Pyhimyksiä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita muistetaan
juhlimalla heidän syntymäpäiviään, eläviä pitämällä pitoja heille
heidän syntymäpäivinään.
Marttyyrejä on kahdenlaisia, kuolleita ja eläviä. Kuolleita ei kukaan
muista, eläviä juhlitaan aina ja jokapaikassa.
Meidän paras kunnianosoituksemme toiselle on ruoka. Me syömme aina
toistemme kunniaksi.
Pyhimyksiä ja marttyyrejä juhlitaan samalla tapaa. Näin: juhlapäivänä
saapuvat ensin laulukunnat serenaadille. He aloittavat laululla: Sua
tervehdin! Laulu on kirjoitettu naisia varten, mutta meillä sen saavat
miehet osakseen, ehkä siksi että me kaikki olemme niin hempeämielisiä.
Sen jälkeen lauletaan: "Ah, pois sa mielit, kulta!" Saksan keisari
suuttui hovikamarillan hänelle antamasta nimestä: Liebchen (kulta).
Mitä hän sanoisikaan, jos olisi Suomessa! Meillä on laulu aina
rakkauden tunnustus. Lopuksi lauletaan aina joku isänmaallinen laulu.
Kun se on tehty, alkaa kukkien ojennus. Meillä annetaan kaikille
huomattaville miehille ulkomailta tuotettuja ja rautalankoihin
sidottuja kukkia. Luultavasti puutarhurien keksimä kunnianosoitus.
Laakereita annettiin tähän asti yksinomaan taiteilijoille, mutta nyt on
äskettäin eräs valtiomieskin saanut laakeriseppeleen. Uusi hullutus on
keksitty ja nyt se siis tulee jokaisen huomattavan henkilön osaksi.
Kukkien ohella saapuu sähkösanomia. Niiden lähettäminen on oikea
kulkutauti. "Juhlivat kansalaiset" lähettävät niitä maan joka äärestä.
Illalla syödään sitten asianomaisen kunniaksi. Seuraavana päivänä on
hän unohdettu.
Pyhimyksiksi ja marttyyreiksi tehdään ihmisiä melkein samalla tavalla.
Näin: Ensin pidetään asianomaiselle vihellys-serenaadi. Joukko on aina
silloin taajalukuisempi kuin laulaessa. Hänelle lähetetään asuntoon
kaikkia häväistysesineitä ruumisarkusta pommeihin asti. Nimettömien
kirjeiden avulla vaaditaan häntä poistumaan. "Suuttuneet kansalaiset"
lähettävät maan eri ääristä sähkösanomia, jotka ovat sitä äkäisempiä,
jota kauvempaa ne tulevat.
Kunnianosoitusten etunenässä ovat usein ne, jotka tahtovat
asianomaisten huomaavan heidät. Pari päivää juhlan jälkeen voi mennä
juhla-esineen luo ja pyytää jotain virkaa, joka on hänen annettavanaan.
Häväistysten etunenässä on myöskin henkilöitä, jotka haluavat itselleen
etuja. Eräs ylioppilas suoritti paraillaan tutkintoja, hän ei määräajan
sisällä olisi voinut valmistua. Samaan aikaan vihellettiin eräälle
yliopiston professorille. Ylioppilas meni ilmoittamaan ottaneensa osaa
siihen, jotta tulisi joksikin ajaksi karkoitetuksi yliopistosta
saadakseen siten lisää aikaa lukujaan varten. Hän sai vain varoituksen.
Sillä kertaa hän ei onnistunut, mutta paljon on niitä, jotka siten
pääsevät eteenpäin maailmassa.
Me tarvitsemme pyhimyksiä. Emme siksi, että uskoisimme heihin, että
todella kunnioittaisimme heitä, siksi kateellisia me olemme, mutta
heitä voi käyttää turvakilpenä, suojana, puolustuksena omille
heikkouksillemme. Ja kuten raamatusta löytää puolustuksen mille asialle
tahansa, niin löytää sen suurten miesten elämäkerrastakin ja heidän
teoksistaan. Sen vuoksi me ihailemme suurmiehiämme.
Toisten marttyyri on toisten pyhimys, usein me panemme miehen
tahallamme vaaran alaiseksi saadaksemme siten uuden pyhimyksen.
Jos pyhimyksistä tulee kova puute, valmistamme niitä. Aineksia löytyy
aina. Meissä itsessämme. Tämä pyhimykseksi, julistus tapahtuu
sanomalehdissä, jotka siinä suhteessa korvaavat entisajan paavien
bullat.
Pyhimyksiksi joutuvat nykyään juristit (varsinkin ne joilla on
raamatulliset etunimet), näyttelijät, laulajattaret, senaattorit,
hovioikeuden jäsenet, opettajat, professorit, sanomalehtimiehet. Toiset
heitä jumaloivat, toiset halveksivat.
Jota suurempaa melua pitää itse itsestään, sitä helpompi on päästä
pyhimykseksi. Kun me vielä odotamme vuosia, niin koko maamme on tullut
täyteen pyhimyksiä ja marttyyrejä. Me olemme muodostaneet suuren
yhteiskunnan toistemme ihailemista varten.
Huomasitko, minä sanoin Me?