelen itseäni...! Valehtelemista ja näyttelemistä se yhteiskunta
sittenkin ensi sijassa vaatii virkamiehiltään, ja piru vieköön, kyllä
minä osaisin sitä! Minä puhun totta nyt ja ensimmäinen totuus on se,
että minä aina valehtelen ja toinen on se, että minä olen erinomainen
näyttelijä, mutta jos minun pitäisi sanoa kaksi sanaa näyttämöltä,
tekisin fiaskon. Sepä se! -- Mutta sinä "pikku Mirdja", sinä et
hutiloi mimiikeissä. Muistojen malja!
-- Mistä se johtuu, että me kaikki valehtelemme ja näyttelemme,
silloinkin kun emme tahdo sitä? sanoi Mirdja ajatuksissaan.
-- Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä,
että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin:
siksi että kasvatus on naisen käsissä. Pois pitäisi kasvatustoimi
otettaman naiselta, joka paitsi typeryyttään ei voi lapselle antaa
mitään muuta kuin sen ainoan suuren ominaisuuden, jonka hän itse
omaa: petollisuuden ja petollisen maailmakatsomuksen. Valheessa
hän lapsensa tuutii, valheessa rukoilee hänen kanssaan, valheessa
häntä kurittaa ja kiittää, valheella vyöttää ja ympäröi. Kysy
vielä, miksi yhteiskunta on suuri valhe! Tai etsipä esiin yksikin
nainen, joka ei uskoisi ainoaasen autuaaksi tekevään yhteiskuntaan
ja koko sen narripeliin: konvenanssin korkeaan siveyteen, pappien
jumalaiseen oikeaoppisuuteen ja kaikkiin mahdollisiin juhlamenoihin,
asteikkoihin, traditsioneihin ja ennakkoluuloihin, mitä ikinä
maailman alusta pitäen on kehityksen tielle karissut. Ja ne säilyvät
niin kauan kuin naiset saavat kasvatusvaltikasta pitää. Sinä
Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä
ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä
siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta.
-- Jos siitä kannattaa kiittää, sanoi Mirdja surullisesti. Minulta
puuttuu jotakin, jotakin aivan olennaista ihmiselle, sen olen aina
tuntenut. Minä en tiedä millaiselta tuntuu, kun omistaa äidin ja
isän... Ja sen tietää yksin jokainen luontokappalekin, mutta minä,
minä en ole milloinkaan heitä nähnyt... Millaiselta tuntuu, kun on
äiti...? Sinä olet orpo kuten minä, mutta sinä muistat vanhempasi,
niin olet sanonut... Oi Rolf, kerro minulle jotakin äidistäsi!
Rolf muuttui äkkiä hyvin vakavaksi.
-- Se on surullista, sanoi hän hiljaa. -- Minun äitini oli hyvin
onneton.
-- Oliko hän sinulle lempeä?
-- Oli, hyvin lempeä...
-- Miksi oli hän onneton?
-- Se oli kohtalo...
He vaikenivat molemmat.
-- Minä olen aikonut kertoa sinulle joskus, millaiset he olivat,
minun isäni ja äitini, jatkoi Rolf, ja voinhan sen tehdä juuri
nyt. He olivat kuin minä, näetkös... Se on isän perintöä tämäkin!
-- Hän kohotti lasiaan. -- Minä olen kyllä siitä sinulle jotakin
maininnut. Ja äidistäni on minulla vain yksi vallitseva kuva, yksi
muisto, sellaisena kuin hän oli kuollessaan. Jo eläissään oli hän
kuoleman kuva, kalpea, kärsivä ja äänetön, kuten useimmat salaiset
amatööri-sairaanhoitajattaret, joita ei suinkaan tässä elämässä ole
vähän niitäkään...
He vaikenivat jälleen.
-- Millaiset mahtoivat olla minulla isä ja äiti! virkahti Mirdja
pehmeästi. Jossakin luulen kuulleeni kuin äänen varjon, kuin
kuiskahduksen, ettei isäni olisi ollut aivan viisas kuollessaan.
Jospa hän eläisi, että minä voisin jakaa hänen hulluutensa! Usein
juuri kun tunnen olevani setääni niin äärettömän lähellä, säpsähdän
äkkiä kuin aavistusta: toisenlainen oli minun isäni. Parempi ja
viisaampi ei hän tosin voinut olla... mutta hänhän olikin vain
hullu...
He olivat käyneet vakaviksi.
-- Miten paljon roskaa olen puhunut sinulle taas tänäkin iltana,
naurahti vihdoin Rolf. Minä nautin siitä, että joku minua kuuntelee.
-- Paljon viisasta sinun puheessasi piilee ja usein on niissä minulle
jotakin uutta, mutta usein, hyvin usein, tiedätkö, keksit sanoa juuri
sen, mitä minä tunnen, puhui Mirdja.
-- Kaikki viisaus maailmassa on hyvin vanhaa ja sentään eivät ihmiset
viisastu. Lue Salomonin saarnoja ja sananlaskuja!
-- Onneksi eivät ihmiset elä viisauksiensa mukaan ja se on sentään
suurin viisaus.
He nauroivat.
-- Minun seurani ei ole sinulle terveellistä, sanoi Rolf; minä olen
vain vanha roisto.
-- No, minä olen sitten vähän nuorempi roisto; tekeekö se mitään?
-- Kenties.
He vaikenivat taas.
He olivat jo tulleet ulos ravintolasta ja kulkivat äänettöminä pitkin
katua. Mirdja koetti kuvitella mielessään, millaisilla silmillä
häneen Rolfin äiti katsoisi ja -- hänen oma äitinsä... Ja millaiselta
mahtoi tuntua niistä, joilla oli hyvä ja hellä äiti, mutta joka ei
ymmärtänyt lapsensa sielua...
-- Tiedätkö, että minusta puhutaan paljon pahaa? kysyi Rolf, heidän
jo ollessaan Mirdjan kotiportilla.
-- Tiedän...
-- Tiedätkö, että sinusta itsestäsi puhutaan pahaa minun tähteni?
-- Tiedän.
-- Ne ovat naiset, jotka puhuvat.
-- Mitä se minua liikuttaa; minulla ei ole äitiä, joka kärsii...
-- Sinä olet ihmeellinen nainen...
He hyvästelivät ja Mirdja nousi hitaasti ylös portaita huoneeseensa.
V
Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan
tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja
Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa
sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin
luotu bajadeeriksi! -- Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut.
Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!...
Mirdja irroitti vaatteensa ja antoi niiden luisua alas vähitellen.
Lopulta makasi hän aivan alastomana punaisella peitteellään. Hän
antoi silmänsä seurata omia piirteitään, nosti jalan toisen päälle ja
nautti nähdä, miten valkean varren aaltoviivat hienoina ja ylhäisinä
soljuivat nuorten jäsenten keveään kukkeuteen.
Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa
nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen... Se
lievittäisi itse-ihailuni tuskaa. -- Näin ajatteli tyttö.
Mutta sitten vähitellen ajatukset seisahtuivat, väsyneet aivot
tekivät työlakon... Tylsänä tuijotti Mirdja seinään, valkeaan
seinään... Yht'äkkiä huomasi hän siinä pienen, aivan pienen punaisen
pilkun. Hajamielisenä tarkasti hän sitä lähemmin. Se oli pieni
tulipunainen hämähäkki, joka kiertelehti ja keinui näkymättömässä
langassaan... Se oli kuin veripilkku. -- Olikohan Eino sittenkin
tehnyt itsemurhan -- -- --?
Nyt näki hän toisen pilkun ja vähitellen näkyi niitä kymmeniä ja yhä
uusia kymmeniä. Ja kaikki alkoivat ne liukua alaspäin, hitaasti ja
varmasti ne laskeutuivat lankojaan pitkin... Mirdjan yli ne tahtoivat
seittinsä vetää, hänen kauniiseen ruumiiseensa petohampaansa iskeä ja
imeä hänen kuuman, levottoman verensä kuiviin...