Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1908.
I
Lehtori Kailon suuri sali oli tulvillaan ihmisiä. Kaikki
puolueen terävimmät päät olivat kokoontuneet neuvottelemaan
pian toimeenpantavan iltaman ohjelmasta. Puuhan etunenässä oli,
kuten aina, lehtorin innokas rouva, joka tosiaankin hyvällä
omallatunnolla olisi saattanut avata kaikkien jalojen aatteiden
yleisen asianajo-toimiston. Mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt.
Hän oli vaatimaton eikä koskaan tuonut esille ansioluetteloaan. Sen
tekivät hänen edestään muut ja itsestään oli selvää, että hänelle
aina annettiin etusija, kun oli kysymyksessä jonkun uuden yrityksen
onnistuminen. Niinpä toimi hän nytkin puheenjohtajana.
Keskustelun sorina, joka kahvipaussin aikana oli yltynyt aivan
äänekkääksi hälinäksi, lakkasi äkkiä, kun nähtiin Elli Kailon taas
kiipeävän tavalliselle paikalleen pöydän taakse.
-- Puolet ohjelmasta on siis jo tiedossa, alotti puheenjohtaja.
Maisteri Pientare pitää juhlapuheen, tohtori Rautanen esitelmän ja
neidit Pilvenpää ja Aarniheimo esittävät intialaisen tanssin. Mutta
tästähän tulee vallan mainiota. Ja muuan pikku seikka vielä, joka
erityisesti kiinnittää huomiotani: kaikilla tähän asti valituilla
esiintyjillä on suomalaiset nimet. Tulin tässä ajatelleeksi, että
mitä jos saisimme painattaa kerrankin nyt sellaisen ohjelman, jossa
ei esiintyisi ainoatakaan vieraskielistä nimeä.
-- Todellakin erinomainen ajatus, säestivät naiset.
-- Kynnetään omilla vasikoilla, virkahti eräs herroista.
-- Mitä ohjelmanumeroita meiltä vielä puuttuu? kysyi joku.
-- Ylioppilaslaulua tietysti saamme, pieni näytelmä on myös toivossa,
mutta miten lie soololaulun. Se olisi epäilemättä hauska numero,
mutta voimmeko saada sitä aikaan omilla voimilla? puhui rouva Kailo.
-- Eikö teillä siellä ylioppilaspiirissä ole ketään nuorta lupaavaa
kykyä, jonka puoleen voisi kääntyä? virkahti vanha, mutta aina
keikaileva rouva Pilvenpää kääntyen herrojen puoleen. Eino Kailo
istui toisella puolen salia ja hänen ympärillään koko joukko nuoria
miehiä. Heidän välillään syntyi hyvin vilkas keskustelu. Vihdoin
sanoi heistä eräs:
-- Meidän piirissämme löytyy ainoastaan yksi, jonka laulua voi
suosittaa.
-- Nimi on sitten eri asia, naurahti toinen. Kuka hän on? kysyttiin
joka taholta.
-- Mirdja Ast.
--???
-- Puoli vuotta sitten tuli hän ylioppilaaksi, vallan nuori,
hurmaavat lahjat, ihanat edellytykset...
-- Hyväänkö yhtä paljon kuin pahaan? ehätti väliin rouva Pilvenpää.
-- Tunnetko sinä hänet? kysyi rouva Kailo uteliaana.
-- En minä niin hyvin kuin kaikki kaupungin nuoret herrat. Mutta
juuri herrat ylioppilaathan ovatkin häntä rekommendeeranneet, lisäsi
hän pisteliäällä painolla.
-- Hänen nimensä on todellakin hyvin tuntematon ja siitä päättäen
lienee sen kantajakin vieras meidän yhteiselle aatteellemme. Ja
suotavaa olisi, että kaikki esiintyjät olisivat saman päämäärän
elähyttämiä, puhui rouva Kailo, joka ystävättärensä apteekkarinrouva
Pilvenpään sanojen alta oli keksinyt epäedullisen arvostelun.
-- Eikö laulajattaren päämäärä ole laulaa ja laulaa hyvin? virkkoi
Eino Kailo.
-- Mutta tällaisessa tilaisuudessa, etkö ymmärrä, ovat esiintyjät
valittavat myös niin sanoakseni sisällisesti.
-- Näyttepä te valitsevan ulkonaisestikin, kuten nimen mukaan.
Jumaliste, mitä se nimi esiintyjän esityksiin vaikuttaa!
Äiti loi poikaansa pitkän, nuhtelevan katseen.
-- On todellakin surkuteltavaa, että aina pysyt noin etäällä kaikista
periaatteellisista harrastuksista. -- Sinä siis myös ehdotat, että
valitsisimme tuon neidin... mikä hänen nimensä taas olikaan?
-- Päinvastoin. Häntä ette voi ollenkaan valita, sillä hän ei
kuitenkaan suostuisi tulemaan. Mirdja Ast ei ainakaan kuulu teidän
vasikoihinne.
Sekä äidin että pojan äänessä oli ärsyttävä sointu, joka ennusti
riitaa. Mutta samassa kiintyi heidän huomionsa muiden keskusteluun,
joka äkkiä oli käynyt hyvin äänekkääksi.
-- Luulen joskus kuulleeni nimen Mirdja Ast, virkkoi eräs. Se on
omituinen nimi, jota ei hevillä unhota, kun sen kerran on kuullut.
-- Tytöllä taitaa muuten olla hyvin kummallinen sukutarina. Vanhemmat
ovat aikoja sitten kuolleet ja hänen setänsä pitää huolta hänestä.
-- Mikä hän on? kuului tuo tavallinen kömpelö seurakysymys.
-- Eikö liene joku tilanomistaja. Rikas hän ainakin on.
-- Hän on omistanut tehtaita.
-- Ei, hän on ollut aikoinaan yliopistossa.
-- Mutta viisas hän ei ole missään tapauksessa. Se on hänen
huomattavin tunnusmerkkinsä.
-- Hän on originaali...
Mutta yleisen hälinän aikana oli apteekkarin rouva vetänyt lehtorin
rouvan mukaansa viereiseen huoneeseen.
-- Etkö todellakaan ole kuullut puhuttavan Mirdja Astista, sinä,
jonka oma poika... on ylioppilas? lisäsi hän epävarmemmin.
-- Eino ei ole sanallakaan maininnut hänestä ennenkuin nyt tänä
iltana.
-- Hänestä puhutaan kuitenkin hyvin paljon kaupungilla. Ei, suoraan
sanoen, hän on hyvin vaarallinen tyttö. Minä sanon sen sinulle
kaikessa ystävyydessä. Täytyyhän sinun äitinä saada tietää, mitä koko
kaupunki tietää, nimittäin että poikasi on korviaan myöten rakastunut
tuohon tyttöön.
-- Mitä sinä sanot! huudahti lehtorin rouva, hytkähtäen ylös
tuoliltaan. Ja hän ei ole mikään hyvä tyttö?...
-- Voi kultaseni, hän on sanan täydellisessä merkityksessä huono
tyttö. Eikä siinä kylliksi, että hän itse on niin läpeensä
turmeltunut, mutta hänellä on myös suuri vaikutus muihin.
-- Niin, niin, tietysti kuten kaikilla huonoilla ihmisillä. Ja hän on
vielä lisäksi ylioppilas, niinkö?
-- Sepä se tässä juuri onkin surullisinta. Minua aivan itkettää, kun
ajattelen, että saamme ruveta pelkäämään naisylioppilaitammekin,
jotka tähän asti ovat olleet nuorien miesten paras ja suojelevin
seura. Jaa, jaa, siitä nyt näkee, miten vähän kirjasivistys ihmistä
auttaa, jos kotisivistys puuttuu, puhumattakaan Mirdja Astista, joka
ei ole saanut edes koulukasvatusta.
-- Ja sinä luulet, että Eino... Mutta rakas Alma, sinä saatat minut
aivan pyörälle päästäni. Minä en ymmärrä vielä mitään. Kerro kaikki,
kaikki mitä tiedät.
-- Aivan sattuman kautta minä tiedänkin Mirdja Astista yhtä ja
toista, joka ei suinkaan ole omiaan lisäämään hänen ansioitaan.
Ensinnäkin hän on jo huonoa verta. Hänen isänsä oli hyvin omituinen,
seikkailija, jolla ei koskaan ollut mitään kunniallista ammattia.
Lopuksi karkasi hän vielä ulkomaille jättäen täällä kiikkiin vaimonsa
ja velkojansa ja sen koommin ei hän enää näyttäytynyt kotimaassaan.
Varmaankin tappoi hän itsensä irstailullaan. Joka tapauksessa elää
vielä jossakin maaseudulla hänen veljensä, muuan entinen maisteri,
jonka päässä ruuvit kaikesta päättäen myös ovat hyvin höllällä. Hän
on kalastanut itselleen jostakin tämän veljensä tyttären Mirdjan,
joka lie syntynyt missä maailman äärissä lienee, kaiken lain ja
kunnian ulkopuolella tietenkin. Ja nyt tuo setä muka on kasvattanut
tyttöä s.o. antanut hänen kasvaa kuin minkä villin ikään. Yhden
ainoan vuoden on hän käynyt koulua, ajattele yhden ainoan vuoden,
eikä täyttä sitäkään. Silloin oli hän pikku tyttö ja asui serkkuni
rouva Maleniuksen luona. Häneltä olen juuri kuullutkin kaiken
tämän ja paljon muuta vielä. Tyttö käyttäytyi koko ajan hänen
luonaan, niin kuulumattoman julkeasti, ettei sitä voi kertoakaan,
sitten eräänä kauniina päivänä karkasi hänkin aivan kuin isä. Ja
sille tielle hän jäi. Ukko kai rupesi sitten itse koulumestariksi.
Kuuluvat matkustelleen yhdessä ulkomaillakin. Ja nyt yht'äkkiä,
äläpäs huoli, niin tuo sama koulusta karannut Mirdja ilmestyy tänne,
suorittaa loistavasti ylioppilastutkinnon ja hurmaa kaikki ihmiset
lahjakkaisuudellaan ja pirullisella viehätystaidollaan, kaikki miehet
nimittäin. Ylioppilaat ovat aivan hulluja häneen. He eivät näe
enää ketään muuta, he eivät puhu enää kestään muusta. Jos jossakin
tarvitaan älykkäisyyttä, valitaan Mirdja, jos tarvitaan kauneutta,
valitaan Mirdja, jos tarvitaan mitä taipumuksia hyvänsä taivaan
kannen alla, valitaan Mirdja, aina, aina vain hän. Kaikki sosieteen
hienoimmat ja miellyttävimmät tytöt jäävät syrjäytetyiksi tuon
hirveän naisen tähden. Hän on turmellut meiltä pojat.
-- Mutta onko hän sitten niin hirveän turmeltunut?
-- Kysyt vielä. Hän ei tunne edes hyvien tapojen ensimäisiä
alkeitakaan eikä tahdo tietää niistä mitään. Hän tosiaan kuin mikäkin
katutyttö. Ja ainoastaan herrojen kanssa hän seurustelee. Kuulitko
minkä ylistyslaulun he nostivat hänelle täälläkin kaikki ja oma
poikasi ylinnä? Se ei ole suositus nuorelle tytölle. Sitäpaitsi
tiedän minä hänestä yhtä ja toista, kuten jo äsken sanon, enemmän
kuin muut...
Apteekkarinrouva oli alentanut äänensä.
-- Mitä sinä sanot miehestä, joka seurustelee Rolf Tannen kanssa?
Hän on rappiolla, varmasti rappiolla. Mutta mitä sinä sanot tytöstä,
joka viftailee Tannen kanssa? Voiko enää olla epäilyksiäkään siitä,
mikä hän on! Ja Tanne on Mirdja Astin alituinen toveri. Ja paitsi
kapakoista, on nähty Mirdja Astin tulevan ulos Tannen asunnosta --
aamulla.
-- Hyvä Jumala, voiko se olla mahdollista! Ja tämä kaikki tapahtuu
meidän niin sanotussa sivistyneessä piirissämme. Mutta kenties
tuo tyttö on vain lapsellinen! Eikö häntä voisi varoittaa, ottaa
kovalle?...
-- Kuka sen tekisi? Eivät suinkaan miehet ja naisten kanssa ei neiti
Ast suvaitse seurustella. Ja hänkö olisi lapsellinen! Kaikkea muuta.
Häijy ja pirullinen hän on, eikä säästä loukkauksiltaan ketään,
joka häntä lähestyy kääntämismielessä. Minun tyttäreni on myöskin
saanut kokea hänen hävyttömyyttään. Kerran hän nimittäin suorastaan
katsoi velvollisuudekseen huomauttaa Mirdjaa hänen elämäntapojensa
sopimattomuudesta. Arvaapas mitä tämä vastasi? Nauroi vasten kasvoja
ja sanoi: "Tämä osoittaa vaan, etten minä sovi teidän seuraanne,
ettekä te minun!" Hän on kokonaan kaiken moraalin ulkopuolella. Niin
se on, joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
-- Mutta olisiko Einokin ihastunut häneen? Rouva Kailon ääni
värähteli.
-- Niin kerrotaan.
-- Ei suinkaan hyvä Jumala ole lähettänyt meille sellaista
onnettomuutta. Eino on vielä lapsi. Hänen täytyy saada silmänsä auki.
Minä en voi uskoa hänestä sellaista. Mutta olen sentään iloinen, että
sain tietää kaikki. Kiitos siitä! Kyllä tämä elämä voi olla hirveätä!
Molemmat rouvat tulivat taas saliin. Rouva Kailo oli ilmeisesti
hermostunut. Sisäinen mielenliikutus värähteli tavantakaa hänen
huulillaan ja silmien tuskallinen tutkijakatse pyrki alati
tähystämään nuorta ylioppilasryhmää. Miten edesvastuun alaista olla
äiti tällaisina kauheina aikoina!
Keskustelu oli taas oikealla tolallaan. Puhuttiin ohjelmasta,
aatteista ja aatteellisuudesta, mutta rouva Kailo oli hyvin
hajamielinen. Hänestä tuntui kuin kaikki nuo ihmiset ja nuo
harrastukset olisivat äkkiä muuttuneet vieraiksi ja epäoleellisiksi
hänen sisimmälleen. Hänen sielunsa tunnusti nyt vain yhden sisällön,
yhden harrastuksen: pitää kiinni pojastaan, jonka paha maailma
tahtoi häneltä riistää, kenties jo oli riistänytkin. Hän tunsi
varmasti, että heidän välillään oli jo kauan aikaa ollut jotakin,
jotakin hirveätä, vihamielistä ja vierasta. Oliko se maailma, oliko
se nainen?... Kenen salaisen vihollisen sielun oli Eino kotiinsa
kuljettanut? --
Rouva Kailo istui ja tuijotti Einoon. Jos Eino teki pienimmänkin
äkillisen liikkeen, säpsähti hän ikäänkuin olisi pelännyt joka hetki
hänen karkaavan huonoille teille yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.
Eino näytti kiusaantuvan hänen katseestaan. Hän nousi ja lähti ulos
salista.
-- Eino, Eino minne sinä menet? huusi rouva Kailo hätääntyneesti
tullen eteiseen.
-- Mikä mammaa vaivaa? kysyi Eino kummastellen.
-- Mihin sinä menet?
-- Minun täytyy lähteä vähän asialle, tapaamaan erästä toveria, sanoi
Eino epämääräisesti.
-- Onko se niin tärkeää nyt, kun on juuri kokous?
-- On se tärkeää... ja tuo kokous ei ollenkaan huvita minua.
-- Huvita, huvita, aina vain huvi etusijalla. Olisi hauska tietää,
mikä ja kuka sinua oikein huvittaa. Kenen luo sinä nyt menet?
-- Pitääkö mamman nyt välttämättä tietää jokainen minun askeleeni! Ei
mamma tunne minun tovereitani.
-- Mutta minulla on oikeus tuntea heidät. Minä tahdon tietää, kenen
kanssa minun poikani seurustelee, ketkä ne ovat, jotka riistävät
hänet pois minulta.
Eino koputteli kiusaantuneesti ja kärsimättömästi kepillään lattiaan
ikäänkuin kysyäkseen: vieläkö lisää tuota jankutusta?
Mutta äiti veti samassa pojan mukanaan sivuhuoneeseen ja huudahti
hänelle äkkiarvaamatta:
-- Kuule Eino, sinä et saa seurustella niin paljon neiti Astin
kanssa. Se on kerrassaan sopimatonta. Tuollaiset katututtavuudet!
Eino seisoi silmänräpäyksen ajan kuin lyötynä. Sitten kuohahti
hänessä hillitön viha äitiä kohtaan.
-- Neiti Ast on minun toverini, jota minä en salli...
-- Pitää tehdä ero hyvien ja huonojen toverien välillä.
-- Te vanhan ajan ihmiset, ette te ymmärrä meitä nykyajan ihmisiä.
Meillä on eri käsitykset sopivaisuudesta...
-- Mutta neiti Astista olen minä kuullut niin paljon pahaa.
-- Neiti Ast on toveri, josta mies voi ylpeillä.
-- Kenties jokainen yhtä paljon kuin herra Tanne, jolla on ollut
kunnia päästää hänet aamulla ulos kamaristaan. Se on totta, minä
en ymmärrä teidän nykyaikaista toveruuttanne. Nuori nainen, joka
toveruuden varjon alla käyttäytyy miten tahansa! Mutta olkoon meillä
vanhan ajan ihmisillä lupa sanoa, että sellainen on huono tyttö,
meidän poikamme ei saa olla hänen toverinsa.
Äiti oli kiihdyksissä. Poika löi oven kiinni hänen nenänsä edessä ja
hävisi ulos.
Äiti huokasi:
-- Mitä me voimme heille, me äidit!