Mirdja istui erään puistikon penkillä odotellen Eino Kailoa.
Hän oli pahalla tuulella. Miten kauan Eino viipyi! Hän alkoi jo
hermostua, hermostua koko poikaan. Sen oli hän tuntenut etenkin
viime aikoina, jolloin hän yhä useammin oli ollut huomaavinaan,
että Eino teki peräti lapsellisen tai naurettavan vaikutuksen.
Tai oikeastaan, tämä ei ollut aivan Mirdjan oma keksintö. Hän oli
kerran sattumalta kuullut jonkun sanovan, ettei Eino ainakaan ole
ollut mukana siellä missä ruuti keksittiin, ja silloin oli hän heti
paikalla pysähtynyt, astunut askeleen syrjälle ja lykännyt nenälleen
kylmäsydämisen luonnontutkijan suurennuslasit. Ja sen jälkeen näki
hän kaikki aivan uudessa valossa. Ensiksikin hän tietysti huomasi,
että Eino todella oli tyhmä, mutta hän huomasi lisäksi, että kaikki
rakastuneet ovat tyhmiä ja että hän itse oli ollut typeristä typerin
luullessaan joskus rakastavansa Einoa. Itse rakkautta oli hän vaan
rakastanut, rakastanut jo monta vuotta ja yhtä monta vuotta oli
mielikuvitus hahmotellut lemmentrubaduurin kuvaa hänen sielussaan.
Sitten oli hän tavannut Einon ja tämän silmät olivat katsoneet häneen
kuin palavat hiilet ja keväinen yö oli häntä pehmeässä hämärässä
hivellyt... Silloin oli Mirdja tuntenut sydänalassaan jotakin niin
outoa ja päässä oli pyörryttänyt kuin huumaus ja aivoissa oli alkanut
kyteä suloinen epäilys: kenties on tämä rakkautta? Mirdja oli
kulkenut vaiti, mutta Eino oli puhunut. Hän oli ensin kertonut sadun
itsestään; se oli ollut hyvin kaunis satu. Sitten oli hän kertonut
sadun Mirdjasta; ja se oli ollut vielä kauniimpi. Satu prinsessasta
ja loppumattomasta vallasta ja valtakunnasta, satu valkoisen käden
kannattamasta valtikasta ja mustien silmien kahlehtimista vangeista.
Se oli ollut kuin musiikkia Mirdjan sielulle. Hän oli ummistanut
silmänsä ja hänen sydämensä oli lyönyt ja tykyttänyt: näin juuri
pitää laulaa minun lempeni trubaduurin! -- Sitten oli Eino suudellut
Mirdjaa, yhden ainoan kerran. Silloin oli pyörryttänyt vielä enemmän
ja senjälkeen oli Mirdja kulkenut kuin unessa kantaen salaisen
syntiinlankeemuksen riemua rinnassaan.
Mutta siitä oli jo kauan. Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta
Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut
käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli
herkullinen leikkikalu naisen käsissä.
Mutta nyt alkoi Mirdja todenteolla kyllästyä Einoon. Kaikki tuntui
niin vanhalta ja ikävältä. Ja lisäksi vielä hautoi Eino aivoissaan
jonkinlaisia peräti noloja tulevaisuuden suunnitelmia heistä
kahdesta, jonkinlaisia avioliittoperspektiivejä... Ikäänkuin se
olisi voinut olla edes mahdollista! Mennä naimisiin, kuten mennään
tavallisesti. Mitä se merkitsi? Mennä ensiksikin rukoilemaan Einon
vanhempia, joita Mirdja ennakkoluuloisesti halveksi; ja olla sitten
aina, aina ijankaikkiseen asti yhdessä Einon kanssa, joka oli
lapsellinen ja tyhmä! Ei koskaan! Mitä oli rakkaudella tekemistä
kaiken tämän kanssa? -- Mutta kaikki perhepojat ja -tytöt ovat joko
tyhmiä tai petollisia. -- Se on ympäristön vaatimus -- ja Einon äiti
oli varmaankin ainoastaan sievisteleväinen hupsu.
Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli
sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien
lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. -- Noin,
noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina
kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä
lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan. Laulajatar oli
hänestä tuleva, näyttelijätär, maailman lumoojatar, jonka ei koskaan
tarvitse keltään mitään rukoilla.
Mirdja oli sisäisten mielikuviensa ponnevoimasta noussut seisoalleen,
mutta samassa muisti hän Einon ja äkillinen vastenmielisyyden
tunne jäykisti hänen sielunsa. Hänen täytyi päästä erilleen
tällaisesta rumasta epäoleellisesta suhteesta. Rakkaus, rakkaus;
aina vain oli heidän välillään puhetta rakkaudesta! Mirdja sitä ei
omannut, tuskinpa Einokaan. Oliko se edes mitään? Tyhmien sielujen
onttokaikuinen vaalisana ainoastaan. Sen hän vielä oli todistava. Ja
kovana ja ivamielisenä istuutui Mirdja taas odottamaan.
Eino näkyi jo tulevan. Hän kulki kiireesti ja hermostuneesti.
Kotoinen kohtaus kuohui vielä hänen mielessään. Miten hävytön ja
halpamainen tarkoittelevaisuus olikaan ollut alleviivattuna hänen
äitinsä sanoissa! Eino hehkui aivan sielunsa sisimpään asti pyhää
vihan tulta perheihmisten pikkumaista ja alhaista siveys-oppia
kohtaan. Mutta äkkiä viillähti kuin viluinen puukonterä halki hänen
sydämensä: mustasukkaisuuden hirveä järkiviisaus nosti päätään.
Jos Mirdja todellakin oli ollut Rolf Tannen luona, minkätähden ei
hän ollut sanallakaan maininnut käynneistään? Siinä piili jotakin.
Rakkauden puutetta vähintäin. Kenties rakastikin Mirdja Tannea ja
leikki vain hänen kanssaan, hänen, jolle Mirdja oli kaikki, kaikki.
-- -- --
-- Oletko odottanut kauan? kysyi Eino aivan hengästyneenä.
-- Olen odottanut ja samalla ihmetellyt, miksi minä oikeastaan odotan
sinua, sillä minun ei ollenkaan tee mieli olla sinun kanssasi nyt.
Mirdjan ääni oli kylmä ja ärtyinen.
Hän rakastaa Tannea, kuiskasi epäilys Einon sydämessä.
-- Kenen kanssa sinä sitten tahtoisit olla nyt?
-- En sinun, eikö siinä ole sinulle tietoa tarpeeksi! Mirdja
närkästyneenä vastasi.
-- Mirdja, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi noin tyly ja
umpimielinen.
Nyt aletaan taas epistola rakkaudesta. No niin, ensiksi: rakkaudella
on pitkät tuntosarvet, se on epäilevä ja utelias, puhui Mirdja
itselleen.
-- Rakastavan pitää siis kertoa kaikki itsestään toiselle, sanoi hän
hiljaa ja verhotusti.
-- Se on luonnollista. Se joutuu itsestään. Mutta sinä et ole niin
tehnyt. Viime aikoina olet pysynyt melkein piilossa minulta ja
huhu tietää kertoa, että olet ollut paljon Tannen kanssa, hänen
luonansakin. Siitä et ole mitään minulle maininnut.
Toiseksi: rakkaus on vakoileva ja raaka, sanoi Mirdja itselleen.
-- Oliko se syytös?
-- Miksi olet noin kylmä, noin julma? Tunnusta minulle Mirdja: sinä
rakastat Tannea etkä minua. Minun luonani et ole koskaan ollut...
-- Sinä et ole koskaan pyytänyt minua luoksesi. Sinä et ole
uskaltanut. Katso, kuinka minä näen sinut lävitse. Onko se sitten
rakkautta, onko se ritaruutta? Pitääkö minua piilottaa? Onko rakkaus
jänis?
-- Mirdja, Mirdja, sano minulle, että sinä rakastat minua, ja minä
uskallan tähtesi kaikki, koko maailmaa uhmata uskallan...
-- Myöskin pappaa ja mammaa?
-- Älä ivaa, minulle ei ole mitään sinua pyhempää. Murtukoon kaikki,
kun sinä vaan säilyt.
Kolmanneksi: rakkaus on kerskuri ja kunnoton, sanoi Mirdja itselleen.
-- Miksi käytät suuria sanoja, jotka eivät merkitse mitään!
-- Eivätkö merkitse! Mirdja, sinun täytyy uskoa minua. Kuule, minä
voin tappaa itseni tähän sinun jalkojesi juureen. Uskotko sitten?
Neljänneksi: rakkaus on lapsellinen ja hullu, sanoi Mirdja itselleen.
Hän naurahti.
-- Oh Mirdja, miksi kidutat minua! Älä naura rakkaudelleni! Minä voin
kuolla sinun tähtesi.
Ja Eino heittäytyi maahan Mirdjan jalkoihin.
-- Tarpeeton ansiotyö.
-- Minä makaan tässä siksi kun kuolen. Sinä et rakasta minua, sinä et
rakasta minua. Minulla ei ole mitään jälellä.
-- Nouse ylös!
-- Suutele minua merkiksi, että minua rakastat.
Kaksi poikaa kulki puiston ohi. He seisahtuivat katsomaan omituista
ryhmää ja nauroivat. Mirdja tunsi tumman suuttumuksen kohoavan
kulmilleen.
Viidenneksi: rakkaus on raukkamainen ja naurettava, laski Mirdja
itsekseen kiivaasti polkaisten jalkaa kärsimättömyydestä. Luuliko
Eino noin voivansa pakottaa häntä rakkauteen! Rakastaa tuota maassa
rypevää hullua! Miten tyhmää!
-- Nouse ylös, sinä olet hullu, sanoi hän, hullu!
-- Minä kuolen tähän, jos et sinä rakasta minua.
-- Nouse ylös! sanoi Mirdja vetäen Einoa kädestä.
-- Suutele minua!
-- En ikinä!
-- Anna minun sitten kuolla.
Mirdja tunsi halveksivansa tuota miestä edessään, joka ei ollut mies.
-- Sinun rakkautesi tekee sinut hulluksi ja sinun hulluutesi tekee
sinut naurettavaksi. Mutta rakastaa naurettavaa miestä! Nainen voi
rakastaa paheellista miestä, petollista miestä, miks'ei, mutta
naurettavaa -- ei koskaan! Miksi pyydät minulta sellaista, jota ei
voi pyytää ainoaltakaan naiselta koko maailmassa!
Ja Mirdja kääntyi äkkiä ja meni pois taakseen katsomatta.